Verhoa, puutarhaa...

Tällainen pikakirjoitus vielä maanantaiyöhön ennen nukkumaanmenoa. Vai joko on varhainen tiistai-aamu?

Tuota lupailemaani hammaslääkärikirjoitusta saatte vielä hiukan odotella sillä kävi siten ikävästi

 että alle vuoden vanha kamerani otti ja hajosi. Minun olisi pitänyt vielä kuvailla kirjoituksen 

kuvia joten lykkään koko juttua nyt hiukan eteenpäin. 

Pioneita?

Minulla on muuten ollut kurja tuuri kameroiden kanssa, tuntuu että jokainen jonka saan, hajoaa suunnilleen puolen vuoden käytön jälkeen. Tämä viime kesänäkin ostamani oli alusta saakka merkillinen, se meni usein öisin itsestään päälle avaten zoomin ja heräsin yöllä ääneen kun zoomi zoomaili läheisen pöydän päällä. Hyvä ettei sentään kuvia itsekseen ottanut, sitä olisin saattanut ihmetellä pidempään. Sitten saattoi mennä viikkoja että kamera toimi täysin kunnolla joten en heti toimittanut sitä takuuhuoltoon. 

Nyt vehje aloitti taas vanhan pelinsä mutta tällä kertaa kotelon sisällä hajoten kokonaan. Olen ollut hätää kärsimässä sillä tämä on juuri se vuodenaika jolloin olisi kaikkein eniten kuvattavaa! Ette usko miten ihania tulppaaneita minulla on, nekin jäävät nyt kokonaan kuvaamatta. Ostin viime vuonna aivan loppusyksystä citymarketin poistomyynnistä eurolla kappale suuria tulppaanisipulilaatikoita, ostin niitä kai viitisen enkä odottanut niiltä paljoa sillä unohdin ne tyysti ja kaivoin ne vasta joulukuussa lähes routaiseen maahan. Nyt niistä on pullahtanut järkyttävän upeita kerrottujen pioninkukkien kaltaisia puuterinpinkkejä tulppaaneja joiden kukintokin on aivan kuin puuterisuti ja syvän karmiininpunaisia ja korkeita pamppuja jotka uhmaavat painovoimaa suurilla kukinnoillaan. Istutin ne edesmenneiden lemmikkieni haudalle ja olen nyt käynyt siellä usein. Näky on pöyristyttävän kaunis ja nyt harmittelen etten ostanut viime syksynä niitä kaikkia tulppaanilaatikoita...

Vanha kamerani siis on menomatkalla takuuhuoltoon ja postissa tulomatkalla minulle on uusi kamera. Ostin sen pika-avuksi huuto.netistä ja toivon että ehdin saada sen ennen tulppaanien kukinnan loppumista.

Minulla on tässä nyt kuitenkin ensihätään pari kuvaa joista näkee vähän kuulumisiani ja jotka

ovat napattu sisareni ihmeellisellä älypuhelimella. Minulla itselläni ei sellaista ole eikä varmaan 

heti tulekaan. Sehän on enemmän tietokone kuin puhelin. Jotenkin pelottava kapistus. 

Viime viikolla huomasin että paikallismarketin parkkiksella oli paljon kirpputoripöytiä. Lähdin niitä kiertelemään ja juteltuani parin myyjän kanssa sain tietää että näitä tapahtumia on kesän mittaan muutamia tulevaisuudessakin. Ja ihan ilmaiseksi, tosi kiva ajatus. Erään eläkeläisrouvan takakontissa näin retrohtavaa kuviota ja siellä erittäin siististi mankeloituina makasivat yläkuvan verhot. Ihastuin niihin heti mutta hinta oli extemporeostokselle vähän liian korkea. Rouva pyysi kahdesta verhosta 20e. Nämä olivat kyllä niin sievät että ehdottomasti 20 euron arvoiset mutta mukanani oli vain kolikkokukkaro pikkuhiluineen. Lisäksi piti ajatella myös järkeä joka sanoi etten tarvitse uusia verhoja. Totesin miten valitettavasti pitää jättää väliin mutta älä vain myy kenellekään halvemmalla sillä nämä ovat hintapyyntönsä arvoiset. Rouva tähän naurahti ja kysäisi sopisiko kaksitoista euroa johon minä vastasin kyllä.

Pituutta näillä on paljon, en ole varma ovatko asuntoni ikkunat tarpeeksi korkeat. Kuntokin on aivan priima, ei haalistumaa eikä reikiä vaan kirkkaat, raikkaat värit. En vain tiedä mitä ja kenen kuosia tämä on. Selailin läpi koko Inkerin retrokuva-arkiston mutta eioota tuli vastaan. Jos tiedätte kertokaa ihmeessä. Nyt nämä pinkit kukkaset makoilevat Sokoksen muovikassissa kunnes pääsevät joskus ikkunaan.

Toisessa kuvassa näkyy se jota arkisin puuhaan. 

 Leidi ruohoa repimässä

Nimittäin vanha mummolani. Se on ollut hoitamatta loputtoman pitkään.
Nyt olen iloinen että minulla on aikaa palautella sitä siihen asuun millainen se oli lapsuudessani.

