Halloween Suomessa. Vai Kekri?

Olen useita eri lehtiä ja nettikeskusteluita lukemalla
huomannut että kuluva vuodenaika hämmentää monia.

Varsinkin kaupassa ihmetys iskee.

Kulkiessa tutun marketin käytäviä törmää vihannesosastolla

kurpitsoihin joiden pulleassa kyljessä istuu tarran muodossa 

mustanpuhuva silmäpari ja irvistykseen

 muotoutunut suu. 

Paistopisteellä myydään oranssinvärisiä muffinsseja 

joiden paksu kuorrute valuu mustakeltaisine strösseleineen
ainakin omasta mielestäni hyvin houkuttelevasti ja herkullisesti. 

Ja kassoille ehdittyä seisoo tavallisten makeistelineiden vieressä
tummasävyinen pahvihyllykkö jonka sisällä riippuu teräväkärkisiä
 noitahattuja, pimeässähehkuviä muovikurpitsoita ja pääkallokuvioisia
mustia ja oransseja ilmapalloja. 

Niiden alla laarissa makaavat vihreät,

siniset ja ruskeapupilliset silmämunat joiden
huomaa tarkemmin katsottuna olevan 

marmeladimakeisia.

Amerikkalaista humputusta, toteaa kai useampi aikuinen

 kaupassakävijä happamana. Ei tällaista

ollut ennen

Vaan oliko kuitenkin?

Ja miten?

Ja miksi?

Kaupoissa näkyvät Halloweenkrääsät eivät
 ole vain jenkkien humputusta, ei suinkaan.

Kyseessä on rituaalijuhla jollaisia on vietetty hyvin pitkään, tuhansia
vuosia ympäri maapalloa. Hyvin varhaisista ajoista saakka on aina ollut
 tapauksia, erikoisia tilaisuuksia jotka keskeyttävät arjen. Rituaaleja.

 Huippukohtia joita vaaditaan, jotta kaikki toimisi kuten pitää.

Jokainen varmaan tarkemmin ajateltuna toteaa saman surullisen
 seikan kuin minäkin; rituaalit ovat nykyään menettäneet merkityksensä.

Juhlistamme on tullut pintapuolisia kulutusjuhlia joiden suurin
merkitys on niiden tuoma tervetullut katkos ja loma työelämään.
Nykyään juhlitaan jos juhlitaan mutta ei enää oikein tiedetä että
mitä juhlitaan saatika sitten että miksi.

Näiden erilaisten ennen tiiviisti yhteisen ihmiskunnan kulttuuriimme
 kuuluvien rituaalien puute köyhdyttää meitä ja niiden myötä
kadotamme kosketuksen omiin juuriimme, esivanhempiimme

ja omaan historiaamme. Niistä muistuttaminen on tärkeää
ja siitä kirjoitan tänään.

Köyripukki

Läpi ihmiskunnan historian vuodenkiertoa ovat siivettäneet tietyt 

juhlapäivät. Suomessa tärkeä juhannus ilmenee muissa maissa erilaisina

kesän alun juhlina. Joulu ei ole ollut alun perin Jeesuksen syntymäjuhla

vaan jotain aivan muuta ja niin myös nykypäivän markettikäyntien

halloweenhumputus ei ole vain amerikkalainen perinne vaan pikemmin

vain eräs yleismaailmallisen vuodenkierron kunnioittamisen paikallisjuhla

joista samanlaisia on löytynyt lähes jokaisesta maasta. 

Tieto ja muisto näistä juhlista on kuitenkin
 kadonnut. Syypää löytyy pääosin kristinuskosta ja vain
 toisarvoisesti maalaisyhteiskunnan kaupunkilaistumisesta.

Voidaan sanoa että lähes jokaisen kristillisen nykyjuhlan taustalta

löytyy juhlallisuus joka on alunperin ollut jotakin täysin muuta. Tässä mielessä

kristinusko on tehnyt onnistuneesti paljon pahaa tuhoamalla monien kansojen
alkuperäiset uskomukset, perinteet ja juhlat lähes täydellisesti.

Näin on käynyt ympäri maailman ja näin on käynyt myös suomessa jossa
esivanhempiemme tärkeät maan ja omien menehtyneiden perheenjäsenien
muistelu- ja kunnioitusrituaalit ovat tyysti unohtuneet ja korvautuneet kliinisella 

pyhäinpäivällä joka mielletään hämärästi jonkinlaiseksi kirkkopyhäksi.

Markettien muoviluurangot eivät muistuta esivanhempiemme rituaalijuhlasta
 vaan amerikkalaisesta kertakäyttökulttuurista. Miten murheellista.

Marketeissa ja mainoksissa näkyvä amerikkalaisten
halloween on kulkenut suomessa ennen nimellä kekri.

