Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luonto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luonto. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. helmikuuta 2015

Opetustaulun symmetria


Huomasin että blogilistani erään blogin kirjoituksessa oltiin osallistuttu haasteeseen jossa avattiin omien kuvatiedostojen viides kansio ja sen viides kuva ja kehoitettiin kertomaan sen takainen kertomus.

Katsoin mikä mahtaisi olla oma viidennen kansion viides kuvani ja löytyi tämä toistaiseksi ainoa omistamani opetustaulu.

Hyvä sattuma sillä en muuten olisi tullut tänään kirjoittaneeksi, loput kansion kuvat olivat vain kukkia ja marsuja.


Minä pidän opetustauluista siinä missä moni muukin.

Pidin niistä jo lapsena ja olin ilahtunut jos välitunnilta palattuani huomasin että luokan etuosassa odottivat toisiaan vasten nojaten opetustaulupinot. Kasviaiheista, eläinaiheista ja raamattuaiheista sain ruokaa mielikuvitukselleni. Taulujen ihmiset olivat pukeutuneet merkillisiin asuihin ja olivat jännittävissä ympäristöissä aavikolla, linnoissa tai viidakossa.

Eläintauluissa varsinkin niiden suuri koko teki minuun syvän vaikutuksen. En ollut silloin missään nähnyt niin suuria printtejä ja lähikuvia oravista ja lumikoista jotka tuntuivat kauniilta ja eläviltä.

Kasvitaulujen kasvit taas kuvasuurennoksissa tuntuivat olevan mielikuvitusmaailmoista lonkeroineen ja kennoineen joita tavallinen silmä ei kasvista näe, mutta jotka tauluissa loistivat taustaansa vasten.


Tämä oma kevätesikkoni ei väriensä puolesta tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Miten paljon sävähdyttävämpi se olisikaan ollut mustaa taustaa vasten.

Ostin sen silti sillä se oli muutaman euron löytö myyntiään lopettelevasta kirpputoripöydästä ja koska miellyin sen somuuteen. Silmäni kiinnittyivät myös taulun alaosan suurennoksiin ja erityisesti kukan hetiöpohjan mandalamuotoon.

Symmetrisissä, luonnosta löytyvissä muodoissa on aina ollut jotakin sellaista jollaisen nähdessäni sisälleni herää välitön mielihyvä. Niin makea on se tunne että sitä on vaikea kuvailla. Melkein kuin saisin nälkäisen päivän jälkeen suuhuni leivoksen.

Tämäkään ei ihan riitä kuvailuksi sillä koen myös jonkinlaista muuta. Voimakasta vetoa ja tunnetta että minun pitäisi jotenkin tuon kuvion osalta toimia, tehdä jotakin. Enkä koskaan tiedä mitä. Jään epämääräisen, kaihon, mielihyvän ja toiminnantarpeen tunteen valtaan johon yhdistyy yliluonnollisen tuntuinen ulottuvuus.

Näitä symmetrisiä muotoja olen asiaa ajattelematta aina piirrellyt sinne sun tänne.

Lankapuhelinaikoina perheemme puhelinlehtiö oli muun perheen tekemien kukkasten ja kiemuroiden lisäksi täynnä omia, lumihiutaleista, kasvien teriöistä, kiderakenteista tuttuja muotoja.

Samoin kaikki koulukirjani ala-asteelta lukioon olivat kauttaaltaan pyöreitä rakenteita täynnä, mitä tylsempi oppiaine, sen helpommin kuviot valuivat kynänkärjestä paperille ilman ajatustoimintaa. Kuviot olivat satunnaisia mutta silti aina symmetrisiä ja  muodostuivat vaivattomasti.

Edelleen se on minusta merkillistä.

Näiden symmetristen kuvioiden kanssa minulla on tunne kuin olisin saanut kiinni jonkin asian langanpäästä tietämättä mitä langan toisessa päässä on.
Aivan kuin kädessäni olisi ratkaisu johonkin tuttuun jonka olen unohtanut. Tunne on turhauttava ja ärsyttävä, olen sen edessä ymmälläni.

Olen onneksi saanut työstettyä kuviomysteeriä Game of thrones-sarjan avulla.

Westerosin tapahtumien aikana maalaan kuviota joiden syntymiseen en ehdi prosessoida ajatustoimintaa koska telkun tapahtumat ovat liian jänniä.

Myöhemmin näen suuremman vaivan kun korjaan linjoja ja rajoja siistimmiksi  mutta taulu taulun jälkeen nautin enemmän ja enemmän ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on tunne että olen lähempänä sitä mitä tahansa ratkaisua joka omalta kohdaltani näihin kuviin liittyy.


Päätin tätä kirjoittaessani että seuraavan tauluni keskiö tulee olemaan tämän esikkotaulun kukkapohja. Se on niin kaunis ja täydellinen, täysin piilossa oleva.

Kuka vaatimatonta kevätesikkoa katsoessa osaisi ikinä arvata että sen sisällä on näin matemaattisen täydellinen, suunnitelmallinen kuvio?

Luonnon taidokkuus tekee minut nöyräksi.

Ja tuntuu että luonto on huumorintajuinenkin sillä eikö tuossa kuviossa ole selvästi keskellä aurinko säteineen ja ympärillä kasvavat kasvit sirkkalehtineen jota kaikkea kehystävät kauniit marginaalit?

Esikon sisällä on maailma!

Sattumaako?


Hauskaa viikonloppua teille!

perjantai 17. lokakuuta 2014

Valivali

                                                             
Nytkö on se aika kun pitäisi muistella kesää?

Minulla oli ihana kesä.

Sitä vain en tiedä miten tästä talvesta taas kerran selvitään. Ei ole puutarhatekemistä, edessä vain homehtumista neljän seinän sisällä koska ulkona olo on kylmänarkuuteni takia niin vaikeaa.

Mitä siellä edes tekisi kun pian on vain musta maa ja sen jälkeen pelkkää valkoista kuukausitolkulla. Ja sisällä saa palella yhtäläisesti.

Valittaminenkin rasittaa. Ei ole kivaa valittaa mutta tuntuu ettei suustani muuta tulekaan.

No. Oikeastaan en ihan hirveästi valita ääneen mutta kärsin päänsisäisestä valituksestani joka yltyy kun katselen kesäkuvia.

Ärsytän itseäni eikä itseä pääse minnekään piiloon. On rasittavaa tulla toimeen sen ristiriidan kanssa että niin iso osa onnesta tuntuu tulevan ulkopuolelta kun sen pitäisi tulla sisäpuolelta.

Nyt kirjaimellisesti ulkopuolelle on vaihtunut se vuodenaika joka ei tarjoa minulle onnea ja myönnän, alakulo hiipii esille.

Koetan olla ulkona nyt niin paljon kun vielä voi. Olen kävellyt yksikseni läpi metsiä päivätolkulla.
 Eräänä päivänä melkein eksyin. Onneksi lopulta valitsin oikean suunnan. 


Olen myös ilokseni nähnyt hauskoja sieniä jotka ovat piristäneet. 

Liikutuin esimerkiksi eräästä näkemästäni kirkkaankeltaisesta keltasarvikkasienestä 
niin paljon että melkein itkin. En kyllä tiedä onko sekään ihan normaalia.

Olin siis kävellyt pitkään ja osuin sellaiseen metsän osaan jossa metsänpohjassa ei kymmeniin
 metreihin kasvanut mitään muuta kuin satukirjanomaista tummanvihreää sammalta joka oli aivan 
sileää samettia. Puut yläpuolella olivat latvoistaan yhteenkietoutuneita. 

Oli vain mustaa ja vihreää ja sitten keskellä kaikkea hehkui neonvärisen kirkuvankeltaisen
 vappuhuiskan näköinen sieni. Ihan kuin se olisi ollut siellä vain siksi että joku osuisi paikalle
 siihen kaukaiseen ja yksinäiseen metsän osaan sen kauneutta katselemaan.

Seisoin pitkään katselemassa. 

Oli tunne kuin olisin itsekin ollut pala sitä kuvaelmaa joka siinä sillä hetkellä 
syntyi ja aivan kuin joku olisi puolestaan jostain katsellut minua.


Minua ovat alkaneet viehättää metsästä löytämäni luut. 

Eräälle tutulle paikalle oli viime talven aikana pikkubambi jäänyt viimeiselle matkalleen, ilves oli sen elämän ehkä päättänyt. Sen luut olivat hajallaan muutaman metrin säteellä ja otin mukaani nauravia selkänikamia. Otin mukaani myös leukaluut. Minulla on hyvä idea mitä niille teen. 

Tavallaan on harmi hajoittaa luuranko mutta itse peura on jo taivaan tuulissa ja suuremman peurasielunsa sylissä eikä enää välitä mitä sen jälkeenjättämillä osilla tehdään. Itse kunnioitan tuon peuran elämää joka kerta kun katselen nauravia nikamia hyllyn päältä.


 Tänäkään vuonna ei ole meduusoita vaikka kuinka olen niitä etsiskellyt. 

Sekin ilo on syksyistäni viety! En tiedä mitä meduusoille on tapahtunut. Niitä ei ole eikä tule. 
Viime vuonna sama juttu ja sitä edellisenä. Tänä vuonna en ole nähnyt yhtäkään, viimevuonna
 taisin nähdä yhden. 

Meduusat ovat eräs suomen luonnon suurista iloista minulle. Tämä on jotenkin sellainen alitajuinen viehätys jota en osaa selittää mutta kun näen meduusoita, tunnen kihelmöintiä leuoissani ja selkärankaani pitkin kulkee nautinnon väreitä. Kun soudellessa katselee mustaan veteen ja onnistuu näkemään miten siellä läpikuultava meduusa liikehtii omia reittejään eteenpäin, on se kuin olisi löytänyt jonkin suuremmankin ihmeen.