Ennenhän se oli ihana. Ikkunan alla oli suuri kukkapenkki ja paksuja humalaköynnöksiä eikä tuota punaista seinää ollut ollenkaan näkyvissä humalan vihreiden lehtien alta. Ja seinien vierestä kulki pieni polku josta kukkia pääsi hoitamaan. Nyt ei mitään. Pelkkiä heinäturpaita. Koko piha täynnä.

Mutta tällä hetkellä lähes kaikki kuvassa näkyvä vihreä on revitty juurineen pois, maa möyhitty ja löysin 15cm syvyydestä vanhat laattakivetkin jotka pesen, kuorin ja puhdistan. Minulla on mukava projekti meneillään. Aika raskas mutta tosi kiva.

Kauniita hankintoja

Olen nyt ollut vähän jumissa kirjoittelun suhteen

joten aloitellaan tällaisella "mitä olen ostanut kirpputorilta"

-kirjoituksella.

Eilen olin vähän huonovointinen ja olin jo vähällä peruuttaa

kirpputorille lähdön. Ajattelin vain istahtaa ison earl grey-kupin
kanssa netin ääreen katselemaan brittidokumenttisarjaa

johon olen sen löydettyäni koukkuuntunut. Lähdin sitten kuitenkin 

"ihan pikaisesti ja vain hetkeksi" vilkaisemaan mitä löytyisi.

Löytyi tällainen söpöstelytäkki.Voi miten kaunis se on.

En ole pitkään aikaan löytänyt yhtään vanhaa täkkiä, taisin osua
paikalle sopivaan aikaan. Nämä ovat nykyään niin meidän harrastajien
 huudossa, ihmekös tuo sillä nykypeitot ovat sisältään inhottavaa höttöä

eikä niiden laadusta voi puhua näiden kanssa samana päivänäkään.

Vanhat täkit ovat ihanan lämpimiä, usein palelevana en ole

 löytänyt näille vertaa. Höyhenpeiton alla en pysty nukkumaan kun tiedän 

minkä koneiston läpi ne höyhenet tulevat. Kutsun niitä murhapeitoiksi. 

Tämä ei siis tule vain koristukseksi vaan muiden 

kaimojensa kanssa käyttöön ja maksoikin vain pari euroa. Hyvä löytö.

Aikaisemmalla kirpparireissulla löysin pronssisen rannekorun.

Olen aika mieltynyt rannekoruihin ja sormuksiin. Olen mieltynyt 

myös riipuksiin sekä korvakoruihin mutta varsinkaan korvalehteni

eivät anna minulle asiassa periksi. 

Korvalehdissäni ovat olleet reiät jo reippaasti yli 20 vuotta, ne 

eivät mene umpeen mutta eivät myöskään siedä korvakorujen käyttöä. 

Käytän korvakoruja silti joskus kaiken uhallakin mutta lopputuloksena

ovat mätivät, inhoittavat verta ja mönjää vuotavat korvalehdet olipa

korvakorun metalli mitä hyvänsä. Olen koettanut sinnitellä, desinfioida

ja jatkaa korujen pitoa mutta oli vähällä ettei kerran tällaisen
 testin tuloksena koko korvalehti tippunut irti. 

Muistona tuosta testistä minulla on nyt iso kolo toisen korvan takana.
Onneksi se ei mitenkään näy ja olen tämän jutun kirjoitukseen saakka 

ollut ainoa ihminen koko maailmassa joka siitä kolosta tietää.

 Turhamaisuuden hinta.

Vaan nyt menin sivuraiteille, keskityn siis korustautumisessa
mielellään käsiini ja ilahduin kun löysin tämän pronssikorun.

Kuva on otettu turhan läheltä, se ei ole ollenkaan niin

massiivinen kuin mitä tuossa kuvassa vaikuttaisi olevan

vaan aika kapea ja naisellinen.

Maksoin siitä 50 senttiä ja elättelen toivoa että se olisi 

jonkun fiinimmän designin tulos kuin jokin kiinakopio.

No, kiinasta en kyllä usko sen olevan, kotimaiselta

vaikuttaa ja on selvästi vanha, 60-70-lukua. Laitoin tämän

kuvan eräälle vanhoja koruja tunnistavalle sivulle, 

ilahdun jos joku sen tunnistaa.

Tämä kuva on  huono. En aikonut laittaa sitä ollenkaan

mutta en jaksa uuttakaan kuvaa ottaa. Tämä prinsessojen

kuppisarja on väriltään tämän kuvan lyijynharmaan sijasta ihanan

heleän koivunvihreä. Ei mitenkään neonsävyinen vaan sellainen

herkkä vaalea vihreä jota keväällä näkyy kaikkialla. 

Olen halunnut tällaista överiksi menevää kuppisarjaa siitä

saakka kun alle kouluikäisenä näin Maija Mehiläinen-lehden

takakannessa Makao-kaakaon mainoksen jossa kultakruunuinen

yöpaitaan pukeutunut pikkutyttö joi makaokaakaota
tämäntapaisesta setistä. 

