Helsingissä

Jokaisen kesän huvitteluuni kuuluu nykyään myös ravintolapäivän vietto. Koska se sekä Helsingin taiteiden yö olivat molemmat viikon sisällä, huomasin että voin osallistua molempiin.

Kaunistelen kyllä sanoessani että ravintolapäivä olisi osaltani ihan huvittelua, se on nimittäin aika kovaakin työtä. Kotini lattia kuorruttuu jauhoista, taikinanokareista ja jokainen kattila on liukas munkkienpaistoöljystä. Ja kaappien kädensijat ja ovien kädensijat.

Öljyisiä sormenjälkiä onnistuu tarttumaan todella moniin paikkoihin joista ne viimeistään seuraavana päivänä löytyvät. Suklaata on valunut hyllyjen reunoja pitkin puroina josta niitä rapsahdellen voi taitella siivotessa myöhemmin pois. Nonparelleja kaikki tasot täynnä. Astiapinot ahdistavat jo ruoanvalmistusvaiheessa ja selkärangassa tuntuu kireys joka hetki kun vilkaisee katonrajaan ja huomaa että tuuletuksesta huolimatta siellä on paistoöljystä syntynyt pieni savu ja tietää että ennemmin tai myöhemmin asunnon kiinteä sähköpalovaroitin syttyy kutsuen paikalle vartiointifirman.

"Ei mitään ongelmaa, paistoin vain munkkeja."

Kaiken raahaaminen myyntipisteelle on etukäteistuskaa tuottavaa. Matka on lyhyt mutta kulkuvälineitä ei ole saatavilla. Olen huomannut että jos pinoan kiinalaistalonpoikatyyliin kaiken päälleni, tuolit, pöydät ja leivokset, on se toimiva ratkaisu ainakin siltä kannalta että tähän saakka olen aina myyntipaikalleni onnistunut pääsemään. Mutta nyrkin kokoiset kaiken tavaran painosta aiheutuneet violettivihreät mustelmat eivät ole vieläkään harteissani haalenneet vaikka jo viikko on h-hetkestä kulunut.

Tuo päälläni oleva essu on minusta ihana. Kuusikymmenluvun loppua ja reunoista röyhelöinen.

Sinisen mekon kanssa taas kävi hauskasti. Se ei ole mikään vintagelöytö vaan näin sen kappahlissa alkukesästä. Sovitin ja huomasin että vyötärölinja minun koossani oli liian korkealla. Hintakin oli korkealla joten hylkäsin vaikka muuten oli väriltään ja malliltaan kauniin neutraali.

Kun alennusmyynnit alkoivat, kävin edelleen sovittamassa mutta hinta oli vieläkin liian korkea ja se vyötärölinja ei edelleenkään istunut.

Kun sitten tulivat romahdusalennusmyynnit, oli hinta pudonnut muutamaan kymppiin mutta jäljellä oli enää suuria kokoja. Sovitin kuitenkin sillä halusin tarkistaa olisiko vyötärölinja suuremmassa koossa alempana, sen ihan oikean vyötärön kohdalla ja näin tosiaan oli. Kaiken muun pystyinkin korjausompelemaan. Ostin mekon ja ompelin kyljistä isot palat pois. Muualle ei tarvinnut koskeakaan. Harvoin nämä minun vaatekikkailuni näin sujuvasti menevät.

(Tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa etsiskelen seteliä jonka sujautin esiliinan nauhan alle asiakasryntäyksen aikana ja joka päätti lähteä omille teilleen, tilanne jonka ystäväni päätti tallentaa. Mutta näkyypä esiliina vähän paremmin.)

Onneksi päivä oli aurinkoinen ja lämmin, ihana kesäpäivä. Tällä kertaa ravintolapäivää kanssani vietti ystäväni jonka seurassa ei ollut tylsää hetkeä, kaikki sujui hauskasti. Ainoa edelleen minua harmittava asia oli se että yöleipomisen ja torkkuherätyksen pettämisen takia en ehtinyt myyntipaikalle siihen aikaan kuin olin luvannut. Ja toki siivous sitten jälkeenpäin oli kamalaa mutta kaikenkaikkiaan ei valittamista ja kotinikin on puhtaampi kuin ennen.

Välipäivinä minulla oli kaikenlaista tekemistä. Tapasin muutamia tuttaviani, kävin piknikillä... Oli mukavaa kun yhden ainoan viikon sisään mahtui paljon pelkästään mukavaa ohjelmaa. Toisaalta Helsinkiin palaaminen oli eräänlaisensa kulttuurishokki. Olen elänyt koko kesän pikkukaupungin vieruskunnan metsissä. Ihmisiä siellä on vähän, kaikki on rauhallista, vihreää. Helsingissä kaikki on nopeaa, on melua ja julkisten tilojen likaa, ei ole yksinäistä hetkeä. On kiire, kaikilla on kiire jonnekin. Kukaan ei katso päin.

Mullan kaivamisen, mustikanpoimimisen, mattojenpesun ja meriuintien maailmasta oli hätkähdyttävää siirtyä maailmaan joka ei ole sitä. Oloni on vieläkin ristiriitainen, Helsinki tulee aina olemaan minulle erityinen paikka mutta en enää tule koskaan muuttamaan sinne pysyvästi.

Taiteiden yö-päiväkin koitti aikanaan. Antaisin kyllä järjestäjille napakkaa palautetta jos heitä tuntisin. Suurin osa taiteiden yön tapahtumista kun sijoittui aikavälille 17-21. Mikä yö se sellainen on? Miksi kerrankin ei voitaisi tehdä siten että tapahtuma olisi auki oikeasti yölläkin. Jos pelätään myöhäisillan humalaisia asiakkaita, voisihan heiltä evätä sisäänpääsyn.

