Näytetään tekstit, joissa on tunniste Retrohenkistä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Retrohenkistä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Terveiset unholasta


Kolme kuukautta kului ilman yhtään kirjoitusta.

Joskus elämä on sellaista että harrastuksista tulee toisarvoisia varsinaisen elämän yllätyskäänteissä.

Ajoittaisia facebookpyrähdyksiä lukuunottamatta kaikenlainen mediaviihde on muutenkin jäänyt minulta kuluttamatta ja niin myös tietokoneen kautta tapahtuvat kontaktit olleet jäässä. En ole vastaillut tänne tulleisiin kommentteihin ja sähköpostejakin olen blogin tiimoilta saanut joihin lupaan vastata lähipäivinä.

Näin verrytelläkseni bloginpitolihaksiani huomasin haluavani kirjoittaa nettimaailmaan palattuani kasari- ja ysärikaihostani luettuani kivan Lapsuusmuistelua-blogin nettivinkin.

Kenties vuonna 1988? Tuon palapelin on äitini hävittänyt ja olen siitä vähän katkera. 
Taka-alalla oleva rubikin käärme taitaa sen sijaan olla tallella vaikka inhosin sitä.

Olen itse syntynyt aivan loppuvuodesta -82 ja vaikka muistikuvani noilta ajoilta ovat edelleen hyvät, toivoisin että olisin voinut katsella niitä lapsen silmien sijasta myös aikuisen silmin.

Onneksi edes nuo lapsena kokemani tunnelmat, kohtaukset, tilanteet tulevat edelleen mieleeni helposti jos tahdon ja lyhyen hetken olen menneisyydessä omana itsenäni hehkutellen siinä ilossa jonka lahjapapereista kääritty Jewel secrets Barbie tuotti tai muistellen miltä tiimarin hajupyyhekumit tuoksuivat.

Kaikki nostalgisointi ei tietenkään ole mukavaa. Elämä oli arkista silloinkin vastoinkäymisineen. Itse olin melko yksinäinen lapsi sillä minulla ei ollut ikäisiäni sisaruksia enkä saanut leikkiä lähiön pihalla yksin jossa olisin saattanut tutustua pihan lapsiin. Kasvoin lähes kokonaan aikuisten parissa ja kun koulu lopulta alkoi, ei minulla ollut aavistustakaan mitä muiden lasten kanssa tehtiin. Kavereita en mitenkään välittömästi saanut.

Vasta ala-asteen yläluokilla tajusin pelin hengen ja yksinäisyyden vuoteni loppuivat. Lasten ja nuoren suhteissa tärkeä sosiaalinen statukseni joka tapauksessa nousi pitkäksi aikaa.

Tätä jaksoa siivittävät kouluaikojeni mukavimmat muistot ja elämäni oli kerrankin juuri sellaista kuin nuortenkirjoissa joiden parissa olin lapsuuteni viettänyt.

Oli pyöräretkiä, öisiä salajuhlia, uskomattoman jänniä tapahtumia, kaikenlaisia tempauksia ja päähänpistoja joiden aikana naurettiin niin paljon että vatsa tuli kipeäksi.

Nyt päälle kolmekymppisenä kaipaan kaikkein eniten tuota elämänvaihettani. Surullista on, että suuri osa niistä hauskoista jutuista joista erityisesti pidin, eivät olisi ollenkaan mahdottomia vieläkään!

Minusta oli esimerkiksi huippuhauskaa koulun jälkeen lähteä kaupunkiin kävelemään ystäväni kanssa. Rahaa ei ihmeemmin ollut mutta ei sillä väliä. Kiersimme puiston, menimme pieneen ostoskeskukseen, sen jälkeen kirpputorille ja sitten kahvilaan kermaleivokselle. Ihastelimme ja kauhistelimme kallista kosmetiikkaa, ostimme pienen kasvonaamion joka toi vähäpätöisyydessään silti paljon iloa ja lätisimme turhanpäiväisistä juoruista samalla katsellen mitä ohikulkevilla ihmisillä oli yllään.

