Näytetään tekstit, joissa on tunniste Surulliset asiat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Surulliset asiat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. joulukuuta 2013

Lucia-neito


Hyvää Lucian päivää!

Lucia, silmätön neito, tuo nykyisen
 laulumme mukaan valon pimeään.
Vanhan juliaanisen kalenterin mukaan Lucian muistopäivä osui
talvipäivänseisaukseen, vuoden pisimpään yöhön jonka jälkeen valon
 määrä alkoi taas lisääntyä. Keskiajalla Lucian päivä oli siis myös 
valon juhla ja valosta Lucia-laulussa tänäänkin lauletaan.

Lucian päivä on lapsesta saakka ollut eräitä lempipäiviäni.
Muistan vieläkin joulukuun kolmannettoista päivät ala-asteellani.
Meidät lapset kerättiin luokista pimeiksi jätettyihin käytäviin joista 
jonoissa kuljimme yhtä pimeään valtavaan juhlasaliin jonka ikkunanpielille 
oli sytytetty tuikkuja. Kun kaikki istuivat paikallaan, kului muutama odotuksen
 tuskainen hetki hiljaisuudessa kunnes aivan yhtäkkiä jostakin kuului hentoinen 
laulanta äänen tullessa hetki hetkeltä lähemmäs. Lopulta esiin astui Lucia-neito,
 kynttiläkruunu päässään. 
Tunnelma oli taianomainen ja maaginen. Koko valtava laitoskoulu seisoi pimeänä
 ja hiljaisena lukuunottamatta pikkutyttöjen kynttiläkulkuetta ja niin kaunista laulua. 
Näin toimittiin 80-luvun lopussa, toivottavasti
Lucia-perinne jatkuu kouluissa yhä.

Muutaman harmistuksenaiheen kyllä muistan, Luciana-olo oli unelmani ja tätä
 pestiä minulle jopa lupailtiin mutta aina päädyttiin kuitenkin käyttämään
 oppilaita ruotsinkielistä painotusta käyvästä luokasta.

Toinen harmistuksen aiheeni pikkutyttönä oli se, että jo silloin olin kiinnostunut 
historiasta ja minua vaivasi kovasti kuka tämä ihana kruunupäinen Lucia-tyttö
oikein oli? 
Muistan elävästi miten vuosi toisensa jälkeen kulloinkin tehtävään valitut
 tytöt lukivat nopeasti läpi lyhyen paperilappusen Lucia-neidon
historiasta jossa ei ollut päätä eikä häntää. Janosin tietää enemmän mutta 
kesti melko kauan ennen kuin sain minkäänlaisia vastauksia.
Lucian päivän vietto liittyy alun perin katoliseen
uskoon, pyhimyksillä oli katolilaisuudessa vankka sijansa.
Kristinuskon alkuaikojen marttyyrien eli uskonsa puolesta ikävillä tavoilla
 tapettujen ihmisten, pyhimysten, ympärille rakennettiin kertomuksia jotka 
olivat pohjimmiltaan aivan totta, toki yliluonnollisin mausten höystettynä.
Lucian tarina ei olekaan mikään myytti, hän oli aivan aito, ylhäinen roomalaistyttö
 1730 vuotta sitten, vuonna 283. Hänet tapettiin marttyyrina rooman keisari 
Diolectianuksen aikaan, vain 19-vuotiaana nuorena naisena.

 Muuta varmaa faktaa ei voidakaan tietää mutta seuraavasti 
Lucia-neidon elämästä kerrotaan.

*

Lucia syntyi varakkaaseen roomalaiseen sukuun. Hänen isänsä menehtyi Lucian 
ollessa 5-vuotias ja näin Lucia sekä hänen kreikkalaissyntyinen äitinsä Eutychia 
jäivät ilman miespuolista holhoajaa joka tuon ajan roomassa oli 
välttämättömyys.

Muutamia vaikeita vuosia kului ja näiden vuosien aikana nuori Lucia-lapsi
 tutustui kristittyihin hyläten roomalaisten omat jumalat. Hän samalla lupasi
 neitsyytensä Jumalalle todeten pysyvänsä ikuisesti aviottomana.

Lucian äiti Eutychia ei ottanut moisia pienen tytön horinoita ollenkaan
 tosissaan vaan taloudellisten huolien painamana lähinnä keskitti 
voimavaransa hankkiakseen Lucialle arvovaltaisen aviomiehen. 
Koska perheen nimi oli köyhtymistä lukuunottamatta erinomainen, tarttui
pian varakas pakanauskoa kannattava perhe tarjoukseen ja järjestelyjä 
tehtiin jotta Lucia ja varakkaan perheen nuori mies saataisiin pian
 liitettyä avioliittoon.

Pieniä mutkia matkaan tuli Lucian äidin sairauden pahentuessa.
Lucian äiti, Eutychia sairasti verenvuototautia, ilmeisesti pahaa
 punatautia ja sairaus oli yhtäkkiä kääntynyt huonompaan suuntaan. 
Pyhä Agatha ja... Lautanen.
Lucia suostuttelikin äitinsä tulemaan kanssaan erään varhaisen kristityn
 marttyyrinaisen haudalle jossa oli kuullut tapahtuvan ihmeitä. Kun äiti ja tytär
 olivat taivaltaneet Pyhän Agathan haudalle (toinen melko raju marttyyrikuolema
ja viettäneet siellä yön, näki Lucia unessa ihmeellisen näyn jossa hänelle
kerrottiin hänen äitinsä parantuvan ja myös vihjattiin että Lucian-elämä
 tulisi olemaan ihmisten ikuisesti muistama.

Tämän hautavierailun jälkeen Lucia painosti entistä vakuuttuneempana
uskostaan äitinsä lahjoittamaan Lucian myötäjäisiksi varatut jalokivet ja 
muun arvo-omaisuuden köyhille. Eutychia oli kuin olikin hautavierailun
jälkeen mystisesti parantunut ja kiitollisena terveydestään hän suostui 
Lucian ehdotukseen. 
Äidin ja tyttären talon luona puhkesi varsinainen
karnevaalitunnelma köyhien tapellessa heille luovutetuista arvoesineista
 ja tämänkaltainen rähäkkä herätti myös Lucian tulevan miehen huomion. 
Kun puoliso tajusi että mitään myötäjäisiä ei tulisi olemaan, ilmiantoi hän
morsiamensa kuvernöörille. Kristinuskoa ei näet katsottu ollenkaan hyvällä
ja vaikka almujen anto köyhille kuului hyviin tapoihin, ei sitä saanut suorittaa
kristillisen hurmoshenkisesti. Kuvernööri rankaisi nopeasti mutta maltillisesti.
Lucian tulisi polttaa ruokauhri keisaria esittävän kuvan edessä ja näin 
rikos olisi kuitattu. 

 Keisari Diolectianus jolle Lucia ei uhrannut.

Lucialle tämän kaltainen teko olisi kuitenkin ollut epäjumalanpalvontaa
johon hän ei nuorena kristittynä (itsepäisenä teininä) aikonut suostua.

Tämä suoranainen niskurointi oli jo liikaa. Lucia tuomittiin entistä ankarammin, 
mitä nöyryyttävimpään rankaistukseen. Tämä yläluokkainen nuori nainen
 määrättiin pantavaksi paikalliseen huorataloon ja tuomittiin työskentelemään 
siellä eräänä asiakkaita palvelevista naisista kunnes tämä armahdettaisiin. 

Tästä eteenpäin tarina saa yliluonnollisia piirteitä.

