Kylmän sään valitusta

Olen nyt vanhempieni kodin talonvahtina.

Olen aina pohtinut miten mukavaa olisi asuttaa vanhaa puutaloa

mutta nyt puulämmittäessäni täällä pari päivää olen alkanut nähdä 

asian huonotkin puolet.

Kun aamulla herään, on sisälämpötila 14 astetta. 

14 astetta kesällä tuntuu leppeältä mutta 14 astetta

 talvella on toinen juttu. Vaikka olisi päällä kolmet sukat, 

parit housut, kolmet paidat ja villapusero niin silti on vähän 

sellainen fiilis että elämä on olemista vaan. 

Kylmyys vie pois kaiken toimeliaisuuden,

 sitäpaitsi osa huonekasveista ja akvaariokaloista alkaa 

näillä lämpötiloilla kuolla pois. Ihana esikko jonka ostin ei 

kestänyt. Akvaariota katselen huolestuneisuus silmissäni

mutta vielä tällä hetkellä kaikki asukit ovat hengissä.

Nimittäin kylmänarimmat kuolivat jo viime edellistalvena

jolloin pläty toisensä jälkeen luovutti ja oransseja 

mahoja kellui akvan pinnassa joka aamu.

Minusta näillä on niin herttaiset ilmeet

Sitten kun kykenee on aika kammeta itsensä vällyjen alta

ulos puuvajaan. 

Siellä on paljon puita kauniissa isäni latomissa riveissään mutta 

melkein joka karahkassa on jokin ihastuttava hämähäkki jota en

 suurin surminkaan halua viskata tuliseen pätsiin. 

Hämähäkkikammoisia ihmetyttää 

mutta minä tunnen suurta hellyyttä ja sääliä noita

heilukoipia kohtaan. Eräänäkin päivänä nostin komean

koivuhalon kun huomasin sen pinnassa ohuen, valkean

silkkiviitan joka oli vedetty peitoksi pienen vihreän

hämähäkin päälle joka oli peittonsa itse valmistanut.

 Kun liikutin halkoa, nosti hämähäkki kätensä

 päänsä päälle, pelästyneenä, itseään suojellen.

Ajattelin että raukka ja häpesin toisen säikyttämistä.

Vaikeaa on muutenkin koettaa selvitä

 kylmyydessä olemattomalla ravinnolla ja sitten

jättimäinen transformers-ihminen tulee ja nappaa.

Asettelin puun varovasti takaisin ja laitoin päälle vielä

kesällä vajaan unohtuneen viltin. 

Kuusentähtikirjaaja tekee kauniita shamaanikuvioita.

Puiden valikoimisessa kestää siis kauan ja 

samalla harmittelen että jos olisin ronskimpi,

kuluisi tähänkin puuhaan vähemmän aikaa. Ajasta

toki minulla ei ole pulaa mutta kun ulkona on niin kylmä!

On se vähän noloa olla tällainen hentomielinen hyönteisten

hellijä. Sitä minulle on koko elämäni toitotettu ja olen

oppinut tuntemaan siitä häpeää mutta taidan silti 

pysyä tällaisena. Kohtaan sen häpeän pystypäin.

 Yhdessä polttopuussa oli tällainen. Ei ollut litteä vaan oikein paksu!

Lopulta puut ovat kasassa, ahdan ne uuniin ja lämpötila

mittarissa alkaa nousta. Puut palavat nopsaan ja niitä saa

 laitella pesään tiuhaan tahtia. On puulammitteisyyden 

paratiisihetki. Liekkejä on minusta hypnoottista katsella. 

En tunne tarvetta televisiolle eikä netille, ei kirjoille eikä lehdille.

 Alakertaan leviää ihana suloinen lämpö. Siinä missä hetki sitten

 jäädyin, nyt paahdun...

Tällöin laitan itselleni ruokaa. Kun kokkaa elävällä tulella, 

ruokakin maistuu paremmalta kuin sähköliedellä

valmistettuna. Kun liesi pöhisee ja puut raksuvat 

on tunne kuin en olisikaan yksin kotona. On todella 

rattoisaa istuskella lieden vieressä.

Vaan kun puut on lopulta poltettu seuraa stressaava 

vaihe jossa on kyse kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta.

Uuninpellit pitäisi saada kiinni mahdollisimman pian puiden palettua. 

Vasta kun pellit ovat kiinni, alkaa uuni luovuttaa lämpöä. 

Jos pellit kuitenkin laittaa kiinni liian aikaisin, kertyy

häkää johon on niin moni kuollut.

(Tiesittekö muut puulämmittäjät että sinisen liekin

sammumiseen ei kannata luottaa. Suurin häkämäärä

tulee juuri hehkuvista hiilistä. Olen opiskellut asiaa

viimepäivinä netistä...)