Pupuleipomon meduusaoppia; pinkit meduusat kuvan edessa ovat uroksia ja oranssit takana naaraita.

Katselin tuossa kesällä kummipoikani kanssa netflixistä siellä silloin olleet kaikki Paavo Pesusieni-piirretyn jaksot ja lempparini oli muuan jossa meduusat valtaavat Paavon (vai olikos se Paavon naapurin) asunnon pitääkseen bileet. Ehkä nekin meduusat jotka ennen hengasivat tähän aikaan vuodesta näillä rannoilla, ovat nyt jossain paremmissa juhlissa kun eivät enää täällä ui.


Siemenalennusmyynnit on läpikäyty ja odottelen vielä kukkasipulialennuksia. 

Näitä pussejakin on kyllä ahdistava katsella kun niille ei voi tehdä mitään puoleen vuoteen.


Jaa'a. Kaipa tästä aikanani tokenen ja piristyn kunhan nyt päästäisiin ensin yli esimerkiksi 
lemmikkien sairastelun ja muun harmin. Joulun paikkeilla ainakin piristyn koska sittenhän
kevät on jo taas melkein ovella. 

Olisi kiva inspiroitua tämän bloginkin kanssa, lueskelin
juuri noita alkuaikojen juttuja ja silloin oli päivityksiä useampia joka viikko. 
 Mahdankohan siihen tahtiin milloinkaan enää päästä.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Arjen merimatkoja


Minulle vihjaistiin että päivitystahtini on vähän hidas. Siitä virkistyneenä ajattelin kirjoitella kuulumisiani.

Olen tällä hetkellä hyvin onnellinen ihan vain sään takia. Olen maininnut olevani kylmänarka, kylmyys ja ihan tavallinen parinkymmenenkin plusasteen lämpötila on minulle vielä viileää ja se nakertaa henkisesti hyvinvointiani. Nyt kun on näin lämmintä, minua ei "satu" minnekään ja olo on joka hetki tosi hyvä. Siksi en ole blogiakaan päivittänyt kun olen keskittynyt iloitsemaan tästä ihanasta vuodenajasta jota himoiten odotan ne kaikki muut vuodenajat.

Päiväni ovat kuluneet nyt lämpimänä kautena esimerkiksi näin.

Kun aamulla herään ja nousen istumaan sängyssäni, huomaavat lemmikkini että olen herännyt.

Marsutkin nousevat ja juoksevat kiljuen ja huutaen sänkyni viereen koettaen kuroitella minua kohti.

Nyt ajattelette että ai ihanaa kiintymystä ja ehkä se on sitäkin mutta pääasiallisesti kyse on siitä että marsut tietävät että kun herään, on aamupalan aika. Unisesti silppuan kurkkua ja tomaattia joka marsun naaman eteen ja kaneilleni työnnän porkkanaa ja voikukanlehteä ennen kuin noudan ja juon kupin, kaksi earl greytä ja nettisurffailen.

Nyt kesällä toisinaan korvaan kuuman teeni niinkin kamalalla aineella kuin energiajuomalla. Häpeän vähän tunnustaa tätä, että minäkö, terveystietoinen ihminen litkin jotain sellaista mutta ei käy kieltäminen. Kun joskus menin seitsemäksi aamulla töihin, tuli tavakseni ostaa energiajuomapullo jotta piristyisin ja mielistyin sen makuun. Ja kun en juo sitä kahviakaan. Ja energiajuomassa on sentään b-vitamiineja. Ja muuten elän niin terveellisesti... Näin juttelen itselleni.

Hankin vuodenvaihteessa jopa limsakoneen ihan vain jotta energiajuomaharrastukseni tulisi edulliseksi ja kone on suoraan sanottuna jo maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin. Pelkäsin vähän että se jää turhaksi keittiövälineeksi mutta toisin kävi. Teen sillä energiajuomien sijaan kuitenkin eniten kuplavettä joten aivan addikti en sentään ole.

Kun virkistäytymiset on hoidettu, pukeudun puutarhatyövaatteisiini ja pakkaan laukkuuni vettä, jotakin syötävää, muutaman valikoidun kuokan sekä kameran ja vapautan Poseidonini valjaistaan.

Poseidon hankittiin vuosi sitten ja siitä on ollut paljon iloa. En ollut ollut edes tietoinen että jokin sellainenkin on olemassa! Niin hiljainen, ystävällinen ja rauhallinen ja niin kätevä.


Poseidonini on siis sähköperämoottori. Jos vain jollakin teistä on soutuvene, hankkikaa ihmeessä sellainen. En tajua miksi näin hyvästä keksinnöstä puhuta paljon enemmän. Poseidon toimii kuten mikä tahansa veneen perämoottori paitsi että se on täysin äänetön ja käytännössä ilmainen käyttää. Tunnin käyttö kuluttaa noin 1.5 senttiä jota sanoisin edulliseksi.

Ainoa huono puoli Poseidonissa on se että hän on vähän hidas. Köröttelen Poseidonilla Rauman, tai pikemmin viereisen Pyhärannan rannikkoa todella verkkaista vauhtia ja saan noin viiden kilometrin matkaan kulumaan puoli tuntia. Oikealla perämoottorilla huristaisin sen viiteen minuuttiin. Mutta miksi kiirehtiä kun on kaunis kesäpäivä, meri on sininen ja lintujen pesäluotojenkin lähelle pääsee kuvailemaan kun Poseidon äänettömästi lipuu aalloilla ilman että eläimet häiriintyvät. Otin lyhyen videopätkän ihan vain demonstroidakseni millainen ääni sähköperämoottorista syntyy, lähinnä siis veden liplatusta ja tuulen huminaa.

video


Niin ja Poseidonin hyvä puoli on sekin että vaikka hänellä posottaisi täyttä vauhtia salakavalaa merenalaista kiveä vastaan, ei Poseidonin kovinkaan vauhti riitä riipimään paatin pohjaa kiviin auki. Oikeita perämoottoreita arastelen käyttää juuri siksi etten tunne alueen kaikkia kivikoita ja kammoan ajatusta ajaa sellaiselle.

Köröttelen siis puolen tunnin matkan Poseidonilla kohti mummolaa. Olenkin maininnut että kunnostelen sen villiintynyttä pihaa ja niihin puuhiin olen matkalla.

Viimeksi riivin sitä pihan kohtaa jossa joskus oli ollut kukkapenkki ja nyt voin ilokseni sanoa että siinä on taas kukkapenkki. Mutta työtä se vaati, maa oli niin heinänturpaita ja juuria täynnä ja kivikova että lapioni upposi siihen vain parin sentin matkan kerrallaan. Homma vei minulta viikon eikä tämä tietenkään upealta näytä nyt kun kasvit eivät vielä kunnolla rehota mutta voin sanoa että muutosta tuli.


Olen istutellut tuohon kaikenlaista pientä. Kuunliljoja ja paria eri pionia, tyräkkiä, esikkoa, akileijaa, syysasteria...

Kasvit eivät pidä siirtämisestä ja monen maanpäällinen osa kuolee mutta juuret elävät ja ensi kesänä penkki näyttää ihan toiselta. Ja istutan tuohon vielä paljon kaikenlaista. Tuon nurkkauksen lähtötilannehan siis on tuossa vasemmanpuolimmaisessa kuvassa.

Olen myös kaivanut etuoven alla olevia laattakiviä esiin. Joka ainoa niistä oli hautautunut viiden sentin tiukan juuri- ja nurmikkomaton alle. En tosiaan edes muistanut että ne olivat siellä ennenkuin lapioni vahingossa kalskahti erääseen. Harmi kun minulla ei ole niistä nyt kuvaa. Nuo kivet ovat sellaisia luonnonmuovaamia hiekkakivilaattoja joita on etuoven eteen kerätty pitkät ajat.

Tänään olin tosi tyhmä kun otin hoitaakseni penkin jossa pitäisi olla juhannusruusupensas mutta jossa nyt oli enemmän nokkosta ja heinää ja päälläni oli vain hihaton teepaita ja polvipituiset pöksyt. Käsivarteni ovat aivan raapaleilla mutta tulostakin tuli. Minusta on ihanaa saada rumat asiat näyttämään taas mukavilta ja samalla saan olla ulkona luonnossa ja on vielä lämmintäkin!

Vielä pitäisi istuttaa humalaa tuon ikkunan alle, en ole repinyt noita vanhoja ruskeita humalanvarsia pois talon seinää (joka maaliakin kaipaisi) rumentamasta koska ajattelin että siinä olisi uusille humaloille sopivat paikat köynnöstää.

Vasta kun valo alkaa vähetä, irrotan Poseidonin laiturista ja hyppään taas kyytiin.

Voisinpa sanoa että päiväni päättyy kun veneilen auringonlaskuun kuten länkkäreissä mutta koti on auringonlaskua vastakkaisella suunnalla. Lapsena luin paljon Lucky Luke-sarjiksia ja nykyään aina auringonlaskua katsellessa ajattelen niitä.

On hassua kun toisaalla aurinko paistaa ja toisella suunnalla kuu hehkuu jo kalpeana.


Yleensä en malta lähteä ennen kuin on jo hieman liian myöhäistä ja jännään ehdinkö ajaa kotiin ennen kuin pimeys laskeutuu merelle. Silloin karikoita on hankalampi huomata ja niihin on inhottava osua vaikka pahaa jälkeä ei synnykään.

Toisaalta tuo olo joka tulee kun on yksin äänettömällä tummalla merellä lipuen hiljakseen eteenpäin... Se on erikoinen tunne. Kirjoitin joskus aikaisemmin siitä miten kaipaan tunnetta suuremmasta luontoyhteydestä ja noina alkuyön hetkinä merellä sen saavutan.