Kun keisarin sotilaat saapuivat noutamaan Lucian kotoaan, eivät he saaneet
 Luciaa liikkumaan. Lucia siis aivan konkreettisesti tuli liian painavaksi yhdenkään 
ihmisen nostettavaksi. Mitään sen kaltaista ei oltu ennen nähty. Sotilaat pelkäsivät 
mutta heidän johtajansa sisuuntui. Paikalle hankittiin raskastekoinen härkävaljakko
mutta härätkään eivät saaneet tyttöä liikahtamaankaan.

Lucian ilmeettömyys ja kaikkialla ympäröivät väkijoukot
alkoivat jo huomattavasti hermostuttaa keisarin sotilaita.
 
Tyttöä ei siis saatu kannettua pois joten hänet päätettiin polttaa siihen paikkaan. 
Lucian ympärille kerättiin palavaa materiaalia mutta ihmeellisin asia tapahtui,
 kaikista puista ja paikalle tuodusta sytykealkoholista huolimatta, yksikään
puu ei suostunut palamaan. 
Tässä vaiheessa kansa hurrasi spektaakkelin ympärillä ja
show oli selvästi mitä mainiointa pilailua roomalaissotilaiden
kustannuksella. Mutta siitä tehtäisiin nopeasti loppu.
Lucia-tyttöä ryhdyttiin kiduttamaan. Hänen silmänsä lusikoitiin
pois hänen päästään. Viimeiseksi näytös lopetettiin iskemällä
miekka läpi Lucian rintakehän.

Näin murheellisesti ja makaaberisti mutta omalla tavallaan
ylevästi siis päättyi tänään juhlimamme Lucia-neidon elämä.
Aikanaan Luciasta tehtiin katolinen pyhimys ja valontuojana
hänet adoptoitiin pimeisiin pohjoismaihin omaksi suosikkitytöksi
jolle annettiin ikioma muistopäivänsä vaikka muita pyhimyksiä 
emme enää muistelekaan. 
Lucian tarina jatkuu hänen luissaan nykypäivään saakka
 nimittäin muutaman sadan vuoden hautalevon jälkeen Lucian luut
 kaivettiin haudastaan ja niitä kuljetettiin pyhinä reliikkeinä ympäri 
eurooppaa satojen vuosien ajan. 
Tällä hetkelläkin Lucian luiksi väitetyt kappaleet
 makoilevat siroteltuna Roomassa, Napolissa, Veronassa
Lissabonissa, Milanossa, Saksassa, Ranskassa ja Ruotsissa.

Voit lukea lisää katolisten reliikkishowsta Tosivanhasta
jonne asiasta hetki sitten kirjoitin.

Nykyään Luciaa muistetaan lähinnä täällä meillä pohjoismaissa että 
Italiassa. Siellä tarjoillaan tänään mm. jälkiruokaa jossa kaakaojuomassa 
lilluvat pyöreät vehnätyynyt kuvastavat Lucian silmämunia.
En tiedä välittäisinkö itse niin moisesta jälkiruoasta mutta 
tämän videon katselen tänään ja mietiskelen hetken millainen
mahtoi todellisuudessa olla tuo varhaisen marttyyrikuoleman
 kokenut nuori nainen jonka ympärille kehittyi näin 
mielenkiintoinen tarina.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

1.12.1911


Loppusyksy.

Koleita koivuja. Mureita mättäitä. 

Ei sirkutusta, vain tuulen ulvontaa.

Metsässä on mies lapioimassa maata, lepää joskus heittojen 
väliajoilla työtänsä silmäillen ja jatkaa taas uupumattomalla
 uutteruudella. 

Käyn hänen luoksensa. 


-Etsittekö aarteita vaari? -utelen.

-Ei herraseni, mutta aion kätkeä tähän aarteen, 
saan vastaukseksi.

Hiljaisuus. 

Sitten hän jatkaa.
                                                            
- Minulla on ollut koira. 
Kuusitoista vuotta. Tomi oli sen nimi. 

Niin uskollinen se oli ettei ikinä kukaan
 ihminen voisi sellainen olla.

Köyhä olin ja köyhä olen vieläkin. Tomi sai monta
kertaa tyytyä niukkaan ruokaan mutta niin sain minäkin.

Hyvien päivien hymyillessä nautimme sitä runsaammin
antimista ja lihoimme voidaksemme kestää kovina aikoina.

Parempia ystäviä ei ollut kuin Tomi ja minä. 

Harvoin me olimme erotettuna ja jos joskus niin kävi, 
suri Tomi kuin uskollinen koira voi. Minustakin ero 
oli raskas ja iloitsin jälleennäkemisen hetkestä kuin
luvattua herkkupalaa odottava lapsi. 

Nyt on Tomi poissa ainaiseksi. 

Sen suuret älykkäät silmät eivät enää minua katsele eikä sen 
rattoisa haukunta tervehdi minua tervetulleeksi kodin rauhaan 
raskaan päivän taistojen perästä. 

Yksin saan nyt istua roihun ääressä tuvassani, kun Tomi ei 
enää makaa jalkain juuressa ja köyhyyteni tuntuu entistä
 raskaammalta vaikka minulla ole ketään kenen kanssa
 jakaa vähiä murujani. 

Kaiketi sentään, ymmärrätte, että aarre se on, 
minkä aion nyt kätkeä tähän?


( 1.12 1911 ilmestynyneen "Eläinsuojelukalenterin" 
alkuteksti ja sen kirjoittajan metsäkävelyllä
kokema aito tapahtuma. )

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Neidon muotokuva ja sen taustatarina


407 vuotta sitten Englannin hallitsija Jaakko 1. päätti että oli aika
englantilaisten tutustua siihen asti suhteellisen tuntemattomaan
 Amerikkaan tarkemmin.

Kuningas pohti mielessään ja arveli että siellä saattaisi
 olla aivan ihania rikkauksia kuten kultaa tai muita jalometalleja
 suorastaan heitteillä intiaanien ymmärtämättömissä käsissä.

Niin hän vaikutusvaltaisessa kuninkuudessaan määräsi perustettavaksi
osakeyhtiön joka varusti matkalle kolme laivaa nimiltään Uskollinen 
Susan, Löytö ja Herran siunaus matkalaisinaan 108 miestä ja poikaa.

 Uskollinen Susan - kopio alkuperäisestä

 Näin alkaa tämänkertainen blogikirjoitukseni
joka sai innoituksensa artikkelista jonka luin jo
kevättalvesta ja siinä olevasta pysähdyttävästä
kuvasta.

Varoituksen sanana: tämä ei ole nyt mitenkään kepeä retrojuttu,
onpa vain historiallinen pläjäys josta kiinnostuin ja josta kirjoitin
itselleni muutaman asian muistiin joten ajattelin samalla
kirjoitella tännekin.

Ehkäpä alussa jopa hieman kuivakka historialuento
karmeine loppuineen siis edessä... 
Teitä on varoitettu!

James I - Tuttavallisemmin Jaakko I

Kuningas James lähetti siis amerikan tutkimusmatkalle
 suurehkon joukkion reippaita miehiä ja vilkkaita apupoikia.

Aikanaan laivat saapuivat perille mukavannäköiselle
niemelle Virginiassa. Paikka valittiin muitta mutkitta ilman
sen kummempia suunnitelmia ja kuinka kävi?

Maa oli sopimatonta viljelyyn, moskiitot parveilivat soisella
 alueella ja vastoinkäymisiä kasaantui huonon paikkavalinnan takia. 