Sitten oli niitä iltapäiviä jolloin retkotettiin ystävän tai oman huoneen lattialla. Aikakauslehtiä luettiin äärimmäisellä mielenkiinnolla, niiden juoruja puitiin ja lakattiin kynsiä suurella intensiteetillä. Soitettiin musiikkia, sitä kuunneltiin ja siitä keskusteltiin parhaimpaan levyraatityyliin, edelleen intohimoisesti ja välillä poikettiin kiskalle ostamaan vitosella (ja puhun markoista) irttareita. Suosikkini olivat valtavat vaaleanpunaiset vadelmakulmiot joiden sisällä oli kirpeää vaahtoista jauhetta.

Erään kerran teineinä rakensimme ystäväni kanssa jouluksi Beatlesien uran lähtöpisteen Cavern-clubin piparkakkutaikinasta. Vain harva ystäväni enää innostuisi samantyyliseen tekemiseen. Nykyään leivotaan ypöyksin kotona kaloreista harmistuen ja rattoisat toffeenkeittoillat tai muffinssitalkoot ovat jääneet kauas ysärille.

Tämä "ei enää kukaan nykyään halua"-linja pätee valitettavasti moneen muuhunkin hauskaan kasari/ysärinostalgiatekemiseen.

 R-kioskin mainoksesta

Toki tämä on ymmärrettävää sikäli että monella aikuisella omat menot väistyvät lasten menojen tieltä.

Tunnen kuitenkin vähintään yhtä paljon lapsettomia kuin lapsellisia aikuisia joten tähän omien menojen hidasteeseen eivät monet voi vedota. Valitettavasti olen vuosien aikana huomannut että toisinaan mukavien menojen esteenä on myös puolison huomiosta mustasukkainen, kotiin jäävä kumppani joka ei mukaankaan tahdo tulla.


Kolmanneksi ja ehkä yleisemmäksi syyksi valitettavasti paljastuu vain yleinen taantuminen.... Ikä tuntuu vähentävän spontaaniutta ja pienistä asioista nauttimista.

Aikaisemmin mielihyvää ja sisäistä hykertelyä tuottivat kiskan karkkipussi ja Anytimen halpa luomiväri jota valittiin puolen tunnin ajan ystävän kanssa. Huviksi riittivät Seventeen-lehti, Spiderman-limppari ja Cool bitsit. Tai vaikka pullapitkon viipale ja Anttilan luettelon yhteisselailu rengastaen mitä kukin haluaisi.

Ei ollut ollenkaan kuukausien suunnittelua vaativaa jos päätettiin lähteä telttailemaan vaan sinne lähdettiin ehkä seuraavana päivänä. Ja ilman kännyköitä! Eikä kukaan hysterisoinut ettei voinut olla tavoitettavissa 24/7.

Eivät edes vanhemmat.

 Nuorempi minä ja varsa joka oli elämässäni yhden kesän

Nyt työelämässä oleva aikuinen voi suurempaa innostusta kokematta ostaa vaikka satasella karkkia, (mutta kuka tylsä aikuinen oikeasti ostaisi satasella karkkia...) kerralla kahdeksan naistenlehteä, viisi uutta asua ja kosmetiikka kaapissa on lähes järjestään "ikä"iholle ja muutenkin kallista. Ja siitä telttailustakaan ei tule mitään kun on kuulemma itikoita, karhu voi tulla ja eikö olisi kivempi mennä hotelliin?

Jaa'a.

Tänä kesänä koetan nostalgisoida ja lavastaa hieman kasari- ja ysärinostalgiaa. Vaikka yksin sitten. Aion lukea mm. Aku Ankkoja, Viisikoita, Seventeen-lehtiä ja lakata kynsiä. Ostan smurffilimsaa juotavaksi saunan jälkeen, hopeatoffeita sulamaan auton takapenkille aurinkoon jotta käärepaperi tarttuisi toffeeseen kiinni ja luen taskukirjoja. Menen mökin vintille nukkumaan kärpäsenraatojen pariin. Laitan metsämansikoita heinään ja jätän kännykkän kotiin. Tuubipurkkaa myydään vielä, ostan sitä ja syön koko tuubin kerralla. Kirjoitan pari paperikirjettä kavereille, koristelen ne tarroilla kauttaaltaan ja kehun että hauskaa on.