 Talvisirkus unen tytöt jakoivat vaahtokarkkeja ja lehtisiä kaapelitehtaan edessä. Silmäni huomasi retroaamutakit ennen neitien hattuja. Kuva piti saada.

Ystäväni olisi tahtonut myös käydä rautatientorilla olevilla ruokamarkkinoilla mutta nekin oli määrätty suljettaviksi noin iltayhdeksän pintaan vaikka sekä yrittäjät että asiakkaat olisivat innolla edelleen olleet paikalla. Muutenkin tunnelma olisi ollut ihanan eurooppalainen, tummeneva ja lämmin yö, ruoantuoksu, ihmiset kuljeskelemassa perheineen. Mutta ei niin ei. Niin luterista, vakavaa mentaliteettia... Turhauttavaa.

Olin siis taiteiden illassa, yöksi sitä ei voi sanoa. Ja toki ravintolamuseon kaapelitehtaan näyttelyssä. vihdoin pääsin sinne, odotukseni olivat aika korkealla. Odotin näkeväni paljon ruokapakkauksia ja visuaalisuutta. Valitettavasti sitä en saanut odottamissani määrin.

Näyttely ja itse koko ravintolamuseo oli kuitenkin kiinnostava paikka. Käytäviä halkoivat selkeät ja informatiiviset tekstitaulut joka kattoivat aiheen hyvin ja sain mielenkiintoista uutta tietoa esim. kieltolain ajasta. Mieleeni jäi esimerkiksi muuan mittava hintaero.

Kieltolain aikana tavallisissa ravintoloissa ja salakapakoissa tarjoiltu juoma ei ollut mitä tahansa vaan "kovaa teetä" eli teellä laimennettua pirtua. Tavallinen teekupillinen maksoi 1.5 penniä ja kovan teen kupillinen toisaalta 15 markkaa!

Onpa mahtanut olla hauskaa kun pariskunta oli teekupposella juoden juomaansa identtisistä kupeista, toisen kupin sisältö vain maksoi tuhat kertaa toisen juomaa enemmän! (Mahdoinkohan laskea sen pikaisesti oikein... Paljon enemmän kuitenkin!)

Nautin paljon myös museon tuoksuseinästä, mikä sitten olikaan sen oikea nimi.  

Tuossa vihreässä masiinassa oli paljon pieniä nappuloita, nappulasta vetämällä sen yläpuolisesta

 torvesta tulvahti sen aineksen tuoksu joka oli nähtävissä napin ja torven yläpuolisessa lasiputkessa. 

Oli hauskaa tuoksutella ja arvailla ja tuoksut olivat vieläpä tosi voimakkaita. Lapsien mielestä 

näköjään aivan huippuhauskaa ja mielestäni museoissa olisi hyvä olla juuri tämäntapaisia

 esityksiä joita voi koskea ja kokea monin aistein.

 Neiti, saisinko pullon viinaa?

Erityisen hauska oli myös lavastettu entisalkon myymälä josta koetin saada kuvaa esittämällä itse asiakasta tiskillä mutta romukamerani heittäytyi hankalaksi kuvaajan käsissä joten tässä on nyt paras johon pystyn. (Tosin minun on sanottava että tuo Alko olisi kaivannut lisää pulloja hyllyihinsä.)

Nähtävillä oli myös muutamia vanhoja hotelliesitteitä... Näitäkin olisin kaivannut enemmän sillä ne ovat minusta mielenkiintoisia kielenkäytön ja sisällönkin vuoksi. Ilokseni huomasin että museo tarjoaa sentään loputtomasti lisää ruokalistoja ja menyykortteja nettisivuillaan joita voit katsella vaikka saman tien tästä.

Eräässä näyttelyn (ehkä ainoassa) Kämp-hotellin hinnastossa kuvailtiin esim. aikansa aamiaista joka oli "Kahvia eli teetä, leipää, voita ja hedelmähyydelmää." 

 Jäin miettimään millaistakohan tuo hedelmähyydelmä olikaan ollut, että jonkinlaistako kompottia vai mitä mutta listan englanninkielinen käännös paljasti että ihan tavallisesta marmeladista oli kyse.

Sitten itse kasariosuuteen. Luvattu kasaridisko oli rakennettu ja musiikki sen mukaista että omaa tanssijalkaani alkoi vipattaa. Jotain kuitenkin puuttui... Muut ihmiset. 

On kai ymmärrettävää että vasta vähän viiden jälkeen iltapäivällä diskoilu ei ole oikein ottanut vielä tulta alleen. Toista olisi varmasti ollut jos taiteiden yö olisi oikeasti ollut taiteiden yö.

Asiakasgallupkin oli järjestetty riemukkaaseen tyyliin, purkkapallokonein voi äänestää

mikä kasarissa sinua eniten kiehtoi. Ruoka, historian käännekohdat, muoti... 

Purkan sai ottaa siitä koneesta jonka edustama kasariasia oli eniten sydäntä lähellä. Itse otin muotipurkan monen muunkin näyttelijäkävijän tavoin ja huomasin että se näyttäisi olevan voittamassa äänestyksen kokonaisuudessaan.

Mutta ne pakkaukset. 

Mielikuvituksessani odotin värejä leiskuvia hyllyjä täynnään ihania pakkauksia

 joiden näkemisestä mieleeni tulvehtisi satamäärin nostalgisia lapsuusmuistoja 80-luvulta. 

Niitä etsiskelinkin ymmälläni läpi koko näyttelyn kunnes hoksasin avata keittiötilan jääkaapin. 

