lauantai 13. joulukuuta 2014

Kuvaton kirjoitus minimalismin hengessä


Vuoden loppua kohden kuljetaan ja olen kerrankin ajoissa ainakin joissakin suhteissa.

Olen viimeisten kahden viikon aikana hävittänyt omaisuudestani arviolta 10 jätesäkillistä tavaraa hyväntekeväisyyteen, nettikirpputorille tai suoraan kaatopaikalle. Suursiivous on käynnissä ja tulevien ja menneen uudenvuoden lupausten täyttämisten toteuttamista joko jatketaan tai tulevaa suunnitellaan.

Viime vuodenvaihteessa suunnittelin organisoivani elämääni paremmin kaiken ylimääräisen suhteen uudenvuoden lupauksen nimissä. Minua ovat pitkään ahdistaneet liiat tavarani ja tahdoin päästä eroon turhista kiviriipoista. Pitkin vuotta olen raakannut omaisuudestani pois paljon sellaista jonka hävittämisestä en olisi ennen unelmoinutkaan mutta nyt vauhti on kiihtynyt.

Lupumisen ongelmia on ollut.

Minäkö antaisin pois kaikki ihanat historialliset hömppäromaanini jotka löysin 9-10-vuotiaana kirjastosta ja joita sittemmin nostalgianhimossani ostelin divareista? Niiden sankarittarien seurassa on elävästi seikkailtu versaillesin palatsissa, etelämerellä kuin haaremissakin. Tai mitä tekisin näille matkamuistosimpukoille joita keräsin ison rasian silloin joskus joltain matkalta jota en enää muista. Entä tämä hieno mekko josta pidin tosi paljon kun olin lukiossa eikä se ole ajan kuluessa mennyt miksikään, ei vain enää sovi tyyliini. Mites sitten tämä lasilintu jonka sain mammaltani kun olin lapsi. Täysin turhahan se on mutta lämmöllä minulle annettu.

Näiden ja lukuisten tavaroiden kohdalla olen ennen kokenut niin paljon turhautumista että on ollut helpointa vain pakata kaikki pois silmistä takaisin laatikoihinsa tai hyllyjen perälle. Turhaa tavaraa jota en käyttänyt enkä tarvinnut mutta säästää piti.

Tänä vuonna olen pikkuhiljaa alkanut katsella tuollaistakin vanhaa omaisuuttani uusin silmin ja onnistunut karsimaan kuormaa. Silti, joidenkin tavaroiden kohdalla olen istunut pitkään ja pyöritellyt niitä käsissäni sillä olen tullut sen perimmäisen seikan äärelle miksi luopuminen on niin hankalaa.

Nämä tajuamiset tapahtuivat kun jostakin kamalaatikosta käteeni osui kärsineen näköinen, punainen muoviruusu joka vielä viime vuoteen saakka yli 20 vuoden jälkeen soitteli syntymäpäiväonnittelulaulua sillä sen lehtien lomaan oli piilotettu patterimekanismi. Sen sain ala-asteella syntymäpäivälahjakseni  serkultani ja aina kun sen näen, saan elävän takauman siitä syntymäpäiväpäivästä ja sen maagisesta tunteesta. Jostain syystä aivoni ovat taltioineet tuolta lapsuuden syntymäpäiväjuhlasta lyhyen pätkän äärimmäisen voimakasta onnen tunnetta ja taianomaisuuden hetkeä ja tuo tunne oli rihkamaruusussa kiinni.

Nyt tuo muoviruusu lörpöttää lehtiään, muovivarsi on kuoriutunut paljasten sisäpuolen rautalangat enkä tee sillä mitään. Se vain on, lisäten tavarakuormaani varastolaatikossa. Mutta vaikka se on ruma ja sillä ei ole mitään funktiota, on kuitenkin vain sillä kyky temmata minut lapsuuteni ajan syntymäpäivän riemuun. Se kiinalainen muoviruusu on ainoa olemassaoleva kontakti siihen aivojeni lokeroon joka on kaikilta muilta avaimilta suljettu ja tiedän että jos luovun ruususta, tuon lokeron ovi sulkeutuu ikuisiksi ajoiksi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

En siis ollut luopumassa halvasta kiinalaisesta rihkamasta vaan tiesin että olin luopumassa muistosta.  Sen tajuamisen hetken parissa istuin liian kauan.

