Hidasta myrkkyä

Jostain syystä tämä hiusteema tässä blogissa ei ota päättyäkseen. Jatketaan siis sillä mikä suorastaan haluaa tulla kirjoitetuksi. (Osa tämän kirjoituksen kuvista on piilotettu nappien alle graafisen sisältönsä vuoksi.)

Olen aina ihaillut punaisia hiuksia. Kaikensävyisiä punaisia hiuksia. Sitä en tiedä mistä tämä fiksauma on alkanut mutta näin se on. Ehkä kaikki alkoi Pienen merenneidon Arielista mutta kuka tietää eikä sillä ole niin väliäkään. Omissa hiuksissani on ilokseni aavistus punaista, parhaiten se näkyy auringonpaisteessa mutta joskus myös sähkövaloissa pienenä oranssina hehkuna tämän maantienvärin joukossa mutta tarpeeksi sitä ei punaisenhimooni ole. Värjäsinkin hiuksiani ensimmäisen kerran 12-vuotiaana kevytvärillä joka oli aivan upeaa, ensimmäisen kerran näytin siltä millainen tunsin henkisesti olevani. Punahiuksinen!

 Minä seurakunnan leirin valvojana noin 15 vuotta sitten.

Kauaa ei kevytsävy kelvannut vaan otin askeleen kohti kestovärejä, mitä tummempaa kuparia ja verenpunaa, sen parempi. Lähes parikymppiseksi saakka jaksoin kuukausi tolkulla lääppiä päähäni punaista lientä saavuttaakseni ihanat Ariel-kutrit mutta aivan auvoa kaikki ei ollut. Ongelmakseni

nousi ikuinen juurikasvu ja sen värjäys. Vaaleaa hiusta tuli esiin jo runsaan viikon päästä edellisestä värjäyksestä, punainen väri haalistui myös nopeasti eikä väri ollut enää hetki värjäyksen jälkeen yhtä kaunis. Minuun iski myös tunne siitä että tahdoin olla vuosikausien jälkeen täysin luonnollinen ja elää mahdollisimman luonnollisesti. Hylkäsin hiusten värjäyksen, meikin, lopetin alkoholinkin käytön muutamiksi vuosiksi (vaikka en muutenkaan pahemmin juonut) ja elin luomuelämää.

Hiustenvärjäykseni oli päättynyt mutta kaiho punaisia hiuksia kohtaan jäi elämään. Vuodet kuluivat ja aloin hyväksyä että kaikkea (tummanpunaisia hiuksia) en voi saada mutta lopullinen kuolinisku värjäyskaipuulle tuli muuan musiikkitapahtumassa.

 Leirin leikkejä... Lempisävyni oli tumma mahonginpunainen

Kyse oli Vantaan Ankkarockista jonne lähdimme pyörähtämään ystäväni kanssa. Kyse oli ihan muutaman tunnin piipahduksesta ja siellä otin halvan hennatatuoinnin solisluuni päälle. Hennatatskat olivat minulle tuttuja, olinhan tehnyt niitä kotona itselleni useasti sekoittamalla hennakasvijauhetta sitruunamehuun ja levittämällä massaa kuvioiksi iholle. Iholle jää muutamaksi viikoksi oranssihko kuvio joka aikanaan haalistuu pois.

Muistan että festarikojun ulkopuolella oli hyvin pitkä jono ja jonossa oli paljon nuoria ja lapsia. Kojussa puuhaava pariskunta pursotti hennaa pokemonien ja delfiinien muotoihin ja uusia asiakkaita tuli jatkuvasti entisten tilalle. Siellä minäkin sain kiemurani.

Festarikäyntiä seuraavana päivänä kaunis hennatatuointini alkoi oireilla tosi oudosti.

Iho hennauksen ympäriltä muuttui kirkkaanpunaiseksi. Kun festarireissusta oli kaksi päivää, nousi ihoni hennatatuoinnin päältä kuplille kuin hapon tai kiehuvan veden jäljiltä. Kolmantena päivänä hennatatuointia ei enää näkynyt. Sen tilalla oli mätivä, kupliva ja mustaa rupea ja verta puskeva leveä avohaava harmaata limaa reunoillaan. Kivut olivat valtavat. (Seuraavat kuvat eivät ole omasta hennatatuoinnistani mutta aivan vastaavista tapauksista.)

Asia lähti selviämään melko pian. Muistan miten järkyttynyt olin oman yleistietoni huonoudesta.

Selvisi että oli melko yleistä tietoa että hennatatuointeja markkinoilla ja tapahtumissa käyttävät yritykset käyttävät tuotteissaan poikkeuksetta ns. "mustaa hennaa" joka ei ole hennaa ollenkaan vaan PPD:tä sisältävää myrkyllistä kemikaaliseosta. Markkinamiehet käyttävät PPD:tä hennatatuoiden teossa sillä luonnonhenna ei jätä yhtä nopeaa ja voimakasta tulosta kuin kemikaali"henna" eikä heitä kiinnosta että tällaisen tilapäistatuoinnin ottaja altistuu loppuelämäkseen ppd:tä sisältäville tuotteille eivätkä he enää koskaan elämässään voi värjätä hiuksiaan riskeeraamatta henkeään.

PPD:n käyttö ihokosketuksessa olevien tuotteiden kanssa on kiellettyä mutta valvonta on vaikeaa ja väärinkäytöksiä tapahtuu jatkuvasti.

Olen onnekas että ajan kanssa kemikaalitatuointini parani eikä jättänyt jälkeensä edes arpea.

 Sen sijaan kannan nyt ikuisesti sisälläni kemikaalialtistusta. Minä joka olen ollut niin tyytyväinen siitä etten ole millekään allerginen.

Jos nyt värjäisin hiukseni, alkaisi päänahkani kuplia ja rupeutua samoin kuin hennatatuointini aikanaan ja näin kävisi jos olisin onnekas, pahimmassa tapauksessa kurkkuni turpoaisi umpeen ja kuolisin.

Miten tämä liittyy sitten moniin teihinkin jotka ettte ole haksahtaneet ottamaan vääränlaista hennatatuointia ja miten tämä liittyy mitenkään hiusten värjäämiseen? Kohta kerron sillä huomasin että suomeksi löytyy aiheesta melko puutteellisesti tietoa vaikka kyse on todella tärkeästä asiasta.