Kekrin aikaan laitettiin pillit pussiin mitä tuli viljelyyn ja keräilyyn
ja kekrinä vaihtui vuosi. Kekripäivä oli vuoden viimeinen päivä
aikana ennen virallista kalenteria.

Vuosi vaihtui eri taloissa ja tönöissä kuitenkin eri aikaan
 sillä kekri päätti maataloustyöt ja niissä taloissa joissa
työt saatiin joko aikaisemmin tai myöhemmin päätökseen, juhlittiin
kekriä tietenkin eri aikaan, kuitenkin yleensä saman kuun sisällä.

Kirjoitin pääsiäisen alla lankalauantaista jonka vietto oli esivanhemmillemme
jotain aivan muuta kuin nykyään. Silloin laadittiin varhaisia kevättaikoja ja
suojeltiin karjaa, taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta. Samat taiat ja
rituaalit tuli toistaa Kekrinä sillä kuten lankalauantaina, myös kekrinä liikkuivat
henget, haltiat ja kuolleet. Mikäli kekriä ei juhlittu oikein tai ollenkaan, suuttuivat
henget ja esivanhemmat siitä pahasti ja huono onni lankesi talon päälle.

Kekriaamuna piti herätä mahdollisimman aikaisin ja pukeuduttiin
 parhaimpiin vaatteisiin. Myöhäinen herääminen merkitsi laiskaa
ja väsynyttä tulevaa vuotta ja asioiden sujumattomuutta.

Jo aikaisemmin oli valmisteltu tiettyjä ruokia ja talon tytöt olivat kehränneet
talteen kolme vyyhtiä lankaa kukin, tämä langan määrä merkitsi yltäkylläisyyttä
ja erityisesti avioliittoa tulevaisuudessa. Langattomuus kekrinä oli paha juttu
ja edesauttoi vanhaksi piiaksi jäämistä.

Heti hyvin varhain herättyä, ennen ensimmäistäkään tointa, kuljettiin
pimeässä navetalle. Karsinasta valittiin unenlämpöinen lammas joka
tapettiin siihen paikkaan. Lammas oli kekrin tärkein ruoka.

Joka talossa jolla oli siihen varaa syötiin lammasta ja varattomatkin
 koettivat saada lammasta pöytään hinnalla millä hyvänsä. Valmistettiin
verikeittoa ja verilettusia, talkkunaa, piirakoita, viinaa ja kaljaa, viiliä
ja rieskaa, paksua ryynipuuroa ja monenlaisia lihoja. Oravaakin suolattiin
ja uunissa paistiksi paistettiin päineen kaikkineen. Lampaan keuhot ja
 sisäelimetkin syötiin rasvoineen päivineen. Suolista tehtiin heti makkaraa.

 Oli myös mämmiä ja juustoa, kalaa ja limppua, paljon voita ja illalliseksi
saattoi olla metso- tai teeripaisti ja monissa taloissa syötiin pässin pää.

 .

Yhdeksän kertaa tuli kekrinä syödä. Ruoan runsas syöminen ja täydet
vatsat loitsivat runsasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä jokaiselle tulevan
vuoden päivälle. Kekrinä oli myös tärkeää kestitä ketä tahansa vierailijaa
ja osoittaa perheen varakkuus siinä että ruokaa piisasi ja paljon.

Vierailija saapuessaan joutui kuitenkin ennen ruoan saantia kovistelemaan
talon väkeä sanomalla; "Kekriäkö vaiko uunia?!" (vrt. karkki vai kepponen.)

 Tähän tuli nopeasti vastata: "Kekriä! Kekriä!"
 ja johdattaa vieras notkuvaan veri- ja lihapöytään.

Jos talo olisi ollut kitsas tai ruokaa ei olisi ollut, oli vieraalla oikeus mennä
talon uunia rikkomaan ja tuhoamaan. Ruokaa oravapaisteineen tarjottiin myös
siksi että maagisena kekripäivänä onni oli helposti varastettavissa ja ellei
vierasta kestitetty, saattoi vieras ottaa ja viedä talon onnen mukanaan.

Kekri oli myös iso nuorison biletyspäivä. Palvelijoille ja nuorelle
talon väelle ripustettiin tuvan kattoon keinuja joissa keinuttiin ja
laulettiin, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lähdettiin toisiin
taloihin vierailulle.

Nämä taloissa kulkevat uunin rikkomisella
 uhkailevat vierailijat nimittäin olivat pääasiassa nuoria naisia ja
 miehiä, "Köyrimörköjä" jotka olivat pukeutuneet merkillisiin
turkiksiin ja rääsyihin. Toisilla paikkakunnilla vain naiset ja tytöt
kiersivät talosta taloon Kekrittärinä pukeutuneena valkoisiin
lakanoihin yltäpäältä pelotellen lapsia ja vaatien kestitystä.