Jos luette oppaita joissa kannustetaan tavaran karsintaan, todetaan niissä jokaisessa lähes poikkeuksetta miten muistot jäävät vaikka tavara poistuukin. Tämä väite saa minut aina hymähtelemään.

Nimittäin usein on niin että tavaran poistuessa myös muisto katoaa. Aivot valitsevat omia salaperäisiä suunnitelmiaan noudattaen elämiemme hetkistä joitakin jotka ne sulkevat pimeisiin lippaisiinsa valiten avaimiksi kokemiemme hetkien tekiöitä. Tuo tekija voi olla tuoksu, musiikkikappale tai tavara joka on ainoa avain muistoon.

Ellei tuota ärsykettä koe, ei muistoakaan koeta.

Meidän kaikkien mielissämme on paljon suljettuja lippaita joiden avaimet olemme ikuisuuksia sitten unohtaneet ja joiden avaimista emme usein ole edes tietoisia. Moni lipas ei milloinkaan avaudu emmekä pääse käsiksi sen sisältöön.

Niinpä on ainakin minusta ja luulen että muistakin yhtä jännää jos jokin kadonnut muisto palaa äkillisesti mieliimme törmättyämme sen laukaisijaan kuten vaikkapa tuoksuun. Salamana olemmekin se kuusivuotias joka istuu laiturinnokassa kuunnellen miten edesmennyt sukulainen kertoo jännittävää satua samalla kun aurinko paistaa niin kuumasti ja käden yli juoksee musta muurahainen ja suussa narskuu hieman hiekkainen voileipä ja se tunne on kaikki, siinä hetkessä on kaikki ja sitten olemmekin taas oma aikuinen itsemme joka ajattelee että vau.

Nyt olen siis karsinut paljon tavaroitani. Olen laittanut paljon pois. Olen ratkonut mekoista talteen nappeja ja mekot laittanut siivousräteiksi. Luopunut käsilaukuista ja matkamuistoista, käyttämättömistä koruista ja hauskoista kirjoista. On lähtenyt kulhoja ja kuppeja, pyyhkeitä, takkeja. Tilaa tulee hitaasti mutta sitä tulee kuitenkin. Paljon tavarataakkaa katoaa, samalla selkeys lisääntyy ja eläminen tuntuu jotenkin helpommalta.

Olen saanut toteutettua paljon siitä mitä olen suunnitellut. Viime vuodenvaihteen uudenvuodenlupaukseni ovat siis pitäneet ja kolmenkymmenen vuoden tavarat ovat pian läpikäydyt.

Olen karsinut myös aineettomia asioita kuten raakannut facebookin ystävälistaani.

Jos en ole tavannut sitä kymmenen vuoden takaista työkaveriani siitä kesätyöpaikasta kertaakaan emmekä kertaakaan ole jutelleet sen jälkeen, ehkä hänen on aika mennä. Sähköpostinikin ja sen tuhannet viestit ovat saaneet läpikatsauksen ja on merkillistä mutta tuntuu kuin oloni olisi kevyempi nyt kun deletoin pois kaiken turhan.

Olen tänä vuonna myös kirjaimellisesti pudottanut turhaa taakkaani laihduttamalla lähes 15 kiloa ja nyt mahdun kaikkiin niihin vanhoihin vaatteisiini joita olen tässä pari vuotta säilönyt turhan panttina ajatellen että ehkä joskus mahdun niihin. No tavaran säilöminen kannatti tässä tapauksessa ja vanha garderobini on taas käytössä.