Periksi herrat eivät todellakaan antaneet vaan hammasta purtiin ja kestettiin
sillä miehet tiedostivat että mistään rattoisasta lomamatkasta ei pitänytkään olla
kyse. Töitä tehtiin lujasti ja linnoituksen ensimmäiset rakennukset valmistuivat.

Samalla maastoa tutkittiin ja ilokseen miehet löysivät suuren hopeaesiintymän!
 
Linnoituksella vallitsi juhlamieliala koska tavoitteeseen,
aarteiden löytymiseen oli päästy ennätysnopeasti. Uskollinen Susan kipattiin
täyteen malmia, lähetettiin pienen miehistön kera takaisin Lontooseen josta se
palasi ennen pitkään linnoitukselle jääneiden joukkojen luokse.

Eikä suinkaan kiitosten vaan satikutien
 kera. Miesten keräämä "hopea" kun olikin tavallista
 rikkikiisua eli pyriittiä, kaunista mutta arvotonta. 


Mutta tämä alkuesittelyistä.

Karmea pettymys oli pakko niellä.

Kuukaudet vierivät ja vuodenajat vaihtuivat. Siirtokunnan viljelykset
eivät olleet tuottaneet juuri mitään. Ruokaa oli vähän ja se oli huonoa.
Rakennetut mökit olivat vetoisia ja kurjia. Malmin etsintä ei tuottanut
 minkäänlaisia tuloksia.

Ja tuolloin miesten päät kääntyivät kohti alueen intiaaneja.

Jos lyhyestä alusta sai kuvan että tässä laivalastilliset miehiä tuivertavissa tuulissa seisoivat yksinäisissä mökeissään apeina vailla ihmiskontakteja uppo-oudon maan tantereilla niin näin ei ollenkaan ollut. 

Päinvastoin, alueella oli hyvinkin runsaasti ihmisiä.

Alueella asui yli 14000 intiaania jotka menestyivät paksusti ja elivät
oikein mukavasti esi-isiensä maalla missä aina oli ennenkin asuttu.

He tunsivat alueen ja sen viljelyominaisuudet ja olivat perustaneet kylänsä kauas
 brittien valitsemasta soisesta malariamoskiittojen kansoittamasta alueesta. Monet makeat
 naurut tuli varmasti intiaanien naurettua pöljiä engelsmanneja tiiratessaan jotka taistelivat toimeentulosta horkkahyttysten ja kivisen maan kanssa kun vieressä olisi ollut maata
pullollaan muhevaa, ravinteikasta multaa ja metsät täynnä riistaa!


Alueella asui matrilineaarisia powhatanintiaaneja

Kaiketi hieman naureskellen mutta vilpittömästi intiaanit vastaanottivat
uudisraivaajaraukat ja koettivat opettaa näille tapoja selviytyä.

Paikalla tuolloin asunut intiaaniheimo oli
mielenkiintoisesti matrilineaarinen eli naisvaltainen.

Naiset johtivat heimoa oikeutetusti sillä heimo eli viljelystuotoilla, taidokkaalla
 keramiikalla ja tupakanviljelyllä jotka kaikki olivat naisten töitä. Miesten
satunnainen metsästys ei tuonut tarpeeksi varakkuutta ja leipää pöytään joten
 heimojen päälliköt olivat naisia ja suvun nimi ja arvoasemat periytyivät
tyttölasten kautta.

Tarkalla ja fiksulla taloudenpidolla ja vuosisatoja samalla
 paikalla asumisella olivat ne edut että intiaanien ruokavarastot
pullottivat ja heillä pyyhki todella hyvin.

Niin hyvin että he antoivat runsaasti omistaan heidän
 mailleen yllättäen tunkeutuneelle ukkojoukollekin jotka olivat
kuitenkin alkaneet kyräillä intiaaneja merkillisellä tavalla.

Kyse oli yksinkertaisesti siitä että katkeruus kasvoi brittimiesten mielissä
näiden joutuessa alentumaan ottamaan almuja niinkin alhaisilta
olennoilta kuin intiaaneilta ja päällepäätteeksi vielä naisilta.

Ja se että noilla naisilla ruokavarastot olivat ratketa liitoksistaan
 kun he, uljaan maan vielä uljaammat urhot näkivät nälkää ja
 hourivat malarian kourissa...

No, se oli totisesti liikaa!


Kurja, alhainen suunnitelma laadittiin.

Miehet kokoontuivat aamutuimaan ja
ryntäsivät intiaanikylään surmaten ystävällismielisiä naisia
 ja miehiä jotka olivat vain koettaneet heitä auttaa.

Britit ryöstivät mukaansa niin paljon ruokaa kun saattoivat kantaa
ja jättivät taakseen silvottuja ja raa'sti murhattuja intiaaneja.

Ystävällinen rinnakkaiselo luonnollisesti päättyi siihen.

Tuosta päivästä alkaen aina ruokavarojen ollessa vähissä hyökättiin intiaanikylään.
 Uudisraivaajien onnettomien selviytymistaitojen vuoksi hyökkäyksiä tehtiinkin usein.


Intiaaneja oli kuitenkin miehiä runsaammin ja ryöstöretket usein epäonnistuivat.

 Todellinen nälkä hiipi miesten pariin sillä poropeukaloiset ukot eivät
itsepäisyyttään perustaneet uusia viljelyalueita intiaanien aikaisemmin
lämpimien välien aikana suosittamille paikoille.

Tuona talvena kuusikymmentä prosenttia
 uudisraivaajista kuoli aliravitsemukseen, tauteihin ja kylmyyteen.

Loput raukat etsiskelivät yhä harvakseltaan rikkauksia ja
samalla taistelivat onnettomien viljelytulosten, malarian ja intiaaniheimojen
 kanssa. Tunnelma kävi kovin kolkoksi ja britit  koettivat sinnitellä
vaikka kuolema kulki pimeänä vieraana miesten vierillä alinomaa.

*

Mutta mitä tapahtui tällä välin Englannissa?
Eikö siellä välitetty kaukaisista brittimiehistä ollenkaan?

Kyllä vain välitettiin eikä Amerikkaa suinkaan oltu unohdettu.

Sillä samaan aikaan Lontoossa rekryttiin lisää uudisasukkaita 
houkuttelevin mainostalusein ja lupauksin:


Ja mainokset olivat tehokkaita. 

Eipä aikaakaan kun siirtokunta sai täydennystä, nelisensataa miestä 
saapui ilmoituksen innoittamana. Mutta tämäkään ei riittänyt. 

Siirtokuntaa rahoittava osakeyhtiö ei ollut tyytyväinen miesten elämänhallintaan 
siirtokunnassa. He epäilivät miesten ongelmien johtuvan organisoinnin puutteesta.

Arveltiin että miehet eivät keskittyneet viljelyyn tarpeeksi hyvin koska heiltä puuttui 
tarvittava motivaatio asuttaa uutta maata. 

Monet siirtokunnan ongelmat johtuivatkin siitä että nämä sivistysmaan urhot
 pitivät itseään liian hienoina tarttumaan naisen töihin, ompeluun, puutarhanhoitoon,
 hygienian ylläpitoon ja niin edespäin.

Niinpä näitä nelisensataa miestä seurasi runsaat sata naista
 vaikka ajoitus ei olisi voinut olla huonompi ruoanpuutteen, tautien ja paikallisten
 intiaaniasukkaiden takia jotka tuossa vaiheessa vihasivat ryösteleviä ja tappavia
valkonaamoja enemmän kuin mitään muuta. 

Tilanne oli räjähdysarka.

 Aikalaisvaatetusta.