Mustilla kivilla harmaina hahmoina seisovat lokitkin muuttuvat aivan toisenlaisiksi niiden verkkaan kääntäessään päätään minua katsellessaan. Lokin katse ja tytön katse kohtaavat. Ehkä näiden tunteiden takia en milloinkaan tunnu malttavan lähteä tarpeeksi aikaisin kotiin.


Ajellessani kuvittelen miten allani tummissa vesissä sukeltelevat hylkeet ja hauet rintarinnan.

Pidän sen ajattelemisesta miltä tuntuisi olla olla jokin merieläin. Merenalainen maailma on aina kiehtonut minua. Pinnan alla niin suuri maailma. Miltä se näyttäisikään jos kaikki vesi yhtäkkiä katoaisi. Millainen kuoppa olisikaan jäljellä. Tuntuisiko se sitten siltä että itse asuisi vuoren laella kun jalkojen juuressa olisi suuria syvänteitä? Ja miltä se näyttäisi?

Jännää ja kiehtovaa.

Joskus se tapahtuukin. Miljardin vuoden kuluttua aurinko muuttuu kirkkaammaksi ja kuumemmaksi ja tulee päivä jolloin meret höyrystyvät ja vesihöyryn vety leijuu avaruuteen. Minä en ole silloin täällä joten jos tahdon tietää miltä se näyttää, voin vain kuvitella nyt.


Kun kotona lopulta olen, sidon Poseidonin rantaan ja jos jaksan, koetan hiljaa odotella saapuisiko piisami kolostaan.

Nimittäin piisamit ovat rakentaneet pesäkolonsa vain metrin päähän veneen paikasta. Jos minulla on tuuri, näen miten piisami lipuu aivan ohitseni, niin läheltä että ulottuisin sitä koskettamaan kun se kuljettaa pesäänsä kaislan varsia juurineen. Minulle nämä piisamit tuovat paljon iloa, ne ovat niin hauskan näköisiä paksuine majavamaisine häntineen ja naamoineen. Pelkäsin viime talvena että kuolevat kaikki tyynni koska niiden aikaisemman pesän katto oli sortunut mutta onneksi niin ei käynyt.


Olen lämmitellyt kotiintultuani myös saunaa.

Ihollani on joka ilta hienoa multaa puuterimaisena kerroksena ja se on pakko saada kuurattua pois. Toin toisesta mummolastani, Mynämäen mummolasta viime kerralla näitä vanhoja 70-luvun viilipurkkeja koska niitä oli siellä paljon, ajattelin että haluan ne käyttöön ja ne ovat niin hauskan näköisiä. Käytän näitä saunasörsseleihini joita lääpin itseeni.

Yleensä käytän pohjana merisuolaa johon sekoitan ulkoa kaikenlaisia yrttejä, aika usein ruusunlehtiä koska niistä todella jää iholle hyvä tuoksu ja koivunlehtiä koska niistäkin tulee hyvä tuoksu ja survon niitä viilipurkeissa massaksi. Tällä tekniikallani olen kyllä pari J.K Ingmannia rikkonut mutta onneksi niitä riittää.

 Polvet ja ruusut ennen kuin ruusut ja polvet saivat merisuola-koivunlehtitahnan päälleen.

Olen myös niitä ihmisiä jotka aina syövät jotain saunassa. Tiedän että tämä on kamala pyhäinhäväistys joidenkin mielestä.

Parasta on jos muistan laittaa pakastimeen appelsiinin viilentymään ennen saunaa, on ihanaa pureksia jääkylmiä makeankirpeita paloja saunan ylälauteilla kun vartaloa polttaa löyly.

Tällä kertaa olin ostanut tarjouksesta shamppanjan makuisen magnumjäätelön jota olin säästellyt saunaa varten. Sen suklaakuori oli maalattu hopeanväriseksi ja sen syöminen tuntui raskaan päivän päätyttyä todella luksukselta.

Tuona hetkenä saunan hämärässä ajattelin etten voisi varmaan olla onnellisempi.

 Viiliä. Hj. Ingman. Sipoo.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kuulumisia


Tahtoisin kirjoittaa juhannuksesta kaikenlaista mutta se oli tänä vuonna niin hauska etten oikein kokonaisuutena osaa sitä summata. Mutta muutamalla sanalla sentään sitäkin pitää muistella.

Perinteenä on lähteä sisarineni suvun vanhalle maatilalle meren rannalle muun sukulaisjoukon pariin. On hauskaa kun ympärillä on rakas lapsuusmaisema ja mukavia ihmisiä. Saunomme, uimme ja kokkokin meillä palaa pitkän aallonmurtajan päässä kolmen päivän ajan.

Kolmen päivän juhannuskokko taisi alun perin olla pieni kilpailu parikymmentä vuotta sitten. Tuolla merenrannalla on vuosikymmenestä toiseen monia muitakin kokkoja ja kun sukua oli paljon, otettin tavaksi että rantamme kokko palaa kaikkein kauimmin.

Juhannuksen jälkeiseen aikaan onkin nyt ollut sopeutumista.

Puutarhatyöt pitävät kiireisenä. Olen myös taas alkanut maalaamaan ja tajusin että jos aion kerätä tänä vuonna villiyrttejä, olisi paras ryhtyä hommiin. Joka talvi kaihoan smoothieisiini viherjauheita ja sämpylöihini nokkosia mutta aikaisempina vuosina olen ollut liian laiska keräämään niitä. Lisäksi motivaatiota syö se että minulla on niin suuri kani- ja marsulauma että mielummin laitan löytämäni voikukanlehdet niiden suihin kuin omaani, ne kun nauttivat niistä paljon minua enemmän.

Nyt olen kuitenkin aloittanut nokkosilla. Olen kerännyt niitä monta kiloa ja jatkojalostanutkin hieman.

Ne pitää ensin käydä yksitellen läpi ja leikata pois hämähäkinpesät ja sylkikaskaat, sitten pesen ne sillä monissa on hienoa hiekkaa. Pesun jälkeen niistä pitää riiputtaa ylimmät vedet pois ja sitten levittää kuivumaan sanomalehtien ja lakanoiden päälle. Niitä pitää vielä pöyhiä useamman päivän jotta ne kuivuvat tasaisesti eivätkä homehdu ja aivan lopuksi jauhan ne lasipurkkiin. Lopputulos on todella rauta/lehtivihreä/yleinen hyvä aines-pitoinen arvokas suomalainen superruoka.

Joku ihana myi kesäkirppiksellä kolme Aarikan pikkupurkkia eurolla

Oletteko vielä tänä kesänä nuuskutelleet apiloita? Ihana, makea tuoksu. Eräs lempparini, Toivo Rautavaaran kirja "Miten luonto parantaa" kertoo että valkoapilan kukat vahvistavat yleiskuntoa ja ovat hormonitoiminnalle hyväksi. Kukkien lisäksi koko muukin kasvi on syötävä ja proteiinipitoinen. Se on eläimille hyvä rehu ja hyvää myös meidän ihmisten talvipirtelöihin lisättynä. Laitan kukkia teehen ja mihin sattuu. Nyt on oikea keruuaika.

Yrteistä takaisin juhannukseen, se oli siis omalla kohdallani mukava mutta mutta mahtui siihen murhettakin.

Kauan palvellut, tarkalleen ainakin 40 vuotta palvellut vakosamettinen Teiniasun Dixi-coat-takkini veti viimeiset vetonsa. Sen hiha on irronnut useasti ennenkin mutta tämä kerta taisi olla ratkaiseva, en usko että sitä enää voi kiinnittää paikalleen.

Tuo takkihan ei siis ole ollut minun käytössäni kokoa tuota neljääkymmentä vuotta, ostin sen teinityttönä kirpputorilta, sen jälkeen se makasi vuosia jossakin ompelutyöprojektikassissani josta löysin sen ja korjausompelin itselleni sopivaksi. Sen leikkaus on itselleni aivan täydellinen ja nyt olenkin hätää kärsimässä.

Tunteeko joku teistä ketään ompelijaa joka osaisi tehdä tuon vanhan takkini perusteella samanlaisen ja paljonkohan uuden takin teettäminen maksaisi? Tiedän paljon harrastavana miten työlästä ja aikaavievää käsityöt parhaimmillaan ovat joten en toisaalta tiedä onko minulla varaa monen sadan euron takkiprojektiin. Osaisinpa itse ommella hiukan paremmin!

Toivottavasti teidänkin juhannuksenne sujuivat leppoisasti, muutamien juhlinnasta olenkin jo lukenut blogeistanne. Ja kuulkaa, loppukesän juhannus on vielä tulossa joten murheet pois. Loppukesän juhannuksella tarkoitan tietysti ikivanhaa venetsialaisjuhlien perinnettä josta olen aikaisemmin kirjoittanut tässä. Se on uusi juhla jota voi ilolla odottaa joten eipä tämä juhannuksen poismenokaan niin harmita.

Juhannuksen aikana blogissani kävi myös ennätysmäärä vierailijoita lukemassa hiusväreistä kertovaa artikkeliani ja noiden runsaan 100.000 vierailijan kuormitus oli pikkublogilleni hiukan liikaa joten jotkin blogin toiminnot eivät tällä hetkellä toimi mutta pyrin korjaamaan ne kun ehdin.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Mistä liput kevätjuhliin?


Kevätkesä... Herättää niin monenlaisia tunteita.
 Paljon enemmän kuin mikään muu vuodenaika.

Vai onko kyse ehkä sittenkin siitä että tämä vuodenaika herättää vain normaalia enemmän positiivisia tunteita jotka sitten tiedostan tarkemmin kuin negatiiviset itse tunnemäärän pysyessä samassa? Negatiiviset tunteet työnnetään helposti mielen taustalle kun positiivisissa lelluu kuin pilvenhattaralla.