Hennatatuointini myrkyllinen aine PPD on koko nimeltään parafenyleenidiamiini. Sitä käytetään hiusväreissä kiinnitysaineena. Juuri PPD on kemikaali joka saa värin kiinnittymään hiukseen, se on halpa ja tehokas valmiste ja erittäin voimakas karsinogeeni. Suomessa PPD oli kielletty ennen eu:ta kuten olivat myös atsovärit ja moni muu haitallinen aine jotka ovat kiemurrelleet takaisin koloistaan ihmisten terveyttä tuhoamaan.

PPD on siis myrkky.

Mitä tummempi on käyttämäsi hiusväri, sen enemmän siinä on mukana PPD:tä. Musta on ihmiselle haitallisin väri, tummanruskea, tummanpunainen ja niin edespäin käytännössä yhtä haitallisia.

Yksi värjäyskerta PPD:tä sisältävällä hiusvärillä tuskin aiheuttaa terveysongelmia, Eikä kaksikaan. Käyttöä saa kestää vuosia. Joka värjäyskerralla käyttäjä altistuu PPD:lle aivan hieman, hieman enemmän kuin edellisellä kerralla. Kerta toisensa jälkeen altistus jatkuu. Sitten eräänä värjäyskertana päänahka kirvelee, polttaa, nousee vesikelloille ja silloin henkilö tietää, lopullinen altistus on syntynyt. Hiuksia ei enää koskaan voi värjätä.

Armollista asiassa on se että hiusvärien kanssa tämä prosessi vie vuosia eikä se ole yhtä välitön kuin niinsanotun mustan hennan kanssa. Se silti tapahtuu, jossain vaiheessa lievempänä tai suurempana jokaiselle joka on käyttänyt ppd:tä sisältäviä aineita tarpeeksi kauan. Jos olet parikymppinen, tämä ehkä tapahtuu sinulle vasta kun olet 70-vuotias harmaita hiuksia värjäävä eläkeläinen tai sitten se tapahtuu huomenna. Mutta se tapahtuu yhtä kaikki ja sen jälkeen seuraa ikuinen nollatoleranssi kaikkea sellaista kohtaan joka sisältää PPD:tä ja niiden tuotteiden kirjo on laaja.

PPD:n toksisen vaikutuksen täystehoon siis todellakin saattaa mennä toiselta viisi, toiselta neljäkymmentä vuotta mutta jossain vaiheessa oireet alkavat ja jos oireet alkavat lievinä on onnekas.

Toisinkin voi käydä kuten kävi näille naisille. He kuolivat.

Lievemmistä kokemuksista hiusvärien kanssa voit lukeä tästä, tästä, tästä, vielä tästäkin, ja tästä...

Tässä artikkelissa todetaan miten allergia- ja astmayhdistys saa vuosittain puolisen tuhatta puhelua pelkästään koskien hiusväriallergiareaktioita.

Näiden lisäksi suosittelen lämpimasti lukemaan Bonnien kertomuksen. Myös sympaattinen Hupsistarallaa-blogisti joutui leikkaamaan
hiuksensa pois mahdollisen PPD:n aiheuttaman hiusväriallergian vuoksi.

Miten sitten voi olla mahdollista että
kaikkein tunnetuimmat hiusvärivalmistajat
käyttävät selvää myrkkyä tuotteissaan ja
miten voi olla mahdollista etteivät he joudu vastuuseen myymistään tuotteista jotka
altistavat jokaisen käyttäjänsä haitalliselle, karsinogeeniselle kemikaalille?

He eivät joudu asiasta vastuuseen yksinkertaisesti siksi että he vapauttavat itsensä vastuusta painamalla pakkausten pohjiin pienen präntin varoituskolmion ja tuoteselosteisiin ohjeen allergiatestin suorittamiseen.

Allergiatestissä ohjeistetaan käyttäjää laittamaan iholle tipan verran tuotetta ja odottamaan hetken, ellei reaktiota synny on tuote "turvallinen." Allergiatesti vain on yhtä tyhjän kanssa sillä altistus syntyy vuosien tai vuosikymmenten aikana, ei kertakäytöstä eikä kertaluonteinen allergiatesti hyödytä ketään.

Ihotautilääkärit itseasiassa neuvovat ettei kukaan tekisi tätä kotitestiä sillä testissä tietentahtoen altistetaan henkilö aineelle joka vain lisää alttiutta saada reaktio väriaineesta seuraavalla värjäyskerralla.

Kun kunnollinen altistus on syntynyt, ei enää riitä että välttelee hiusvärejä. PPD kun on kemikaali jota käytetään hiusvärien lisäksi myös monissa muissa tuotteissa. Altistuksen jälkeen saat olla lopun ikääsi varuillasi mm. mustien vaatteiden, paperin musteen ja kumituotteiden kanssa.
 
PPD:tä sisältävät kauneudenhoitotuotteet siis ovat hyvin ongelmallinen asia. Tässä on tuote joka on tutkitusti ihmiskeholle erittäin haitallinen ja joka on kuitenkin nykyään eu:ssa sallittu. PPD-tuotteiden ympärillä pyörii miljoonien bisnes sillä mitään yhtä tehokasta ja korvaavaa ainetta ei ole vielä kehitelty. Asiaa koetetaan kierrellä toteamalla että PPD:n määriä hiusväreissä on vähennetty ja korvaavia tuotteita etsitään. Sen riskit ovat siis selvästi tiedossa mutta kuten eräs äsken lukemani kosmetiikkablogisti PPD:tä puolusteli toteamalla että nykymaailmassa nyt vaan on totuttava kemikaalialtistukseen koska kaikki muukin on myrkyllistä ja kaikesta muustakin voi tulla syöpä. Aivan hullu ajatus.

Tässä siis on tuote jonka tiedetään aiheuttavan pahimmassa tapauksessa kuolemaan päättyvän reaktion joka pitäisi hyväksyä koska moni muukin asia aiheuttaa kuolemaa. Olenko ainoa joka näkee tällaisen ajattelutavan älyttömyyden? Mieleeni nousevat keskiajan hienostonaiset jotka käyttivät puuterina lyijyvalkoista. Lyijyvalkoinen teki aatelisrouvien kasvot kauniiksi mutta nimensä mukaisesti lyijyä sisältävänä tuotteena se kerääntyi ihmiselimistöön PPD:n tyyliin kunnes ihminen lopulta sairastui peruuttamattomasti.

PPD:n tiedetään myös aiheuttavan neljää eri syöpää. Neljää - eri - syöpää.