Ala-asteella luin myös kartanoromantiikkakirjallisuutta jossa

toki myös juotiin ahkerasti teetä, kahvia ja kaakaota kultareunuksisista

posliinikupeista. Nyt vihdoin minullakin on oma kultareunuskuppisarja

josta voin lipitellä mitä nestettä sitten haluankin. Joku posliinimaalari

oli kokenut nämä ilmeisesti epäkäytännöllisiksi sillä kuusi lautasta, 

kuusi asettia ja kuusi kuppia maksoivat muistaakseni 6 euroa yhteensä.

Ehkä minäkin koen nämä jossain vaiheessa tilaavieviksi ja epäkäytännöllisiksi

mutta minun mielestäni elämässä pitää olla tavaroita joiden ainoa funktio

saa olla pelkkä ulkonäkö. Sitäpaitsi näillähän on ihan käyttötarkoituksensa. 

Eivät nämä ole millaan lailla turhia.

Mäkisen kuvastimen kukkapeili ja kauhua Tosivanhassa

Tässä olisi nyt tämä aikaisemmin mainitsemani peili.

Retrokodin vakio tuli lopulta minunkin kotiini.

Nimittäin tämä monelle tuttu Mäkisen kuvastimen kukkapeili.

Törmäsin siihen sopuhintaan kirpputorilla. Ei minulla ole sille vielä
paikkaa mutta paikka järjestyy ennemmin tai myöhemmin. Ja

sopuhintaan ja sopuhintaan, peili maksoi parikymppiä.

Teiniaikojen kirjahyllyni teiniaikojen kirjoineen. Varhaisteininä keräsin Angelica-kirjasarjaa...

Nykyään löydän paljon kaikkea hauskaa kirpputorilta sopuhintaan, eli
täysin arvoiseensa hintaan mutta haluaisin ostaa vain halpaa.

En tahtoisi maksaa esineen arvoista hintaa vaan tahtoisin tehdä
koko ajan älyttömän halpoja löytöjä ja sitten voisin anteeksi-
pyytelevästi todeta krääsänkeräyksestäni "mutta kun se
maksoi vain kaksi euroa."

Tällaisista ostoksista en taas voi niin todeta sillä
parikymppiä on parikymppiä ja minulla on entuudestaan
ihan hyvä peili. Mutta ei toisaalta Mäkisen kukkapeiliä.

Mäkisen kukkapeilit ovat silti edelleen hinnoissaan joten
olihan tämä parinkympin ostokseni sentään ihan ookoohintainen.

Uustuotannon nykypeilit maksavat viitisenkymppiä johon lisätään 

vielä postikulut, nettikirppareilla hintana on 30-40e plus ne postikulut.

Sain omani paljon halvemmalla mutta tunnen silti tästä ostoksestani
pientä morkkista koska se oli periaatteessa ihan turha. Mutta onko

mikään näin söpö ikinä turhaa? En tiedä. Soma se on kuitenkin.

 Tämä minun peilini näkyy myös 
vuoden 2010 postimerkissä.

Luin huvikseni mistä nämä kuvastimet ovat tulleet ja katselin itse firman

historiikkia. Tämäkin peili tuli minun kotiini Kaarlon ansiosta. 

Kaarlo-niminen mies perusti siis itselleen 1920-luvulla valokuvankehysbisneksen 

Tyrvään tienoilla mutta iski varsinaiseen kultasuoneen saatuaan tuntemattomia

reittejä pitkin käsiinsä peilien valmistuskaavan. 

Peilien valmistus ei olekaan niin yksinkertainen asia ja tuolloin 20-luvulla

sellaisten valmistaminen oli edelleen melkoinen salatiede. Vaan Kaarlopa

laittoi toimeksi ja perusti Mäkisen perheyrityksen joka viitisenkymmentä

vuotta myöhemmin tuotti runsaat määrät näitä 

kukkapeilejä kotien ja mökkien iloiksi.

 1970- ja 1980 luvun markkinoilla myytiin tällaisia nimipeilejä.
Tässä omani. 

Myöhemmin perheyritys myytiin Finnmirrorille mutta 

kukkapeilejä ei unohdettu vaan ne otettiin uustuotantoon ja niitä 

voit katsella tästä linkistä. Kiitokset Kaarlolle ja Kaarlon lisäksi 

myös Tuula Lintiselle. Hän oli nainen peilien designin takana.

1920-luvulla siis peilien valmistuskaava oli kiven alla. Kivistä

puheenollen, juuri niitä olivat alkuperäiset peilit: hiottuja kiviaihioita.

Juttu jatkuu tästä Tosivanhan puolella kun olen saanut kerättyä
sinne tarpeeksi materiaalia. Ihan piakkoin kuitenkin. Kerään
sinne siis tosiaan erilaisia peiliin liitettyjä uskomuksia kuten myös
juttua peilin historiastakin.