 Niin naiset saapuivat nälkiintyneiden ja rähjäisten miesten pariin. 

He kiersivät likaiset mökit, näkivät siivottomat pihat ja
huomasivat rähjäisten asukkaiden hermostuneet pälyilevät katseet
aina intiaanihyökkäyksen varalta valmiudessa.

Mitä onkaan ollut silloin heidän mielessään? 

Ainakin heidän järkytyksensä oli suuri kun naisille
 selvisi ruokavarastojen koko. Tai se että niitä ei ollut.

Pettymys lienee ollut suuri kun
uusi maailma olikin jotain aivan muuta
kuin mainoksissa luvattu utopia.


Nämä naiset eivät kuitenkaan olleet mitään hienohelmoja.

He olivat tottuneet siihen että elämä oli pääosin ikävää taistelua
ravinnosta ja selviytymisestä. Joukko koostui niistä joiden taustalta jo valmiiksi
löytyi monenlaista köyhyyttä eri muodoissaan. He olivat köyhien perheiden tyttäriä
jotka oli ajettu pois kotoa tai jotka olivat lähteneet oma-aloitteisesti tai sitten
nuoria leskiä jotka olivat jääneet puolison kuoleman jälkeen puille paljaille.

 Tuolloin 1600-luvun Lontoossa tilanne oli yhtä lailla hirveää. Töitä oli vähän. 
Hyvin vähän. Naisille töitä oli lähes olemattomasti. Jos töitä sai, työtunnit olivat 
loppumattoman pitkät ja seksuaalinen ahdstelu työnantajan puolelta kuului asiaan. 

Suurin osa niistä naisista jotka eivät kuuluneet yläluokkaan, työskentelivät usein
 jopa osa-aikaisina prostituoituina joten pitkä merimatka jännittävään kohteeseen 
kuulosti tarpeeksi hyvältä. Tuskinpa he olivat edes uskoneet paratiisimaisiin 
lupauksiin onnesta joskaan eivät olleet arvanneet tilanteen olevan niin huono.

Huomioitavaa kuitenkin on että aivan kaikki naiset eivät
 kuitenkaan olleet köyhiä vaan mukana oli myös
 varakkaampia rouvia tyttärineen ihmettelemässä uutta maailmaa.


Jotenkuten siirtokunnassa kuitenkin selvittiin. 

Naiset asettautuivat aloilleen.

Miehet metsästivät. Tekivät ryöstöretkiä intiaanikyliin.
 Koetettiin kalastaa ja pärjätä. Vaikeaa oli silti.

Ja kohta asiat muuttuisivat vaikeammiksi. 
 
Koitti talvi 1609-1610. Ja silloin intiaanit päättivät että
 uudisasukkaiden taannoinen ryöstöretki oli se viimeinen tippa.

Intiaanit kehittivät suunnitelman joka osoittautui tehokkaaksi. 
 Menetelmänä oli yksinkertainen piiritys. 

Uudisasukkaat olivat rakentaneet vaatimattomien hökkeliensä 
suojaksi kolmionmuotoisen linnakkeen ja juuri tuon linnakkeen intiaanit 
päättivät piirittää. Sadat intiaanit saapuivat paikalle ja piiritys alkoi.


Tuoreille uudisasukkaille vaikeni viimeistään tässä
vaiheessa että lupaukset yltäkylläisestä paratiisista ja ystävällisistä
 asukkaista eivät aivan pitäneet paikkansa. 

Enää ryöstöretkille intiaanikyliin ei ollut pääsyä.
Mistään ei enää tullut ruoanmurenta.

Ensin syötiin hevoset. 

Sitten koirat. 

Kissat. 

Kissojen loputtua kääntyi katse rottiin.

Muutama käärme pyydystettin ja syötiin

Nekin loppuivat pian. 

Lopulta ei enää ollut mitään syötävää.

Vain loputtomasti ihmisiä. Niin paljon ihmisiä. 

Ja kun on oikein nälkä, oma puolisokin alkoi 
näyttää varsinaiselta namipalalta. 

Eikä sen sanominen ollut mikään kielikuva.

 .

Linnakkeen tapahtumista on nyt yli neljäsataa vuotta ja
 kannibalismi itsessään on eräs sellainen äärimmäinen teko josta ei
varsinaisesti tee mieli kirjoittaa päiväkirjaa.

Tuon talven tapahtumista siis hyvin vähän tiedetään mutta
se vähäkin on tarpeeksi. Esimerkiksi on säilynyt George Percy-nimisen
 uudisasukkaan tarina linnakkeen sisältä.

George kertoo näin.

"Nälkätalven aikana kenelläkään ei ollut ruokaa.
Ei ollut mitään syötävää.

Meitä oli paljon ihmisiä.

Eräänä päivänä eräs mies sai tarpeekseen.

 Hän katseli vaimoaan joka odotti heidän yhteistä lastaan.
Hän teki siten että hän tappoi vaimonsa, avasi vaimon mahan ja repi
sieltä sikiön jonka heitti pois. Hän sitten paloitteli vaimon, suolasi tämän
  ja söi. Enpä osaa sanoa oliko vaimo parhaimman makuinen keitettynä vai
 paistettuna mutta siinäpä ruokalaji josta en ollut sitä ennen kuullut."

Karmean tekonsa rangaistukseksi mies teloitettiin.

 .

Mutta mitä pidemmälle talvi kului, alkoi tapahtua muitakin
hämäräperäisiä kuolintapauksia.

Tässä vaiheessa ruoaksi oli jo keitetty kaikki nahkatavara kuten
nahkakintaat, takit ja linnakkeen maa kaavittu puhtaaksi ruohosta.
Tällöin ruoaksi kelpasi jo aivan kaikki. Ruumiita alettiin syödä.

Kuukausien kuluttua intiaanit luopuivat piirityksestä ja kevätkin koitti.

Laiva nimeltä Merenseikkailu saapui tarkistamaan uudisasukkaisen
voinnin ja tuomaan yhä lisää uudisasukkaita.

Kauhea totuus selvisi, 90%
 asukkaista oli menehtynyt nälkätalven aikana.

Mitä lopulta tapahtui viimeisille uudisasukkaille ja intiaaneille?


Samana vuonna ylläolevan karmean tarinan kertoja George Percy
johti vajaan sadan miehen murharyhmän intiaanikylään jossa he
 tappoivat 75 ihmistä, polttivat koko kylän ja sieppasivat kylän
 kuningattaren ja hänen kaikki lapsensa tappaen myös kaikki kylän
eliittiin kuuluvat johtajanaiset.

Lapset he heittivät vuolaaseen jokeen ja itse
kuningatar puukotettiin kuoliaaksi linnakkeessa.

Jäljellejääneet intiaanit eivät toipuneet vaan pakenivat koko alueelta.

Tämän jälkeen uudisasukkaat panostivat maanviljelyyn,
organisoivat toimintansa paremmin ja yhä enemmän ja
enemmän uudisasukkaita saapui.

Loppu onkin amerikan, tarkalleen sanottuna Virginian
 osavaltion historiaa. Hyvin kävi ainakin uudisasukkaisen osalta.

Miksi satuin kiinnostumaan tästä jutusta on seuraava.

Vaikka kannibalismista uudisasukkaisen seurassa on kertomuksia ja
 perimätietoa, mitään arkeologisia todisteita ihmissyönnistä
 ei ole löytynyt. Ennen kuin nyt.

.

Tämä kallo on ajoitettu tuolle kauhealle nälkätalvelle
 ja tutkijat tietävät siitä jo aika paljon.