Ja mieti; jos hiusväri on päässä 45 minuuttia joka kuukausi merkitsee se lähes kymmenen tunnin vuosittaista altistusta. Keho ei välitä tuleeko tuo altistus yhtenä kertana vai kuukausittaisina tippoina.

Viiden vuoden harmaiden hiusten peittäminen hiusvärillä merkitsee 50 tunnin altistusta, kymmenen vuoden värjäys sadan tunnin altistusta ja niin edelleen... Kehomme ovat nykymaailman kemikaalikuormituksessa todella kovilla. Onko ihme että jossain vaiheessa meistä jokainen tuppaa sairastumaan? Eikä tuota riskiä kannattaisi toimillaan ennemmin pyrkiä pienentämään eikä lisäämään?

Haluan myös korostaa sitä ettei kannata tuudittautua ajattelemaan etten minä varmaankaan allergisoidu sillä en ole allergisoituvaa tyyppiä. En minäkään ole, kyse ei olekaan mistään tavallisesta allergisoitumisesta vaan siitä että keho imee itseensä myrkkyä. Oikeaa, ehtaa myrkkyä. Olemme biologisia olentoja, lihaa ja verta. On rajansa miten paljon kehomme sietää myrkytystä. Rajat tulevat vastaan jokaisen kohdalla.

Tämä on kovaa puhetta kaikkien kampaajien elinkeinoja vastaan. Ensin liputan pitkien hiusten puolesta ja nyt vielä kovistelen värjäämisestäkin, olen todella pahoillani!

Hiusten pituusmieltymykselleni en mitään mahda mutta onhan onneksi edelleen vaihtoehtoisia hiustenvärjäysmenetelmiä. Kaikki hiusten värjäys ei vaadi PPD-värejä. Punaiset ja tummahkot hiukset voi saavuttaa luonnonhennalla joka on myrkytön kasviväri. On olemassa myös suoravärejä ja vaaleissa hiusväreissä jotka perustuvat vetyperoksidiin, PPD:tä ei ole. Värjääjät, toivoa ei siis ole menetetty.

Välittömään hysteriaan ei ole aihetta.
 Jos värjäät hiuksiasi tummalla värillä (joka siis sisältää aina PPD:tä) etkä ole saanut mitään reaktioita tähän saakka, tuskin olet eräs niistä joille lopullinen reaktio käy kohtalokkaaksi.

Mutta tiedä että jonain päivänä kun värjätessä tunnet kirvelyä tai polttelua, ei edessäsi ole enää loputtomia hiustenvärjäysvuosia vaan elimistö se vain ilmoittelee että PPD:tä on kertynyt kehoon riittämiin ja hommalle olisi aika laittaa piste

Levittäkää myös sanaa tuntemillenne nuorille ja vanhemmillekin etteivät ikinä koskaan milloinkaan ottaisi minkäänlaista mustaa hennatatuointia. Musta hennatatuointi tuo aina isoja ongelmia ja ikuisen altistuksen.

Mustia hennatatuointeja tarjotaan laajasti erilaisilla kesätapahtumilla tai ulkomaiden lomakohteissa. Niitä ei saa ottaa! On olemassa myös vaarattomia luonnonhennatatuointeja mutta niistä iholle jäävä jälki on oranssi tai punainen ei milloinkaan musta. On paras vältellä kaikenlaisia tilapäistatuointeja sillä kertakokeilulla hankkii itselleen elinikäisen haitan ja monesti myös kosmeettisia vaurioita. Vaikka allergiareaktiota ihon
vaurioineen ei tulisi, on altistus silti syntynyt. Ja miettikää että noita tatuointeja tehdään lapsille!

Suosittelen vahvasti että jos tulevana kesänä törmäätte jossakin tapahtumassa kojuun jossa käytetään mustaa hennaa, teette siitä ilmoituksen. Mustan hennan käyttö iholle laitettavissa aineissa on ehdottoman kiellettyä (hiusvärit ovat kiintoisa poikkeus) ja aiheuttavat sen pysyvän haitan.

Nuokin lapset jotka ottivat pokemontatuointinsa samaan aikaan kun minä spiraalikuvioni, altistuivat PPD:lle ikuisiksi ajoiksi. Kun joku noista lapsista sitten värjää ensimmäisen kerran hiuksiaan, lähteekin päänahka kuoriutumaan pois ja pahimmassa tapauksessa jotain vielä pahempaa. Lisäksi lapsen iho on noin 16-vuotiaaksi saakka aikuisen ihoa huomattavasti ohuempi ja herkempi joten altistuksen määrä on vielä massiivisempi. Levittäkää sanaa mustasta hennasta.

PPD:n löydätte hiusväripakkauksista sanoilla "phenylenediamine" ja "toluene- 2,5-diamine." Nuo sanat eivät välttämättä ole omina itseinään vaan löytyvät usein sanojen sisältä. Mutta mikäli jonkin sanan sisällä siis ovat nuo kirjainyhdistelmät, ne ovat PPD:tä. (Suosittelen välttelemään myös aminophenoleita.)

Haluan kuitenkin painostaa että JOS tapaatte asiantuntevan, luotettavan yrittäjän joka tekee AITOhennaisia hennatatuointeja joiden jälki iholla on oranssi tai punainen, on tuote täysin turvallinen. Tässä blogissa näette esimerkkejä aidoista ja täysin turvallisista hennatatuoinneista.

Aivan lopuksi suosittelen tämän linkkipommituksen päätteeksi kemiantekniikan diplomi-insinöörin ja blogistin Anja Nystenin kirjoitusta PPD:stä jonka voit lukea tästä.

Toivottelen varovaisia hetkiä kauneudenhoitonne parissa.

Sweet secrets

Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa

ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.

Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen, 

ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on

 kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni

 aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen. 

En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle

makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina

 vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,

 elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.

Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.

Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
 ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.

Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli 

siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja 

perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.

Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.

Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.

Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.

Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.

Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.

Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit. 

Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?

Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai  pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.

Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.

Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.

Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.

Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.

Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.

Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo

laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.

Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.

Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi. 

Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka

alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni. 

 Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 

Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen

kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.

Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. 

Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
 toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
 sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen,  katseli tarjoamuksia hiljaisena.

Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys: 

 Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?

 Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
 ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
 hienouksia kuten edes margariinia. 

Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
 syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.

Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
 ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!

 Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
 varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.

Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni

ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä 

makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena. 

Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen

pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.

Toivottavasti tekin piditte niistä.

Paluu 80-luvun koteihin

 Katsotteko tekin joskus ylen elävää arkistoa? 