Se nimenomainen kirjoitus ei ole vielä valmis mutta
sen sijaan naputtelin sinne tulevan pyhänpäivän ja halloweenin
ja pimeiden iltojen kunniaksi aika karmean tarinan. Käykää siellä
lukemassa kun ne jutut eivät enää tänne pupuleipomon puolelle kuulu.

Tupperwaremorsiamet

Tupperwaremorsiamien olemassaolon sain selville äskettäin
euron kirppisostokseni taustoja selvitellessäni ja tutustuessani
 samalla huvikseni Tupperwaren muovimaailmaan.

Tupperware, suomalaisittain kaikkien tietämät "tuppervaarat" keksi herra nimeltä 

Earl Tupper.  

Earl sai töitä nuorena miehenä suuresta kemiantehtaasta jossa hän sai

 käsiteltäväkseen ohutta joustavaa muovia. Tästä muovista heräsi idea
valmistaa halpoja muovikulhoja jotka olisivat aivan erityisen
 ilmatiiviitä, sellaisia ei vielä tuolloin ollut yleisesti markkinoilla.

 Niin Earl perusti oman yrityksensä 30-luvun lopulla mutta
ilman toimeliasta Brownie Wice-nimistä naista emme
varmaan "tuppervaaroista" olisi koskaan kuulleetkaan. 

Ennen Brownieta Earl myi tuotteitaan kauppoihin vaatimattomalla menestyksellä

ilman suurempia voittoja. Eräänä päivänä hän sai merkillisen puhelinsoiton tuntemattomalta
naiselta joka vauhdikkaaseen tyyliin selosti Earlille miten hän oli myynyt voitolla Tupperwaretuotteita kotikutsuilla joiden hän uskoi olevan avain Earlin tuotteiden myyntiin.

Earl kiinnostui ja palkkasi naisen. 

Brownie laittoi tuulemaan ja purnukkamyynti nousi huippulukemiin

kotiäitien innostuttua ansiomahdollisuuksista astiaedustajina.

Entäs ne morsiamet sitten?

Missä kuvaan sopivat morsiamet?

 1958

Mainonnan kautta.

Brownie ymmärsi että tuotteiden myynnistä olisi tehtävä aikuisten
naisten oma leikki. Kun myynti siirtyisi koteihin, olisi sillä paljon etuja.

Ja miksi tyytyä taviskotikutsuihin? Tottahan muovisten keittiöpurnukoiden
ympärille voisi kehitellä vaikka polttarit? Siitä alkoi hauska usean vuoden
Tupperwaremorsian-mainonta. Joka vuosi uudessa kuvastossa esiteltiin uusi
tuppervaaramorsian jonka morsiuskutsut olivat olleet tupperwarehenkiset.

Kenties sellaiset kuin sinäkin haluaisit pitää?

1959

Nämä kuvat ovat valitettavasti liian huonolaatuisia
kestääkseen sen isompaa suurentamista mutta miten
 sieviä ne silti ovatkaan.

1960

1961

Harmikseni en löytänyt enempää morsiuskuvia.

Mutta todella, mitä ajattelisi nykymorsio saadessaan tupperwarepolttarit?

Niin erikoinen ajatus että se saattaisi olla jopa hauskaa.

Morsiuskutsujen lisäksi suositeltiin Tupperware-clubijuhlia ja
tavanomaisempia Tupperware-aamupäiväkutsuja.

Kuten
myös Tupperware-teinikutsuja ja Tupperware-lapsikutsuja.

Miehillekin oli omat Tupperwarekutsunsa
joissa mainostettiin ties mitä kuppia ja otinta eräretkille ja miesten "yhdessäoloon" sanallisen mainonnan painottuessa käytännöllisyyteen, edullisuuteen ja kestävyyteen kun viereisellä sivulla vastaava mainos naisille toi esille tuotteiden ostosyinä esim. kauniit värit, pinottavuuden ja sen että niiden kanssa kotityöt ovat kuin leikkiä konsanaan.

Nämä kuvastot olivat ennen niin älyttömän somia mutta sovinistisia. Se annettakoon anteeksi sillä maailma on jo muuttunut. Tupperware-kutsuja kuitenkin yhä on.

Oletteko te olleet kutsuilla lähivuosina?

Minunhan piti laittaa tähän vain lyhyesti muutaman morsiamen kuva
mutta kun nuo kuvastojen lehtiset nyt olivat niin söpöjä niin laitanpa
lisäksi pari muutakin kuvaa vaikka ovatkin huonolaatuisia.

Ja se esine miksi edes Tupperwaretuotteista kiinnostuin?

Se on tämä hauska ja innovatiivinen piparimuottikukka
70-luvulta. Maksoi euron ja tuli tarpeeseen!

 
Kukkarasiassa on kaksitoista erilaista muottia.

Monia kertoja eri juttuja leipoessani olen harmitellut
kunnon ympyrämuottien puutetta ja sitten koettanut keksiä
korviketta hätäpäissäni ties minkä hillopurkin kannesta.

 Nyt ei sitten tarvitse enää keksiä hätäratkaisuja.

Lopetan tältä erää jutun tähän mutta muistakaahan
 että kesä on polttarien aikaa. Ehkäpä ne tupperwarepolttarit
olisivat todellakin jotain sellaista joka tulisi morsiamelle
yllätyksenä?