Äsken aloin ihan miettimään miksi minulla oli niin mukava olo. Tunnustelin oloani ja tajusin että sehän johtuu siitä että minulla on lämmin! Minusta on ihanaa ja ihmeellistä että voi kuljeskella vain pitsipöksyissä ja paidassa eikä mikään vartalon kohta tunnu viileältä ja kylmältä.

Täällä huoneessa jossa istun on nyt 27 astetta lämmintä mikä monelle varmaan on kuuma mutta minulle suunnilleen normaalilämpötila. Ei ole kylmä eikä ole kuuma vaan kauttaaltaan mukava, ihana olotila. 

Toivon että kylmyyden aika olisi nyt väistynyt usean kuukauden ajaksi. Jos nämä säät johtuvat ilmastonmuutoksesta, silloin syleilen sitä. Vihaan todellakin talvea koko sydämestäni ja tänä vuodenaikana tunnen surumielisyyttä vain siitä että se inhottu murhaaja vielä palaa, talvi merkitsee minulle vain pahoja asioita.

Tiedostan että olen eläinasioissa oman mukavuuteni kannalta liiankin herkkävaistoinen ja en ole kestää jokapäiväisia talviajatuksia siitä miten luonnon eläimistö taistelee henkensä edestä kylmyydessä ja ruoanpuutteessa. Talvisin suorastaan vainoan itseäni ajatuksilla siitä miten esimerkiksi muutamien kymmenien grammojen pikkulinnut voivat selvitä (eikä moni selviäkään) tai miten jo muutenkin harvinaiset siilit tekevät kuolemaa. Viime talvi vei minulta myös todella tärkeän marsutyttöni joka vilustui ja menehtyi.

Myös itse kärsin sisätiloissa joihin en vain saa itseni kannalta tarpeeksi lämpöä vaikka kuinka haluaisin.

Kylmyys tuntuu kehossani kuukausien ajan jatkuvana kivunkaltaisena tilana joka on kokonaisvaltaisen uuvuttavaa ja raskasta. Miksi esivanhempamme koskaan vaelsivat lämpimiltä seuduilta tänne pohjoiseen sitä en ymmärrä. Tai no ymmärrän mutta toivon etteivät he sitä sittenkään olisi tehneet vaan vain koettaneet jotenkin pärjäillä vanhoilla seuduillaan.

Vaan niin tämä lämmöntuntokyky on yksilöllinen ja omasta sisäisestä termostaatistamme, kilpirauhasesta riippuvainen.

Blogikirjoituksia lukiessani olen huomannut että tämä vuodenaika tuo monille muillekin monenlaisia mietteitä. 

Kevät avaa ovet ja ikkunat eikä se tunnu aina mukavalta. 

Ulkona on niin järkyttävän hienoa ja kaunista että tuntuu jopa pelottavalta sinne mennä, henki kun on salpautua. Kaikki elää niin voimakkaasti että melkein kuulen sen ääninä.

"Suih" ruohoista ja "Slurps" puiden lehdistä jotka avautuvat supusta täyteen leveyteensä. 

Oma kevätkesän oloni on tällainen:

Minulla on sellainen tunne kuin tuolla ulkona olisi käynnissä joidenkin juhlien tai isojen bileiden järjestely ja se tekee minut levottomaksi koska huomaan mitä siellä on meneillään mutta jotenkin en pääse siitä osaksi. 

Olo on kuin naapurissa olisi isot kestit joihin ramppaisi jatkuvasti väkeä, asunnon ikkunoista tulvisi musiikkia ja naurua ja shamppanjalasien kilistelyä mutta minua ei olisi kutsuttu vaan istuisin omassa asunnossani vain kuuntelemassa. Tällainen olo on varmaan niillä yksinäisillä ja yksinasuvilla ihmisillä jotka suorittavat vaatimattomia arkiostoksiaan paria päivää ennen jouluaattoa suuressa marketissa jonka kuumeisessa ihmisvilinässä asiakkaat kasaavat herkkuja ja lahjoja kärryihinsä ja puhuvat tulevasta ihanasta juhlasta. 

Minulla on luonnon menoa katsellessani siis tähän vuodenaikaan lähes kaihoisia tunteita. Tuolla ulkona on niiiiiin ihanaa että minäkin tahtoisin päästä bileisiin joita ollaan kasaamassa noissa villin energian pyörteissä mutta en oikein tiedä miten. 

Olen selvästi tämän maapallon nöyrä ja pieni asukki, eläinlajia nimeltä ihminen ja kaikella tavalla siis luonnon osa mutta oloni ei kuitenkaan sellainen ole.

Tunnen että me ihmiset olemme elektroniikan ja keksintöjemme himossa ja huumassa menettämässä luontoyhteyttämme ellemme jo ole sitä menettäneet.

Luonto ikäänkuin ei enää kutsu meitä juhliinsa jotka se kuitenkin vuosi vuoden jälkeen järjestää.

Tämän asian ajattelu tuo tähän ihanaan vuodenaikaan oman kirpeän sävynsä.

Koetan kyllä vakavissani tavoitella omassa elämässäni tuota luontoyhteyttä. Olen nytkin viettänyt päiväni puutarhassa kaivamassa sekä uudelleensijoittelemassa saniaispensaita, karsimassa, kaivamassa, kuokkimassa, sahaamassa... 

Myönnetään;  muovisaappaissani ja keinokuituvaatteissani. Sellainen pieni yhteys jää saamatta vaikka kuinka ulkona puuhailisin. Harmittaa. 

Onneksi olen huomannut miten noihin luontobileisiin pääsee mukaan. Omalta kohdaltani pääsen ainakin juhlahuoneiston eteisaulaan käymällä ensinnäkin uimassa. Jos oikein sukeltelee ja pyörii meressä ja pärskyttelee vielä vettä, on selvästi osa suurempaa luontoa. Varsinainen luontokappale! 

Hyvä homma myös on jos saa kokea harvinaisen nautinnon (joka on niin ihana että leukaperissäni tuntuu miellyttävää kutitusta nyt kun ajattelenkin) ja pääsee paljain varpain muhistelemaan oikein märkää sinisavea jostain ojanpohjalta. Sitä liukasta ja sileää josta kaikki lapset tekevät patsaita ja kakkuja Ja jos sitä ei ole saatavilla niin märkä multakin käy korvikkeeksi, ikäänkuin hopeasijalle. 

Ylipäätään paras keino saada kutsu luontobileisiin on uppoutua siihen koko ruumiinsa mitalla. Vesi on se siistein elementti tähän tarkoitukseen mutta miten kivaa olisi toimia toisinkin. Itseasiassa tänään maata käännellessäni, muhevaa ja ihanan ilmavaa mustaa multaa katsellessani ajattelin että nyt, nyt otan vaatteet pois ja kieriskelen tuossa kuohkeudessa alasti ja heittelen multaa päälleni ja tahkoan multaa naamaani. Ehkä kaadan kastelukannusta vettä päälleni.

Ajatus oli ihana.

Enkä kuitenkaan toteuttanut äkillistä himoani. Ajattelin lähellä kulkevaa tietä ja läheisiäni joiden mielestä olen luultavasti jo ihan tarpeeksi hullu muutenkin mutta veikkaan että sen toteuttaminen olisi tuntunut upealle. 

Luulen että lopultakin bileiden ovet olisivat olleet minulle apposen avoimina. Käteeni olisi tuikattu kuohuviinimalja, näkymättömät olisivat taputelleet selkääni helpottuneena ja iloisen yllättyneenä tervehdyksenä ja kaulaani olisi kiedottu vihreää serpentiiniä kun kauan kadoksissa ollut olisi vihdoin palannut. Ja olisin päässyt tästä kevätkesän kaihostani olemaan yhtä sen kaiken ihmeellisen kauneuden kanssa jota eniten ihailen.

Huomenna minulla on uusi puutarhapäivä. Jään miettimään miten suurella tahdolla kaipaan päästä noihin mainittuihin koko kesän mittaisiin megajuhliin. 

Tässä samalla pohtiessani sitä heittäydynko kastematojen kaveriksi vai maltanko odottaa lämpimämpiä uintikelejä skannailen muuten teille sellaista materiaalia joka liittyy omaan muutaman päivän takaiseen hammaslääkärikäyntiini sekä myös teidän lapsuusaikojen käynteihinne. 

Ensi kerralla siis paluu (70-) ja 80-lukujen hammashoitoloihin luontokaihouksien sijasta.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Kylmän sään valitusta


Olen nyt vanhempieni kodin talonvahtina.

Olen aina pohtinut miten mukavaa olisi asuttaa vanhaa puutaloa
mutta nyt puulämmittäessäni täällä pari päivää olen alkanut nähdä 
asian huonotkin puolet.

Kun aamulla herään, on sisälämpötila 14 astetta. 

14 astetta kesällä tuntuu leppeältä mutta 14 astetta
 talvella on toinen juttu. Vaikka olisi päällä kolmet sukat, 
parit housut, kolmet paidat ja villapusero niin silti on vähän 
sellainen fiilis että elämä on olemista vaan. 

Kylmyys vie pois kaiken toimeliaisuuden,
 sitäpaitsi osa huonekasveista ja akvaariokaloista alkaa 
näillä lämpötiloilla kuolla pois. Ihana esikko jonka ostin ei 
kestänyt. Akvaariota katselen huolestuneisuus silmissäni
mutta vielä tällä hetkellä kaikki asukit ovat hengissä.
Nimittäin kylmänarimmat kuolivat jo viime edellistalvena
jolloin pläty toisensä jälkeen luovutti ja oransseja 
mahoja kellui akvan pinnassa joka aamu.


Minusta näillä on niin herttaiset ilmeet

Sitten kun kykenee on aika kammeta itsensä vällyjen alta
ulos puuvajaan. 

Siellä on paljon puita kauniissa isäni latomissa riveissään mutta 
melkein joka karahkassa on jokin ihastuttava hämähäkki jota en
 suurin surminkaan halua viskata tuliseen pätsiin. 

