Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa
ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.
Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen,
ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on
kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni
aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen.
En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle
makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina
vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,
elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.
Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.
Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.
Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli
siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja
perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.
Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.
Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.
Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.
Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.
Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.
Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuanmarketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit.
Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?
Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.
Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.
Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.
Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.
Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.
Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo
laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.
Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.
Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi.
alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni.
Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan.
Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen
kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.
Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen.
Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen, katseli tarjoamuksia hiljaisena.
toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen, katseli tarjoamuksia hiljaisena.
Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys:
Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?
Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
hienouksia kuten edes margariinia.
ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
hienouksia kuten edes margariinia.
Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.
syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.
Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!
Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.
ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!
Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.
Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni
ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä
makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena.
Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen
pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.
Toivottavasti tekin piditte niistä.
Ihanaa, kokosit minunkin ajatukseni. Rakastan suklaata ja leivonnaisia, mutta joskus sen makeisen pelkkä läsnäolo siellä kaapissa piisaa. Tietää, että jos iskee hetki, jolloin tarvitsee makeaa pahaa maailmaa vastaan, niin siellä sitä on odottamassa :) Nuo nostalgiakuvat ja mainokset ovat niin söpöjä.
VastaaPoistaNiin ovat söpöjä kuvia. Minulla on pinterestkansiossani varmaan parisataa muutakin. Ennen oli kaikki paremmin. :)
PoistaNo nyt kyllä myrkyn lykkäsit. Minua on kaivellut jo useamman tunnin ajan kaapissa oleva keksipaketti ja Intian-makeiset, ja toistaiseksi olen vielä saanut taisteltua himoani vastaan. Saa nähdä, miten kohta käy, kun olen näitä herkkujasi katsellut. Kuola valuu jo. :-D
VastaaPoistaMakeiden juttujen tuottama mielihyvä menee minullakin paljon kieltä pidemmälle. En oikein ymmärrä, mitä tarpeita makea tarkalleen ottaen tyydyttää, mutta joskus makea tulee niin tarpeeseen, ettei sitä vaikutusta pysty oikein mitenkään selittämään.
Itselleni paras keino taistella makeita vastaan on se, että en säilytä kotona mitään sokerikorppua houkuttelevampaa. Onneksi ukkeli ei ole lainkaan perso makealle, joten hänellekään ei tarvitse mitään varastoja olla, mitä nyt jäätelöä yleensä, ja siitä minä en taas suuremmin pidä (syön kyllä sitäkin, jos ei muuta ole). Jos minulla olisi tuollainen karkkilaatikko, se olisi aina tyhjä! En kerta kaikkiaan pysty hillitsemään itseäni, jos tiedän jossain kaapissa olevan jotain hyvää. :-) Kaupassa minulla on jostain syystä aina erittäin hyvä itsekuri, sillä en tee makeisheräteostoja juuri koskaan, vaikka makeiset olisivat kuinka halpoja. Onneksi!
Nuo Intialaiset karkit ja leivonnaiset joiden kuvia olen nähnyt ovat kyllä hävyttömän hienoja ja söpöjä. En ole ikinä sellaisia maistanut mutta jos ovat yhtään ulkonäkönsä mukaisia niin... :D
PoistaMinusta olisi kamalaa jos kotona ei olisi mitään makeaa. On jotenkin huolestuttavaa mutta se masentaisi minut ihan täysin :D Olen täydellisen tyytyväinen ilman karkkiakin kunhan tiedän että karkkilaatikossa on karkkia. Jos taas ei ole niin oloni on jotenkin todella levoton ja ahdistuva. Vähän sellainen kun voisin kuvitella vaikkapa jollain oravalla olevan jos se huomaisi että sen talvivarastopähkinät olisivat kadonneet.
On varmaan kivaa kun puoliso ei välitä makeasta, olen lukenut naisista joiden pitää piilottaa karkkinsa miehiltään :O Olen itse sinkku mutta auta armias jos joku menisi minun karkkilaatikolleni omin lupineen... Olisi varmaan parisuhdekriisin paikka ;)
Kuinka kurja voikaan tuollainen kilpirauhasvaiva olla! Ja kuinka taitava oletkaan pystyessäsi tyydyttämään makeanhimoasi näköaistillasikin niin ettei makuaistia välttämättä tarvitakaan :-D
VastaaPoistaRuisleipälapsesta luettuani tuli mieleen miten automaattisesti lapset hyväksyvätkään vanhempiensa ruokaperiaatteet. Omat lapseni ovat olleet kolmivuotiaista kasvissyöjiä järjestelmällisesti aina kun saavat itse valita (isänpuoleisten sukulaisten kanssa eivät saa) vaikken ole heiltä lihaa kieltänyt, mutta kun kasvissyönti on minulle niin tärkeä arvo enkä itse heille ole lihaa tai kalaa tarjoillut, asenne on vaan tarttunut. Ehkäpä ruisleipälapsi on samalla tavalla omaksunut äitinsä ajattelutavan, että keksit sun muut herkut ovat ihan tarpeettomia elintarvikkeita.
Olen tosiaan aika varma että ruisleipälapsi oli nimenomaan omaksunut ruokatottumuksensa erittäin terveystietoiselta äidiltään. Silti, nyt olisi ollut lupa syödä makeaa ja lapsi ihan vapaaehtoisesti kieltäytyi! Se oli niin käsittämätön juttu omalle lapsen mielelleni että jätti tosiaan syvät jälkensä :)
PoistaSamalla tavalla varmaan minun makeanhimoni tulee äidiltäni jolle makea maistuu myös. Muistaisin joskus jostain lukeneeni että äidin makumieltymykset siirtyvät herkästi lapsiin jopa geneettisellä tasolla. Siitä en kyllä tiedä miten laadukas ja paikkansapitävä tutkimus oli kyseessä mutta näin siinä väitettiin. Monessa mielessä kyllä ihan järkeenkäypää.
Perustuukohan tuo makumieltymysten siirtyvyys äidinmaitoon? Sehän maistuu aina siltä mitä äiti on syönyt ja juonut ja siten esim. tulisten ruokamaiden lapset pitävät tulisesta ruoasta, onhan äidinmaitokin äidin syömän ruoan tulisuudella maustettua.
PoistaJos näin, niin tässäkin kulttuurimme tukee ääri-individualismia. Meillähän vähemmistö äideistä imettää puoli vuotta tai kauemmin eivätkä vauvat saa korvikemaitoonsa aromeja äidin syömistä ruoista.
Saattaa olla että olet hyvinkin oikeassa ja kyse on nimenomaan tästä eikä mistään geneettisestä siirtymästä. Varmasti vaikeaa varsinkin pienen lapsen äitinä pysytellä erossa makeista herkuista lapsensa takia jos tätä alkaa tarkemmin ajattelemaan. Jos siis tahtoo jo tällä tavalla vaikuttaa lapsen tuleviin ruokahimoihin :)
Poista