Miettikää asiaa :)

Hetiketti

Ihania muutaman kymmenen sentin ostoksia kirpulta.

Nämä pakasterasioihin tarkoitetut tarrat ovat niin kauniita että

 raaskiiko niitä rasioihin pakkasen pimeyteen tuhlatakaan?

En ole ihan varma.

Nämä ovat Hetiketti-etikettejä.

Lukeeko blogiani sattumoisin kukaan sellainen joka on 70-luvulla

 keittiöpuuhissa hyörinyt ja näitä silloin kenties pakasteisiin liimaillut?

70-luvulta päivää-blogi tietää kertoa että ne olivat syksyn 1973 uutuus.

En tiedä ovatko nämä uustuotantoa sillä ne ovat niin erinomaisen hyvässä

kunnossa. Toisaalta netti ei kerro Hetiketeistä mitään... Uustuotannosta

löytyy yleensä joitakin virtuaalisia viitteitä.

Kauniiden tarrojen suunnittelija on hetkeksi unohtunut

 mutta onneksi taas enemmän pinnalle päässyt Nanny Still.

Nanny valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1949.

Kymmenen vuotta myöhemmin hän jenkkipuolisoineen muutti 

Belgiaan jossa asui koko loppuelämänsä työskennellen etänä suomeen.

Hänen korunsa sekä lasitavaransa ovatkin itselleni entuudestaan

 tuttuja mutta en tiennyt että hänen repertuaarinsa ulottui myös

 näin vaatimattomiin pikkuisiin kodin hyödykkeisiin.

Hyvä kuitenkin niin. Ovathan nämä aivan herttaisia.

Taustalla vilahteleva kangas on rullaverhoni!

Vaikka kameran huonoudesta johtuen joudun käsittelemään pimeitä kuvia välillä 

ihan liikaakin, tämän värit pitävät täysin paikkansa. Ihanan räikeää!

Taisin olla 14 kun raahasin tämän polkupyörälläni kotiin 

kirpputorilta hyvin hankalasti ja vaikeasti.

Ja kun tuolloin teininä kiinnitin sen hienoa yritteliäisyyttä osoittaen mutta ilman 

remonttitaitoja ikkunaani, putoili se sieltä ikkunan alla olevalle sängylle ja päälleni

 kovan kolinan säestyksellä monta kertaa viikossa. Hienon retroverhon takia 

kuitenkin iltaiset ja aamuiset puisen ja varsin kovan verhontangon aiheuttamat

 kuhmut olivat pikkuseikka.

Nykyään verho on poissa käytöstä sillä en ole onnistunut kuljettamaan sitä 

Helsinkiin asuntooni eikä se ole tarpeellistakaan sillä pelkäisin että se haalistuu kesällä 

armottomasti aamusta iltaan asti auringonpaahteessa kylpevässä asunnossani. Otankin

sen vain ajoittain esiin, ihailen ja odottelen rauhassa ikkunaa johon voin sen 

aikanaan pysyvästi ripustaa.

Vintageturkiksen eettiset ongelmat

Eräs asia on tuottanut minulle jo niin lukuisia tunteja aktiivista päänvaivaa
että loppupäätelmänä (ennen kuin olen päässyt alkuunkaan!) voisin
melkein sanoa että ei olisi kannattanut.

Kirjoitin tämän tekstin jo jonkin aika sitten mutta en ollut tyytyväinen siihen joten jätin sen julkaisematta odottamaan parempaa aikaa kun olisin tullut parempaan lopputulokseen kannastani. Tänään törmäsin yle:n sivuilla uutiseen jonka otsikko "luonnonturkikset halutaan eettisiksi"-pakotti taas palaamaan aiheen pariin.

Taannoin löysin kirpputorilta upean takin. Sen valmistaja oli turkulainen Milgo-Lady, takki istui täydellisesti, se oli lämmin ja naisellinen. Ihana tekoturkiskin siinä oli paitsi muutaman minuutin viiveellä takkia sovittaessani tajusin että kyseessä on vanha takki, ainakin 50 vuotta vanha takki, eihän se voi olla tekoturkista. 

Ajattelin että olkoon, se menee keinoturkiksesta ja olisi ehkä ihan ok käyttää pieniä määriä turkista jos se on vanhaa. En ymmärrä mikä järki tavaran tuhoamisessa olisi vain siksi että se kantaa  kivun leimaa. Se on täytetty ja hinta on maksettu. Nyt jäljellä on enää tavara. Ja minä halusin sen tavaran.

Hinta oli neljä euroa ja takki lämmin. Sain sen kotiini, vaihdoin parin napin paikkaa jotta takki istuisi paremmin.

Sen koommin en olekaan takkiin tarttunut koska minulla on henkinen este. En ole aikaisemmin joutunut tarkistamaan mielipiteitäni aihetta koskien koska en ole ennen joutunut tilanteen eteen joten aloin ajatella tehneeni harkitsemattoman päätöksen.