Hämähäkkikammoisia ihmetyttää 
mutta minä tunnen suurta hellyyttä ja sääliä noita
heilukoipia kohtaan. Eräänäkin päivänä nostin komean
koivuhalon kun huomasin sen pinnassa ohuen, valkean
silkkiviitan joka oli vedetty peitoksi pienen vihreän
hämähäkin päälle joka oli peittonsa itse valmistanut.

 Kun liikutin halkoa, nosti hämähäkki kätensä
 päänsä päälle, pelästyneenä, itseään suojellen.

Ajattelin että raukka ja häpesin toisen säikyttämistä.

Vaikeaa on muutenkin koettaa selvitä
 kylmyydessä olemattomalla ravinnolla ja sitten
jättimäinen transformers-ihminen tulee ja nappaa.

Asettelin puun varovasti takaisin ja laitoin päälle vielä
kesällä vajaan unohtuneen viltin. 


Kuusentähtikirjaaja tekee kauniita shamaanikuvioita.

Puiden valikoimisessa kestää siis kauan ja 
samalla harmittelen että jos olisin ronskimpi,
kuluisi tähänkin puuhaan vähemmän aikaa. Ajasta
toki minulla ei ole pulaa mutta kun ulkona on niin kylmä!

On se vähän noloa olla tällainen hentomielinen hyönteisten
hellijä. Sitä minulle on koko elämäni toitotettu ja olen
oppinut tuntemaan siitä häpeää mutta taidan silti 
pysyä tällaisena. Kohtaan sen häpeän pystypäin.

 Yhdessä polttopuussa oli tällainen. Ei ollut litteä vaan oikein paksu!

Lopulta puut ovat kasassa, ahdan ne uuniin ja lämpötila
mittarissa alkaa nousta. Puut palavat nopsaan ja niitä saa
 laitella pesään tiuhaan tahtia. On puulammitteisyyden 
paratiisihetki. Liekkejä on minusta hypnoottista katsella. 
En tunne tarvetta televisiolle eikä netille, ei kirjoille eikä lehdille.

 Alakertaan leviää ihana suloinen lämpö. Siinä missä hetki sitten
 jäädyin, nyt paahdun...

Tällöin laitan itselleni ruokaa. Kun kokkaa elävällä tulella, 
ruokakin maistuu paremmalta kuin sähköliedellä
valmistettuna. Kun liesi pöhisee ja puut raksuvat 
on tunne kuin en olisikaan yksin kotona. On todella 
rattoisaa istuskella lieden vieressä.


Vaan kun puut on lopulta poltettu seuraa stressaava 
vaihe jossa on kyse kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta.

Uuninpellit pitäisi saada kiinni mahdollisimman pian puiden palettua. 
Vasta kun pellit ovat kiinni, alkaa uuni luovuttaa lämpöä. 
Jos pellit kuitenkin laittaa kiinni liian aikaisin, kertyy
häkää johon on niin moni kuollut.

(Tiesittekö muut puulämmittäjät että sinisen liekin
sammumiseen ei kannata luottaa. Suurin häkämäärä
tulee juuri hehkuvista hiilistä. Olen opiskellut asiaa
viimepäivinä netistä...)

 Niinpä vaiheessa jossa arina kimmeltää kauniista punahehkuisista 
hiilistä olen itsekin kuin hehkuvilla hiilillä; lämpöä karkaa harakoille
sekunti sekunnilta mutta vielä en voi sulkea peltejä!

Joka ilta päädyn kalastamaan hiilet rautaisella kiisselikauhalla 
alumiiniseen saaristolaisleipävuokaan ja kaadan vettä päälle. 

Toisaalta tämäkään toimenpide ei päästä minua hermostuksestani
sillä vanhassa uunissa on tietynlainen rapattu lokero jonne usein
 kierähtää karahka hitaasti kytemään. Ikävä kyllä noihin hiiliin en 
pääse käsiksi soppakauhallani enkä edes niiden olemassaoloa ja
 kytemisen astetta kunnolla näe. Niinpä jokapäiväinen peltien sulkemiseni 
onkin mielestäni mitä jännintä riskipeliä jonka jättäisin mieluusti kokematta.

Kun sitten herään yöllä kylkeä kääntämään ajattelen; "Hyvä, en ole kuollut" 
ja tunnustelen hetken "onko muuten paha olo, (onko ilmassa häkää?)" Tähän
saakka olen nyt jo monena yönä todennut että olen hengissä.

Aamulla herään taas siihen että suloinen lämpö on muisto vain ja
yläkerran erään sisäikkunan kulmaan on yön aikana piirtynyt pieni jääpuikko.

 Pupu edellistalvena kylmää paossa sisareni vuoteessa

Marsut monkuvat näin kylmillä säillä selvästi enemmän ruokaa
ja kiehnäävät letkana nilkkojeni ympärillä. Tänään minulle on
heille tarjolla eioota sillä koska jääkaappi on usein niin täynnä,
käytetään eteistä ylimääräisenä kylmäkomerona ja ensimmäisenä
pakkasyönä kävi vahinko. 

Tuolloin eteisessä ei vielä ollut matalaa sähkölämmitystä joka
siellä on nyt ja lauman aamupalakurkut pakastuivat kalikoiksi. Sulaessaan 
ne muuttuivat pinnalta lötköiksi ja sisältä muhjuksi. Kymmenisen
kiloa porkkanoita koki saman kohtalon ja koska pakastuneita
kasviksia ei saa jyrsijöille antaa niiden solurakennemuutoksen
takia, mennään täällä nyt heinäruokinnalla mikä ei 
tietenkään ole töröhuulille mieliksi.

Aikana ennen supermarketteja oli tälläkin
kylällä kyläkauppansa ja neljän kilometrin päässä
toinen. Nyt kauppaan on vajaat 20 kilometriä ja 
sinne en hetkeen pääse marsunruokaa hankkimaan.

Eilen tutkin tunnin verran pihan elämää ja valokuvasin
hiirien tekemiä metkoja reittejä lumessä. Niissä ei ole 
päätä eikä häntää mutta mieleeni tuli että mikäli
ihmisen, vaikkapa kesäisen marjastusmatkan reitti saataisiin
talteen ja ilmakuvattua, saattaisi sekin olla yhtä surrealistisen
näköinen. 

Meren jäähän oli ilmestynyt kuurankukkia. Itse ajattelin että
ne olivat aivan kuin meduusoita, tulossa valloittamaan
meren yläpuolisen maailman. Tuon näyn jälkeen päässäni
on soinut muuan vanhan visailuohjelman juontajan tunnetuin
hittikappale lähes jatkuvasti. Sekin käy rasittavaksi.


Kaikesta valituksesta huolimatta olen kuitenkin mielummin
täällä kuin varmasti tälläkin hetkellä ihanan lämpimässä
helsinkiläisasunnossani jossa kauppaan on kolmen minuutin
matka, jonka suihkusta kuuma vesi ei ikimaailmassa lopu
 ja jossa yöllä ei tarvitse herätä miettimään olenko
kuollut vai elänkö yhä. 

Toivon silti että tämä talvi on mitä lyhyin ja että
lämpimät ilmat palaisivat pian. Silloin täällä maalla eläminen
olisi täydellistä. Aurinkokin on alkanut paistamaan melkein
joka päivä. Kohta on kevät.

Ps. Muistatteko sen leipävuoan johon siirrän kytevät hiilet ja 
lasken vettä päälle? En tiedä mitä siinä on tapahtumassa mutta jokin
 mielenkiintoinen kemiallinen reaktio. Massa on nimittäin kuplinut koko 
viime yön ja tämän päivän kuin limsa ja seuraan tilannetta jännityksellä. 
Tuhkasta ja vedestä on ehkä tulossa lipeää ja muuttujana on vielä 
alumiininen vuoka. 

Leipävuoka on toki pilalla mutta mitäköhän siinä tapahtuu..!

Jatkuu ensi numerossa... 
 

perjantai 1. marraskuuta 2013

Halloween Suomessa. Vai Kekri?


Olen useita eri lehtiä ja nettikeskusteluita lukemalla
huomannut että kuluva vuodenaika hämmentää monia.

Varsinkin kaupassa ihmetys iskee.


Kulkiessa tutun marketin käytäviä törmää vihannesosastolla
kurpitsoihin joiden pulleassa kyljessä istuu tarran muodossa 
mustanpuhuva silmäpari ja irvistykseen
 muotoutunut suu. 

Paistopisteellä myydään oranssinvärisiä muffinsseja 
joiden paksu kuorrute valuu mustakeltaisine strösseleineen
ainakin omasta mielestäni hyvin houkuttelevasti ja herkullisesti. 

Ja kassoille ehdittyä seisoo tavallisten makeistelineiden vieressä
tummasävyinen pahvihyllykkö jonka sisällä riippuu teräväkärkisiä
 noitahattuja, pimeässähehkuviä muovikurpitsoita ja pääkallokuvioisia
mustia ja oransseja ilmapalloja. 

Niiden alla laarissa makaavat vihreät,
siniset ja ruskeapupilliset silmämunat joiden
huomaa tarkemmin katsottuna olevan 
marmeladimakeisia.

Amerikkalaista humputusta, toteaa kai useampi aikuinen
 kaupassakävijä happamana. Ei tällaista
ollut ennen

Vaan oliko kuitenkin?

Ja miten?

Ja miksi?


Kaupoissa näkyvät Halloweenkrääsät eivät
 ole vain jenkkien humputusta, ei suinkaan.

Kyseessä on rituaalijuhla jollaisia on vietetty hyvin pitkään, tuhansia
vuosia ympäri maapalloa. Hyvin varhaisista ajoista saakka on aina ollut
 tapauksia, erikoisia tilaisuuksia jotka keskeyttävät arjen. Rituaaleja.
 Huippukohtia joita vaaditaan, jotta kaikki toimisi kuten pitää.