Voi, voi, tyhjältä näytti ja ajattelin jo että tässäkö tämä. Ja kyllähän se siinä oli. Pakkauksia ei kai

 lupailtukaan olevan loputtomiin eikä ainakaan mielikuvitukseni paisuttamin määrin mutta silti

 jääkaapin puhdas ja siisti sisustus oli kieltämättä pettymys. 

Onneksi näin nyt vihdoinkin livenä sitten lapsuusvuosien vanhat kunnon

 kolmiotrip-mehutetrat. Tuo ananas, ah. Harmi että mustaherukka puuttui.

Yllätys näyttelyä kiertäessä oli myös äkillinen astuminen Rossoon. Aivan aito kasaripizzeria ilmielävänä tiffanylamppuineen ja ruokalistoineen. Pöytäliinassa oli oivaltavasti infoa 80-luvulta ja läheisessä naulakossa oli kasariasusteita ja vaatteita!

Olen iloinen että päätin jättää aiemmin suunnitellun teemapukeutumisen sikseen. Kuljeskelu vihreässä ja aidossa kasaripaljetti-olkatoppaus-satiinihaalarissani jota kaavailin näyttelypukeutumiseksi ei houkutellut kun näyttelyn jälkeen oli tarkoitus vielä liikkua muuallakin kaupungilla ja nyt kävi ilmi että se olisikin ollut turhaa.

Sovittelimme ystäväni kanssa eri asuja ja päädyin Rossoa varten tähän järkyt... Siis upeaan punaiseen olkatoppausnahkatakkiin, kynähameeseen ja korkokenkiin.

Siinä miettiessäni missä pizza vegetariana, esitti ystäväni toiveen jo pian siirtyä muihin näyttelyihin joita kaapelitehtaalta löytyi ja näin myös teimme.
 Poistuimme museosta tyytyväisinä mutta itse olisin loppujenlopuksi kaivannut näyttelyyn hieman lisää... Sitä sellaista jonkinlaista viimeistä kosketusta.

Esim. "Rosson" seinään tauluja joita jokaisessa italialaisessa ravintolassa on ja taatusti oli jo 80-luvulla. Pienia juttuja. Lisää pulloja alko-esityksen hyllyihin. Lisää pakkauksia näyttelykeittiön hyllyihin.

Näyttelykeittiö muuten oli hienosti kasarilaista lastulevyä mutta niin siisti. Sekin olisi kaivannut kodikkuutta, hieman jotain sellaista tilpehööriä joita voi löytää vaikkapa noista Anttila-kuvastojeni sivuilta joista olette nauttineet tänä kesänä. Vaikka kananmuotoisia munanlämmittimiä!

Kokonaisuutena näyttely oli hauska ja kehoitan kyllä teitä kaikkia käymään museossa jos siellä päin liikutte ja olette yhtään asianharrastajia. Näyttelyssä oli paljon sellaista josta en nyt tullut kirjoittaneeksi ja samassa rakennuksessa on myös paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.

Hotelli- ja ravintolamuseolla on myös tällä hetkellä uusi verkkonäyttely aiheesta "Moderni eksotiikka" joka keskittyy 1920-1930-lukujen helsinkiläisravintoloiden sisustuksiin. Itämainen eksotiikka, orientalismi ja art deco-olivat aikansa suuntauksia joiden toteutukseen aikansa ravintoloissa voi tutustua tässä. Siellä on kieltolaistakin hieman asiaa.

Käytyämme "Rossossa," "Alkossa" ja luettuamme niin paljon

 kieltolaista jatkoimme iltaamme näin. Syömisen ja juomisen merkeissä. 

Varhain seuraavana aamuna olinkin jo bussissa joka kuljetti minut takaisin pikkukaupungin tytöksi

tänne metsien perukoille. Nyt sataa mutta odotan intiaanikesää. Joka syyskuu se on sieltä tullut ja 

uskon ettei tämä ole poikkeus.

Ensi viikonloppuna on muuten venetsialaiset,  loppukesän "pimeä juhannus." 

Joko olette suunnitelleet juhlianne?

Kuulumisia

Tahtoisin kirjoittaa juhannuksesta kaikenlaista mutta se oli tänä vuonna niin hauska etten oikein kokonaisuutena osaa sitä summata. Mutta muutamalla sanalla sentään sitäkin pitää muistella.

Perinteenä on lähteä sisarineni suvun vanhalle maatilalle meren rannalle muun sukulaisjoukon pariin. On hauskaa kun ympärillä on rakas lapsuusmaisema ja mukavia ihmisiä. Saunomme, uimme ja kokkokin meillä palaa pitkän aallonmurtajan päässä kolmen päivän ajan.

Kolmen päivän juhannuskokko taisi alun perin olla pieni kilpailu parikymmentä vuotta sitten. Tuolla merenrannalla on vuosikymmenestä toiseen monia muitakin kokkoja ja kun sukua oli paljon, otettin tavaksi että rantamme kokko palaa kaikkein kauimmin.

Juhannuksen jälkeiseen aikaan onkin nyt ollut sopeutumista.

Puutarhatyöt pitävät kiireisenä. Olen myös taas alkanut maalaamaan ja tajusin että jos aion kerätä tänä vuonna villiyrttejä, olisi paras ryhtyä hommiin. Joka talvi kaihoan smoothieisiini viherjauheita ja sämpylöihini nokkosia mutta aikaisempina vuosina olen ollut liian laiska keräämään niitä. Lisäksi motivaatiota syö se että minulla on niin suuri kani- ja marsulauma että mielummin laitan löytämäni voikukanlehdet niiden suihin kuin omaani, ne kun nauttivat niistä paljon minua enemmän.