Kallo on avattu siten että aivoihin on päästy käsiksi.

Ne on syöty kuten myös kasvojen liha. Myös kieli sekä
kaulalihakset päätyivät jälkien perusteella ruoaksi.

Kaikki tämä on päätelty luussa olevien merkintöjen mukaan.

Kallon omistaja on ollut 14-vuotias tyttö.

 Tiedetään myös että hän ei ollut köyhä nuori nainen sillä aikanaan
hän on syönyt korkeaproteiinista ravintoa joka viittaa suoraan siihen että hän oli
korkea-arvoisemman uudisasukkaan tytär joita linnakkeessa oli myös useita.

 Ja mikä merkillisintä, hänen kasvonsa on pystytty rekonstruoimaan.

  Juuri nämä kasvot herättivätkin mielenkiintoni tutkia tapauksen taustoja.

.

"Joku teki, mitä oli pakko."

(Sanoo tutkimuksiin osallistunut antropologi Douglas Owsley
kannibalismiin turvautuneesta jamestownilaisesta.)


maanantai 29. huhtikuuta 2013

1950-luvun varoitusopas lapsille


Löysin tämän amerikkalaisen 1950-luvun lapsille
tarkoitetun virallisen ja aikanaan kouluissa jaetun varoitusoppaan
teksteineen netistä. Ja koska nämä oppaat menneiltä ajoilta herättävät
yleensä kiinnostusta, arvelin että ehkäpä nytkin. 

Mitä olette mieltä? 

Minun mielestäni tämäntyylinen varoituslehtinen on oikealla asialla. 

Suoraan sanottuna monesti uutisia tai naisvaltaisia keskustelufoorumeita lueskellessani ajattelen että lapsia paapotaan ja asioita kaunistellaan heille aivan liikaa. Pohditaan kiertoilmauksia joilla lapselle voisi vihjata vaikkapa miksi tikuilla ei saa leikkiä. 

En itse usko että lapsi menee rikki jos heille puhutaan kuolemasta tai onnettomuuksista lapsen
 iän huomioonottaen mutta silti rehellisesti. Lapsen maailma on niin erilainen, tekojen peruuttamattomuutta
 voi olla hyvin vaikea käsittää. Eikä niitä käsitetä ainakaan silloin jos aikuinen kieltää kivoja asioita niin laveasti ettei lapsi ymmärrä vaaraa. Tarpeettoman julma ei saa olla ja lapsen kehitysaste on
otettava lukuun kun asioista kerrotaan mutta turha kaunistelu pois.

Näiden kuvien sanoma on pohjimmiltaan aika karmea. Ja joskus, jossain vaiheessa lasten on opittava että elämässä on karmeita asioita. Vaikka vanhemmasta tuntuu pahalta kertoa lapselle ikävistä asioista on se minusta tehtävä sillä vanhempi ei voi olla aina suojelemassa lastaan. Asioista on kerrottava, pelottavistakin asioista. Koska pelottavia asioita tapahtuu.

Tiedän onnettomuuden jossa perheen kaikki lapset kuolivat tulitikkuleikkien seurauksena.
Kenties tämänkaltaisen oppimateriaalin ansiosta edes muutamalta vastaavalta
 onnettomuudelta vältyttäisiin nykyaikanakin?


"Jarrut kirkuvat..! Mutta liian myöhään. 

Tommy on rampautunut iäksi."



"Kun Erik pyöräilee yli raiteiden ovat hänen ajatuksensa 
pesismatsissa eikä junassa ja hän kuolee välittömästi."



"Pyöräilijäpoika osuu vanhukseen ja 
vanhus vammautuu hyvin pahasti."


"Tyhmässä kilpailussa Jan menetti 
jalkansa ja Joelta puhkesi silmä."

"Maria joutui sairaalaan, hänen jalkansa murtui pahasti.
 Anna kärsi pitkään kivuliaista vammoista."


"Puhdas ihme pelasti kadulle varomattomasti rynnänneen 
Elisabethin mutta hän joutuu olemaan
 kokovartalokipsissa pitkän, pitkän aikaa."


"Älä milloinkaan leiki hylättyjen jääkaappien sisällä! 

Niistä voi tulla hautasi."

"Elmerin pyörä murskaantui rekan alle ja jälleen 
ennen täysin terve poika rampautui koko loppuiäkseen."


"Kun menet teatteriin tai minne tahansa julkiselle paikalle ja vieras ihminen tulee luoksesi tarjoten makeisia tai pyrkii koskettelemaan sinua, mene välittömästi teatterivalvojan tai muun vastuullisen aikuisen luo kertomaan asiasta."


"Älä milloinkaan koske sinulta kiellettyihin
 pulloihin tai kemikaaleihin. 

Näin voi käydä sinulle."


"Älä milloinkaan sido leijan naruasi 
metallilangasta vaikka se onkin vahvaa. 

On totta että moni lapsi, aivan samanlainen kuin sinä, 
on kuollut ikiajoiksi sidottuaan leijaan narun sijasta metallilangan."


"Estääksesi vaaralliset tulipalot

-Älä ikinä leiki tulitikuilla
-Jos sytytät leirinuotiota, varo etteivät vaatteesi osu tuleen
-Älä rakenna nuotiota rakennusten viereen
-Älä jätä tulta ikinä valvomatta
-Pidä aina vettä ja lapio nuotion vieressä


"Tämä lapsi piiloutui lehtikasaan ja 
kuoli kun auto ajoi hänen ylitseen."


"Tämä hauska leikki ajotien lähellä päättyi toverin kuolemaan."

*

(Ps. Muistanette oppaan työnantajille joka käsitteli sotien aikaista naistyövoimankäyttöä.
Löysin Citypulun blogista asiaa sivuavan mielenkiintoisen kirjeen joka kertoo mitä
 suomessa tapahtui työskenteleville naimisissa oleville naisille miesten
palattua sodasta. Kurkatkaa toki.)

torstai 25. huhtikuuta 2013

Wanhoja uutisia Raumalta


Olen taas huvitellut sanomalehtiarkistojen kätköissä. 

Ne ovat niin mielenkiintoisia! 

Lukiessa vähän aina naurattaa, itkettää, harmittaa ja puistattaakin.
 Alussa ovat silmät seota vanhan fontin tankkaamisessa mutta jo puolen tunnin
 kuluttua lukee kuin vanha tekijä merkillisiä kirjaimia ihan huomaamattaan.

Ajattelinkin tarjota teille hauskoja paloja huhti- ja toukokuulta vuodelta 1882.

Kaikki nämä jutut napsin Rauman Lehti-nimisestä sanomalehdestä.

 Kahvea tarjolla.

Kaikenlaiset ilmoitukset olivat sanomalehdelle silloin 
kuten nytkin tärkeä tulonlähde. Ja kyllä niitä olikin.

"Hyvää sitrooni-simaa" tarjosi vapun tienoilla useampikin paikka. 

"Erittäin hywän makuista suklaata ja cacaota," "karjan omenia," sekä
 "laivamiehistön ruokaa niinkuin suolasta sianlihaa, raavasta, sekä ruisleipää sekä juomista" 
myytiin myös niinikään. Eräs mainos ilmoitti mystisesti: "Yksi elävä sika." 

Liekö ollut myynti-ilmoitus sekin?

Todetaan myös että "niille jotka haluavat viinaa puhtaasta viljasta
 ilmoitetaan täten että Uudenkaupungin viljapolttimo-yhtiö valmistaa
 viinaa ainostaan puhtaasta viljasta." 

Ja niinpä, tämä on hyvä tietää. 