Jokainen varmaan tarkemmin ajateltuna toteaa saman surullisen
 seikan kuin minäkin; rituaalit ovat nykyään menettäneet merkityksensä.

Juhlistamme on tullut pintapuolisia kulutusjuhlia joiden suurin
merkitys on niiden tuoma tervetullut katkos ja loma työelämään.
Nykyään juhlitaan jos juhlitaan mutta ei enää oikein tiedetä että
mitä juhlitaan saatika sitten että miksi.

Näiden erilaisten ennen tiiviisti yhteisen ihmiskunnan kulttuuriimme
 kuuluvien rituaalien puute köyhdyttää meitä ja niiden myötä
kadotamme kosketuksen omiin juuriimme, esivanhempiimme
ja omaan historiaamme. Niistä muistuttaminen on tärkeää
ja siitä kirjoitan tänään.

Köyripukki

Läpi ihmiskunnan historian vuodenkiertoa ovat siivettäneet tietyt 
juhlapäivät. Suomessa tärkeä juhannus ilmenee muissa maissa erilaisina
kesän alun juhlina. Joulu ei ole ollut alun perin Jeesuksen syntymäjuhla
vaan jotain aivan muuta ja niin myös nykypäivän markettikäyntien
halloweenhumputus ei ole vain amerikkalainen perinne vaan pikemmin
vain eräs yleismaailmallisen vuodenkierron kunnioittamisen paikallisjuhla
joista samanlaisia on löytynyt lähes jokaisesta maasta. 

Tieto ja muisto näistä juhlista on kuitenkin
 kadonnut. Syypää löytyy pääosin kristinuskosta ja vain
 toisarvoisesti maalaisyhteiskunnan kaupunkilaistumisesta.

Voidaan sanoa että lähes jokaisen kristillisen nykyjuhlan taustalta
löytyy juhlallisuus joka on alunperin ollut jotakin täysin muuta. Tässä mielessä
kristinusko on tehnyt onnistuneesti paljon pahaa tuhoamalla monien kansojen
alkuperäiset uskomukset, perinteet ja juhlat lähes täydellisesti.

Näin on käynyt ympäri maailman ja näin on käynyt myös suomessa jossa
esivanhempiemme tärkeät maan ja omien menehtyneiden perheenjäsenien
muistelu- ja kunnioitusrituaalit ovat tyysti unohtuneet ja korvautuneet kliinisella 
pyhäinpäivällä joka mielletään hämärästi jonkinlaiseksi kirkkopyhäksi.

Markettien muoviluurangot eivät muistuta esivanhempiemme rituaalijuhlasta
 vaan amerikkalaisesta kertakäyttökulttuurista. Miten murheellista.


Marketeissa ja mainoksissa näkyvä amerikkalaisten
halloween on kulkenut suomessa ennen nimellä kekri.

Kekrin aikaan laitettiin pillit pussiin mitä tuli viljelyyn ja keräilyyn
ja kekrinä vaihtui vuosi. Kekripäivä oli vuoden viimeinen päivä
aikana ennen virallista kalenteria.

Vuosi vaihtui eri taloissa ja tönöissä kuitenkin eri aikaan
 sillä kekri päätti maataloustyöt ja niissä taloissa joissa
työt saatiin joko aikaisemmin tai myöhemmin päätökseen, juhlittiin
kekriä tietenkin eri aikaan, kuitenkin yleensä saman kuun sisällä.

Kirjoitin pääsiäisen alla lankalauantaista jonka vietto oli esivanhemmillemme
jotain aivan muuta kuin nykyään. Silloin laadittiin varhaisia kevättaikoja ja
suojeltiin karjaa, taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta. Samat taiat ja
rituaalit tuli toistaa Kekrinä sillä kuten lankalauantaina, myös kekrinä liikkuivat
henget, haltiat ja kuolleet. Mikäli kekriä ei juhlittu oikein tai ollenkaan, suuttuivat
henget ja esivanhemmat siitä pahasti ja huono onni lankesi talon päälle.


Kekriaamuna piti herätä mahdollisimman aikaisin ja pukeuduttiin
 parhaimpiin vaatteisiin. Myöhäinen herääminen merkitsi laiskaa
ja väsynyttä tulevaa vuotta ja asioiden sujumattomuutta.

Jo aikaisemmin oli valmisteltu tiettyjä ruokia ja talon tytöt olivat kehränneet
talteen kolme vyyhtiä lankaa kukin, tämä langan määrä merkitsi yltäkylläisyyttä
ja erityisesti avioliittoa tulevaisuudessa. Langattomuus kekrinä oli paha juttu
ja edesauttoi vanhaksi piiaksi jäämistä.

Heti hyvin varhain herättyä, ennen ensimmäistäkään tointa, kuljettiin
pimeässä navetalle. Karsinasta valittiin unenlämpöinen lammas joka
tapettiin siihen paikkaan. Lammas oli kekrin tärkein ruoka.

Joka talossa jolla oli siihen varaa syötiin lammasta ja varattomatkin
 koettivat saada lammasta pöytään hinnalla millä hyvänsä. Valmistettiin
verikeittoa ja verilettusia, talkkunaa, piirakoita, viinaa ja kaljaa, viiliä
ja rieskaa, paksua ryynipuuroa ja monenlaisia lihoja. Oravaakin suolattiin
ja uunissa paistiksi paistettiin päineen kaikkineen. Lampaan keuhot ja
 sisäelimetkin syötiin rasvoineen päivineen. Suolista tehtiin heti makkaraa.

 Oli myös mämmiä ja juustoa, kalaa ja limppua, paljon voita ja illalliseksi
saattoi olla metso- tai teeripaisti ja monissa taloissa syötiin pässin pää.

 .

Yhdeksän kertaa tuli kekrinä syödä. Ruoan runsas syöminen ja täydet
vatsat loitsivat runsasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä jokaiselle tulevan
vuoden päivälle. Kekrinä oli myös tärkeää kestitä ketä tahansa vierailijaa
ja osoittaa perheen varakkuus siinä että ruokaa piisasi ja paljon.

Vierailija saapuessaan joutui kuitenkin ennen ruoan saantia kovistelemaan
talon väkeä sanomalla; "Kekriäkö vaiko uunia?!" (vrt. karkki vai kepponen.)

 Tähän tuli nopeasti vastata: "Kekriä! Kekriä!"
 ja johdattaa vieras notkuvaan veri- ja lihapöytään.

Jos talo olisi ollut kitsas tai ruokaa ei olisi ollut, oli vieraalla oikeus mennä
talon uunia rikkomaan ja tuhoamaan. Ruokaa oravapaisteineen tarjottiin myös
siksi että maagisena kekripäivänä onni oli helposti varastettavissa ja ellei
vierasta kestitetty, saattoi vieras ottaa ja viedä talon onnen mukanaan.


Kekri oli myös iso nuorison biletyspäivä. Palvelijoille ja nuorelle
talon väelle ripustettiin tuvan kattoon keinuja joissa keinuttiin ja
laulettiin, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lähdettiin toisiin
taloihin vierailulle.

Nämä taloissa kulkevat uunin rikkomisella
 uhkailevat vierailijat nimittäin olivat pääasiassa nuoria naisia ja
 miehiä, "Köyrimörköjä" jotka olivat pukeutuneet merkillisiin
turkiksiin ja rääsyihin. Toisilla paikkakunnilla vain naiset ja tytöt
kiersivät talosta taloon Kekrittärinä pukeutuneena valkoisiin
lakanoihin yltäpäältä pelotellen lapsia ja vaatien kestitystä.

Merkillisellä pukeutumisella oli myös toinen syy, kun pukeuduttiin
vainajaksi tai haltiaksi, harhautti se aitoja vainajia ja muita aaveita,
kuolleita ja henkiä jolloin nämä jättivät "naamiaisasuun" pukeutuneen
henkilön rauhaan.


Eläimistä pidettiin myös (sitä lammasraukkaa lukuunottamatta)
kekrinä hyvä huoli. Siinä missä oli tärkeää että ihmismahat olivat
täpötäynnä, oli sama olevaisuuden tila myös eläimille luotava.

Eläinten ruokakaukaloita täytettiin päivän aikana moneen otteeseen ja
isännät kävivät myös kaatamassa viinaa hevosten ja lehmien appeeseen
Tärkeää oli että tärkeän kellokkaan korvaan oli varmaksi vakuudeksi
 lujaa kiljaistava:

"Nyt on KEKRI!"

*

 Päivän aikana lämmitettiin myös sauna. Kun sauna oli valmis, heitettiin
kipakat löylyt, huudettiin "Käkrittäret saunaan!" ja juostiin nopeasti pois.

Siitä hetkestä alkoi talon kaikkien vainajien, esivanhempien, suojelevien 
talohaltijoiden, aaveiden ja tonttujen saunavuoro. Yliluonnollisten
olentojen saunoessa talonväki jatkoi mässäilyä.

Vasta pitkän ajan kuluttua kun jo osa oravista, verikeitoista ja muista maukkaista
tarjoamuksista oli syöty, uskallettiin hieman arastellen mutta tuimina astella saunaan
meteliä pitäen jotta vainajat kuulisivat elävien saapumisen.

Kun elävän talonväen saunavuoro alkoi, siirtyi koko kuollut
konkkaronkka haltioineen, aaveineen taas sisälle tupaan
 syömään sinne talonväen jättämiä yltäkylläisiä ruokalajeja.

 .

Kun kekripäivä alkoi tehdä loppuaan, eivät rituaalit olleet tulleet vielä
päätökseen. Ruokapöytään lapattiin lisää herkkuja vainajien yösyötäväksi
ja vakavin mielin asetti jokainen tuvan ikkunalaudalle oman suolarakeen.