 Niinpä vaiheessa jossa arina kimmeltää kauniista punahehkuisista 

hiilistä olen itsekin kuin hehkuvilla hiilillä; lämpöä karkaa harakoille

sekunti sekunnilta mutta vielä en voi sulkea peltejä!

Joka ilta päädyn kalastamaan hiilet rautaisella kiisselikauhalla 

alumiiniseen saaristolaisleipävuokaan ja kaadan vettä päälle. 

Toisaalta tämäkään toimenpide ei päästä minua hermostuksestani

sillä vanhassa uunissa on tietynlainen rapattu lokero jonne usein

 kierähtää karahka hitaasti kytemään. Ikävä kyllä noihin hiiliin en 

pääse käsiksi soppakauhallani enkä edes niiden olemassaoloa ja

 kytemisen astetta kunnolla näe. Niinpä jokapäiväinen peltien sulkemiseni 

onkin mielestäni mitä jännintä riskipeliä jonka jättäisin mieluusti kokematta.

Kun sitten herään yöllä kylkeä kääntämään ajattelen; "Hyvä, en ole kuollut" 

ja tunnustelen hetken "onko muuten paha olo, (onko ilmassa häkää?)" Tähän

saakka olen nyt jo monena yönä todennut että olen hengissä.

Aamulla herään taas siihen että suloinen lämpö on muisto vain ja

yläkerran erään sisäikkunan kulmaan on yön aikana piirtynyt pieni jääpuikko.

 Pupu edellistalvena kylmää paossa sisareni vuoteessa

Marsut monkuvat näin kylmillä säillä selvästi enemmän ruokaa

ja kiehnäävät letkana nilkkojeni ympärillä. Tänään minulle on

heille tarjolla eioota sillä koska jääkaappi on usein niin täynnä,

käytetään eteistä ylimääräisenä kylmäkomerona ja ensimmäisenä

pakkasyönä kävi vahinko. 

Tuolloin eteisessä ei vielä ollut matalaa sähkölämmitystä joka

siellä on nyt ja lauman aamupalakurkut pakastuivat kalikoiksi. Sulaessaan 

ne muuttuivat pinnalta lötköiksi ja sisältä muhjuksi. Kymmenisen

kiloa porkkanoita koki saman kohtalon ja koska pakastuneita

kasviksia ei saa jyrsijöille antaa niiden solurakennemuutoksen

takia, mennään täällä nyt heinäruokinnalla mikä ei 

tietenkään ole töröhuulille mieliksi.

Aikana ennen supermarketteja oli tälläkin

kylällä kyläkauppansa ja neljän kilometrin päässä

toinen. Nyt kauppaan on vajaat 20 kilometriä ja 

sinne en hetkeen pääse marsunruokaa hankkimaan.

Eilen tutkin tunnin verran pihan elämää ja valokuvasin

hiirien tekemiä metkoja reittejä lumessä. Niissä ei ole 

päätä eikä häntää mutta mieleeni tuli että mikäli

ihmisen, vaikkapa kesäisen marjastusmatkan reitti saataisiin

talteen ja ilmakuvattua, saattaisi sekin olla yhtä surrealistisen

näköinen. 

Meren jäähän oli ilmestynyt kuurankukkia. Itse ajattelin että

ne olivat aivan kuin meduusoita, tulossa valloittamaan

meren yläpuolisen maailman. Tuon näyn jälkeen päässäni

on soinut muuan vanhan visailuohjelman juontajan tunnetuin

hittikappale lähes jatkuvasti. Sekin käy rasittavaksi.

Kaikesta valituksesta huolimatta olen kuitenkin mielummin

täällä kuin varmasti tälläkin hetkellä ihanan lämpimässä

helsinkiläisasunnossani jossa kauppaan on kolmen minuutin

matka, jonka suihkusta kuuma vesi ei ikimaailmassa lopu

 ja jossa yöllä ei tarvitse herätä miettimään olenko

kuollut vai elänkö yhä. 

Toivon silti että tämä talvi on mitä lyhyin ja että

lämpimät ilmat palaisivat pian. Silloin täällä maalla eläminen

olisi täydellistä. Aurinkokin on alkanut paistamaan melkein

joka päivä. Kohta on kevät.

Ps. Muistatteko sen leipävuoan johon siirrän kytevät hiilet ja 

lasken vettä päälle? En tiedä mitä siinä on tapahtumassa mutta jokin

 mielenkiintoinen kemiallinen reaktio. Massa on nimittäin kuplinut koko 

viime yön ja tämän päivän kuin limsa ja seuraan tilannetta jännityksellä. 

Tuhkasta ja vedestä on ehkä tulossa lipeää ja muuttujana on vielä 

alumiininen vuoka. 

Leipävuoka on toki pilalla mutta mitäköhän siinä tapahtuu..!

Jatkuu ensi numerossa...