Merkillisellä pukeutumisella oli myös toinen syy, kun pukeuduttiin
vainajaksi tai haltiaksi, harhautti se aitoja vainajia ja muita aaveita,
kuolleita ja henkiä jolloin nämä jättivät "naamiaisasuun" pukeutuneen
henkilön rauhaan.

Eläimistä pidettiin myös (sitä lammasraukkaa lukuunottamatta)
kekrinä hyvä huoli. Siinä missä oli tärkeää että ihmismahat olivat
täpötäynnä, oli sama olevaisuuden tila myös eläimille luotava.

Eläinten ruokakaukaloita täytettiin päivän aikana moneen otteeseen ja
isännät kävivät myös kaatamassa viinaa hevosten ja lehmien appeeseen
Tärkeää oli että tärkeän kellokkaan korvaan oli varmaksi vakuudeksi
 lujaa kiljaistava:

"Nyt on KEKRI!"

*

 Päivän aikana lämmitettiin myös sauna. Kun sauna oli valmis, heitettiin
kipakat löylyt, huudettiin "Käkrittäret saunaan!" ja juostiin nopeasti pois.

Siitä hetkestä alkoi talon kaikkien vainajien, esivanhempien, suojelevien 
talohaltijoiden, aaveiden ja tonttujen saunavuoro. Yliluonnollisten
olentojen saunoessa talonväki jatkoi mässäilyä.

Vasta pitkän ajan kuluttua kun jo osa oravista, verikeitoista ja muista maukkaista
tarjoamuksista oli syöty, uskallettiin hieman arastellen mutta tuimina astella saunaan
meteliä pitäen jotta vainajat kuulisivat elävien saapumisen.

Kun elävän talonväen saunavuoro alkoi, siirtyi koko kuollut
konkkaronkka haltioineen, aaveineen taas sisälle tupaan
 syömään sinne talonväen jättämiä yltäkylläisiä ruokalajeja.

 .

Kun kekripäivä alkoi tehdä loppuaan, eivät rituaalit olleet tulleet vielä
päätökseen. Ruokapöytään lapattiin lisää herkkuja vainajien yösyötäväksi
ja vakavin mielin asetti jokainen tuvan ikkunalaudalle oman suolarakeen.

Jos jonkun rae oli aamulla sulanut, kohtasi tulevana vuonna tuota henkilöä
kuolema tai sairaus.

Valojen tai päreen sammuttua alkoi lopulta hiljaisuus
 ja seuraavana aamuna alkoikin kokonaan uusi vuosi.  Kristinuskon levittyessä
suomeen ei Kekristä päästy pyhäinmiestenpäivän myötä sittenkään kertaheitolla
eroon vaan sitä vietettiin yhä hiljaisuudessa vain pilkallisesti todeten että
kekrinä nykyään vaan ne ”pyhät miehet muka mouskutteloo”

*

Kun nyt lähipäivinä näette markettien hyllyillä "amerikkalaishumputusta"
kuten verisen näköisiä hyytelömakeisia, luurankoleivoksia tai näette ehkä
illalla kadulla lakanaan aaveeksi pukeutuneen juhlijan matkalla illanviettoonsa,
muistakaa että kaiken tämän vierasmaalaisentuntuisen jenkkimeiningin takaa
löytyy meidän kaikkien suomalaisten oma ja aito alkuperäinen kekrimme
jonka vieton aloittamista uudelleen kannattaisi itsekunkin harkita.

Lopuksi on sanottava että jos asiaa nyt tarkkaan mietitään, on kenties sen aidon
suomalaisen verikeiton, ihravellin ja paistetun oravan tai keitetyn pässin pään
sijasta paljon mukavampi maistella edellämainittuja hurjannäköisiä ja kenties
jopa amerikasta tuotettuja makeisversioita...

Vai onko joku kenties eri mieltä?!

Hauskaa kekriä jokaiselle!

Pihlaja, "Kettukarkki," Vallila ja Fazerin wanhoja makeisia

Tätä aihetta kohtaan minulta löytyy varsin ristiriitaisia tunteita!

Mieleeni muistuvat ensin lapsuuden ylänaapurissa asuvat

lapset jotka eivät voineet allergiansa vuoksi syödä mitään

muita karkkeja kuin kettukarkkeja. Ajatus oli itselleni sekä

puistattava että järkyttävä. Että ei mitään muita karkkeja

kuin kettukarkkeja?

Se oli kauhistuksen huippu.

Fazerin Pihlaja-marmeladikaramellit ovat olleet minulle

 kammotus nuoresta iästä saakka. Kumimainen mutta silti pehmeä
 narskuva rakenne yhdistettynä puhtaaseen imelän sokerin makuun ja
jo makeisen tuoksukin lähettää väreet hiipimään selkäpiihini.

