Mukavaa itsenäisyyspäivän iltaa.
Olen tämän kirjoituksen kanssa melko paljon myöhässä.
Ostin nimittäin viime joulun jälkeen kirjakaupan alennusmyynnistä
aivan ihanan, ihanan kirjan ja silloin 11 kuukautta sitten suunnittelin
että vyörytän koko itsenäisyyspäiväviikon blogissa pelkkiä juttuja
uudesta kirjastani mutta näköjään nyt vähän toisin kävi.
.jpg)
Tuntematon lotta - Mummoni kirjekavereita
Olen ollut todella laiska tekemään mitään töitä, täällä kotonani sisälämpötila
on nyt 18-astetta ja minulle se on ihan liian vähän, tällainen nykyajan
kasvatti kun kuitenkin olen. Tekee mieli vain olla fuksianpunaisen 70-luvun
anttilakuvastovillapeittoni alla ja lipittää chai- earl grey tai vadelmateetä eikä
siirtyä skannerin ja työpöydän luokse tekemään jotain ajattelua vaativaa.
Lisäksi sain kuulla harmittavan huonoja uutisia perheenjäsenen terveydestä
joka vei ne entisestäkin hitaat ajatteluprosessini kokonaan uusille urille.
Näiden kaikkien syiden takia ja muutamien muiden myös, en olekaan nyt
sitten kirjoitellut tänne mitään koskien sitä kirjaa vaan en malta olla
sentään jotain tänne kirjoittamatta vaikka en siitä kirjasta nyt enemmän
tällä kertaa avaudu. Haittaako se nyt sitten jos muistelen sotien aikaisia
juttuja vähän myöhemminkin? :)
*
Minua kiinnostaisi tietää oletteko te lukijat keskustelleet omien
vanhempienne/isovanhempienne/isoisovanhempienne kanssa heidän
sota-ajan muistoistaan? Ellette ole aikaisemmin niin nyt on korkea
aika, kovin pitkään siihen ei enää ole mahdollisuutta.
Itse en tuntenut toisia isovanhempiani sillä he eivät enää olleet elossa
syntymäni aikoihin mutta toiset isovanhempani ovat kertoneet jotakin.
Tai pikemmin olen itse kerännyt tietoa sisältäviä langanpätkiä kokoon
eri lähteistä.
Omaa tarinaansa kertoo esim. isoisäni Eskon kaikissa sodissa mukana kiertänyt
mustakantinen vihko. Tuohon vihkoon on pääasiassa kerätty iloisia lauluja
ja erilaisia sanaleikkejä joita sotaväessä silloin laulettiin ja kerrottiin.
Laulujen sanat itsessään ovat monesti aika hauskoja ja niinpä on sivuja
käännellessä tosi tylyä törmätä renkutukset keskeyttäviin lauseisiin:
"Sulo kuoli tänään.
Tykistötuli. Myös Viljo kuoli tänään."
Ja taas seuraavalla sivulla on luettavana himmenevällä
lyijykynän harmaalla loru kanttiinin Tiinasta.
Isoisälläni kulki sodassa mukana myös kamera ja hänen
valokuvakirjansa sodasta on hyvin karua katsottavaa.
Laajoja mustia tasankoja joilta joka ainoa puu on pommitettu
pois. Mäki toisensa jälkeen vain mustaa maata ja lyhyitä
sirpaleisia puuntynkiä.
Kuvissa näkyy myös paljon ruumiita. Sen aikaisten vihollisten
mätäneviä pääkalloja ja luita joissa ihoa on vielä kiinni.
Eräässä tilannekuvassa näkyy hakaristisymbolinen (Suomen
Ilmailuvoimien tunnus vuoteen 1945 saakka) kone ja seuraavassa
kuvassa koneen pilotti, oikein salskea nahkahousuihin ja
lakkiin pukeutunut mies jota isoisäni oli kommentoinut lyhyesti:
"Asser H. Kenttäposteljooni"
Jouluaattona otetussa kuvassa taas näkyy kirkkaan viinan pullo
ja kuvatekstinä: "Meidän ja kavereiden jouluateria."
Edelleen isoäitini kirjeenvaihtokavereita sodan ajoilta...
On vaikea edes kuvitella sitä arkea jota omat sukulaisemme ovat eläneet
ja kokemuksia joita he ovat kokeneet. Isoäitini Elsa taas ei pahemmin
halua sota-aikaa muistella minkä ymmärrän hyvin vaikka haluaisinkin
tietää lisää.
Erään tarinan olen saanut hänestä kupattua ja se oli aika jolloin hän
parikymppisenä tyttönä lähti synnyinkodistaan Limingasta "maailmalle"
piiaksi ja päätyi Turun lähellä olevaan Mynämäen kylään.
Heti hänen astuttuaan bussista ulos vieraassa paikassa, aloittivat ilmahälytyksen
pillit huutonsa. Elsan piti syöksyä muiden perässä piiloon, minne, sitä
hän ei enää muistanut mutta tuo ensikosketus hänen loppuelämän
kotikuntaansa jäi hänelle hyvin mieleen.