Jos jonkun rae oli aamulla sulanut, kohtasi tulevana vuonna tuota henkilöä
kuolema tai sairaus.

Valojen tai päreen sammuttua alkoi lopulta hiljaisuus
 ja seuraavana aamuna alkoikin kokonaan uusi vuosi.  Kristinuskon levittyessä
suomeen ei Kekristä päästy pyhäinmiestenpäivän myötä sittenkään kertaheitolla
eroon vaan sitä vietettiin yhä hiljaisuudessa vain pilkallisesti todeten että
kekrinä nykyään vaan ne ”pyhät miehet muka mouskutteloo”

*
Kun nyt lähipäivinä näette markettien hyllyillä "amerikkalaishumputusta"
kuten verisen näköisiä hyytelömakeisia, luurankoleivoksia tai näette ehkä
illalla kadulla lakanaan aaveeksi pukeutuneen juhlijan matkalla illanviettoonsa,
muistakaa että kaiken tämän vierasmaalaisentuntuisen jenkkimeiningin takaa
löytyy meidän kaikkien suomalaisten oma ja aito alkuperäinen kekrimme
jonka vieton aloittamista uudelleen kannattaisi itsekunkin harkita.

Lopuksi on sanottava että jos asiaa nyt tarkkaan mietitään, on kenties sen aidon
suomalaisen verikeiton, ihravellin ja paistetun oravan tai keitetyn pässin pään
sijasta paljon mukavampi maistella edellämainittuja hurjannäköisiä ja kenties
jopa amerikasta tuotettuja makeisversioita...

Vai onko joku kenties eri mieltä?!


Hauskaa kekriä jokaiselle!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Neidon muotokuva ja sen taustatarina


407 vuotta sitten Englannin hallitsija Jaakko 1. päätti että oli aika
englantilaisten tutustua siihen asti suhteellisen tuntemattomaan
 Amerikkaan tarkemmin.

Kuningas pohti mielessään ja arveli että siellä saattaisi
 olla aivan ihania rikkauksia kuten kultaa tai muita jalometalleja
 suorastaan heitteillä intiaanien ymmärtämättömissä käsissä.

Niin hän vaikutusvaltaisessa kuninkuudessaan määräsi perustettavaksi
osakeyhtiön joka varusti matkalle kolme laivaa nimiltään Uskollinen 
Susan, Löytö ja Herran siunaus matkalaisinaan 108 miestä ja poikaa.

 Uskollinen Susan - kopio alkuperäisestä

 Näin alkaa tämänkertainen blogikirjoitukseni
joka sai innoituksensa artikkelista jonka luin jo
kevättalvesta ja siinä olevasta pysähdyttävästä
kuvasta.

Varoituksen sanana: tämä ei ole nyt mitenkään kepeä retrojuttu,
onpa vain historiallinen pläjäys josta kiinnostuin ja josta kirjoitin
itselleni muutaman asian muistiin joten ajattelin samalla
kirjoitella tännekin.

Ehkäpä alussa jopa hieman kuivakka historialuento
karmeine loppuineen siis edessä... 
Teitä on varoitettu!

James I - Tuttavallisemmin Jaakko I

Kuningas James lähetti siis amerikan tutkimusmatkalle
 suurehkon joukkion reippaita miehiä ja vilkkaita apupoikia.

Aikanaan laivat saapuivat perille mukavannäköiselle
niemelle Virginiassa. Paikka valittiin muitta mutkitta ilman
sen kummempia suunnitelmia ja kuinka kävi?

Maa oli sopimatonta viljelyyn, moskiitot parveilivat soisella
 alueella ja vastoinkäymisiä kasaantui huonon paikkavalinnan takia. 

Periksi herrat eivät todellakaan antaneet vaan hammasta purtiin ja kestettiin
sillä miehet tiedostivat että mistään rattoisasta lomamatkasta ei pitänytkään olla
kyse. Töitä tehtiin lujasti ja linnoituksen ensimmäiset rakennukset valmistuivat.

Samalla maastoa tutkittiin ja ilokseen miehet löysivät suuren hopeaesiintymän!
 
Linnoituksella vallitsi juhlamieliala koska tavoitteeseen,
aarteiden löytymiseen oli päästy ennätysnopeasti. Uskollinen Susan kipattiin
täyteen malmia, lähetettiin pienen miehistön kera takaisin Lontooseen josta se
palasi ennen pitkään linnoitukselle jääneiden joukkojen luokse.

Eikä suinkaan kiitosten vaan satikutien
 kera. Miesten keräämä "hopea" kun olikin tavallista
 rikkikiisua eli pyriittiä, kaunista mutta arvotonta. 


Mutta tämä alkuesittelyistä.

Karmea pettymys oli pakko niellä.

Kuukaudet vierivät ja vuodenajat vaihtuivat. Siirtokunnan viljelykset
eivät olleet tuottaneet juuri mitään. Ruokaa oli vähän ja se oli huonoa.
Rakennetut mökit olivat vetoisia ja kurjia. Malmin etsintä ei tuottanut
 minkäänlaisia tuloksia.

Ja tuolloin miesten päät kääntyivät kohti alueen intiaaneja.

Jos lyhyestä alusta sai kuvan että tässä laivalastilliset miehiä tuivertavissa tuulissa seisoivat yksinäisissä mökeissään apeina vailla ihmiskontakteja uppo-oudon maan tantereilla niin näin ei ollenkaan ollut. 

Päinvastoin, alueella oli hyvinkin runsaasti ihmisiä.

Alueella asui yli 14000 intiaania jotka menestyivät paksusti ja elivät
oikein mukavasti esi-isiensä maalla missä aina oli ennenkin asuttu.

He tunsivat alueen ja sen viljelyominaisuudet ja olivat perustaneet kylänsä kauas
 brittien valitsemasta soisesta malariamoskiittojen kansoittamasta alueesta. Monet makeat
 naurut tuli varmasti intiaanien naurettua pöljiä engelsmanneja tiiratessaan jotka taistelivat toimeentulosta horkkahyttysten ja kivisen maan kanssa kun vieressä olisi ollut maata
pullollaan muhevaa, ravinteikasta multaa ja metsät täynnä riistaa!


Alueella asui matrilineaarisia powhatanintiaaneja

Kaiketi hieman naureskellen mutta vilpittömästi intiaanit vastaanottivat
uudisraivaajaraukat ja koettivat opettaa näille tapoja selviytyä.

Paikalla tuolloin asunut intiaaniheimo oli
mielenkiintoisesti matrilineaarinen eli naisvaltainen.

Naiset johtivat heimoa oikeutetusti sillä heimo eli viljelystuotoilla, taidokkaalla
 keramiikalla ja tupakanviljelyllä jotka kaikki olivat naisten töitä. Miesten
satunnainen metsästys ei tuonut tarpeeksi varakkuutta ja leipää pöytään joten
 heimojen päälliköt olivat naisia ja suvun nimi ja arvoasemat periytyivät
tyttölasten kautta.

Tarkalla ja fiksulla taloudenpidolla ja vuosisatoja samalla
 paikalla asumisella olivat ne edut että intiaanien ruokavarastot
pullottivat ja heillä pyyhki todella hyvin.

Niin hyvin että he antoivat runsaasti omistaan heidän
 mailleen yllättäen tunkeutuneelle ukkojoukollekin jotka olivat
kuitenkin alkaneet kyräillä intiaaneja merkillisellä tavalla.

Kyse oli yksinkertaisesti siitä että katkeruus kasvoi brittimiesten mielissä
näiden joutuessa alentumaan ottamaan almuja niinkin alhaisilta
olennoilta kuin intiaaneilta ja päällepäätteeksi vielä naisilta.

Ja se että noilla naisilla ruokavarastot olivat ratketa liitoksistaan
 kun he, uljaan maan vielä uljaammat urhot näkivät nälkää ja
 hourivat malarian kourissa...

No, se oli totisesti liikaa!


Kurja, alhainen suunnitelma laadittiin.

Miehet kokoontuivat aamutuimaan ja
ryntäsivät intiaanikylään surmaten ystävällismielisiä naisia
 ja miehiä jotka olivat vain koettaneet heitä auttaa.

Britit ryöstivät mukaansa niin paljon ruokaa kun saattoivat kantaa
ja jättivät taakseen silvottuja ja raa'sti murhattuja intiaaneja.

Ystävällinen rinnakkaiselo luonnollisesti päättyi siihen.

Tuosta päivästä alkaen aina ruokavarojen ollessa vähissä hyökättiin intiaanikylään.
 Uudisraivaajien onnettomien selviytymistaitojen vuoksi hyökkäyksiä tehtiinkin usein.


Intiaaneja oli kuitenkin miehiä runsaammin ja ryöstöretket usein epäonnistuivat.

 Todellinen nälkä hiipi miesten pariin sillä poropeukaloiset ukot eivät
itsepäisyyttään perustaneet uusia viljelyalueita intiaanien aikaisemmin
lämpimien välien aikana suosittamille paikoille.

Tuona talvena kuusikymmentä prosenttia
 uudisraivaajista kuoli aliravitsemukseen, tauteihin ja kylmyyteen.

Loput raukat etsiskelivät yhä harvakseltaan rikkauksia ja
samalla taistelivat onnettomien viljelytulosten, malarian ja intiaaniheimojen
 kanssa. Tunnelma kävi kovin kolkoksi ja britit  koettivat sinnitellä
vaikka kuolema kulki pimeänä vieraana miesten vierillä alinomaa.

*

Mutta mitä tapahtui tällä välin Englannissa?
Eikö siellä välitetty kaukaisista brittimiehistä ollenkaan?

Kyllä vain välitettiin eikä Amerikkaa suinkaan oltu unohdettu.

Sillä samaan aikaan Lontoossa rekryttiin lisää uudisasukkaita 
houkuttelevin mainostalusein ja lupauksin:


Ja mainokset olivat tehokkaita. 