Ei kiitos siis kettukarkeille ja tiedän
että en ole kammoni kanssa yksin.

Ja silti, silti niitä on pakko rakastaa sillä olennainen osa

karkkia on sen design joka tässä tapauksessa on harvinaisen

onnistunut ja aikaa kestävä.

Fazerilla on ollut pitkän historiansa aikana satoja poistuneita

tuotteita. joita aina välillä kaihoisasti katselen heidän vanhoista
tuoteluetteloistaan vaan Pihlaja on syytä tai toisesta pitänyt pintansa 

vuosikymmenestä ja mullistuksesta toiseen kokonaista 117 vuotta.
 Niin kauan Pihlajaa on myyty. Ja koska maku ei voi olla suosion syy,
on sen pakko olla pakkaus! Ja nyt tuo pakkaus on tulossa koteihimme
 meitä kaikkia ilahduttamaan... Nimittäin erilaisina

sisustuskankaina.

Kuvat Fazer/Vallila

Ongelma asiassa on nyt se että aina kun näen ihanan kettukarkkikuvion,

saan välittömästi suuhuni pihlaja-karamellin maun ja nenääni sen tuoksun. 

Siis hajun. Pahan hajun. Vaikka en ole koko tuotteeseen koskenutkaan

varmasti 25 vuoteen. Kuitenkin tuollaiset verhot haluaisin...

Pihlajakarkin nykyinen punakeltainen design on itse reseptin ikään
verrattuna varsin nuori, vain 40 vuotta. Aina kun on kyseessä jokin
kiehtova kuvio, jään aina miettimään kuka alkuperäisen kääreen suun-
nitteli ja piirsi? Usein se varsinainen tekijä jää suuryrityksen brändin
alle harmillisesti. Kovin ärsyttävää! Kunnia sille jolle kunnia kuuluu!

Hieman ärsyttävää on myös että "Pihlaja"-karamelli ei enää edes
sisällä pihlajaa eli pihlajanmarjoja joka kuitenkin on ollut makeisen
kaikkein keskeinen ja tärkein ainesosa... Jääpä linnuille enemmän
talvisyötävää mutta silti...

Lähdin itseasiassa etsiskelemään kuvaa alkuperäisestä pihlaja-karamellin
kääreestä sillä olin varma sellaisen jossakin nähneeni. Ahkeran
parin tunnin selailun ja paperipinojen tutkiskelun jälkeen sen löysinkin
kuten myös vanhoja Fazerin tuoteluetteloita.  Kettukarkkihan on Fazerin
 kaikkein vanhin yhä myynnissä oleva makeinen ja oli hieman murheellista
 huomata hintaluetteloissa sen nimi keskellä kymmeniä muita makeisia joita
ei enää ole.

 

Miltä kuulostavat mm. "Kalifax," "Jodi-tussin," "Väkevä," "Pierrot," 
"Maamansikat, "Tonkin pavut," "Jockey club," ja "Eri kiva?" 

Nuo nimet lähettäisivät isovanhempamme ja iso-isovanhempamme
heti nostalgiatripille nuoruuteen jossa moisista makeisista
nähtiin ihania päiväunia.

"Aatami," "Eeva," "Ritva," "Mary" ja "Mintella" taas eivät ole nimiä
Fazerin tehtaan työntekijäluettelosta vaan konvehteja. Joita ei enää ole.

Luetteloita (sylki suusta valuen) lukiessani kysymyksiä mielessäni
 herättävät "Secunda-sekoitus" ja merkillisen kuuloisat makeiset
"Sipuli," "Retiisi," sekä "Vihannes." 

"Jääpalat tölkeissä" taas on luo ihanan mielikuvan; sadunomaisen
lasipurnukan täynnä eri väreissä välkkyviä kovia karamelleja.

 "Pompadour," "Marie Antoinette-rakeet," "Nizza," "Gismonda,"
 "Boules de Gomme," "Barcelona-pastillit," "Vallaspähkinä,"
 ja "Princess-mantelit" taas luovat mielikuvan kovasti kansain-
välisista hienoista herkuista joiden hankkiminen harvoihin ja
valittuihin hetkiin on täytynyt olla jotain aivan erikoisen hienoa.

Alkuperäinen Pihlaja.

Kiinnostavaa on myös tietää että Fazer on tarjonnut vuosikymmenet
toisensa jälkeen sekä hääkonvehteja että myös hautajaiskonvehteja.

Mitä tulee kauniisiin, ylellisiin suklaarasioihin joita vietiin vierastuliaisiksi,
lahjoiksi ja mielitietylle, niissä löytyi.  "Aatelisneito," "Auringon lasku," 
"Matkalle lähtö," ja "Kultaside" "Canterburyn katedraalista" puhumattakaan.