Kun hän lopulta meni aivan sodan jälkeen naimisiin ja alkoi odottaa ensimmäistä
lastaan muistelee hän miten "ei ollut mitään muuta ruokaa kuin porkkanoita.
Niitä sit söin. Porkkanoita, niin paljon."
Pari viikkoa sitten Suomen Kuvalehdessä oli hyvä artikkeli sotatraumoista
joka kiersi paljon sosiaalisessa mediassa, olette varmaan sen lukeneetkin
mutta tässä on vielä linkki.
Onko teille kerrottu sukulaistenne sotamuistoja?
Kannattaa kirjoitella niitä oman perheen kohdalta
muistiin sillä jos jokin niin tämä on katoavaa tietoa.
Minä olin niin pieni, kun menetin isovanhempani. Paitsi isäni äidin, joka vielä elää, mutta ei ole muistanut minua enää 20 vuoteen, eikä puhunut mitään 10 vuoteen. Kaikilla heillä oli kovia kokemuksia sodan ajalta. Äitini äiti oli Karjalan evakko, joten Karjalasta on puhuttu kotonani aina tiettyyn kaihoisaan sävyyn. Äitini isä ei saanut kunniamerkkejä eikä kiitoksia, kun hän ilmoitti kysyttäessä, että ei, hän ei ampunut ainuttakaan vihollista, koska hänelle he olivat ihmisiä. Miehellä taas on paljon sukua, ja enoista vanhin kaatui sodassa hyvin nuorena miehenä. Tuli arkussa takaisin, kolisevina paloina... Miehen isoisän veli nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi, vieläpä aivan alkupään, mutta hän menehtyi pian sodan jälkeen.
VastaaPoistaKukaan isovanhemmistamme ei koskaan puhunut sodasta. Nyt lapseni kyselee meiltä, että mikä on sota. Emme aio valehdella, vaikka kaikkea ei vielä tarvitsekaan kertoa. Itse pelkäsin lapsena aina, että sota syttyy.
Ovatpa äitisi vanhemmat kokeneet monenlaista. Onko sinulle koskaan tullut mielenkiintoa lähteä tutkimaan Karjalaan isovanhempien vanhoja kotipaikkoja? Saattaisi olla kiinnostava matka. Tai surullinenkin.
PoistaKiitos näistä muisteluista, todella mielenkiintoista ja tunteita herättävää.
Hieno ja liikuttava postaus.
VastaaPoista<3
<3
PoistaAsiaa puhut, viimeiset silminnäkijät ovat harvassa, ja kertomukset häviävät ikiajaksi, jos kukaan ei kirjoita niitä muistiin.
VastaaPoistaOtin seuraavat lainaukset yle:n nettisivulta 6.12.213 http://yle.fi/uutiset/veteraanit_sotareissut_eivat_unohdu/6844912
"....Mulla oli velipoika kanssa sodassa- Sovittiin. että ei kerrota kotona. kun siellä on naisväkeä. Katsottiin, että parempi kun ollaan hiljaa......"
Sotakertomukset olivat niin pelottavia, että uskalsin vasta 40 vuotiaana ruveta setvimään , mitä minun lapsena ollessani karjalaiset evakkosukulaiseni olivat kertoneet, enkä ollut ymmärtänyt niistä hölynpölyä. Mutta kamalaa oli.
Minun kouluaikanani historianopetus päättyi vuoteen 1917. Sen jälkeiset tapahtumat olivat kai politiikkaa ja "arkoja asioita".
Kylmän sodan aikana vallitsi ahdistava latentti ydinsodanpelko ja Suomessa erityisesti pelko Neuvostoliittoa kohtaan. Sotaveteraanit vaikenivat siis monesta syystä.
Helsingin kokouksesta 1975 ja aseistariisumissopimuksista alkoi sitten se rauhanomainen prosessi, mikä johti molempien Saksojen yhdistymiseen ja itäblokin hajoamiseen. Niistä tapahtumista on saatavilla paljon kirjoitettua ja kuvin dokumentoitua tietoa.
Olen syntynyt 1945, läpikäynyt nuo monenlaiset yksilötason ja yhteisöllisten pelkojen ajat ja täysin samaa mieltä ylen haastatteleman veteraanin kanssa:
"Sitä minä olen monta kertaa vanhemmalla iällä ajatellut ja monelle tuttavallekin sanonut, että kun olisi niin paljon apua EU:sta ettei tarvitsisi Euroopassa sotia enää tämän jälkeen. Että olisi niin paljon yksimieliset kansat, ettei olisi sotaa....."
Todella mielenkiintoista! Kiitos!
PoistaOn hirveän harmillista kun ihmiset eivät kirjoittele suvun vanhimpien juttuja muistiin, ne ovat osa omaa historiaamme ja pitäisi ehdottomasti tallettaa.
Minua niin harmittaa, kun mammani oli kova tarinoimaan, mutta en muista enää oikeastaan mitään, mitä mamma kertoi (hän on ollut mullan alla jo parikymmentä vuotta, kuten muutkin isovanhempani). Olisi pitänyt kirjoittaa aikanaan tarinat ylös tai nauhoittaa ne. Miksi, voi miksi, tälläiset asiat tajuaa vasta jälkikäteen?!