Eipä aikaakaan kun siirtokunta sai täydennystä, nelisensataa miestä 
saapui ilmoituksen innoittamana. Mutta tämäkään ei riittänyt. 

Siirtokuntaa rahoittava osakeyhtiö ei ollut tyytyväinen miesten elämänhallintaan 
siirtokunnassa. He epäilivät miesten ongelmien johtuvan organisoinnin puutteesta.

Arveltiin että miehet eivät keskittyneet viljelyyn tarpeeksi hyvin koska heiltä puuttui 
tarvittava motivaatio asuttaa uutta maata. 

Monet siirtokunnan ongelmat johtuivatkin siitä että nämä sivistysmaan urhot
 pitivät itseään liian hienoina tarttumaan naisen töihin, ompeluun, puutarhanhoitoon,
 hygienian ylläpitoon ja niin edespäin.

Niinpä näitä nelisensataa miestä seurasi runsaat sata naista
 vaikka ajoitus ei olisi voinut olla huonompi ruoanpuutteen, tautien ja paikallisten
 intiaaniasukkaiden takia jotka tuossa vaiheessa vihasivat ryösteleviä ja tappavia
valkonaamoja enemmän kuin mitään muuta. 

Tilanne oli räjähdysarka.

 Aikalaisvaatetusta.

 Niin naiset saapuivat nälkiintyneiden ja rähjäisten miesten pariin. 

He kiersivät likaiset mökit, näkivät siivottomat pihat ja
huomasivat rähjäisten asukkaiden hermostuneet pälyilevät katseet
aina intiaanihyökkäyksen varalta valmiudessa.

Mitä onkaan ollut silloin heidän mielessään? 

Ainakin heidän järkytyksensä oli suuri kun naisille
 selvisi ruokavarastojen koko. Tai se että niitä ei ollut.

Pettymys lienee ollut suuri kun
uusi maailma olikin jotain aivan muuta
kuin mainoksissa luvattu utopia.


Nämä naiset eivät kuitenkaan olleet mitään hienohelmoja.

He olivat tottuneet siihen että elämä oli pääosin ikävää taistelua
ravinnosta ja selviytymisestä. Joukko koostui niistä joiden taustalta jo valmiiksi
löytyi monenlaista köyhyyttä eri muodoissaan. He olivat köyhien perheiden tyttäriä
jotka oli ajettu pois kotoa tai jotka olivat lähteneet oma-aloitteisesti tai sitten
nuoria leskiä jotka olivat jääneet puolison kuoleman jälkeen puille paljaille.

 Tuolloin 1600-luvun Lontoossa tilanne oli yhtä lailla hirveää. Töitä oli vähän. 
Hyvin vähän. Naisille töitä oli lähes olemattomasti. Jos töitä sai, työtunnit olivat 
loppumattoman pitkät ja seksuaalinen ahdstelu työnantajan puolelta kuului asiaan. 

Suurin osa niistä naisista jotka eivät kuuluneet yläluokkaan, työskentelivät usein
 jopa osa-aikaisina prostituoituina joten pitkä merimatka jännittävään kohteeseen 
kuulosti tarpeeksi hyvältä. Tuskinpa he olivat edes uskoneet paratiisimaisiin 
lupauksiin onnesta joskaan eivät olleet arvanneet tilanteen olevan niin huono.

Huomioitavaa kuitenkin on että aivan kaikki naiset eivät
 kuitenkaan olleet köyhiä vaan mukana oli myös
 varakkaampia rouvia tyttärineen ihmettelemässä uutta maailmaa.


Jotenkuten siirtokunnassa kuitenkin selvittiin. 

Naiset asettautuivat aloilleen.

Miehet metsästivät. Tekivät ryöstöretkiä intiaanikyliin.
 Koetettiin kalastaa ja pärjätä. Vaikeaa oli silti.

Ja kohta asiat muuttuisivat vaikeammiksi. 
 
Koitti talvi 1609-1610. Ja silloin intiaanit päättivät että
 uudisasukkaiden taannoinen ryöstöretki oli se viimeinen tippa.

Intiaanit kehittivät suunnitelman joka osoittautui tehokkaaksi. 
 Menetelmänä oli yksinkertainen piiritys. 

Uudisasukkaat olivat rakentaneet vaatimattomien hökkeliensä 
suojaksi kolmionmuotoisen linnakkeen ja juuri tuon linnakkeen intiaanit 
päättivät piirittää. Sadat intiaanit saapuivat paikalle ja piiritys alkoi.


Tuoreille uudisasukkaille vaikeni viimeistään tässä
vaiheessa että lupaukset yltäkylläisestä paratiisista ja ystävällisistä
 asukkaista eivät aivan pitäneet paikkansa. 

Enää ryöstöretkille intiaanikyliin ei ollut pääsyä.
Mistään ei enää tullut ruoanmurenta.

Ensin syötiin hevoset. 

Sitten koirat. 

Kissat. 

Kissojen loputtua kääntyi katse rottiin.

Muutama käärme pyydystettin ja syötiin

Nekin loppuivat pian. 

Lopulta ei enää ollut mitään syötävää.

Vain loputtomasti ihmisiä. Niin paljon ihmisiä. 

Ja kun on oikein nälkä, oma puolisokin alkoi 
näyttää varsinaiselta namipalalta. 

Eikä sen sanominen ollut mikään kielikuva.

 .

Linnakkeen tapahtumista on nyt yli neljäsataa vuotta ja
 kannibalismi itsessään on eräs sellainen äärimmäinen teko josta ei
varsinaisesti tee mieli kirjoittaa päiväkirjaa.

Tuon talven tapahtumista siis hyvin vähän tiedetään mutta
se vähäkin on tarpeeksi. Esimerkiksi on säilynyt George Percy-nimisen
 uudisasukkaan tarina linnakkeen sisältä.

George kertoo näin.

"Nälkätalven aikana kenelläkään ei ollut ruokaa.
Ei ollut mitään syötävää.

Meitä oli paljon ihmisiä.

Eräänä päivänä eräs mies sai tarpeekseen.

 Hän katseli vaimoaan joka odotti heidän yhteistä lastaan.
Hän teki siten että hän tappoi vaimonsa, avasi vaimon mahan ja repi
sieltä sikiön jonka heitti pois. Hän sitten paloitteli vaimon, suolasi tämän
  ja söi. Enpä osaa sanoa oliko vaimo parhaimman makuinen keitettynä vai
 paistettuna mutta siinäpä ruokalaji josta en ollut sitä ennen kuullut."

Karmean tekonsa rangaistukseksi mies teloitettiin.

 .

Mutta mitä pidemmälle talvi kului, alkoi tapahtua muitakin
hämäräperäisiä kuolintapauksia.

Tässä vaiheessa ruoaksi oli jo keitetty kaikki nahkatavara kuten
nahkakintaat, takit ja linnakkeen maa kaavittu puhtaaksi ruohosta.
Tällöin ruoaksi kelpasi jo aivan kaikki. Ruumiita alettiin syödä.

Kuukausien kuluttua intiaanit luopuivat piirityksestä ja kevätkin koitti.

Laiva nimeltä Merenseikkailu saapui tarkistamaan uudisasukkaisen
voinnin ja tuomaan yhä lisää uudisasukkaita.

Kauhea totuus selvisi, 90%
 asukkaista oli menehtynyt nälkätalven aikana.

Mitä lopulta tapahtui viimeisille uudisasukkaille ja intiaaneille?


Samana vuonna ylläolevan karmean tarinan kertoja George Percy
johti vajaan sadan miehen murharyhmän intiaanikylään jossa he
 tappoivat 75 ihmistä, polttivat koko kylän ja sieppasivat kylän
 kuningattaren ja hänen kaikki lapsensa tappaen myös kaikki kylän
eliittiin kuuluvat johtajanaiset.

Lapset he heittivät vuolaaseen jokeen ja itse
kuningatar puukotettiin kuoliaaksi linnakkeessa.

Jäljellejääneet intiaanit eivät toipuneet vaan pakenivat koko alueelta.

Tämän jälkeen uudisasukkaat panostivat maanviljelyyn,
organisoivat toimintansa paremmin ja yhä enemmän ja
enemmän uudisasukkaita saapui.

Loppu onkin amerikan, tarkalleen sanottuna Virginian
 osavaltion historiaa. Hyvin kävi ainakin uudisasukkaisen osalta.

Miksi satuin kiinnostumaan tästä jutusta on seuraava.

Vaikka kannibalismista uudisasukkaisen seurassa on kertomuksia ja
 perimätietoa, mitään arkeologisia todisteita ihmissyönnistä
 ei ole löytynyt. Ennen kuin nyt.

.

Tämä kallo on ajoitettu tuolle kauhealle nälkätalvelle
 ja tutkijat tietävät siitä jo aika paljon.

Kallo on avattu siten että aivoihin on päästy käsiksi.

Ne on syöty kuten myös kasvojen liha. Myös kieli sekä
kaulalihakset päätyivät jälkien perusteella ruoaksi.

Kaikki tämä on päätelty luussa olevien merkintöjen mukaan.

Kallon omistaja on ollut 14-vuotias tyttö.

 Tiedetään myös että hän ei ollut köyhä nuori nainen sillä aikanaan
hän on syönyt korkeaproteiinista ravintoa joka viittaa suoraan siihen että hän oli
korkea-arvoisemman uudisasukkaan tytär joita linnakkeessa oli myös useita.

 Ja mikä merkillisintä, hänen kasvonsa on pystytty rekonstruoimaan.

  Juuri nämä kasvot herättivätkin mielenkiintoni tutkia tapauksen taustoja.

.

"Joku teki, mitä oli pakko."

(Sanoo tutkimuksiin osallistunut antropologi Douglas Owsley
kannibalismiin turvautuneesta jamestownilaisesta.)