Nyt olen kuitenkin aloittanut nokkosilla. Olen kerännyt niitä monta kiloa ja jatkojalostanutkin hieman.

Ne pitää ensin käydä yksitellen läpi ja leikata pois hämähäkinpesät ja sylkikaskaat, sitten pesen ne sillä monissa on hienoa hiekkaa. Pesun jälkeen niistä pitää riiputtaa ylimmät vedet pois ja sitten levittää kuivumaan sanomalehtien ja lakanoiden päälle. Niitä pitää vielä pöyhiä useamman päivän jotta ne kuivuvat tasaisesti eivätkä homehdu ja aivan lopuksi jauhan ne lasipurkkiin. Lopputulos on todella rauta/lehtivihreä/yleinen hyvä aines-pitoinen arvokas suomalainen superruoka.

Joku ihana myi kesäkirppiksellä kolme Aarikan pikkupurkkia eurolla

Oletteko vielä tänä kesänä nuuskutelleet apiloita? Ihana, makea tuoksu. Eräs lempparini, Toivo Rautavaaran kirja "Miten luonto parantaa" kertoo että valkoapilan kukat vahvistavat yleiskuntoa ja ovat hormonitoiminnalle hyväksi. Kukkien lisäksi koko muukin kasvi on syötävä ja proteiinipitoinen. Se on eläimille hyvä rehu ja hyvää myös meidän ihmisten talvipirtelöihin lisättynä. Laitan kukkia teehen ja mihin sattuu. Nyt on oikea keruuaika.

Yrteistä takaisin juhannukseen, se oli siis omalla kohdallani mukava mutta mutta mahtui siihen murhettakin.

Kauan palvellut, tarkalleen ainakin 40 vuotta palvellut vakosamettinen Teiniasun Dixi-coat-takkini veti viimeiset vetonsa. Sen hiha on irronnut useasti ennenkin mutta tämä kerta taisi olla ratkaiseva, en usko että sitä enää voi kiinnittää paikalleen.

Tuo takkihan ei siis ole ollut minun käytössäni kokoa tuota neljääkymmentä vuotta, ostin sen teinityttönä kirpputorilta, sen jälkeen se makasi vuosia jossakin ompelutyöprojektikassissani josta löysin sen ja korjausompelin itselleni sopivaksi. Sen leikkaus on itselleni aivan täydellinen ja nyt olenkin hätää kärsimässä.

Tunteeko joku teistä ketään ompelijaa joka osaisi tehdä tuon vanhan takkini perusteella samanlaisen ja paljonkohan uuden takin teettäminen maksaisi? Tiedän paljon harrastavana miten työlästä ja aikaavievää käsityöt parhaimmillaan ovat joten en toisaalta tiedä onko minulla varaa monen sadan euron takkiprojektiin. Osaisinpa itse ommella hiukan paremmin!

Toivottavasti teidänkin juhannuksenne sujuivat leppoisasti, muutamien juhlinnasta olenkin jo lukenut blogeistanne. Ja kuulkaa, loppukesän juhannus on vielä tulossa joten murheet pois. Loppukesän juhannuksella tarkoitan tietysti ikivanhaa venetsialaisjuhlien perinnettä josta olen aikaisemmin kirjoittanut tässä. Se on uusi juhla jota voi ilolla odottaa joten eipä tämä juhannuksen poismenokaan niin harmita.

Juhannuksen aikana blogissani kävi myös ennätysmäärä vierailijoita lukemassa hiusväreistä kertovaa artikkeliani ja noiden runsaan 100.000 vierailijan kuormitus oli pikkublogilleni hiukan liikaa joten jotkin blogin toiminnot eivät tällä hetkellä toimi mutta pyrin korjaamaan ne kun ehdin.

Verhoa, puutarhaa...

Tällainen pikakirjoitus vielä maanantaiyöhön ennen nukkumaanmenoa. Vai joko on varhainen tiistai-aamu?

Tuota lupailemaani hammaslääkärikirjoitusta saatte vielä hiukan odotella sillä kävi siten ikävästi

 että alle vuoden vanha kamerani otti ja hajosi. Minun olisi pitänyt vielä kuvailla kirjoituksen 

kuvia joten lykkään koko juttua nyt hiukan eteenpäin. 

Pioneita?

Minulla on muuten ollut kurja tuuri kameroiden kanssa, tuntuu että jokainen jonka saan, hajoaa suunnilleen puolen vuoden käytön jälkeen. Tämä viime kesänäkin ostamani oli alusta saakka merkillinen, se meni usein öisin itsestään päälle avaten zoomin ja heräsin yöllä ääneen kun zoomi zoomaili läheisen pöydän päällä. Hyvä ettei sentään kuvia itsekseen ottanut, sitä olisin saattanut ihmetellä pidempään. Sitten saattoi mennä viikkoja että kamera toimi täysin kunnolla joten en heti toimittanut sitä takuuhuoltoon. 