Ehkä voi olla että ostan myös satasella karkkia.


tiistai 25. maaliskuuta 2014

Sweet secrets


Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa
ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.


Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen, 
ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on
 kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni
 aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen. 

En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle
makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina
 vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,
 elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.

Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.


Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
 ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.

Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli 
siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja 
perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.


Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.

Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.

Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.

Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.

Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.

Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit. 

Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?

Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai  pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.

Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.

Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.

Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.

Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.

Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.

Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo
laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.

Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.

Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi. 

Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka
alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni. 

 Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 

Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen
kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.


Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. 

Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
 toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
 sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen,  katseli tarjoamuksia hiljaisena.

Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys: 

 Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?


 Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
 ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
 hienouksia kuten edes margariinia. 

Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
 syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.

Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
 ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!

 Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
 varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.


Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni
ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä 
makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena. 

Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen
pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.

Toivottavasti tekin piditte niistä.


maanantai 6. tammikuuta 2014

Fasu-suklaa


Tässä pientä esimakua tulevaan kirjoitukseen.


"Ootko muuten maistanut tätä Fazerin tryffelinmakuista
maitosuklaata? On meinaan melko muhkeet palat!"


Tässä nuori Vesa-Matti maistattaa makeita herkkuja
samaa puistonpenkkiä kuluttavalle herralle.

Fasu oli 70-luvun suklaapatukka jota myytiin ainakin
 nougatin- ja tryffelinmakuisena versiona. 

Muistaako kukaan myytiinkö tätä enää 
80-luvun puolella?


maanantai 30. joulukuuta 2013

Kadonnut kasari


Kaupasta kadonneiden herkkujen ja
muiden nostalgisten makeisten ja syötävien
kirjoitukseni paljastui tämän blogin koko historian
suosituimmaksi viestiksi. Sen julkaisun aikoina
sain myös sähköpostia Hotelli- ja ravintolamuseon 
väeltä joka informoi minua käynnissä olevasta
kivasta kampanjasta.

Harmikseni tuo viesti oli päässyt hukkumaan
vastaamattomiin viesteihini joten mainostan sitä vasta nyt.


Hotelli- ja ravintolamuseo siis on käynnistänyt 
ensi vuonna alkavaan "KASARI!" -näyttelyyn
liittyvän teema-aiheen. Teitä kaikkia pyydetään
kaivelemaan arkistojenne kätköistä 80-lukuun 
liittyviä muistojanne. Näitä saavat olla niin 
valokuvat, reseptit kuin esineetkin.

Tapahtuman omat sivut ovat


Sivuilta pystyt lähettämään muistosi nettilomakkeella
ja löytyvätpä sieltä ohjeet myös muunlaiseen yhteydenottoon.

Kadonneen kasarin metsästys siis huipentuu 28.3.2014
jolloin itse näyttely avautuu Helsingin kaapelitehtaalla.

Vielä ehdit osallistua!


Ps. aikaisemmin mainitsemalleni
kadonneiden herkkujen ketjulle on
pian tulossa jatkoa sillä olette lähettäneet
minulle paljon lisäkuvia. Pysykää linjoilla :)

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Pihlaja, "Kettukarkki," Vallila ja Fazerin wanhoja makeisia


Tätä aihetta kohtaan minulta löytyy varsin ristiriitaisia tunteita!

Mieleeni muistuvat ensin lapsuuden ylänaapurissa asuvat
lapset jotka eivät voineet allergiansa vuoksi syödä mitään
muita karkkeja kuin kettukarkkeja. Ajatus oli itselleni sekä
puistattava että järkyttävä. Että ei mitään muita karkkeja
kuin kettukarkkeja?

Se oli kauhistuksen huippu.


Fazerin Pihlaja-marmeladikaramellit ovat olleet minulle
 kammotus nuoresta iästä saakka. Kumimainen mutta silti pehmeä
 narskuva rakenne yhdistettynä puhtaaseen imelän sokerin makuun ja
jo makeisen tuoksukin lähettää väreet hiipimään selkäpiihini.