Arkisto on aika ihana paikka. Sieltä voi löytää menneiden vuosikymmenten

 ohjelmia, pieniä klippejä, mainospätkiä mutta myös pidempiä sarjoja ja elokuviakin. 

Minulle iskee välillä arkistobuumi jolloin katson monta ohjelmaa putkeen ja sitten

 en taas mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa Nuoruusdiskon mukavan arvostelun 

perusteella palasin arkistoon tutustumaan 80-luvun sarjan jossa Pekka Puupään 

eli Esa Pakarisen poika Esa Pakarinen junior esittelee erilaisten perheiden ja

 ihmisten elämää ja koteja leppoisalla tavalla. Nykyään tällaista sarjaa ei 

enää tehtäisi sillä se on osin varsin merkillinen. 

Sarja on brändätty lastenohjelmaksi, joka jakson ensimmäiset seitsemisen 

minuuttia kuluvat siihen kun söpö Esa Jr. soittaa ja lauleskelee lapsille. Sitten 

alkaakin itse kotien esittelyosuus ja ne taas eivät tunnu ollenkaan 

lastenohjelmilta. Ainakaan kaikki jaksot.

Nostalgisointiin hurahtaneille tai lapsuuttaan muisteleville sarja 

tarjoaa kivoja tärppejä. Silmään osuvat yksityiskohdatkin ovat

 hyrähdyttäviä. 

Kaikki juovat Sarviksen mukeista, milloin mehua,

 kahvia tai maitoa ja syövät Sarviksen lautasilta. Jääkaappien

 ovissa on kukkatarroja. Maustekaapeissa Aarikan maustesirottimia

 ja keittiön pöydillä reseptikorttilaatikoita. Perheen kauppareissulla 

 silmään pistävät retrokkaat tuotepakkaukset ja kadun kulkijoiden

 kampaukset ja persikan ja turkoosin sävyiset tuulipuvut hymyillyttävät.

Sarjaa katsomalla huomaa ajan sellaisen

 rentouden joka on nykyään menetetty.

 Sari-tytär se on mukana isän rekkamiestyövuoroilla ja nukkuu

 auton takaosassa ilman turvavöitä. Muut lapset leikkivät

 hiekkalaatikolla keskenään ilman valvovaa aikuista ja alle

 kouluikäinen lapsi lähetetään pidemmälle kauppareissulle

 ypöyksin. Ei ole hössötystä eikä kukaan ole

 kutsumassa lastensuojelua.

 Esiteltävät perheet ovat mukavan erilaisia. 

Omana syntymäviikkonani telkkarissa esitetyssä jaksossa

 kerrotaan perheestä jonka äiti tahkoaa kovapalkkaisena rahaa 

hiihtoliiton työntekijänä kun mukavan näköinen partasuuiskä

 hoitaa lapsia kotona, laittaa ruokaa ja petaa sänkyjä. Ja lukee lukioläksyjä.

Toisessa perheessa tutustutaan kunnon tervehenkiseen 

ydinperheeseen jossa saman katon alla asuvat sekä isoisoäiti,

 isoäiti ja isoisä, poika vaimoineen ja vielä parin pikkulapset. 

Voi kunpa tämä perhemalli vielä palaisi! Minun mielestäni kaikki

 hyötyvät ison perheen yhteisöasumisesta (ainakin jos tulevat toimeen.) 

Tämän perheen isoisoäidin tekeminä näemme muutamat kiinnostavat vinkit. 

 Hän mm. hakkaa vanhan posliinikupin murskaksi ja murskan hän syöttää 

kanoille todeten että nyt munivat tytöt kovakuorisia munia. En olekaan 

ennen kuullut astoita käytettävän tähän tarkoitukseen. Minä itse muistan 

kyllä 80-luvulla keränneeni rannoilta näkinkenkiä omien ankkojemme

 syötäväksi munankuoria vahvistamaan. 

Perheen äiti taas näyttää katsojille miten hän hautaa tuoreita porkkanoita 

saaviin joka on kukkuroillaan täynnä hiekkaa. Siellä ne säilyvät

 pakkasten tullen paleltumatta.

Minua laittoi tässä jaksossa ärsyttämään kovin kun peltohommia

 tekevä perheenisä lässytti parivuotiaalle pojalleen että tässäpä teen

 sinulle peltoa ajalle kun olet aikamies. Tätä sinä sitten viljelet. Poika. 

Vaikka vieressä istui pikkupoikaa vanhempi ja valppaasti

 kuunteleva, aivan pystyvän näköinen tytär. Mutta hänelle 

ei isä puhunut tulevista peltohommista

Osa 4. taas on ihanan nostalginen ja se tuo mieleen oman mammani. 

Tässä toimelias kaisa-mamma asuttaa nyt yksin maalaistaloa.

"Viljo-pappa kuoli vuosi sitten ja... Vieläkin tulee ikävä joka päivä." 

Toteaa kaisa-mamma ääni murtuen mutta ei päästä itseään enemmän 

masentumaan vaan hoitelee reippaasti arkiasioita leipoen karjalanpiirakoita,

 istuttaen joulukukkien sipuleita purkkeihin tuvan pöydän ääressä ja keittäen

 mehumaijalla  juomia lähellä asuville lapsilleen. 

Jakso ei tunnu ollenkaan lastenohjelmalta. 

Sen verran lohdullisen surumielinen sen sävy on. 

Ennen nukkamaanmenoaan Kaisa lurauttaa vielä vanhan

 laulun jota hän lauleskeli omille lapsilleen näiden ollessa pieniä.

"Kopotin, kopotin, kopotin koi, 

varsa hypäten hirnuu. 

Lopotin, lopotin, lopotin loi, 

voita valpuri kirnuu. 

Voin minä voitelen leivällein, 

leivän vien minä varsallein, 

sitten ei varsani pelkää, 

hei jopa pääsin sen selkään!

Hopotin, hopotin hopotin hoi,

joudu jo varsani juokse

kopotin, kopotin, kopotin koi,

vie minut mummoni luokse.

Yli vuorien harpatan,

poikki merien kahlatan,

mummo kakkuja paistaa,

tekisi mieleni maistaa"

Lindholmin saarikauppa ja kerro museolle-sivusto

Nytpä löysin mainion sivuston kaikille nostalgiannälkäisille.

Miten on, nautitko lapsuusmuisteluista? Muistatko pikku pätkiä
entisistä ajoista joita sinulle on kerrottu tai joita olet joskus itse kokenut?