Ettei vain osta viinaa joka on likaisesta viljasta. Sitäkin varmaan oli kaupan koska
 tässä niin puhtautta alleviivattiin. Olikohan likaisen viljan viina jotenkin pahanmakuista?


Mitä enemmän lehtiä luin, sen paremmin huomasin hermostuneen
 vireen jokaisen lehden painoksessa kun kirjoitettiin pahamaineisesta Rupulista. 

Mikä tämä rupuli tarkalleen oli, en päässyt heti selvyyteen mutta niin erittäin 
huolestuneesti siitä puhuttiin ja jaettiin ohjeita miten rupulilta voisi välttyä että kiinnostuin. 

Pahaenteiset otsikot kuten "Rupuli lähenee kaupunkiamme!" kertoivat siitä 
että mistään ihan tavallisesta noroviruksesta ei ollut kyse. Lehti lehden jälkeen 
kertoo että oli taas miehiä kuollut. Ja viimeksi Kullanperän kylästä "tähän hirweään 
tautiin joka vallalle kerta päästyään on miltei mahdoton saada häädetyksi!" 

Tautia liikkui kaikkialla Rauman ympäristössä, ja huomautettiin
 myös pelokkaasti että kirkossakäynti oli suuresti lisääntynyt 
joka yksistään kertoi Rupulin kauhusta. 

Rauman pyhän ristin kirkko.

Jokaisessa lehdessä kerrottiin hoitotoimia ja neuvotaan mm.

 "Erottakaa heti pois rupuliin sairastuneet kaikista muista kuin niitten 
hoitajista, pitäkää sairasten makuuhuoneissa raikasta ilmaa akkunain 
aukaisemisella pyhäpäivinä sekä uunipellien auki olemalla. Moni luulo
 ettei rupuli tartu on niin turha ettei se vaadi enempää kuin mainitsemisemme.
 Vielä kerta siis: Raittiutta ja puhtautta sekä suurta warowaisuutta juuri nyt!"

Mikä sitten oli tämä hirwiä Rupuli? 

Kyseessä oli Isorokko. 

Ajattelin että laitanpa tähän havainnollistavan kuvan isorokkopotilaasta joka 
demonstroisi millaisesta sairaudesta on kyse mutta käytyäni katsomassa miltä tuo 
"smallpox" livenä näyttääkään, päätin toisin. Jos te saatte saman päähänpiston, kehoitan
 harkitsemaan uudelleen jos olet herkkä. Mielenkiintoista asiayhteyden kannalta 
mutta ei missään nimessä kaunista.

Aivan avuttomina ei rupulia odotettu vaan Raumalta
 löytyi myös ammattimainen rokottajatar. 

Asukkaita moitiskeltiin siitä että ylen harvat ovat saapuneet rokottajattaren
 luokse rokko-istutukseen. Tämä on jonkin verran ymmärrettävää sillä
 toisinaan itse rokote sai henkilön hyvin sairaaksi.

Karl ei menehtynyt Rupuliin mutta 
hänen muistorunonsa on karun kaunis.

Huolimatta siitä että kauhistuttava Rupuli vaani hiljaisena 
tappajana kaupungissa, järjestettiin pelon alla sentään huvituksiakin. 

"8:nnet tanssihuvit pidetään sunnuntaina huhtikuun 23. päivä. alkaen kello 7 illalla. Sisäänpääsymaksu on Rouvasnaisilta yksi markka, herroilta 1. markka 50p. ja lapsilta 50p."

(Entä neidit?)

Hieman huolestuneita oltiin myös Raumaa uhkaavasta Hihhulilaisuudesta. 

 Ellet ole erityisempi historiantuntija niin sana varmaan huvittaa. 

Vielä 1800-luvun puolella Lestadiolaisuudesta puhuttiin siis alun perin Hihhulilaisuutena! 
Ongelma tuolloin oli uuden ja huolestuttavan uskonsuunnan edustajien vierailu
 kaupungissa. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin ainakin toimittajan mielestä sillä lehti 
kertoo että Helsingistä saapuneet Hihhulit eivät saaneet esitteiden jakamisesta
 ja saarnaamisesta huolimatta seuraajia ja palasivat
 takaisin jo muutaman päivän perästä.


Tämä pikkuilmoitus oli minusta merkillinen enkä osaa sitä selittää.

Tarjoutuuko Rouva Wesander siis ottamaan ottolapsia vai piikoja? 
Ja miksi fontti vaihtuu kun kieli vaihtuu? Kummallista.

*

Hauska pikkujuttu oli minusta seuraava. 

Rauman Lehti-lehden toimituksella lieni jotakin hampaankolossa jotakuta kirkon
 viranomaista vastaan sillä lehdessä oli tällainen lyhyt kuvitteellinen sananvaihto:

Tenho: Oletkos Rauman Lehdestä lukenut
 noista eriluontoisista sisarus-pareista?

Tuusu: Olen oikein. Entäs sitten?

Tehno: Etkö tahdo kanssani mennä tirkistämään jonkin 
mökin ikkunasta, jospa löydettäisiin tuo merkillinen 
sisaruspari siivottomuus ja epäjärjestys?

Tuusu: Ole vaiti! Kyllä ne löytyvät 
paremmistakin paikoista kuin mökeistä!

Tenho: Paremmista paikoista!?

Tuusu: Niin oikein.

Tenho: Sanoppas minullekin?

Tuusu: Mene vain Rauman kirkkoon, eli 
tirkistä sen ikkunasta. Kyllä ne löydät.

Tenho: Vai niin, en olisi uskonut!

Menikö ohi? Niin minultakin. Mutta luulen että kyse oli siitä että lehti
 katsoi oikeudekseen piikitellä kirkon sottaisuutta ja huonoa hoitoa
 yleisönosasto-pakina tyyliin. Tämä on varmaan silloin 130 vuotta sitten 
kovasti naurattanut seurakuntalaisia ja harmittanut hirveästi kirkon 
henkilökuntaa ja ollut puheenaiheena monen Frouvan kahve-kutsuilla 
jossa sitä on päivitelty kovasti ainakin parin viikon ajan varmasti.


Samoja harmeja on ollut silloin kuin nytkin, tavaroita on kadonnut. 
Onneksi on lehden ilmoituspalsta jossa hukattua voi etsiä 

Esim: "Kadonnut. Lasisilmä koteloineen Ruilan ja Palmrothin talojen 
välillä. Kunniallinen löytäjä jättäköön sen tämän lehden painoon." 

Mahtoi olla ikävää odotella löytyisikö sitä lasisilmää ollenkaan.
 Luulen että olivat kalliita kapistuksia. 

Lähdin pohtimaan olikohan hänellä odotusaikana silmälappu? 
Ja mistä hän sellaisen sai? Ehkä vaimo ompeli mutta oliko vaimoa? 
Vai kulkiko vain silmättä silmäkuoppa mollottaen pitkin vanhan Rauman katuja?

 Voi vastaamattomia kysymyksiä! 

Eräässä myöhemmässä lehdessä oli taas ilmoitus toisesta onnettomasta joka oli 
kadottanut lasisilmänsä monikossa, elikä silmälasit koteloineen. Tämä herra oli 
valmis maksamaan löytöpalkkionkin ja ilmoittaa löytäjän voivan noutaa palkinnon 
Grönroos'in rommipuodista. (Miksi nykyään ei enää ole rommipuoteja?)


Huhtikuussa 1882 ilmestyi kokonaista viisi numeroa. 
Jokaisesta lehdestä löysin mukavia nimipäiväilmoituksia. 