Nyt vehje aloitti taas vanhan pelinsä mutta tällä kertaa kotelon sisällä hajoten kokonaan. Olen ollut hätää kärsimässä sillä tämä on juuri se vuodenaika jolloin olisi kaikkein eniten kuvattavaa! Ette usko miten ihania tulppaaneita minulla on, nekin jäävät nyt kokonaan kuvaamatta. Ostin viime vuonna aivan loppusyksystä citymarketin poistomyynnistä eurolla kappale suuria tulppaanisipulilaatikoita, ostin niitä kai viitisen enkä odottanut niiltä paljoa sillä unohdin ne tyysti ja kaivoin ne vasta joulukuussa lähes routaiseen maahan. Nyt niistä on pullahtanut järkyttävän upeita kerrottujen pioninkukkien kaltaisia puuterinpinkkejä tulppaaneja joiden kukintokin on aivan kuin puuterisuti ja syvän karmiininpunaisia ja korkeita pamppuja jotka uhmaavat painovoimaa suurilla kukinnoillaan. Istutin ne edesmenneiden lemmikkieni haudalle ja olen nyt käynyt siellä usein. Näky on pöyristyttävän kaunis ja nyt harmittelen etten ostanut viime syksynä niitä kaikkia tulppaanilaatikoita...

Vanha kamerani siis on menomatkalla takuuhuoltoon ja postissa tulomatkalla minulle on uusi kamera. Ostin sen pika-avuksi huuto.netistä ja toivon että ehdin saada sen ennen tulppaanien kukinnan loppumista.

Minulla on tässä nyt kuitenkin ensihätään pari kuvaa joista näkee vähän kuulumisiani ja jotka

ovat napattu sisareni ihmeellisellä älypuhelimella. Minulla itselläni ei sellaista ole eikä varmaan 

heti tulekaan. Sehän on enemmän tietokone kuin puhelin. Jotenkin pelottava kapistus. 

Viime viikolla huomasin että paikallismarketin parkkiksella oli paljon kirpputoripöytiä. Lähdin niitä kiertelemään ja juteltuani parin myyjän kanssa sain tietää että näitä tapahtumia on kesän mittaan muutamia tulevaisuudessakin. Ja ihan ilmaiseksi, tosi kiva ajatus. Erään eläkeläisrouvan takakontissa näin retrohtavaa kuviota ja siellä erittäin siististi mankeloituina makasivat yläkuvan verhot. Ihastuin niihin heti mutta hinta oli extemporeostokselle vähän liian korkea. Rouva pyysi kahdesta verhosta 20e. Nämä olivat kyllä niin sievät että ehdottomasti 20 euron arvoiset mutta mukanani oli vain kolikkokukkaro pikkuhiluineen. Lisäksi piti ajatella myös järkeä joka sanoi etten tarvitse uusia verhoja. Totesin miten valitettavasti pitää jättää väliin mutta älä vain myy kenellekään halvemmalla sillä nämä ovat hintapyyntönsä arvoiset. Rouva tähän naurahti ja kysäisi sopisiko kaksitoista euroa johon minä vastasin kyllä.

Pituutta näillä on paljon, en ole varma ovatko asuntoni ikkunat tarpeeksi korkeat. Kuntokin on aivan priima, ei haalistumaa eikä reikiä vaan kirkkaat, raikkaat värit. En vain tiedä mitä ja kenen kuosia tämä on. Selailin läpi koko Inkerin retrokuva-arkiston mutta eioota tuli vastaan. Jos tiedätte kertokaa ihmeessä. Nyt nämä pinkit kukkaset makoilevat Sokoksen muovikassissa kunnes pääsevät joskus ikkunaan.

Toisessa kuvassa näkyy se jota arkisin puuhaan. 

 Leidi ruohoa repimässä

Nimittäin vanha mummolani. Se on ollut hoitamatta loputtoman pitkään.
Nyt olen iloinen että minulla on aikaa palautella sitä siihen asuun millainen se oli lapsuudessani.

Ennenhän se oli ihana. Ikkunan alla oli suuri kukkapenkki ja paksuja humalaköynnöksiä eikä tuota punaista seinää ollut ollenkaan näkyvissä humalan vihreiden lehtien alta. Ja seinien vierestä kulki pieni polku josta kukkia pääsi hoitamaan. Nyt ei mitään. Pelkkiä heinäturpaita. Koko piha täynnä.

Mutta tällä hetkellä lähes kaikki kuvassa näkyvä vihreä on revitty juurineen pois, maa möyhitty ja löysin 15cm syvyydestä vanhat laattakivetkin jotka pesen, kuorin ja puhdistan. Minulla on mukava projekti meneillään. Aika raskas mutta tosi kiva.

Kutreja

Tosielämän Rapunzelien virtaa. Katsokaa ja ihastelkaa.

Oletteko huomanneet että nykyään pitkiä hiuksia näkee todella

 harvoin. Kun kävin yläastetta 90-luvun puolivälin jälkeen, vielä silloin
hyvin monella tytöllä hiukset ulottuivat vyötärölle, nykyään tätä ei
oikeastaan näe ollenkaan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta.

 Olen kiinnittänyt asiaan huomiota aivan tarkoituksella
 ja näin on laita. Onkohan se nykyajan muotia? 

On kiinnostavaa miten vaikeaa on useimmin havainnoida juuri 

nykyhetken muotia, kymmenen vuoden kuluttua kun itse katson vuoteen

2014, kykenen näkemään selvästi tämän hetken tyylit ja trendit...

Tällä nimenomaisella hetkellä en kuitenkaan siihen täysin pysty.

Oman silmäni iloksi soisin kuitenkin näkeväni useimmin pitkiä hiuksia.

Viime kesänä istuin autossa osuuspankin edessä odottamassa seuralaistani

palaavaksi. Kadulla edestäni kulki tyttö jonka hiukset olivat täsmälleen kuin

tässä yläkuvassa. Olin hypätä autosta tytön perään ihastelemaan mutta 

hillitsin impulssini. Hyvin harvinainen näky.
 