Sellaisia ihania muisteluita ajasta jota ei enää ole?

Muistelusi ovat niin pieniä että kokonaisiksi muistelmiksi
 niistä ei ole mutta yhtä kaikki tuovat hymyn huulille
 sekä itselle että kuulijalle. Tällaisia meiltä jokaiselta
varmasti löytyy. Ja nyt löytyy myös kanava mitä kautta
voi varmistua että nuo tärkeät ja mukavat muistot
menneestä eivät unohdu!

Kerro museolle on verkossa toimiva

muistojenkeruupalvelu joka aukesi viime syksynä.

Sivusto antaa käyttäjilleen aiheen jota koskien

peräänkuulutetaan lukijoiden muistoja. Kerätyt muistot 

tallennetaan museon kokoelmiin, jossa niitä voidaan 

 käyttää näyttelyissä, tutkimuksissa, julkaisuissa ja 

muussa museotoiminnassa myös tulevaisuudessa.

Muistosi jäävät näin pysyvästi elämään
eivätkä unohdu niinkuin henkilökohtaisille
muistoille aina tuppaa käymään.

 Muistelu ei vaadi rekisteröitymistä vaikka voit senkin 

tehdä. Voit myös valita näkyykö muisto muillekin verkon käyttäjille

 vai ainoastaan museolle. Sivustolle voit lisätä muistosi lisäksi 

valokuvia ja videoita ja jos taas et jaksa kirjoittaa, muiston 

voi tallentaa myös nauhoittamalla puhetta!

Jos haluat rekisteröityä sivustoon (joka ei tosiaan ole pakollista!)
tienaat aina muistoistasi pisteitä leikkimielisessä pelissä jossa voit kiivetä

 hierarkiassa muistelunoviisista aina muisteluneuvokseksi asti.

Syksyllä kerättiin muistoja aiheesta "Kaupat, ostokset ja shoppailu"

ja sivulla on monta huippumukavaa muistelua! Voit lueskella niitä

tästä.

Tällä hetkellä onkin käynnissä tosi hauska muisteluteema
nimittäin teemaa ei ole ollenkaan. "Muistele mitä vain!"

Muistele vaikkapa mitä isoäitisi sinulle muisteli. Tai äitisi. Tai...

Nyt kaikki muistelemaan!

Muuan esimerkkimuistelu kuuluu näin:

"Kyseessä on nykyään Uudenkaupungin Pyhämaan pieni saari,

 jonka nimi on Koivustenmaa. Mamma ja pappa asuivat siinä 

saaressa ja kävin siellä aina pienenä kylässä 1970-luvulla. 

Saaressa ei ollut teitä vaan vain polkuja. 

Joka kerta kun olimme mammalla menimme polkua pitkin kauppaan.

 Se oli Lindholmin kauppa. Kauppiaan nimi oli Ilmi. 

Kauppa toimi vanhan kalastajatorpan salissa, 

hyvin pienimuotoista toimintaa.

 Ihmiset kävivät veneellä muista saarista tekemässä ostoksia,

 kuivakorppuja, keksejä, näkkileipää… Me kävimme hakemassa

 aina irtokarkkeja. 

Kauppa oli heidän kotinsa, ja kun sinne

 meni, kauppias piti etsiä jostain, esimerkiksi puutarhasta.

 Hän tuli porstuaan ja haki vara-avaimen. 

Me tiesimme kyllä missä se oli. 

Hän otti avaimen aina samasta paikasta

 ja avasi salin lukossa olevan oven.

Sisällä oli tiski, jossa oli lasi keskellä ja sen alla irtokarkkeja laatikostossa. 

Valitsimme lasin läpi, mitä haluttiin. Kun olimme valinneet, 

kauppias avasi laatikot ja otti pinseteillä karamellit pussiin.

Tunnelma oli kaupassa hieno. 

Siellä oli aina niin hiljaista ja virittäytynyt tunnelma, jännittävä. 

Kaupassa käynti tuntui erilaiselta kuin normaalisti. 

Muistan ainakin pennin nallekarkit, kolapullot ja piparminttukarkit.

Kaikista erikoisinta oli, että Ilmi oli huono laskemaan ja pyysi 

meitä laskemaan karkit, kun hän laittoi niitä pussiin ja mitä 

ostokset maksavat yhteensä. Ilmi tarkisti helmitaulusta hinnan.

 Kotimatkalla massutettiin karkkeja."

Sotamuisteluita

Mukavaa itsenäisyyspäivän iltaa.

Olen tämän kirjoituksen kanssa melko paljon myöhässä.

Ostin nimittäin viime joulun jälkeen kirjakaupan alennusmyynnistä

aivan ihanan, ihanan kirjan ja silloin 11 kuukautta sitten suunnittelin

että vyörytän koko itsenäisyyspäiväviikon blogissa pelkkiä juttuja

uudesta kirjastani mutta näköjään nyt vähän toisin kävi.

 Tuntematon lotta - Mummoni kirjekavereita

Olen ollut todella laiska tekemään mitään töitä, täällä kotonani sisälämpötila 

on nyt 18-astetta ja minulle se on ihan liian vähän, tällainen nykyajan 

kasvatti kun kuitenkin olen. Tekee mieli vain olla fuksianpunaisen 70-luvun 

anttilakuvastovillapeittoni alla ja lipittää chai- earl grey tai vadelmateetä eikä

siirtyä skannerin ja työpöydän luokse tekemään jotain ajattelua vaativaa.

Lisäksi sain kuulla harmittavan huonoja uutisia perheenjäsenen terveydestä 

joka vei ne entisestäkin hitaat ajatteluprosessini kokonaan uusille urille. 

Näiden kaikkien syiden takia ja muutamien muiden myös, en olekaan nyt

 sitten kirjoitellut tänne mitään koskien sitä kirjaa vaan en malta olla

sentään jotain tänne kirjoittamatta vaikka en siitä kirjasta nyt enemmän

 tällä kertaa avaudu. Haittaako se nyt sitten jos muistelen sotien aikaisia

 juttuja vähän myöhemminkin? :)

*

Minua kiinnostaisi tietää oletteko te lukijat keskustelleet omien

 vanhempienne/isovanhempienne/isoisovanhempienne kanssa heidän

sota-ajan muistoistaan? Ellette ole aikaisemmin niin nyt on korkea

 aika, kovin pitkään siihen ei enää ole mahdollisuutta.

Itse en tuntenut toisia isovanhempiani sillä he eivät enää olleet elossa

syntymäni aikoihin mutta toiset isovanhempani ovat kertoneet jotakin.