Mitä tulee eläintuotteisiin, on oltava hyvin varovainen jos haluaa tehdä rajanvedon siihen mikä on oikein ja hyvää ja mikä väärin ja pahaa. Joillekin nämä valinnat ovat selvät joka hetki, toiset liikkuvat harmaalla alueella tehden erilaisia valintoja oman senhetkisen ajattelutapansa mukaan.

Itse en syö lihaa enkä oikein ymmärrä miten muut sen saavat sujumaan.
Eivätkö he mieti mitä se on, mistä se on tehty? Eikö se ällötä, hirvitä?

Itse käytän kuitenkin maitotuotteita, outoa sekin jos miettii sen alkuperää. Mutta todellakin lähes yhtä väärin se on eettisesti. Lehmähän ei tuota maitoa luonnostaan vaan sen on saatava vasikka joka vuosi jotta maidontuotanto voisi jatkua. Sonnivasikat menevät teuraaksi ja naaraspuoliset samaan koneistoon kuin äitinsä. Vasikat myös erotetaan emästään nopeasti josta osapuolet kärsivät. Kuvitelkaa vain äiti-ihmiset ja muutkin.

 En siis todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Niinpä käytän myös nahkavaatteita jos sellainen eteen sattuu, onhan sekin lähes yhtä lailla lihantuotannon sivutuote kuten se maitokin vaikka maito onkin näistä kahdesta pahempi.

Kahden minkin häkki, koko elämäksi, vuosiksi.

Kaikki nämä asiat olin siis päässäni järkeillyt ja nyt minulla oli tämä uusi dilemma, kauniin takin kaunis turkiskaulus. Turkis kun on aina se päätuote, ei milloinkaan sivutuote. Vaikka nyt silmäni näkee takin ja turkiksen, voin helposti kuljettaa henkistä silmääni taaksepäin...

Perikuntaan joka tyhjentää mummon jäämistöä. Mustaan kaappiin jossa takki riippui muutamia kymmeniä vuosia. Aikaan kun takki oli kantajansa yllä. Aikaan kun muuan naishenkilö kulkeutui kauppaan jossa hän ihastui kauniiseen takkiin. Hetkeen kun myymäläapulainen nosti takin kuorma-autosta lastatusta vaaterekistä ja riisui sen pukupussista. Jaksoon kun takkia valmistettiin tehtaassa ja kun vuodasta leikattiin sopiva turkiskappale. Hetkeen kun turkis pakattiin.

Hetkeen kun nahka nyljettiin ja nyljetty ruho heitettiin pois. Hetkeen kun kaunis kettu tapettiin.

Hetkeen kun eläin pelkää. Hetkeen kun verkkopohjaiseen häkkiin tunkeutui käsi tai kuristuslenkki joka tarttui eläintä niskasta ja siihen niskaan sattuu.

Niihin vuosiin kun eläin jonka luonnollinen elinpiiri on kilometrejä pakotetaan asumaan kuutionmuotoisessa verkkohäkissä. Jossa ei ole mitään muuta kuin häkin seinät ja lattia.

Siihen hetkeen kun pieni kettu syntyy.

Ja nyt minusta tuntuu etten voi pitää sitä takkia. Miten minä voisin? Mutta "se on täytetty," hinta on maksettu tuottajalle kauan sitten, vuosikymmeniä sitten ja nyt on enää tavara, tavara joka ei itsessään ole minulle vastenmielinen.

En sinänsä koe elävästä olennosta peräisin olevia asioita vastenmieliseksi. Voisin todella käyttää vaikkapa ihmisenluukoruja jos se vain olisi sallittua ja mahdollista täysin ilman mitään moraalis-eettistä ongelmaa jos se tulisi luonnollisesti kuolleista ihmisistä joita tämä ei haittaisi. (Onpa outo ajatus mutta esimerkkinä.)  Pidän höyhenhiuspannoista, olen tehnyt hauen selkärangasta itselleni kaulakorun ja minua viehättää monien eri alkuperäisasukkaiden tapa käyttää hyödykseen luonnonmateriaaleja. Voisin siis periaatteessa käyttää kierrätysturkista, varsinkin näin pienessä määrin mutta ongelmia tuottavatkin mielikuvat.

Millaisen sanoman lähetän ympäristööni? Eikö kaunis turkis voi vedota johonkuhun joka haluaa itselleenkin kauniin turkiksen ja menee sitten sellaisen ostamaan? Enkä ole silloin osa turkisteollisuutta itsekin vetoamalla muiden ostopäätöksiin?

Toisaalta, sama ongelma on kaikissa tekoturkiksissakin. Niitä on muuten nykyään paljon olen sen ilokseni huomannut, ne myös näyttävät aidoilta. Tuskinpa kukaan vähänkin vieraampi turkis-innostuja pysähtyy luokseni ja alkaa tivaamaan onko kyse aidosta tuotteesta.

Kuva.

Yllä viittaamassani yle:n artikkelissa haastatellaan luonnonturkisyhdistyksen Kaarlo Nygreniä.