Nimipäivä oli tuolloin tärkeämpi kuin syntymäpäivä jota jälkimmäistä harva 
mitenkään muisti ja on hauskaa että myös miehet onnittelivat avoimen 
hellästi toisiaan lehtien palstoilla. Eräs kaunein loru mieskaverukselta toiselle kuului:  

"Sun elämäsi puu korkealle kasvakoon ja olkoon täytetty onnen ja rakkauden ruusuilla!" 

 Muutenkin nämä toivotukset olivat ihania. 
Ei suinkaan tavallisia "Onnea!"-toivotuksia vaan esim. 

"Olkoon ikäs onnellinen, loppus loistava!"

Eräässä lehdessä oli kuitenkin ennätys, "Otto A-R'lle" oli onnitteluviestejä 
toinen toisensa perään lähes loputtomiin. Otolle toivotettiin mm. 

"Onnea, riemua ja menestystä kaikissa toimissasi, sitä tässä toiwotamme!" ja 
"Hurraa! Nyt Otto nimipäiwällesi joka on huomenna! Onnea riemua ja menestystä,
 sitä veikot toivottaa!"


Erityisesti eräässä toivotuksessa olivat kalliinnäköiset kehykset ympärillään 
 jotka varmasti olivat maksaneet toivottajalle monta markkaa ja sanat: 

"Otolle. 

Onnellisuutta sinulle vaan. Toivoo ainiaan. 
Ja kaikk sinun nimesi tietävät. 

Et ole vanhanakaan unhoitettu!"

Tästä tulin hieman surumieliseksi. 

 Otto on tainnut olla harvinaislaatuinen ihminen, mukava ja ystävällinen
 nuori mies. Monien rakastama. Ja nyt hänet on sittenkin unhoitettu. 
Kuka enää muistaa Ottoa? 

No, nyt moni meistä sentään tänään ajattelee häntä,
 kenties ensimmäisen kerran yli sataan vuoteen. 

Runon kirjoittaja taisikin olla ennustaja.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Vanhan piian tarina


Kotilieden kirjoituskilpailun voittosatoa elokuulta 1963 edelleen.

Osa yksi on tässä.


TOINEN PALKINTO

"En osannut sanoa aamenta oikealla hetkellä"

*

Kyllä sitä saa joskus katua kun ei sano aamenta oikealla hetkellä.

Tässä nyt istun ikäneitona, vanhana ja harmaana käsitöitteni ja kudonnaisteni keskellä.
Ei silti ettei ottajia olisi ollut, mutta minulle oli olemassa vain Mikko.

Pidimme yhtä kansakoulusta lähtien. Oli selvää, että kerran emännöisin Naapurirannassa.

Keväällä 1926 kiirehti Mikko kihlaustamme kun hänen äitinsä halvaantui. Mikko loukkaantui suunniltaan kun minulla oli silloin niin kiireellisiä kutomisia, etten muka ehtinyt ajattelemaankaan häitä ennen syksyä.

Koko kesänä ei hän käynyt rannassamme.
Minun siellä käydessäni han valitti kiireitä, ei ehtinyt käymään.

Vasta elokuisena kuutamoiltana kolahti airo tutusti.
Kaivattu vene solui rantaan.
Rakas oli tulija.

 Kiusoittelin kuitenkin: "Etpäs malttanut pysyä poissa?"
Iloisena hän yhtyi leikkiin: "Joko on kankaasi kudottu?"
"Jo, Montakin." Vastasin.

"Sano sitten heti, kyllä tai ei." hän sanoi yhtäkkiä vakavasti.
"Mitä suotta hätäilet, ei minulla mitään kiirettä ole," vastasin nauraen. 

Silloin hän painoi lakin päähänsä, sanoi:
"Hyvästi. Mieti sitten lopun elämääsi." 

Ja lähti - Taakseen katsomatta.

Yritin huutaa hänen peräänsä, mutta vene loittoni vihaisin vedoin.

Uskoin hänen vielä tulevan.

Silloin olisin ollut valmis vastaamaan kyllä, mutta hän ei tullut koskaan.

 Kaksi viikkoa myöhemmin hän kihlasi kotitalousharjoittelijansa.

Katkerana olen katsellut vuodesta toiseen Naapurirantaan,
jossa lapsiparvi on kasvanut aikuiseksi. 

Minun paikallani astelee toinen nainen, jolla oli liukkaampi kieli sanomaan "Juu'u."

Kaisu

maanantai 8. huhtikuuta 2013

80-vuotias ukko


Sanotaan että totuus on tarua ihmeellisempää.

Elokuussa 1963 Kotiliesi-lehti julkaisi lukijakilpailunsa voittajat.

Kilpailun tehtävänantona oli kertoa tosielämän tapahtumasta 
ja tehtävänanto oli: "Jos olisin silloin..." 

Tässä kilpailun voittoteksti.


1. PALKINTO

"Jos olisin silloin uskonut."

Miksi en silloin ojentanut anteeksiantavaa kättäni kun hän sitä viimeisillä hetkillään pyysi? 

Viisikymmentä vuotta olen kantanut syyttävää omatuntoa. Vielä nytkin kun olen itse jo lähellä rajaa, painaa minua katumus joka on myrkyttänyt koko elämäni. Syytin vaimoani uskottomuudesta - syyttä. Väitin myös etten olisi lapsemme isä.

Vaadin vaimoltani tunnustusta. Kidutin, pakotin raa'asti. Hän tahtoi jo kuolla mutta ei tunnustanut.

Vieraannuimme toisistamme. Olin tahallisesti hänestä kaukana, kova ja sydämetön vaikka koko ajan asuimme yhdessä. Ensin hän rukoili, turhaan.

Vihdoin vaikenikin sitten, ja samalla kalpeni.

Puoleen vuoteen teki ennen jo vaivannut keuhkotauti tehtävänsä. 
Rakastin häntä mutta paadutin sydämeni.

Hänen maatessaan hiljaa silmät suljettuina, 
näin kyyneliäkin luomien raosta ja mietin:

 "Pitääpä itkeä, kyllä vaan kohta tunnustaa!!"

Mutta niillä viimeisillä voimillaan ojensi hän kätensä minua kohden. 
Miksen silloin tarttunut tuohon käteen? Miksi en saanut sanoja suuhun?

Kuin toisin voisi kaikki nyt olla.

Kun sanoin: "Joko tunnustat?" raukeni käsi, silmät sammuivat ja 
vihkisormus kilahti lattialle hänen sitä pyöriteltyään.

Kaksi tuntia olin polvillani hänen vieressään. Yhden kerran aukenivat vielä silmät ja kuiskasi: 
"Olen viaton. Hyvästi." Ja silloin, sillä hetkellä yritin huutaa ja rukoilin "Anna anteeksi!"

 Hän ei enää kuullut. Vakuutin ja vakuutin että uskoin hänen syyttömyyteensä mutta se oli myöhäistä. Hän ei tarvinnut anteeksiantoani mutta minä olisin tarvinnut.

Miksen sitä ennen sanonut?

Ojentaisit minulle vielä kerran kätesi rajan yli?"

80-vuotias ukko

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Erään oikeusjutun alku ja loppu


Palaan vielä tänään orjuus-aiheeseen.

Olaudahin taannoin kerrottu tarina päättyi lopulta hyvin mutta tutkiessani
häntä koskevaa materiaalia, törmäsin toiseen kuvailuun eräästä tapahtumasta
 vuodelta 1781 jolla oli varsin toisenlainen loppu.