Itse rasioiden ulkonäköä kuvaillaan ihanin mielikuvin kuten: "suuri
samettirasia" tai "kulta-arkku." Nämä kaikki kuuluvat sarjaan "hienointa
 konvehtia." 

Aatelisneito on maksanut 150 markkaa vuonna 1940 kun taas
hienoin rasia valikoimassa eli "Leimattu Kultaetiketti" on ollut
huiman hintainen maksaessaan 230mk eli 61 euroa nykyrahassa!

*

Palataksemme ylläoleviin printteihin, joulun jälkeen keväämmällä
kauppoihin saapuvat Fazerin ja Vallilan yhteistuotantona valmistamat
kankaat ja tekstiilit kettukarkki ja karkkipäivä.

Odotatteko sitä innolla vai inholla?

Mitäs mieltä te olette kettukarkeista?

(Lopuksi on vielä pakko kertoa eräs juttu. Voitin
joitain kuukausia sitten arpajaisissa vaikken
 muistanut edes osallistuneeni. Arvatkaa mitä?)

Pin-up ennen ja jälkeen

Olenkohan kirjoitellut kuuluisasta mainospiirtäjä Gil Elvgrenistä ennen?

Hetkinen, selasin arkistojani ja tokihan olen, täällä. 

 

Tuossa samaisessa linkissä sivuankin

 itse aiheen syntyjä syviä, lukaiskaa

jos kiinnostaa.

 

 Ja se aihe! 

 

Pin-up-maalaukset joiden eräs kuuluisa luoja Gil oli. 

 

Näitä kaunisvärisiä vähäpukeisia pin-up-tyttöjä näemme nykyään jo jopa

niinkin erikoisessa yhteydessä kun keittiön sisustustavaroissa, piparipurkeissa

ja jääkaappimagneeteissa. Ja tänään he näkyvät vaihteeksi täällä. Mutta ei ihan 

perinteisessä muodossa sillä nyt omasta mielestäni huippumielenkiintoisesti

 alla olevat kuvat esittävät totuuden itse kuvien takaa.

Katsokaa itse. Aikansa photoshop in action (ja 

huomioikaa toki myös naisten kauniit alusasukerrat.)

 

 

Mäkisen kuvastimen kukkapeili ja kauhua Tosivanhassa

Tässä olisi nyt tämä aikaisemmin mainitsemani peili.

Retrokodin vakio tuli lopulta minunkin kotiini.

Nimittäin tämä monelle tuttu Mäkisen kuvastimen kukkapeili.

Törmäsin siihen sopuhintaan kirpputorilla. Ei minulla ole sille vielä
paikkaa mutta paikka järjestyy ennemmin tai myöhemmin. Ja

sopuhintaan ja sopuhintaan, peili maksoi parikymppiä.

Teiniaikojen kirjahyllyni teiniaikojen kirjoineen. Varhaisteininä keräsin Angelica-kirjasarjaa...

Nykyään löydän paljon kaikkea hauskaa kirpputorilta sopuhintaan, eli
täysin arvoiseensa hintaan mutta haluaisin ostaa vain halpaa.

En tahtoisi maksaa esineen arvoista hintaa vaan tahtoisin tehdä
koko ajan älyttömän halpoja löytöjä ja sitten voisin anteeksi-
pyytelevästi todeta krääsänkeräyksestäni "mutta kun se
maksoi vain kaksi euroa."

Tällaisista ostoksista en taas voi niin todeta sillä
parikymppiä on parikymppiä ja minulla on entuudestaan
ihan hyvä peili. Mutta ei toisaalta Mäkisen kukkapeiliä.

Mäkisen kukkapeilit ovat silti edelleen hinnoissaan joten
olihan tämä parinkympin ostokseni sentään ihan ookoohintainen.

Uustuotannon nykypeilit maksavat viitisenkymppiä johon lisätään 

vielä postikulut, nettikirppareilla hintana on 30-40e plus ne postikulut.

Sain omani paljon halvemmalla mutta tunnen silti tästä ostoksestani
pientä morkkista koska se oli periaatteessa ihan turha. Mutta onko

mikään näin söpö ikinä turhaa? En tiedä. Soma se on kuitenkin.

 Tämä minun peilini näkyy myös 
vuoden 2010 postimerkissä.

Luin huvikseni mistä nämä kuvastimet ovat tulleet ja katselin itse firman

historiikkia. Tämäkin peili tuli minun kotiini Kaarlon ansiosta. 

Kaarlo-niminen mies perusti siis itselleen 1920-luvulla valokuvankehysbisneksen 

Tyrvään tienoilla mutta iski varsinaiseen kultasuoneen saatuaan tuntemattomia

reittejä pitkin käsiinsä peilien valmistuskaavan. 