Tämän mukaan turkiksen epäeettisyyden leima tulisi riisua pois sillä myös liikenteen, onnettomuuksien sekä metsästyksen seurauksena syntyy turkista. Edellämainittuja tapahtuu joka tapauksessa lajinharvennuksen ja liikenteen takia, miksi siis hävittää tuote joka on kuitenkin tietyissä piireissä haluttua? Yhdistys on rekisteröinyt tavaramerkin "Villi suomalainen turkis"-jonka avulla turkis voidaan jäljittää ja ostaja voi varmistua sen "villistä" alkuperästä. "

"Turkiksesta tehdään eettinen tuote. Sen turkisnumero pysyy nahassa myyntitiskille saakka ja ostaja voi tarkistaa tiedot numeron perusteella. Samaan tapaan, kuin kananmunat jäljittää koodin perusteella, Nygrén selvittää."

Mitä ajattelette tästä? Artikkeli on luettavana täällä.

Itsessä tuo herättää sellaisia ajatuksia että ihanko oikeasti yhdistys alkaa keräämään auton yliajamia ja "onnettomuuksien" jälkeisiä raatoja teiltä ja valmistamaan niistä turkista? Ihanko oikeasti eläimen turkki on tuollaisten tapausten jälkeen käyttökuntoinen?

Vai onko tuo suuremman hyväksynnän hakemista metsästykselle josta osa on kuitenkin pelkkää joillekuille nautintoa tuottavaa huvimetsästystä eikä lajin kurissapitoa. Että onko tuollainen turkis sitten todella kutsuttavissa eettiseksi? Ei ainakaan sen eläimen kannalta joka takuulla mielummin on elossa kuin raatona kolmekymppisen bisnesnaisen kaulassa. Minusta on myös vaaarallista alkaa liittämään mielleyhtymiä "turkis" ja "eettisyys" yhteen erityisesti maailmassa josta ei olla vieläkään saatu karsittua turkistarhausta kokonaan pois. En siis tullut tästä artikkelista yhtään sen paremmalle mielelle.

Mitä tulee tuohon takkiini, en ole vielä käyttänyt sitä. Ehkä siis mahdollisesti valhe auttaa? "Nykyään saa niin aidon näköistä tekoturkista!" päädyn kenties sanomaan jos pääsen yli henkisistä esteistäni.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut loukata ketään vaan lähinnä selvitellä omia ajatuksiani. Minua kiinnostaa myös sinun kantasi aiheeseen vintageturkis. Mitä sinä tästä ajattelet? Mitä juuri sinä tekisit?

Retrovaateostoksilla

Olipa hyvä että noin kuukausi sitten siivosin kaappeihini tyhjää tilaa.

Sen oli kai tarkoitus täyttyä sillä kävin Uff-kaupan alepäivillä.

Minä en erityisemmin pidä uffista enkä haluaisi sen toimintaa tukea

 mutta minkä teet, niissä on musertavan ihanat retrovaatevarastot. Vain muutamia 

kertoja vuodesta voin mennä kauppaan ja tuntea sitä samaa mitä kai monet 

naiset tuntevat joka kerta vaatekauppaan mennessään; 

haltioitumista ja tunnetta että haluaa kaiken.

Verho jota en ostanut, koska kaikkea ei voi saada.

Kaikkea kaunista olisi joka puolella, psykedeelisiä kuvioita, köynnöksiä

 joissa on satumarjoja ja galakseja, mekkoja joiden kankaisiin on kudottu

 kulta- ja hopealameeta, takkeja jotka ovat aitoa, paksua villaa eivätkä

 mitään ensimmäisen tuulen läpäiseviä kertakäyttörättejä ja ihmeellisiä 

muotoja ja rönsyjä sellaisin värein että oma mielikuvitukseni ei 

vaivaamatta sellaisia osaisi keksiä. 

Nostelen asuja tangoilta jonkinlaisessa hypnoosinkaltaisessa tilassa ja ihmettelen 

miten näitä ei ole kukaan vielä ostanut... Samassa muistan lauseen jonka joku

 joskus minulle sanoi; "mikset sä vaan joskus voisi hankkia jotain normaalia vaatetta..."

Niin paljon houkutuksia, niin vähän voimaa käsivarsissa. 

Kantokyky on onneksi rajallinen. 

Ihastuin erityisesti näihin kenkiin, niin pöhkö en silti ole että 

ostelisin niitä varastoon kun koko on monta numeroa liian pieni.

 Mutta mikä sääli! Toivottavasti joku hyvä uusi omistaja hankkii ne.

Tästä villapuserosta minun oli ihan pakko ottaa kuva. 

Katsokaa nyt sitä.

Jos se vain olisi ollut vähän inhimillisemmän muotoisemmassa 

villapaidassa, olisin hankkinut sen. Nyt toivon että se 

saa hyvän hipsterikodin. 

Linnun kalansilmämäinen silmä oli muuten nähdäkseni 

käsinpuhallettua lasia ja todella kaunis.

Joskus sen printin ei tarvitse olla mitenkään

 psykedeelinen ollakseen kiva. 

Tämä oli hirveän herttainen hame.