Seuraavina parina viikkona tahti kiristyy sillä tahdon saada projektini päätökseen ennen vuodenvaihdetta ja ennen uutta uudenvuodenlupausta jota en ole vielä päättänyt. Kun te muut vasta suunnittelette joulusiivouksianne, olen minä siis tavoistani poiketen hyvin ajoissa!

Matka tähän on kuitenkin ollut ajoittain vaikea ja herättänyt paljon tunteita ja muistoja. Olen kokenut äärimmäisen hankalia hetkiä kun olen kokenut että en voi luopua ja toisaalla tiennyt että tavara on turha ja vie vain tilaa. Kävin esimerkiksi kirjahyllyni läpi ja poistin sieltä yli sata kirjaa joita en ollut useisiin vuosiin lukenut mutta joita en ennen ollut voinut laittaa pois koska niihin liittyi niin paljon nostalgiaa. Tämä ei ollut helppoa vaikka monta sataa kirjaa vielä hyllyyn jäi.

Olen lannistusten hetkien aikana saanut tukea muutamista hyvistä blogeista joita lämpimästi suunnittelen jos oma tavarataakkasi ahdistaa. Suosittelen mm. Minimalismin ilo-blogia, Sopivasti-blogia ja blogia Pelkistämisen mestari.

Jos olet aloittelemassa tai toteuttamassa samaa karsimisprojektia, tahdon kuitenkin palata kirjoitukseni alkuun ja varoittaa siitä ettet innostuksen huumassa erehtyisi hävittämään liikaa ja liian nopeasti. Tavaran mukana saatat kadottaa niitä tärkeitä avaimia lippaisiin jotka eivät ilman avainta enää koskaan aukea. Punnitse harkiten mistä olet valmis luopumaan.

Yllä olevat linkittämäni blogit keskittyvät minimalismiin mutta kaikilla ei ole tarvetta äärimmäisyyteen, moni kokee kultaisen keskitien omakseen. Niin minäkin. Minimalisti en ole eikä minusta sellaista koskaan tulekaan mutta kehoitan jokaista kohdallaan miettimään omaa tavarataakkaansa ja sen määrää. Turhasta tavarasta luopuminen kirpaisee kerran ja sen jälkeen tavaraa josta luopui ei enää edes suurella todennäköisyydellä muista.

Eräästä asiasta haluan myös mainita. Tavaran poistoon nimittäin liittyy jotakin merkillistä. Taianomaista ja selittämätöntä. Sillä kun fyysinen tavara katoaa, katoavat myös mielessä olleet sumut ja pöhnät joita ei edes tiennyt siellä olevan. Oma elämä, oman elämän valinnat ja oma itse näkyvät kirkkaammin kuin koskaan. En ymmärrä mistä tämä johtuu mutta kehoitan kokeilemaan. Se tapahtuu sinullekin. Elämä muuttuu. Se on outoa.

Itse pian päätän oman projektini.

Olen istunut muistojeni äärellä kauan. Aivoni ovat aikamatkustaneet minut milloin mihinkin ikääni jolloin olin pikkutyttö-Taika ja tuoneet taas salamannopeasti takaisin niin että heikompaa hirvittäisi. Olen antanut suuren osan muistoistani naurattaa minua viimeisen kerran ja sitten olen luopunut.

Nyt aiemmin mainitsemani syntymäpäiväruusu on roskissa ja muisto siihen aivojeni lippaaseen jonka avaimena se toimi, on iäksi kadonnut. En enää koskaan koe sitä salamannopeaa ilomuistoa jota en muuten saa esiin kaivettua eikä sitä aikahyppyä enää koskaan tapahdu.

En silti sure.

Pölyyntyköön entistä useampi aarrelipas aivojeni salaisissa komeroissa ikuisesti. Vaikka mennyt oli ihanaa, on tulevakin ihanaa. Nykyhetki vasta mukavaa onkin ja taitaa olla niin että tulevaisuus luo uusia muistoja.

Tämän päivän todellisuus on aina muistoa aidompaa.