Omat hiukseni ulottuvat nyt vain vyötärölle ja kun pian leikkaan pois
kuluneet latvat ovat ne sitäkin lyhyemmät. Olen huomannut miten kaupungilla
 monet silti kääntyvät katsomaan hiuksiani. Ennen tätäkään ei tapahtunut. Myös
tähän perustan väitteeni siitä että pitkät hiukset eivät ole nykymuodissa, niitä

 näkee harvemmin ja vain siksi niitä tuijotetaan.

Kaikkihan eivät pidä ollenkaan pitkistä hiuksista, tiedän että monen

mielestä jo vyötärömittaisetkin hiukset ovat suorastaan vastenmieliset ja
kummalliset, jopa rumat. Minua ei haittaa tämä ajattelu, enhän minäkään
 pidä kaikesta eikä minun tarvitsekaan. Nykyään ihmiset saavat
olla omia itsejään. 

Pitkien hiusten ylläpitämisellä on taloudellinenkin puolensa, säästyy

 rahaa. En ole moneen vuoteen käynyt kampaajalla. Minulla oli lyhyet hiukset

 ollessani 18 ja muistan miten harmitti joka ainoa kuukausi mennä kampaajalle

 ja silloin tulin myös ajatelleeksi miten rasittavaa on varmaan monen miehenkin

 mielestä mennä parturiin muutaman viikon välein. Kannustan myös tapaamiani
  miehiä jos asia tulee jotenkin puheeksi kasvattamaan vain suoraan pitkät hiukset.

Toki nämä ovat makuasioita mutta itse haluaisin kokonaisuudessaan enemmän 

pitkähiuksisia ihmisiä liikenteeseen. Naisia ja miehiä molempia.

Kuten sanottu, pidän myös lyhyistä hiuksista ja monesti minulla on ajoittaista
kaipuuta leikata omanikin pois. Hiustenleikkuuseen liittyy suuri virkistyminen ja
muistan hiustenleikkuuhistoriastani miten kiehtovaa oli olla hetkessä aivan
 uuden ihmisen näköinen. Minua lähinnä haittaa nykymenossa se että selvästi
se miksi pitkiä hiuksia ei näy, johtuu vallitsevasta hiusmuodista yhdistettynä
ryhmäpaineeseen. Se on surkuteltavaa. Toisaalta kaikenlaiset hiuslisäkkeet
ja pidennykset ovat huippusuosittuja mikä on melko ristiriitaista.

Olen muuten törmännyt myös todella paljon 40-lukulaiseen käsitykseen että jo yli 

kolmekymppisen naisen pitäisi leikata hiuksensa uskottavuussyistä! Järkyttävän

 seksististä ja törkeää ajattelua jota itse suomin pois kärkkäästi jos siihen törmään.

Oma isoäitini on yli 90-vuotias ja hänen hiuksensa ovat nyt mitä kaunein

hopanhohtoinen viitta joka vain kasvaa pidemmäksi vuosi vuodelta.

Itse odotan vanhuudelta erityisesti sitä että hiukseni muuttuvat

koko pituudeltaan harmaiksi sillä vanhemman naisen harmaat ja pitkät

 hiukset ovat todella viehättävät!

Olen taas vaihteeksi inspiroitunut tästä hiusaiheesta korjailtuani

joitain vanhoja kirjoituksiani jossa hiuksia käsitellään ja tulin

kirjoittaneeksi toiseen blogiini Tosivanhaan ainakin minusta

hyvin mielenkiintoisen perheen uskomattomasta elämänkohtalosta.

Aihe liittyy hiuksiin... Menkää sinne lukemaan.

Kevätkeitto

En ole pariin päivään päässyt kauppareissulle. Kun vatsa alkoi 

huudella tänä aamuna vaatimuksiaan oli pakko kääntää katse siihen

mitä jääkaapista löytyy ja mikä ei ole aikaisemmin houkutellut.

Sain pari viikkoa sitten kesäkurpitsamanian ja söin joka päivä 

kesäkurpitsa-valkosipulipaistosta ja hapankaalia. Sitten yhtäkkiä se ei 

enää maistunutkaan ja hylkäsin jääkaapissa makaavat kurpitsat sinne.

Äsken minulla oli nälkä ja tein niistä, herneistä, sipulista ja kermasta

aamupalakeittoa. Ajattelin että koska on kesäkeittoa niin voi olla 

kevätkeittoakin ja söin sen arabian Ahmet-lautasestani. 

Kaikki maistuu tästä hyvältä. 

Ajattelen että nuo kukat ovat sinivuokkoja.

Tänään järjestelen ja korjailen joidenkin vanhojen tekstieni sisältöä

 joten anteeksi jos vanhat jutut välkkyvät turhaan bloggerin feedissä.

Mukavaa alkavaa perjantaita.

Sweet secrets

Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa

ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.

Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen, 

ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on

 kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni

 aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen. 

En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle

makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina

 vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,

 elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.

Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.

Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
 ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.

Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli 

siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja 

perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.

Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.

Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.

Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.

Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.

Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.

Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit. 

Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?

Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai  pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.

Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.

Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.

Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.

Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.

Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.

Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo

laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.

Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.

Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi. 

Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka

alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni. 

 Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 

Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen

kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.

Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. 

Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
 toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
 sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen,  katseli tarjoamuksia hiljaisena.

Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys: 

 Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?

 Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
 ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
 hienouksia kuten edes margariinia. 

Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
 syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.

Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
 ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!

 Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
 varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.

Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni

ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä 

makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena. 

Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen

pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.

Toivottavasti tekin piditte niistä.

Kauniita hankintoja

Olen nyt ollut vähän jumissa kirjoittelun suhteen

joten aloitellaan tällaisella "mitä olen ostanut kirpputorilta"

-kirjoituksella.