Peilien valmistus ei olekaan niin yksinkertainen asia ja tuolloin 20-luvulla

sellaisten valmistaminen oli edelleen melkoinen salatiede. Vaan Kaarlopa

laittoi toimeksi ja perusti Mäkisen perheyrityksen joka viitisenkymmentä

vuotta myöhemmin tuotti runsaat määrät näitä 

kukkapeilejä kotien ja mökkien iloiksi.

 1970- ja 1980 luvun markkinoilla myytiin tällaisia nimipeilejä.
Tässä omani. 

Myöhemmin perheyritys myytiin Finnmirrorille mutta 

kukkapeilejä ei unohdettu vaan ne otettiin uustuotantoon ja niitä 

voit katsella tästä linkistä. Kiitokset Kaarlolle ja Kaarlon lisäksi 

myös Tuula Lintiselle. Hän oli nainen peilien designin takana.

1920-luvulla siis peilien valmistuskaava oli kiven alla. Kivistä

puheenollen, juuri niitä olivat alkuperäiset peilit: hiottuja kiviaihioita.

Juttu jatkuu tästä Tosivanhan puolella kun olen saanut kerättyä
sinne tarpeeksi materiaalia. Ihan piakkoin kuitenkin. Kerään
sinne siis tosiaan erilaisia peiliin liitettyjä uskomuksia kuten myös
juttua peilin historiastakin.

Se nimenomainen kirjoitus ei ole vielä valmis mutta
sen sijaan naputtelin sinne tulevan pyhänpäivän ja halloweenin
ja pimeiden iltojen kunniaksi aika karmean tarinan. Käykää siellä
lukemassa kun ne jutut eivät enää tänne pupuleipomon puolelle kuulu.

Mystiset vintage-Pastirolit

Muistetut, kaivatut ja rakastetut Pastirol-pastillit

loi Oy Merijal Ab-makeistehdas vuonna 1972. 

Merijal myytiin pariin eri otteeseen ennen kuin se fuusioitiin

Leaf-konserniin vuonna 1992. 

Ennen Leafille siirtymistään

Merijal kuitenkin kuului kansainvälistä kauppaa 

käyvälle Rettig-perheyritykselle.

 Ja sen ajan peruja ovatkin nämä

minua ensin kovasti kummastuttaneet mainokset.

Jos katsotte tätä hämyistä kuvaa tarkasti, huomaatte että koko 

ylärivi on yhtä Pastirolia täynnään. 

Miten merkillisiä Pastiroleja!

On appelsiinia, yrttiä, sitruunaa ja

 omenaa tavallisten tervaisten lisäksi.

Suomalainen Pastirol ei ole kelvannut aina

aluperäisessa asussaan ja niinpä on ryhdytty

 nimileikittelemään.

 Pastiral.

.

Britannian markkinoille tehtyjä vadelma-Pastiroleja. 

Kovasti seitsemänkymmentlukuisen näköinen pakkaus.

.

Tässä kuvassa taas naapurimaata

varten valmistettuja sitruuna-Pastiroleja.

"Maustettu luonnollisilla ainesosilla!"

Ja saman aikakauden Anis-Pastiroleja.

Tässä taas näitä erilaisten yrttien makuisia pastilleja.

Ainakin minttua, anista, kuminaa, eukalyptusta ja lakritsia

on näissä pastilleissa ollut. Kannessa kukkien vieressä on 

aivan pienellä yrttien nimet.

*

Kokonaan Pastirol poistettiin tuotannosta vuonna 2001

sillä tilastojen valossa kovien karamellien myynti 

ei enää ollut kannattavaa. 

Viimeisenä kuvassa ihan suomen markkinoille 

valmistettuja hunajatäytteisiä Pastiroleja.

Maistuisiko?

ELÄINHAASTE

Olen kirjoitellut juttua peileistä.

Tein hienon peililöydön kirpputorilta, sitten löysin
erään nostalgisen käsipeilini romulaatikoideni kätköistä
ja lähdin selvittelemään peileihin liitettyjä uskomuksia ja tapoja.

Monet peileihin liittyvät uskomukset liittyvät sattumoisin kuolemaan
(minkä huomaatte sitten kun oikeasti julkaisen sen kirjoitukseni peileistä)
mutta koska kuolema on juuri käväissyt luonani ja koska nyt on tietty
teemaviikko, päädyinkin lykkäämään peilikirjoitusta ja aloitin
 kirjoittamaan jostain ihan muusta.

.

Muutama viikko sitten eläinlapsisarjastani lähti melko 

traumaattisesti eräs jäsen ja olen vellonut sen jälkeisissä itsesyyttelyissä.

On aina vaikeaa menettää lemmikki mutta vaikeinta menettää
lemmikki tietäen olleensä itse osasyyllinen sen kuolemaan vaikka
ei olisikaan halunnut toiselle muuta kun kaikkein parhainta.

