Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa
ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.
Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen,
ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on
kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni
aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen.
En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle
makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina
vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,
elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.
Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.
Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.
Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli
siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja
perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.
Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.
Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.
Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.
Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.
Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.
Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit.
Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?
Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.
Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.
Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.
Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.
Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.
Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.
Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo
laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.
Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.
Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi.
Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka
alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni.
Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan.
Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen
kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.
Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen.
Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen, katseli tarjoamuksia hiljaisena.
Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys:
Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?
Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
hienouksia kuten edes margariinia.
Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.
Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!
Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.
Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni
ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä
makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena.
Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen
pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.
Toivottavasti tekin piditte niistä.