Ei kiitos siis kettukarkeille ja tiedän
että en ole kammoni kanssa yksin.

Ja silti, silti niitä on pakko rakastaa sillä olennainen osa
karkkia on sen design joka tässä tapauksessa on harvinaisen
onnistunut ja aikaa kestävä.

Fazerilla on ollut pitkän historiansa aikana satoja poistuneita
tuotteita. joita aina välillä kaihoisasti katselen heidän vanhoista
tuoteluetteloistaan vaan Pihlaja on syytä tai toisesta pitänyt pintansa 
vuosikymmenestä ja mullistuksesta toiseen kokonaista 117 vuotta.
 Niin kauan Pihlajaa on myyty. Ja koska maku ei voi olla suosion syy,
on sen pakko olla pakkaus! Ja nyt tuo pakkaus on tulossa koteihimme
 meitä kaikkia ilahduttamaan... Nimittäin erilaisina
sisustuskankaina.

Kuvat Fazer/Vallila

Ongelma asiassa on nyt se että aina kun näen ihanan kettukarkkikuvion,
saan välittömästi suuhuni pihlaja-karamellin maun ja nenääni sen tuoksun. 
Siis hajun. Pahan hajun. Vaikka en ole koko tuotteeseen koskenutkaan
varmasti 25 vuoteen. Kuitenkin tuollaiset verhot haluaisin...

Pihlajakarkin nykyinen punakeltainen design on itse reseptin ikään
verrattuna varsin nuori, vain 40 vuotta. Aina kun on kyseessä jokin
kiehtova kuvio, jään aina miettimään kuka alkuperäisen kääreen suun-
nitteli ja piirsi? Usein se varsinainen tekijä jää suuryrityksen brändin
alle harmillisesti. Kovin ärsyttävää! Kunnia sille jolle kunnia kuuluu!

Hieman ärsyttävää on myös että "Pihlaja"-karamelli ei enää edes
sisällä pihlajaa eli pihlajanmarjoja joka kuitenkin on ollut makeisen
kaikkein keskeinen ja tärkein ainesosa... Jääpä linnuille enemmän
talvisyötävää mutta silti...

Lähdin itseasiassa etsiskelemään kuvaa alkuperäisestä pihlaja-karamellin
kääreestä sillä olin varma sellaisen jossakin nähneeni. Ahkeran
parin tunnin selailun ja paperipinojen tutkiskelun jälkeen sen löysinkin
kuten myös vanhoja Fazerin tuoteluetteloita.  Kettukarkkihan on Fazerin
 kaikkein vanhin yhä myynnissä oleva makeinen ja oli hieman murheellista
 huomata hintaluetteloissa sen nimi keskellä kymmeniä muita makeisia joita
ei enää ole.


Miltä kuulostavat mm. "Kalifax," "Jodi-tussin," "Väkevä," "Pierrot," 
"Maamansikat, "Tonkin pavut," "Jockey club," ja "Eri kiva?" 

Nuo nimet lähettäisivät isovanhempamme ja iso-isovanhempamme
heti nostalgiatripille nuoruuteen jossa moisista makeisista
nähtiin ihania päiväunia.

"Aatami," "Eeva," "Ritva," "Mary" ja "Mintella" taas eivät ole nimiä
Fazerin tehtaan työntekijäluettelosta vaan konvehteja. Joita ei enää ole.

Luetteloita (sylki suusta valuen) lukiessani kysymyksiä mielessäni
 herättävät "Secunda-sekoitus" ja merkillisen kuuloisat makeiset
"Sipuli," "Retiisi," sekä "Vihannes." 

"Jääpalat tölkeissä" taas on luo ihanan mielikuvan; sadunomaisen
lasipurnukan täynnä eri väreissä välkkyviä kovia karamelleja.

 "Pompadour," "Marie Antoinette-rakeet," "Nizza," "Gismonda,"
 "Boules de Gomme," "Barcelona-pastillit," "Vallaspähkinä,"
 ja "Princess-mantelit" taas luovat mielikuvan kovasti kansain-
välisista hienoista herkuista joiden hankkiminen harvoihin ja
valittuihin hetkiin on täytynyt olla jotain aivan erikoisen hienoa.