Tai pikemmin olen itse kerännyt tietoa sisältäviä langanpätkiä kokoon

eri lähteistä.

Omaa tarinaansa kertoo esim. isoisäni Eskon kaikissa sodissa mukana kiertänyt 

mustakantinen vihko. Tuohon vihkoon on pääasiassa kerätty iloisia lauluja 

ja erilaisia sanaleikkejä joita sotaväessä silloin laulettiin ja kerrottiin.

Laulujen sanat itsessään ovat monesti aika hauskoja ja niinpä on sivuja

 käännellessä tosi tylyä törmätä renkutukset keskeyttäviin lauseisiin:  

"Sulo kuoli tänään. 

Tykistötuli. Myös Viljo kuoli tänään." 

Ja taas seuraavalla sivulla on luettavana himmenevällä 

lyijykynän harmaalla loru kanttiinin Tiinasta.

Isoisälläni kulki sodassa mukana myös kamera ja hänen 

valokuvakirjansa sodasta on hyvin karua katsottavaa. 

 Laajoja mustia tasankoja joilta joka ainoa puu on pommitettu

 pois. Mäki toisensa jälkeen vain mustaa maata ja lyhyitä

 sirpaleisia puuntynkiä. 

Kuvissa näkyy myös paljon ruumiita. Sen aikaisten vihollisten 

mätäneviä pääkalloja ja luita joissa ihoa on vielä kiinni.

Eräässä tilannekuvassa näkyy hakaristisymbolinen (Suomen 

Ilmailuvoimien tunnus vuoteen 1945 saakka) kone ja seuraavassa

kuvassa koneen pilotti, oikein salskea nahkahousuihin ja 

lakkiin pukeutunut mies jota isoisäni oli kommentoinut lyhyesti:

"Asser H. Kenttäposteljooni"

Jouluaattona otetussa kuvassa taas näkyy kirkkaan viinan pullo

ja kuvatekstinä: "Meidän ja kavereiden jouluateria."

 Edelleen isoäitini kirjeenvaihtokavereita sodan ajoilta...

On vaikea edes kuvitella sitä arkea jota omat sukulaisemme ovat eläneet

 ja kokemuksia joita he ovat kokeneet. Isoäitini Elsa taas ei pahemmin

halua sota-aikaa muistella minkä ymmärrän hyvin vaikka haluaisinkin

tietää lisää. 

Erään tarinan olen saanut hänestä kupattua ja se oli aika jolloin hän 

parikymppisenä tyttönä lähti synnyinkodistaan Limingasta "maailmalle"

piiaksi ja päätyi Turun lähellä olevaan Mynämäen kylään. 

Heti hänen astuttuaan bussista ulos vieraassa paikassa, aloittivat ilmahälytyksen

pillit huutonsa. Elsan piti syöksyä muiden perässä piiloon, minne, sitä

hän ei enää muistanut mutta tuo ensikosketus hänen loppuelämän

kotikuntaansa jäi hänelle hyvin mieleen. 

Kun hän lopulta meni aivan sodan jälkeen naimisiin ja alkoi odottaa ensimmäistä

lastaan muistelee hän miten "ei ollut mitään muuta ruokaa kuin porkkanoita.

Niitä sit söin. Porkkanoita, niin paljon."

Pari viikkoa sitten Suomen Kuvalehdessä oli hyvä artikkeli sotatraumoista

joka kiersi paljon sosiaalisessa mediassa, olette varmaan sen lukeneetkin 

mutta tässä on vielä linkki. 

Onko teille kerrottu sukulaistenne sotamuistoja? 

Kannattaa kirjoitella niitä oman perheen kohdalta

muistiin sillä jos jokin niin tämä on katoavaa tietoa.

1.12.1911

Loppusyksy.

Koleita koivuja. Mureita mättäitä. 

Ei sirkutusta, vain tuulen ulvontaa.

Metsässä on mies lapioimassa maata, lepää joskus heittojen 

väliajoilla työtänsä silmäillen ja jatkaa taas uupumattomalla

 uutteruudella. 

Käyn hänen luoksensa. 

-Etsittekö aarteita vaari? -utelen.

-Ei herraseni, mutta aion kätkeä tähän aarteen, 

saan vastaukseksi.

Hiljaisuus. 

Sitten hän jatkaa.

                                                            

- Minulla on ollut koira. 

Kuusitoista vuotta. Tomi oli sen nimi. 

Niin uskollinen se oli ettei ikinä kukaan

 ihminen voisi sellainen olla.

Köyhä olin ja köyhä olen vieläkin. Tomi sai monta

kertaa tyytyä niukkaan ruokaan mutta niin sain minäkin.

Hyvien päivien hymyillessä nautimme sitä runsaammin

antimista ja lihoimme voidaksemme kestää kovina aikoina.

Parempia ystäviä ei ollut kuin Tomi ja minä. 

Harvoin me olimme erotettuna ja jos joskus niin kävi, 

suri Tomi kuin uskollinen koira voi. Minustakin ero 

oli raskas ja iloitsin jälleennäkemisen hetkestä kuin

luvattua herkkupalaa odottava lapsi. 

Nyt on Tomi poissa ainaiseksi. 

Sen suuret älykkäät silmät eivät enää minua katsele eikä sen 

rattoisa haukunta tervehdi minua tervetulleeksi kodin rauhaan 

raskaan päivän taistojen perästä. 

Yksin saan nyt istua roihun ääressä tuvassani, kun Tomi ei 

enää makaa jalkain juuressa ja köyhyyteni tuntuu entistä

 raskaammalta vaikka minulla ole ketään kenen kanssa

 jakaa vähiä murujani. 

Kaiketi sentään, ymmärrätte, että aarre se on, 

minkä aion nyt kätkeä tähän?

( 1.12 1911 ilmestynyneen "Eläinsuojelukalenterin" 

alkuteksti ja sen kirjoittajan metsäkävelyllä

kokema aito tapahtuma. )

Halloween Suomessa. Vai Kekri?

Olen useita eri lehtiä ja nettikeskusteluita lukemalla
huomannut että kuluva vuodenaika hämmentää monia.

Varsinkin kaupassa ihmetys iskee.

Kulkiessa tutun marketin käytäviä törmää vihannesosastolla

kurpitsoihin joiden pulleassa kyljessä istuu tarran muodossa 

mustanpuhuva silmäpari ja irvistykseen

 muotoutunut suu. 