Tiedän kyllä että sellaista on elämä ja elämään kuuluvat alut ja loput.
Välissä voi vain yrittää tehdä parhaansa ja niin olen kuitenkin
tehnyt. Aina se vain ei riitä.

...Eikä tällaisestakaan asiasta tietenkään saisi oikein edes puhua sillä muihin
eläinlajeihin kuin kanssa-ihmiseläimiin ei yleismielipiteen mielestä saisi
 kiintyä aidosti ja on kulttuurissamme edelleen paheksuttua pitää eläintä millään
lailla ihmisen vertaisena.

Moni kokee jopa asiakseen syvästi paheksua toisen itsenäisen ihmisen tunteita
 eläimen kuoleman takia joiden olemassaolon oikeutukseen kenelläkään ei
pitäisi koskaan olla mitään nokankoputtamista. Mutta yllättävän moni kuitenkin
kehtaa sanoa tai antaa ymmärtää että kuulepa, sinä et nyt saa tuntea surua koska
 se oli vain eläin. Että sinulla ei ole noihin tunteisiisi oikeutta.

Hurjaa että joillain on reippautta mitätöidä toisen tunteita noin.

Anteeksi nyt kanssalajikumppanini, te ette tietenkään kaikki ole tällaisia.

Asia nyt vain on niin että olen vuosien aikana menettänyt monta rakasta
perheenjäsentäni ja joka kerta se riipaisee. Olipa lähtijä ihminen tai jonkin
muun lajin jäsen.

Ihminenkin on vain eläinlaji muiden eläinlajien joukossa. On aika ahdistavaakin
että monet eivät tiedä että ihminenkin on vain eläinlaji. Toki ihmeellisen älykäs
ja erikoinen eläinlaji mutta vain eläinlaji. Muiden joukossa. Ja ne muut lajit ovat
myös tärkeitä, varsinkin ne jotka olemme ottaneet perheisiimme. Ja kun
lähdön paikka tulee, kenties yllättäen ja kivuliaasti, se jättää jälkeensä surun.

Sellaista surua pitäisi kunnioittaa aina eikä koskaan arvottaa kenen suru on
arvokkaampi ja mistä syystä sillä suru on henkilökohtainen kokemus.

*

Kuten olen useasta blogista lukenut, nyt on meneillään eläinten viikko.

Kansainväliseltä kannalta sen aloituspäivänä on maailman kaikkien eläinten
päivä (eli myös meidän ihmisten) ja sen lopetuspäivä on eläinten suojelijan
Franciscus Assisilaisen päivä. Suomessa näiden päivien välistä viikkoa
on vietetty eläinten viikkona jo 54 vuotta.

Tämän vuoden teemaeläin on kissa. Eikä turhaan, surullisesti saimme
tälläkin viikolla lehdistä lukea miten edelleen kissoja hylätään luontoon joka
vuosi yli 20.000 kappaletta. Mikä valtava määrä. Mikä ihmisiä vaivaa?

 .

Eläinten viikon kunniaksi kehoitan teitä lukemaan tästä vanhan kirjoitukseni.

Olen sinne koonnut keinoja miten sinä voit henkilökohtaisesti auttaa
muita eläimiä.

Säät ovat kylmenneet joten linnut kaipaavat talviruokintaa
ja siilit kaipaavat kunnollisia talvipesiä. Eläinsuojissa on monia eläimiä
jotka kaipaavat kotia ja muista myös tuotantoeläimet. On meneillään myös  lihaton
kuukausi joka muistuttaa meille että lihantuotannossa on suomessakin eläimen
kannalta vielä paljon ongelmia.

Vaihda vaikka syksyn kunniaksi tehotuotetut kananmunat
 luomukananmuniin ja solidaarisuudesta ja kunnioituksesta elämää kohtaan
 jätä lattialla arasti hiipivä hämähäkki liiskaamatta ja kuljeta se paperilapun
ja juomalasin avulla ulos... Se hämähäkki takuulla pelkää sinua enemmän
 kuin sinä sitä.

Olen saanut viime aikoina paljon mukavia haasteita joihin kyllä
pian vastailen sen lupaan. Mutta näin ensimmäisen kerran teen nyt myös
oman haasteeni jokaiselle blogini lukijalle:

Tässä on perhe.

Haastan sinut tekemään
tällä viikolla mahdollisimman monta hyvää ja huomioivaa tekoa
eläimiä kohtaan ja haastan sinut ottamaan aiheen käsiteltäväksi
blogissasi jos sinulla sellainen on. Mitä sinä teet sen
hyväksi että eläimillä on hyvä olla?

Haastan sinut keskustelemaan eläimistä lastesi kanssa.

Ottamaan puheeksi mikä on oikea tapa kohdella eläimiä ja miten kaikkea
elämää kannattaa kunnioittaa.  