Eilen olin vähän huonovointinen ja olin jo vähällä peruuttaa

kirpputorille lähdön. Ajattelin vain istahtaa ison earl grey-kupin
kanssa netin ääreen katselemaan brittidokumenttisarjaa

johon olen sen löydettyäni koukkuuntunut. Lähdin sitten kuitenkin 

"ihan pikaisesti ja vain hetkeksi" vilkaisemaan mitä löytyisi.

Löytyi tällainen söpöstelytäkki.Voi miten kaunis se on.

En ole pitkään aikaan löytänyt yhtään vanhaa täkkiä, taisin osua
paikalle sopivaan aikaan. Nämä ovat nykyään niin meidän harrastajien
 huudossa, ihmekös tuo sillä nykypeitot ovat sisältään inhottavaa höttöä

eikä niiden laadusta voi puhua näiden kanssa samana päivänäkään.

Vanhat täkit ovat ihanan lämpimiä, usein palelevana en ole

 löytänyt näille vertaa. Höyhenpeiton alla en pysty nukkumaan kun tiedän 

minkä koneiston läpi ne höyhenet tulevat. Kutsun niitä murhapeitoiksi. 

Tämä ei siis tule vain koristukseksi vaan muiden 

kaimojensa kanssa käyttöön ja maksoikin vain pari euroa. Hyvä löytö.

Aikaisemmalla kirpparireissulla löysin pronssisen rannekorun.

Olen aika mieltynyt rannekoruihin ja sormuksiin. Olen mieltynyt 

myös riipuksiin sekä korvakoruihin mutta varsinkaan korvalehteni

eivät anna minulle asiassa periksi. 

Korvalehdissäni ovat olleet reiät jo reippaasti yli 20 vuotta, ne 

eivät mene umpeen mutta eivät myöskään siedä korvakorujen käyttöä. 

Käytän korvakoruja silti joskus kaiken uhallakin mutta lopputuloksena

ovat mätivät, inhoittavat verta ja mönjää vuotavat korvalehdet olipa

korvakorun metalli mitä hyvänsä. Olen koettanut sinnitellä, desinfioida

ja jatkaa korujen pitoa mutta oli vähällä ettei kerran tällaisen
 testin tuloksena koko korvalehti tippunut irti. 

Muistona tuosta testistä minulla on nyt iso kolo toisen korvan takana.
Onneksi se ei mitenkään näy ja olen tämän jutun kirjoitukseen saakka 

ollut ainoa ihminen koko maailmassa joka siitä kolosta tietää.

 Turhamaisuuden hinta.

Vaan nyt menin sivuraiteille, keskityn siis korustautumisessa
mielellään käsiini ja ilahduin kun löysin tämän pronssikorun.

Kuva on otettu turhan läheltä, se ei ole ollenkaan niin

massiivinen kuin mitä tuossa kuvassa vaikuttaisi olevan

vaan aika kapea ja naisellinen.

Maksoin siitä 50 senttiä ja elättelen toivoa että se olisi 

jonkun fiinimmän designin tulos kuin jokin kiinakopio.

No, kiinasta en kyllä usko sen olevan, kotimaiselta

vaikuttaa ja on selvästi vanha, 60-70-lukua. Laitoin tämän

kuvan eräälle vanhoja koruja tunnistavalle sivulle, 

ilahdun jos joku sen tunnistaa.

Tämä kuva on  huono. En aikonut laittaa sitä ollenkaan

mutta en jaksa uuttakaan kuvaa ottaa. Tämä prinsessojen

kuppisarja on väriltään tämän kuvan lyijynharmaan sijasta ihanan

heleän koivunvihreä. Ei mitenkään neonsävyinen vaan sellainen

herkkä vaalea vihreä jota keväällä näkyy kaikkialla. 

Olen halunnut tällaista överiksi menevää kuppisarjaa siitä

saakka kun alle kouluikäisenä näin Maija Mehiläinen-lehden

takakannessa Makao-kaakaon mainoksen jossa kultakruunuinen

yöpaitaan pukeutunut pikkutyttö joi makaokaakaota
tämäntapaisesta setistä. 

Ala-asteella luin myös kartanoromantiikkakirjallisuutta jossa

toki myös juotiin ahkerasti teetä, kahvia ja kaakaota kultareunuksisista

posliinikupeista. Nyt vihdoin minullakin on oma kultareunuskuppisarja

josta voin lipitellä mitä nestettä sitten haluankin. Joku posliinimaalari

oli kokenut nämä ilmeisesti epäkäytännöllisiksi sillä kuusi lautasta, 

kuusi asettia ja kuusi kuppia maksoivat muistaakseni 6 euroa yhteensä.

Ehkä minäkin koen nämä jossain vaiheessa tilaavieviksi ja epäkäytännöllisiksi

mutta minun mielestäni elämässä pitää olla tavaroita joiden ainoa funktio

saa olla pelkkä ulkonäkö. Sitäpaitsi näillähän on ihan käyttötarkoituksensa. 

Eivät nämä ole millaan lailla turhia.

Paluu 80-luvun koteihin

 Katsotteko tekin joskus ylen elävää arkistoa? 

Arkisto on aika ihana paikka. Sieltä voi löytää menneiden vuosikymmenten

 ohjelmia, pieniä klippejä, mainospätkiä mutta myös pidempiä sarjoja ja elokuviakin. 

Minulle iskee välillä arkistobuumi jolloin katson monta ohjelmaa putkeen ja sitten

 en taas mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa Nuoruusdiskon mukavan arvostelun 

perusteella palasin arkistoon tutustumaan 80-luvun sarjan jossa Pekka Puupään 

eli Esa Pakarisen poika Esa Pakarinen junior esittelee erilaisten perheiden ja

 ihmisten elämää ja koteja leppoisalla tavalla. Nykyään tällaista sarjaa ei 

enää tehtäisi sillä se on osin varsin merkillinen. 