Paistopisteellä myydään oranssinvärisiä muffinsseja 

joiden paksu kuorrute valuu mustakeltaisine strösseleineen
ainakin omasta mielestäni hyvin houkuttelevasti ja herkullisesti. 

Ja kassoille ehdittyä seisoo tavallisten makeistelineiden vieressä
tummasävyinen pahvihyllykkö jonka sisällä riippuu teräväkärkisiä
 noitahattuja, pimeässähehkuviä muovikurpitsoita ja pääkallokuvioisia
mustia ja oransseja ilmapalloja. 

Niiden alla laarissa makaavat vihreät,

siniset ja ruskeapupilliset silmämunat joiden
huomaa tarkemmin katsottuna olevan 

marmeladimakeisia.

Amerikkalaista humputusta, toteaa kai useampi aikuinen

 kaupassakävijä happamana. Ei tällaista

ollut ennen

Vaan oliko kuitenkin?

Ja miten?

Ja miksi?

Kaupoissa näkyvät Halloweenkrääsät eivät
 ole vain jenkkien humputusta, ei suinkaan.

Kyseessä on rituaalijuhla jollaisia on vietetty hyvin pitkään, tuhansia
vuosia ympäri maapalloa. Hyvin varhaisista ajoista saakka on aina ollut
 tapauksia, erikoisia tilaisuuksia jotka keskeyttävät arjen. Rituaaleja.

 Huippukohtia joita vaaditaan, jotta kaikki toimisi kuten pitää.

Jokainen varmaan tarkemmin ajateltuna toteaa saman surullisen
 seikan kuin minäkin; rituaalit ovat nykyään menettäneet merkityksensä.

Juhlistamme on tullut pintapuolisia kulutusjuhlia joiden suurin
merkitys on niiden tuoma tervetullut katkos ja loma työelämään.
Nykyään juhlitaan jos juhlitaan mutta ei enää oikein tiedetä että
mitä juhlitaan saatika sitten että miksi.

Näiden erilaisten ennen tiiviisti yhteisen ihmiskunnan kulttuuriimme
 kuuluvien rituaalien puute köyhdyttää meitä ja niiden myötä
kadotamme kosketuksen omiin juuriimme, esivanhempiimme

ja omaan historiaamme. Niistä muistuttaminen on tärkeää
ja siitä kirjoitan tänään.

Köyripukki

Läpi ihmiskunnan historian vuodenkiertoa ovat siivettäneet tietyt 

juhlapäivät. Suomessa tärkeä juhannus ilmenee muissa maissa erilaisina

kesän alun juhlina. Joulu ei ole ollut alun perin Jeesuksen syntymäjuhla

vaan jotain aivan muuta ja niin myös nykypäivän markettikäyntien

halloweenhumputus ei ole vain amerikkalainen perinne vaan pikemmin

vain eräs yleismaailmallisen vuodenkierron kunnioittamisen paikallisjuhla

joista samanlaisia on löytynyt lähes jokaisesta maasta. 

Tieto ja muisto näistä juhlista on kuitenkin
 kadonnut. Syypää löytyy pääosin kristinuskosta ja vain
 toisarvoisesti maalaisyhteiskunnan kaupunkilaistumisesta.

Voidaan sanoa että lähes jokaisen kristillisen nykyjuhlan taustalta

löytyy juhlallisuus joka on alunperin ollut jotakin täysin muuta. Tässä mielessä

kristinusko on tehnyt onnistuneesti paljon pahaa tuhoamalla monien kansojen
alkuperäiset uskomukset, perinteet ja juhlat lähes täydellisesti.

Näin on käynyt ympäri maailman ja näin on käynyt myös suomessa jossa
esivanhempiemme tärkeät maan ja omien menehtyneiden perheenjäsenien
muistelu- ja kunnioitusrituaalit ovat tyysti unohtuneet ja korvautuneet kliinisella 

pyhäinpäivällä joka mielletään hämärästi jonkinlaiseksi kirkkopyhäksi.

Markettien muoviluurangot eivät muistuta esivanhempiemme rituaalijuhlasta
 vaan amerikkalaisesta kertakäyttökulttuurista. Miten murheellista.

Marketeissa ja mainoksissa näkyvä amerikkalaisten
halloween on kulkenut suomessa ennen nimellä kekri.

Kekrin aikaan laitettiin pillit pussiin mitä tuli viljelyyn ja keräilyyn
ja kekrinä vaihtui vuosi. Kekripäivä oli vuoden viimeinen päivä
aikana ennen virallista kalenteria.

Vuosi vaihtui eri taloissa ja tönöissä kuitenkin eri aikaan
 sillä kekri päätti maataloustyöt ja niissä taloissa joissa
työt saatiin joko aikaisemmin tai myöhemmin päätökseen, juhlittiin
kekriä tietenkin eri aikaan, kuitenkin yleensä saman kuun sisällä.

Kirjoitin pääsiäisen alla lankalauantaista jonka vietto oli esivanhemmillemme
jotain aivan muuta kuin nykyään. Silloin laadittiin varhaisia kevättaikoja ja
suojeltiin karjaa, taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta. Samat taiat ja
rituaalit tuli toistaa Kekrinä sillä kuten lankalauantaina, myös kekrinä liikkuivat
henget, haltiat ja kuolleet. Mikäli kekriä ei juhlittu oikein tai ollenkaan, suuttuivat
henget ja esivanhemmat siitä pahasti ja huono onni lankesi talon päälle.

Kekriaamuna piti herätä mahdollisimman aikaisin ja pukeuduttiin
 parhaimpiin vaatteisiin. Myöhäinen herääminen merkitsi laiskaa
ja väsynyttä tulevaa vuotta ja asioiden sujumattomuutta.

Jo aikaisemmin oli valmisteltu tiettyjä ruokia ja talon tytöt olivat kehränneet
talteen kolme vyyhtiä lankaa kukin, tämä langan määrä merkitsi yltäkylläisyyttä
ja erityisesti avioliittoa tulevaisuudessa. Langattomuus kekrinä oli paha juttu
ja edesauttoi vanhaksi piiaksi jäämistä.

Heti hyvin varhain herättyä, ennen ensimmäistäkään tointa, kuljettiin
pimeässä navetalle. Karsinasta valittiin unenlämpöinen lammas joka
tapettiin siihen paikkaan. Lammas oli kekrin tärkein ruoka.