Alkuperäinen Pihlaja.

Kiinnostavaa on myös tietää että Fazer on tarjonnut vuosikymmenet
toisensa jälkeen sekä hääkonvehteja että myös hautajaiskonvehteja.

Mitä tulee kauniisiin, ylellisiin suklaarasioihin joita vietiin vierastuliaisiksi,
lahjoiksi ja mielitietylle, niissä löytyi.  "Aatelisneito," "Auringon lasku," 
"Matkalle lähtö," ja "Kultaside" "Canterburyn katedraalista" puhumattakaan.

Itse rasioiden ulkonäköä kuvaillaan ihanin mielikuvin kuten: "suuri
samettirasia" tai "kulta-arkku." Nämä kaikki kuuluvat sarjaan "hienointa
 konvehtia." 

Aatelisneito on maksanut 150 markkaa vuonna 1940 kun taas
hienoin rasia valikoimassa eli "Leimattu Kultaetiketti" on ollut
huiman hintainen maksaessaan 230mk eli 61 euroa nykyrahassa!

*

Palataksemme ylläoleviin printteihin, joulun jälkeen keväämmällä
kauppoihin saapuvat Fazerin ja Vallilan yhteistuotantona valmistamat
kankaat ja tekstiilit kettukarkki ja karkkipäivä.

Odotatteko sitä innolla vai inholla?

Mitäs mieltä te olette kettukarkeista?

(Lopuksi on vielä pakko kertoa eräs juttu. Voitin
joitain kuukausia sitten arpajaisissa vaikken
 muistanut edes osallistuneeni. Arvatkaa mitä?)


lauantai 21. syyskuuta 2013

Ylimaalliset suklaapatukat vuodelta 1984


"Sateenkaari vie maahan toiveiden. 
 Siellä odottaa... Unelma suklainen.

Vain siivillä aaveiden lennät maahan kesän

 ja  suklaiden, tule, tule... 

Niinkuin haluat sen!"


Olen siis taas katsellut mainoksia ja tässä olisi teidänkin
lauantai-iltanne ratoksi terveisiä 1980-luvulta
 ylimaallisten makeisten muodossa.

Ensimmäisessä takavuosien tuttu kasvo (muistatko kuka?)
laulaa R-kioskin terveiset sateenkaarten suihkiessa sinne, 
tänne enkelinsiipisten suklaapatukoiden leyhytellessä höyheniään 
unelmien prinssien odottaessa pilvenreunalla... 

Kuten mainoksessa sanotaan:

 "Näin syksyllä ihminen tarttis jotain mielen piristystä!"

video

Toisessa lyhyessä klipissä taas muistutetaan mieliin Fancy-suklaapatukka.

Moniko on sellaista syönyt ja milloin mahtoi poistua markkinoilta?

On tainnut myös tämä herkku olla taivaallinen tuote
mainoksen permanenttipäisen tytön ja pellavapäisen 
ihastuksensa avaruudellisen riemastuksen perusteella.

Pahoittelen klippien vesileimaa, käyttämäni ilmaisen
kuvankäsittelyohjelman kirouksia.

Ps. Tosivanhassa on uusi historiajuttu.

Hauskaa lauantai-illan jatkoa!

maanantai 16. syyskuuta 2013

Pakko päästä joraan!


"Taas kesä syksyksi vaihtuu ja mun
 kaikki tsäänssit ilmaan haihtuu...

Hei! Aina kun mä saan Chappia
mun on ihan pakko päästä joraan!

Tsekkaa Chappi ime svengiiiin kii!!!"


Joillekuille 90-luvun nuorille tuli toivottavasti nyt pieni korvamato?


video

Ainakin tämän videon jälkeen.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Marjastusta, suota ja karpaloita


Vasta eilen vakuuttelin että noista kertomistani reseptikorteista ei tule ruokaa tehtyä
mutta jo tänään tuli tuo totuus murrettua ja tehtyä vanhanaikaista retrojälkkäriä.

 Ensin aineet haettiin suolta. Tämä oli jo toinen tai kolmas kerta tällä viikolla.