Vuonna 1781 eräs brittiläinen yritys joka tienasi orjakaupalla, hankki uuden
 aluksen, varusti sen miehistöllä ja lähetti sen toivottavasti tuottoisalle
orjienkeräysreissulle Länsi-Afrikkaan.

Kapteeniksi palkattiin Luke Collingwood-niminen mies joka oli kapteenina ensikertalainen
mutta ei suinkaan orjakauppabisneksessä. Aikaisemmin hän nimittäin oli toiminut monilla orjalaivoilla laivalääkärinä sekä kirurgina.

Jos tuntuu hassulta ajatella miten lääkäriksi kouluttautunut mies voi yhtäkkiä hypätä
 orjalaivan kapteeniksi onkin sen käsittäminen astetta helpompaa kun lukee mitä
 laivalääkärin töihin orjakaupassa kuului.

Aikansa laivalääkärin hommiin kun kuului mm. valikoida eri orjasatamista, (siis paikoista
jonne kylistään ryöstetyt ihmiset vietiin odottamaan orjakauppalaivoja)  juuri ne ihmiset
jotka todennäköisemmin kestäisivät äärimmäisen ja käsittämättömän hirveän
laivamatkan kohdesatamiin.

Kun lääkäri oli valintansa tehnyt surmattiin yleensä lääkärin hylkäämä "huono kauppatavara"
suorilta käsin siinä lääkärin silmien edessä sillä tavara joka ei käynyt kaupaksi oli vain harmin
 ja huolen aiheuttaja. Kun on vastuussa tuollaisista päätöksistä eivät varmasti ne
viimeisetkään hentomielisyyden hituset kestä tuhoutumatta.

 Kun miettii Kapteeni Collingwoodin myöhempiä tekoja tuntuvat ne ehkä hieman
helpommin käsitettäviltä kun tietää millainen tausta hänellä on ollut. Mikä ei siis suinkaan
 ole minkäänlainen puolustus.
 
Paluumatka kotiin alkoi kauniin Acran satamasta.

Kapteeni Collingwood aloitti hommansa poimimalla orjia monen eri orjakauppasataman
 "noutopisteeltä." Kun lasti, vähän vajaa 500 orjaa oli lastattu purjelaivan mustiin
 uumeniin, aloitti laiva matkan takaisin kotiin Jamaicaan. Hankalin osuus oli siis
vasta alkamassa eikä kukaan odottanut paluumatkaa innolla mutta tehtävähän se oli.

Niin alkoivat pitkät ja pitkästyttävät purjehduspäivät kannella ja
kauhistuttavat helvetinomaiset ajat kannen alapuolella.

Kun pohditaan itse lastia, oli normaalia ja odotettavissa että kauppatavaraa
myös menehtyi. Itseasiassa noin 10% hävikki oli aina odotettavissa eikä sitä pidetty minään.

Tällä kertaa menetyksiä tulisi kuitenkin olemaan paljon, paljon enemmän. Miksi näin?

Ensikapteenina toimiva entinen laivakirurgi Luke Collingwood oli varustautunut huonosti. Säästöyrityksissään hän oli varannut laivalle säälittävän pienen, vain 17 ihmisen miehistön koko laivaa ja puolta tuhatta orjaa varten. Tuo sallittu ja odotettu 10% menetysprosentti siis ylitettiin reippaasti ja mikä pahinta myös jo sokeeraavan pienen miehistön jäseniä kuoli suhteellisen pitkän, neljän kuukauden matkan aikana erilaisiin sairauksiin jättäen miehistön hälyttävän pieneksi.

 Ensimmäiset kuusi viikkoa matkasta kului. 
Tuona aikana menehtyi lähes sata vankia.

Kuolemat eivät tuohon numeroon päättyneet vaan orjia alkoi kuolla 
päivittäin eikä vielä oltu lähimailllakaan määränpäätä.

 Lisäksi laiva oli orjien painon takia niin painava että se ei voinut kulkea nopeammin ja
juuri nopeus olisi ollut valttia jotta sairaus orjien keskellä ei ehtisi tappaa lisää.

Kapteenin hermot kiristyivät tämän ajatellessa satikutia jonka saisi määräsatamassa
menetettyään niin paljon kallisarvoista kauppalastia josta oli yksin vastuussa.

Mitä siis tehdä jotta edes muutama kallisarvoinen kauppatavara selviytyisi perille saakka?

Zong-laivan tarkka kopio on yhä olemassa

Kas, kapteeni keksi idean jonka arveli
pelastavan nahkansa ja laivan tuoton.

Kauppatavara eli orjat oli vakuutettu erikoisella tavalla.

Jos orja kuoli sairauteen, vakuutus ei korvanut mitään.
Jos orja kuitenkin hukkui (laivoja upposi usein) maksettiin yhdestä
 orjasta peräti kolmekymmentä puntaa, iso raha siis. Niinpä Kapteeni Collingwood
 teki vastenmielisen retken alas ruuman syvyyksiin ja valikoi 50 naista ja pikkulasta
jotka raahattiin kannelle. 

Kannella nuo 50 naista ja lasta kahlehdittiin 
tiukasti toisiinsa kiinni, sitten heidät heitettiin mereen.

Asiaa pohdittiin ja seuraavana päivänä tehtiin uusi retki alas ruumaan.

Tällä kertaa valittiin 40 miestä. Heidät raahattiin ylös pimeudestä ja
hajusta raittiiseen ilmaan ja auringonpaisteeseen ensimmäiseen kertaan
viikkoihin, kahlittiin yhteen ja hukutettiin.

Ne sadat orjat jotka makasivat ruumassa odottivat hiljaisina milloin heitä tultaisiin hakemaan.

On mahtanut olla käsittämättömän kauheaa odottaa omaa vuoroaan. Karmivien, kannelta
 jo lähes päivittäin kaikuvien pelonhuutojen ahdistamina orjat lopulta pyysivät että sen
sijaan että heidätkin hukutettaisiin, heiltä vain kiellettäisiin vesi ja ruoka sillä he
pelkäsivät merta ja kuolisivat mielummin janoon ja nälkään.

Tuohon pyyntöön ei suostuttu vakuutusrahojen takia vaan hukutukset jatkuivat.


Seuraavien kymmenen päivän aikana naisia, lapsia, miehiä hukutettiin ryhmissä vielä vajaa 50.

Tietyt orjat, joko erityisen arvokkaiksi katsotut tai erityisen heikkokuntoisiksi katsotut
 saivat joskus valvotusti olla kannella. Kymmenen tällaista ihmistä tappoi itse itsensä
 heittäytymällä yli laivan reelingin.

Kun Kapteeni vihdoin muutaman kuukauden kuluttua saavutti määräsataman, teki hän suunnitelmansa mukaisesti välittömästi  korvaushakemuksen hukkuneista orjista jotka oli lähes omakätisesti hukuttanut.

Ja kummallisin asia tapahtui, vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta! 

Tällainen julkeus ei ollut pälkähtänyt kapteenin päähänkään joten asiasta käytiin laajasti huomiota herättänyt pitkällinen oikeustaisto jonka orjalaivan varustamo lopulta hävisi. Asiantilaa ruodittiin sanomalehtien palstoilla ja yksityiskeskusteluissa ja päätöstä laajasti harmiteltiin "yrityksen kärsimän taloudellisen tappion vuoksi"

Kapteeni Luke Collingwood ei koskaan saanut
 minkäänlaista syytettä tai leimaa lähes 150 ihmisen murhaamisesta.

Uskokaa tai älkää, hänen kunniakseen
on painettu postimerkki.