Joka talossa jolla oli siihen varaa syötiin lammasta ja varattomatkin
 koettivat saada lammasta pöytään hinnalla millä hyvänsä. Valmistettiin
verikeittoa ja verilettusia, talkkunaa, piirakoita, viinaa ja kaljaa, viiliä
ja rieskaa, paksua ryynipuuroa ja monenlaisia lihoja. Oravaakin suolattiin
ja uunissa paistiksi paistettiin päineen kaikkineen. Lampaan keuhot ja
 sisäelimetkin syötiin rasvoineen päivineen. Suolista tehtiin heti makkaraa.

 Oli myös mämmiä ja juustoa, kalaa ja limppua, paljon voita ja illalliseksi
saattoi olla metso- tai teeripaisti ja monissa taloissa syötiin pässin pää.

 .

Yhdeksän kertaa tuli kekrinä syödä. Ruoan runsas syöminen ja täydet
vatsat loitsivat runsasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä jokaiselle tulevan
vuoden päivälle. Kekrinä oli myös tärkeää kestitä ketä tahansa vierailijaa
ja osoittaa perheen varakkuus siinä että ruokaa piisasi ja paljon.

Vierailija saapuessaan joutui kuitenkin ennen ruoan saantia kovistelemaan
talon väkeä sanomalla; "Kekriäkö vaiko uunia?!" (vrt. karkki vai kepponen.)

 Tähän tuli nopeasti vastata: "Kekriä! Kekriä!"
 ja johdattaa vieras notkuvaan veri- ja lihapöytään.

Jos talo olisi ollut kitsas tai ruokaa ei olisi ollut, oli vieraalla oikeus mennä
talon uunia rikkomaan ja tuhoamaan. Ruokaa oravapaisteineen tarjottiin myös
siksi että maagisena kekripäivänä onni oli helposti varastettavissa ja ellei
vierasta kestitetty, saattoi vieras ottaa ja viedä talon onnen mukanaan.

Kekri oli myös iso nuorison biletyspäivä. Palvelijoille ja nuorelle
talon väelle ripustettiin tuvan kattoon keinuja joissa keinuttiin ja
laulettiin, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lähdettiin toisiin
taloihin vierailulle.

Nämä taloissa kulkevat uunin rikkomisella
 uhkailevat vierailijat nimittäin olivat pääasiassa nuoria naisia ja
 miehiä, "Köyrimörköjä" jotka olivat pukeutuneet merkillisiin
turkiksiin ja rääsyihin. Toisilla paikkakunnilla vain naiset ja tytöt
kiersivät talosta taloon Kekrittärinä pukeutuneena valkoisiin
lakanoihin yltäpäältä pelotellen lapsia ja vaatien kestitystä.

Merkillisellä pukeutumisella oli myös toinen syy, kun pukeuduttiin
vainajaksi tai haltiaksi, harhautti se aitoja vainajia ja muita aaveita,
kuolleita ja henkiä jolloin nämä jättivät "naamiaisasuun" pukeutuneen
henkilön rauhaan.

Eläimistä pidettiin myös (sitä lammasraukkaa lukuunottamatta)
kekrinä hyvä huoli. Siinä missä oli tärkeää että ihmismahat olivat
täpötäynnä, oli sama olevaisuuden tila myös eläimille luotava.

Eläinten ruokakaukaloita täytettiin päivän aikana moneen otteeseen ja
isännät kävivät myös kaatamassa viinaa hevosten ja lehmien appeeseen
Tärkeää oli että tärkeän kellokkaan korvaan oli varmaksi vakuudeksi
 lujaa kiljaistava:

"Nyt on KEKRI!"

*

 Päivän aikana lämmitettiin myös sauna. Kun sauna oli valmis, heitettiin
kipakat löylyt, huudettiin "Käkrittäret saunaan!" ja juostiin nopeasti pois.

Siitä hetkestä alkoi talon kaikkien vainajien, esivanhempien, suojelevien 
talohaltijoiden, aaveiden ja tonttujen saunavuoro. Yliluonnollisten
olentojen saunoessa talonväki jatkoi mässäilyä.

Vasta pitkän ajan kuluttua kun jo osa oravista, verikeitoista ja muista maukkaista
tarjoamuksista oli syöty, uskallettiin hieman arastellen mutta tuimina astella saunaan
meteliä pitäen jotta vainajat kuulisivat elävien saapumisen.

Kun elävän talonväen saunavuoro alkoi, siirtyi koko kuollut
konkkaronkka haltioineen, aaveineen taas sisälle tupaan
 syömään sinne talonväen jättämiä yltäkylläisiä ruokalajeja.

 .

Kun kekripäivä alkoi tehdä loppuaan, eivät rituaalit olleet tulleet vielä
päätökseen. Ruokapöytään lapattiin lisää herkkuja vainajien yösyötäväksi
ja vakavin mielin asetti jokainen tuvan ikkunalaudalle oman suolarakeen.

Jos jonkun rae oli aamulla sulanut, kohtasi tulevana vuonna tuota henkilöä
kuolema tai sairaus.

Valojen tai päreen sammuttua alkoi lopulta hiljaisuus
 ja seuraavana aamuna alkoikin kokonaan uusi vuosi.  Kristinuskon levittyessä
suomeen ei Kekristä päästy pyhäinmiestenpäivän myötä sittenkään kertaheitolla
eroon vaan sitä vietettiin yhä hiljaisuudessa vain pilkallisesti todeten että
kekrinä nykyään vaan ne ”pyhät miehet muka mouskutteloo”

*

Kun nyt lähipäivinä näette markettien hyllyillä "amerikkalaishumputusta"
kuten verisen näköisiä hyytelömakeisia, luurankoleivoksia tai näette ehkä
illalla kadulla lakanaan aaveeksi pukeutuneen juhlijan matkalla illanviettoonsa,
muistakaa että kaiken tämän vierasmaalaisentuntuisen jenkkimeiningin takaa
löytyy meidän kaikkien suomalaisten oma ja aito alkuperäinen kekrimme
jonka vieton aloittamista uudelleen kannattaisi itsekunkin harkita.

Lopuksi on sanottava että jos asiaa nyt tarkkaan mietitään, on kenties sen aidon
suomalaisen verikeiton, ihravellin ja paistetun oravan tai keitetyn pässin pään
sijasta paljon mukavampi maistella edellämainittuja hurjannäköisiä ja kenties
jopa amerikasta tuotettuja makeisversioita...

Vai onko joku kenties eri mieltä?!

Hauskaa kekriä jokaiselle!