VastaaPoistaLuin muuten juuri taannoin yhden kirjan, joka kertoi kirjoittajan sotavankiajoista Siperiassa. Sota on jotain sellaista, jota nykyajan ihminen ei (onneksi!) voi mitenkään käsittää. Toivon, että Suomessa ei enää koskaan nähdä sotaa.
Minuakin harmittaa etten kysellyt omalta mammaltani vaikka vielä viisi vuottakin sitten näitä sukujuttuja. Kun nyt hänen muistinsa on alkanut lakkoilemaan vaikka muuten tomera mamma onkin ja tarinoista muistuu vain osa mieleen. Että sanopa muuta, kyllä harmittaa :( Ehkä puhutaan nykyään liian vähän siitä miten mennyttä pitäisi taltioida. Ennen kun ei ollut niin paljon viihde-elektroniikkaa, sukutarinoitakin juteltiin enemmän.
PoistaKuulostaa kiinnostavalta kirjalta, jos huomaat tämän kommentin niin vinkkaatko mikä kirja?
Voi, olen oikea muistovampyyri! Nuoresta pitäen rohmunnut niitä vanhuksilta kaikissa sukujuhlissa. Olin oikein tunnettu siitä että parikymppisenä kuuntelin aina vanhuksia vanhusten pöydissä enkä osallistunut ikätovereitteni mielestäni jumalattoman tylsään kälätykseen leffoista ja telkkariohjelmista. Töissäni rakastan yli kaiken kun pääsen syventymään historiaan. Suuri(n) osa noista vapaa- ja työajalla jututtamastani vanhuksista onkin sittemmin kuollut.
VastaaPoistaTajuttoman upeaa miten sinulla on tuollaisia aarteita, dokumentoituja muistoja sota-ajalta omassa suvussa! Ehkä niitten näkeminen on osaltaan vaikuttanut sinun luonteeseesikin niin että itsekin haluat tallentaa ja jakaa historiaa?
Ainoa elossaoleva isoäitini oli talvisodan syttyessä 10-vuotias ja lastenkodissa. Hän muistaa miten lastenkodin seinä pommitettiin rikki, ja ettei hän silti pelännyt ollenkaan, sillä se lastenkoti oli todella kultainen paikka, josta kaikilla on hyvät ja turvalliset muistot. (Siellä kasvaneita vanhuksia tapasin enemmänkin ja näin heistä jopa joskus dokumentin ja todellakin he kaikki vain kehuivat kuinka rakkaudellisesti heidät kasvatettiin hyvätapaisiksi ihmisiksi). Isoäitini myös adoptoitiin joskus sotien aikaan, mutta vain vuodeksi, sillä adoptioäiti, yksinäinen uranainen, sai junassa sydänkohtauksen ja kuoli ennen kuin juna pääsi seuraavalle asemalle.
Isäni isä jäi minulle hyvin vieraaksi, paremmin tunnen hänen ex-vaimonsa eli jo kuolleen isoäitini jo kuolleen uuden miehen sotamuistot. Kysyin perjantaina isältäni itsenäisyyspäivän kunniaksi mitä hän tietää oman isänsä sotamuistoista, mutta hän ei tiennyt muuta kuin että isoisäni oli ollut sähkötöissä ja pannut sähköjä takaisin vallatun Karjalan taloihin ennen kuin Neuvostoliitto vei alueet jälleen. Isoisä ei puhunut niistä ajoista kuulemma juurikaan. Se ei yllätä, eiväthän ole monet muutkaan puhuneet. Kollektiivinen hiljaiseksi vetänyt trauma.
Ihana muistovampyyri! :D Minäkin pelkään että alan olla samanlainen kun en sukutapaamisissa relluttele ikäisteni parissa vaan liimaudun eläkeläisten kylkiin kyselemään :)
PoistaTuosta junatarinasta tuli mieleen Agatha Christien juonikerronta, hänellä kun noita junajuttuja oli. Onpa siinäkin paikka päättää päivänsä.
Minun on niin vaikea käsittää tuota vaikenemisen taktiikkaa, minusta tuntuu että traumaattisista asioista puhuminen, tai omassa tapauksessa kirjoittaminen olisi mitä parhainta asian purkamista. Mitenköhän paljon sotajutuista jäi kertomatta vain siksi että niistä ei "kuulunut" puhua? Varmasti todella paljon jäi puhumatta koska niistä ei pystynyt puhumaan, mutta minusta tuntuu että osa jäi puhumatta vain siksi että niistä "kuului" vaieta. Harmi kyllä.
Minusta on ihanaa että suvusta löytyy vanhoja esineitä joilla on tarina. Kyllä ne varmasti vähän ovat vaikuttaneet luonteeseeni mutta todellisuudessa minusta on kauan tuntenut että eräs tehtäväni tässä elämässä on sekä muistuttaa menneestä että tallettaa mennyttä. En tiedä miksi, en ole tällaista ainakaan tietoisesti valinnut mutta se on tällä hetkellä luonteessani eniten vaikuttava tekija.