En vain ymmärrä miksi todella monet 60/70-lukujen pitkät hameet 

on tehty neljästä eri kappaleesta. Näyttää typerältä kun hameen keskisauma

joka nykyvaatteissa on sivussa onkin edessä eikä sitä saa kääntämällä

 piiloon koska jokapuolella on saumoja!

Mitään näistä ylläkuvatuista en kuitenkaan ostanut.

Sen sijaan ostin tämän vihreän täkin. Onko tuttu? Miltäköhän vuosikymmeneltä? 

Se nyt on sivuseikka sillä olin täkin tarpeessa ja tämä oli juuri sopivan värinen,

pidän myös haavanlehtikuviosta. 

Koin myös sydämentykytyksiä sillä näin henkarilla tämän vieressä

 turkoosinvärisen silkkitäkin jollaista olen himonnut pitkään mutta 

lähempi katselu paljasti sen olevan sittenkin petauspatja! Itseasiassa 

sellaisellekin minulla olisi ollut tarvetta vierassänkyyn (eli lattialle) 

mutta en jaksanut kantaa. Oli todella kaunis.

Tässä on hienoja lurexmekkoja. 

En ole varma myisinkö nämä pois vai muokkaisinko ne itselleni, 

tokihan ne siis olivat aivan liian isoja kuten aina. Ilmeisesti n. 36-38-kokoiset 

menevät heti kauppaan tullessaan sillä en ole ikinä löytänyt uffista yhtään 

vanhaa kimallemekkoa joka olisi jotain muuta kuin xl-xxxxxxxxxxl-kokoa. 

Näiden muokkaus mittoihini tulee kyllä viemään aikaa eikä tule

 olemaan helppoa, varsinkaan vihreän kohdalla jos sen teen joten katsotaan.

Nämä kaksi olivat hauskat perusmekot joihin

 tarvitsee tehdä vain pieniä muutoksia.

 Vähän nipistää vyötäröltä ja avata ruskean mekon 

kalvosimet (liian lyhyet hihat) ja pidentää 

niitä. Tai kenties teen niistä 3/4 hihat.

 Tämä on aivan kamala kuva. 

Minulla on vanha lainakamera ja joudun muokkaamaan rankasti melkein 

joka kuvaa eikä silloinkaan, tai varsinkaan silloin aina onnistu. Tämä mekko

 oli todellisuudessa tummansininen eikä sähkönsininen ja tätä ei tarvitse edes

 korjailla mitenkään.

Sitten aamutakkilinjalle.

Tämä on ihan kamalaa, montako aamutakkia ihminen tarvitsee?

Minulla on entuudestaan kaksi ja nyt tuli kaksi lisää.

Kenties myyn toisen mutta en kyllä tiedä kumman,

pidän niistä molemmista hirveästi. 

Tämä sinivioletti on aika ätläkkä mutta 

livenä mahdottoman hauska ja istuu kuin

hienompikin iltapuku.

Tätä en voinut jättää koska se oli

ensinnäkin pronssinvärinen ja koska 

siinä on sipuleita!

Siis tarkasti kun katsoo niin siinä on siis sipulin

 maanpäällinen osa kukkineen joka jatkuu 

juuriin ja maanalaiseen sipuliin!

Ostin lisäksi pari takkia joita en vielä kuvannut.

Tuntui mukavalta kun toista takkia sovittaessani takkirekkien 

edessä kuulin takaani puhetta jota en tarkemmin huomioinut.

 Kääntyilin siinä peilin edessä ja pian joku kosketti käsivarttani.

 Tämä joku oli vajaa kolmekymppinen englantia puhuva varsin

 salskea mies joka totesi: 

"Beautiful.

Yes. You should buy it." 

Mies katsoi minua päästä varpaisiin, nyökkäsi hitaasti ja sanoi vielä;

"Definitely. 

Trust me." 

Mies väläytti kiltin hymyn ja sitten hän lähti.

Tässä oli siis täysin tuntematon mies joka ei edes yrittänyt 

iskeä ja jäädä roikkumaan epämiellyttävänä iilimatona vaan kertoi 

vain vilpittömän kohteliaisuuden (sellaiseksi tuo kommentti oli 

selvästi tarkoitettu) ilman mitään taka-ajatuksia tai yrityksiä

 saada itselleen jotain takaisin.

Eli vanhanaikainen herrasmies. 

Todella ilahduttavaa törmätä tällaiseen käytökseen joka 

kyllä piristää arkea. Ja tuo tuntematon mies myös muistutti minua 

siitä tärkeästä, todella tärkeästä seikasta että AINA kannattaa sanoa toiselle 

hyvä ja kaunis sana. Vaikka tuntemattomalle, tai  erityisesti 

tuntemattomalle. Eikä sen sanotun niin ihmeellistä tarvitse olla kuten

 nähtiin, kunhan se sanotaan positiivisella tarkoituksella.

(Minulla ei muuten ole beigeä kokolattiamattoa.
Nämä on kuvattu kerrostalon betonisen pesuhuoneen
lattialla ennen kuin tungin ostokset koneen syövereihin! :)