Haastan sinut pohtimaan arjen mentaalisen
laatikon ulkopuolelta ja miettimään minkälaisia tekoja sinä teet arjessasi
jotka koskettavat muita eläinlajeja. Teetko eläimille enemmän pahaa
kuin hyvää kenties tiedostamattasi? Voisitko tehdä enemmän? Saamatta siitä
itsellesi muuta kuin tiedon että teet oikein?

Haastan sinut myös olemaan tällä viikolla aivan erityisen huomioivat
omia lemmikkejäsi kohtaan. Oletko antanut lähiaikoina huollettaville
eläimillesi niin paljon huolenpitoa ja huomiota kuin ne ansaitsivat?

Jos sinulla on tuotantoeläimiä, voit heitäkin hemmotella vaikka vain
vähän aikaa oikein olan takaa antamalla uudet pehkut ja vaihteeksi
ylimääräisen rapsutuksen korvan taakse.

Kiitä myös itseäsi jo niistä hyvistä tavoista ja valinnoista
joita jo nyt teet arjessasi eläinten hyväksi.

Yksikään teko ei ole turha vaikka se tapahtuisi
 vain yhden kerran tai
vaikka vain yhden viikon ajan.

 

 .

Ylimaalliset suklaapatukat vuodelta 1984

"Sateenkaari vie maahan toiveiden. 
 Siellä odottaa... Unelma suklainen.

Vain siivillä aaveiden lennät maahan kesän
 ja  suklaiden, tule, tule... 

Niinkuin haluat sen!"

Olen siis taas katsellut mainoksia ja tässä olisi teidänkin
lauantai-iltanne ratoksi terveisiä 1980-luvulta
 ylimaallisten makeisten muodossa.

Ensimmäisessä takavuosien tuttu kasvo (muistatko kuka?)

laulaa R-kioskin terveiset sateenkaarten suihkiessa sinne, 

tänne enkelinsiipisten suklaapatukoiden leyhytellessä höyheniään 

unelmien prinssien odottaessa pilvenreunalla... 

Kuten mainoksessa sanotaan:

 "Näin syksyllä ihminen tarttis jotain mielen piristystä!"

Toisessa lyhyessä klipissä taas muistutetaan mieliin Fancy-suklaapatukka.

Moniko on sellaista syönyt ja milloin mahtoi poistua markkinoilta?

On tainnut myös tämä herkku olla taivaallinen tuote

mainoksen permanenttipäisen tytön ja pellavapäisen 

ihastuksensa avaruudellisen riemastuksen perusteella.

Pahoittelen klippien vesileimaa, käyttämäni ilmaisen

kuvankäsittelyohjelman kirouksia.

Ps. Tosivanhassa on uusi historiajuttu.

Hauskaa lauantai-illan jatkoa!

Tosivanha

Pupuleipomoa on koskettanut iloinen perhetapahtuma.

Tälle blogille nimittäin syntyi uusi sisar Tosivanha.

Pupuleipomo jääköön mukavien retrojuttujen aurinkoiseksi

pupujen ja sydämien blogiksi johon keskitän tästä lähtien

jutut pääosin viimeisen sadan vuoden ajanjaksolta.

Tosivanhaan kirjoitan tästä eteenpäin kaikki tummempisävyiset 

kertomukset ja sadan vuoden ajanjaksoa vanhempaa aikaa 

käsittelevät jutut mutta päätyvätpä sinne myös jotkin 

sellaiset kirjoitukset jotka ovat täyttä nykyaikaa mutta 

sävyltään liian melankolisia tai jopa makaabereita sopiakseen

Pupuleipomoon...

 

Tämä on siis hyvä uutinen niille jotka eivät tahdo 

keskiaikaisia pääkalloja aamun blogipäivitystensä

 joukkoon tai niille jotka puolestaan eivät ole

 kiinnostuneita 70-luvun hippirytkyistäni ja

retropurnukoistani kun jako on vastaisuudessa 

selkeämpi.

Tosivanhaan olen nyt siirtänyt ne Pupuleipomon vanhat

 jutut jotka sopivat paremmin Tosivanhan teemaan. Noita 

juttuja voi löytyä vielä täältä Pupuleipomostakin mutta 

pyrin siirtämään ne kaikki lopulta tosivanhaan. Tosivanhan 

ulkonäkö voi vielä muuttua. Palautetta siitä saa antaa. 

Toivottavasti viihdytte myös siellä. Tervetuloa!

Pakko päästä joraan!

"Taas kesä syksyksi vaihtuu ja mun

 kaikki tsäänssit ilmaan haihtuu...

Hei! Aina kun mä saan Chappia

mun on ihan pakko päästä joraan!

Tsekkaa Chappi ime svengiiiin kii!!!"

Joillekuille 90-luvun nuorille tuli toivottavasti nyt pieni korvamato?

Ainakin tämän videon jälkeen.