Paljon suota.




Karhunsammal kukkii


Poimiminen on kivaa mutta myös raskasta. Koska suovedessä joutuu seisomaan tunteja eivät paritkaan villasukat päällekkäin pidä kohmetta pois varpaista. Jalkoihini sattui kylmästä tämän kuvan aikana niin paljon että minun oli pakko istua hetkeksi alas vain jotta saisin saappaat pois vedestä ja veren jälleen kiertämään.


Tänään oli myös ensimäinen kerta ikinä kun oikeasti näin sateenkaaren pään. Tässä kuvassa sitä ei näy mutta yhdessä vaiheessa kaari ulottui ihan selvästi maahan saakka, olisin vaikka voinut halutessani kävellä istuksimaan sateenkaaren valoon. Kukatietää jos siitä vaikka olisi löytynytkin se aarre, vaikka joku muinainen suohauta!

Lopulta kädet ja varpaat olivat niin lamassa kylmästä että oli pakko lähteä mutta kävin vielä yhdessä ihanassa paikassa. Suon lähellä on valtava rinne johon kaivetusta suuresta aukiosta kaivetaan kiviä ja hiekkaa. Siellä tuli ihmeteltyä varmasti tunnin verran sillä etsin talven kivenmaalaus-askarteluprojekteihin muutamia pyöreitä kiviä.



Löysin myös täydellisen pienen sydänkiven. Tuli tunne kuin se olisi
odottanut siellä minua. En vain harmikseni muistanut ottaa siitä kuvaa.


Niin ja kotona sitä retrojälkkäriä.

Parasta mitä karpaloista voi tehdä on karpalokiisseli ja kermavaahto sen sivussa.

Kiisselissä karpaloiden oma maku tulee parhaiten esiin.
 Kermavaahtoa ei ollut joten sitten kerroskiisseliä.

Vain nämä kaksi jäivät jäljelle. Hyvää!

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Unikkoja, kookoskeksejä


Suomi on kylmä maa ja usein tuntuu siltä että vain kesällä todella elää.

Ainakin omat resurssini kuluvat syksyllä, talvella ja keväällä
kylmästä selviytymiseen ja toivomiseen että kohta olisi kesä.

 

Esimerkiksi viime talvena kävin hyvin usein sokoksella. 
En ostoksilla vaan siksi että siellä on niin kirkkaat valot. 

Niin paljon valoa!

Tunsin herääväni henkiin.

Kun koko talvi menee hämärässä, ulkona on pimeää ja sisällä 60 watin lamput... 
No, onhan se aika ankeaa. Jo silloin sokos houkuttaa kirkkaine lamppuineen.

Toki joka vuodenajassa on puolensa mutta kesä on se jolloin oikeasti kunnolla elää.
Nyt huippuhelteissä ihmiset tuskastelevat kuumuutta ja samat ihmiset valittavat talvella kylmyyttä ja synkkyyttä. Eikö mikään riitä?

Jos on terve, lämmön kestää. Ja se on ihanaa.

Kuvassa on lempikukkiani unikkoja ja lempikeksejäni
joiden reseptin löysin pitkästä aikaa. Lautanen on myös kaunis.

Joskus koskettelen sen punaisia reunuspisaroita vain huvikseni.
Mukavantuntuista sormiakupunktiota.


tiistai 20. huhtikuuta 2010

Marimekkoa. Eija Hirven Poimulehti & Kaakaopuu


 Kylkiäislahjoina saa joskus hienoja juttuja. 

Vaikka itse en viimeaikoina ole lehtiä tilannut, se ei estä tilauslahjoista
 nauttimasta jos saa sellaisen lahjaksi äidiltään. Näihin pikkulaukkuihin saa
 reissatessa krääsänsä talteen. 

Kyseessä on Eija Hirven Marimekolle kesäksi 2007 suunnittelema Poimulehti.


Eija Hirvi on myös suunnitellut myös toisen tosi kivan printin 
jota ajattelen hankkivani joskus. Kaakaopuu. Niin mehukas ja värikäs.

Ihme että jotain näin kivaa edes nykyään myydään!