Sarja on brändätty lastenohjelmaksi, joka jakson ensimmäiset seitsemisen 

minuuttia kuluvat siihen kun söpö Esa Jr. soittaa ja lauleskelee lapsille. Sitten 

alkaakin itse kotien esittelyosuus ja ne taas eivät tunnu ollenkaan 

lastenohjelmilta. Ainakaan kaikki jaksot.

Nostalgisointiin hurahtaneille tai lapsuuttaan muisteleville sarja 

tarjoaa kivoja tärppejä. Silmään osuvat yksityiskohdatkin ovat

 hyrähdyttäviä. 

Kaikki juovat Sarviksen mukeista, milloin mehua,

 kahvia tai maitoa ja syövät Sarviksen lautasilta. Jääkaappien

 ovissa on kukkatarroja. Maustekaapeissa Aarikan maustesirottimia

 ja keittiön pöydillä reseptikorttilaatikoita. Perheen kauppareissulla 

 silmään pistävät retrokkaat tuotepakkaukset ja kadun kulkijoiden

 kampaukset ja persikan ja turkoosin sävyiset tuulipuvut hymyillyttävät.

Sarjaa katsomalla huomaa ajan sellaisen

 rentouden joka on nykyään menetetty.

 Sari-tytär se on mukana isän rekkamiestyövuoroilla ja nukkuu

 auton takaosassa ilman turvavöitä. Muut lapset leikkivät

 hiekkalaatikolla keskenään ilman valvovaa aikuista ja alle

 kouluikäinen lapsi lähetetään pidemmälle kauppareissulle

 ypöyksin. Ei ole hössötystä eikä kukaan ole

 kutsumassa lastensuojelua.

 Esiteltävät perheet ovat mukavan erilaisia. 

Omana syntymäviikkonani telkkarissa esitetyssä jaksossa

 kerrotaan perheestä jonka äiti tahkoaa kovapalkkaisena rahaa 

hiihtoliiton työntekijänä kun mukavan näköinen partasuuiskä

 hoitaa lapsia kotona, laittaa ruokaa ja petaa sänkyjä. Ja lukee lukioläksyjä.

Toisessa perheessa tutustutaan kunnon tervehenkiseen 

ydinperheeseen jossa saman katon alla asuvat sekä isoisoäiti,

 isoäiti ja isoisä, poika vaimoineen ja vielä parin pikkulapset. 

Voi kunpa tämä perhemalli vielä palaisi! Minun mielestäni kaikki

 hyötyvät ison perheen yhteisöasumisesta (ainakin jos tulevat toimeen.) 

Tämän perheen isoisoäidin tekeminä näemme muutamat kiinnostavat vinkit. 

 Hän mm. hakkaa vanhan posliinikupin murskaksi ja murskan hän syöttää 

kanoille todeten että nyt munivat tytöt kovakuorisia munia. En olekaan 

ennen kuullut astoita käytettävän tähän tarkoitukseen. Minä itse muistan 

kyllä 80-luvulla keränneeni rannoilta näkinkenkiä omien ankkojemme

 syötäväksi munankuoria vahvistamaan. 

Perheen äiti taas näyttää katsojille miten hän hautaa tuoreita porkkanoita 

saaviin joka on kukkuroillaan täynnä hiekkaa. Siellä ne säilyvät

 pakkasten tullen paleltumatta.

Minua laittoi tässä jaksossa ärsyttämään kovin kun peltohommia

 tekevä perheenisä lässytti parivuotiaalle pojalleen että tässäpä teen

 sinulle peltoa ajalle kun olet aikamies. Tätä sinä sitten viljelet. Poika. 

Vaikka vieressä istui pikkupoikaa vanhempi ja valppaasti

 kuunteleva, aivan pystyvän näköinen tytär. Mutta hänelle 

ei isä puhunut tulevista peltohommista

Osa 4. taas on ihanan nostalginen ja se tuo mieleen oman mammani. 

Tässä toimelias kaisa-mamma asuttaa nyt yksin maalaistaloa.

"Viljo-pappa kuoli vuosi sitten ja... Vieläkin tulee ikävä joka päivä." 

Toteaa kaisa-mamma ääni murtuen mutta ei päästä itseään enemmän 

masentumaan vaan hoitelee reippaasti arkiasioita leipoen karjalanpiirakoita,

 istuttaen joulukukkien sipuleita purkkeihin tuvan pöydän ääressä ja keittäen

 mehumaijalla  juomia lähellä asuville lapsilleen. 

Jakso ei tunnu ollenkaan lastenohjelmalta. 

Sen verran lohdullisen surumielinen sen sävy on. 

Ennen nukkamaanmenoaan Kaisa lurauttaa vielä vanhan

 laulun jota hän lauleskeli omille lapsilleen näiden ollessa pieniä.

"Kopotin, kopotin, kopotin koi, 

varsa hypäten hirnuu. 

Lopotin, lopotin, lopotin loi, 

voita valpuri kirnuu. 

Voin minä voitelen leivällein, 

leivän vien minä varsallein, 

sitten ei varsani pelkää, 

hei jopa pääsin sen selkään!

Hopotin, hopotin hopotin hoi,

joudu jo varsani juokse

kopotin, kopotin, kopotin koi,

vie minut mummoni luokse.

Yli vuorien harpatan,

poikki merien kahlatan,

mummo kakkuja paistaa,

tekisi mieleni maistaa"