Neidon muotokuva ja sen taustatarina

407 vuotta sitten Englannin hallitsija Jaakko 1. päätti että oli aika

englantilaisten tutustua siihen asti suhteellisen tuntemattomaan

 Amerikkaan tarkemmin.

Kuningas pohti mielessään ja arveli että siellä saattaisi
 olla aivan ihania rikkauksia kuten kultaa tai muita jalometalleja
 suorastaan heitteillä intiaanien ymmärtämättömissä käsissä.

Niin hän vaikutusvaltaisessa kuninkuudessaan määräsi perustettavaksi
osakeyhtiön joka varusti matkalle kolme laivaa nimiltään Uskollinen 
Susan, Löytö ja Herran siunaus matkalaisinaan 108 miestä ja poikaa.

 Uskollinen Susan - kopio alkuperäisestä

 Näin alkaa tämänkertainen blogikirjoitukseni
joka sai innoituksensa artikkelista jonka luin jo
kevättalvesta ja siinä olevasta pysähdyttävästä
kuvasta.

Varoituksen sanana: tämä ei ole nyt mitenkään kepeä retrojuttu,
onpa vain historiallinen pläjäys josta kiinnostuin ja josta kirjoitin
itselleni muutaman asian muistiin joten ajattelin samalla
kirjoitella tännekin.

Ehkäpä alussa jopa hieman kuivakka historialuento
karmeine loppuineen siis edessä... 

Teitä on varoitettu!

James I - Tuttavallisemmin Jaakko I

Kuningas James lähetti siis amerikan tutkimusmatkalle
 suurehkon joukkion reippaita miehiä ja vilkkaita apupoikia.

Aikanaan laivat saapuivat perille mukavannäköiselle
niemelle Virginiassa. Paikka valittiin muitta mutkitta ilman
sen kummempia suunnitelmia ja kuinka kävi?

Maa oli sopimatonta viljelyyn, moskiitot parveilivat soisella

 alueella ja vastoinkäymisiä kasaantui huonon paikkavalinnan takia. 

Periksi herrat eivät todellakaan antaneet vaan hammasta purtiin ja kestettiin
sillä miehet tiedostivat että mistään rattoisasta lomamatkasta ei pitänytkään olla
kyse. Töitä tehtiin lujasti ja linnoituksen ensimmäiset rakennukset valmistuivat.

Samalla maastoa tutkittiin ja ilokseen miehet löysivät suuren hopeaesiintymän!
 

Linnoituksella vallitsi juhlamieliala koska tavoitteeseen,
aarteiden löytymiseen oli päästy ennätysnopeasti. Uskollinen Susan kipattiin
täyteen malmia, lähetettiin pienen miehistön kera takaisin Lontooseen josta se
palasi ennen pitkään linnoitukselle jääneiden joukkojen luokse.

Eikä suinkaan kiitosten vaan satikutien
 kera. Miesten keräämä "hopea" kun olikin tavallista

 rikkikiisua eli pyriittiä, kaunista mutta arvotonta. 

Mutta tämä alkuesittelyistä.

Karmea pettymys oli pakko niellä.

Kuukaudet vierivät ja vuodenajat vaihtuivat. Siirtokunnan viljelykset
eivät olleet tuottaneet juuri mitään. Ruokaa oli vähän ja se oli huonoa.
Rakennetut mökit olivat vetoisia ja kurjia. Malmin etsintä ei tuottanut
 minkäänlaisia tuloksia.

Ja tuolloin miesten päät kääntyivät kohti alueen intiaaneja.

Jos lyhyestä alusta sai kuvan että tässä laivalastilliset miehiä tuivertavissa tuulissa seisoivat yksinäisissä mökeissään apeina vailla ihmiskontakteja uppo-oudon maan tantereilla niin näin ei ollenkaan ollut. 

Päinvastoin, alueella oli hyvinkin runsaasti ihmisiä.

Alueella asui yli 14000 intiaania jotka menestyivät paksusti ja elivät
oikein mukavasti esi-isiensä maalla missä aina oli ennenkin asuttu.

He tunsivat alueen ja sen viljelyominaisuudet ja olivat perustaneet kylänsä kauas

 brittien valitsemasta soisesta malariamoskiittojen kansoittamasta alueesta. Monet makeat
 naurut tuli varmasti intiaanien naurettua pöljiä engelsmanneja tiiratessaan jotka taistelivat toimeentulosta horkkahyttysten ja kivisen maan kanssa kun vieressä olisi ollut maata
pullollaan muhevaa, ravinteikasta multaa ja metsät täynnä riistaa!

Alueella asui matrilineaarisia powhatanintiaaneja

Kaiketi hieman naureskellen mutta vilpittömästi intiaanit vastaanottivat
uudisraivaajaraukat ja koettivat opettaa näille tapoja selviytyä.

Paikalla tuolloin asunut intiaaniheimo oli
mielenkiintoisesti matrilineaarinen eli naisvaltainen.

Naiset johtivat heimoa oikeutetusti sillä heimo eli viljelystuotoilla, taidokkaalla
 keramiikalla ja tupakanviljelyllä jotka kaikki olivat naisten töitä. Miesten
satunnainen metsästys ei tuonut tarpeeksi varakkuutta ja leipää pöytään joten
 heimojen päälliköt olivat naisia ja suvun nimi ja arvoasemat periytyivät
tyttölasten kautta.

Tarkalla ja fiksulla taloudenpidolla ja vuosisatoja samalla
 paikalla asumisella olivat ne edut että intiaanien ruokavarastot
pullottivat ja heillä pyyhki todella hyvin.

Niin hyvin että he antoivat runsaasti omistaan heidän
 mailleen yllättäen tunkeutuneelle ukkojoukollekin jotka olivat
kuitenkin alkaneet kyräillä intiaaneja merkillisellä tavalla.

Kyse oli yksinkertaisesti siitä että katkeruus kasvoi brittimiesten mielissä
näiden joutuessa alentumaan ottamaan almuja niinkin alhaisilta
olennoilta kuin intiaaneilta ja päällepäätteeksi vielä naisilta.

Ja se että noilla naisilla ruokavarastot olivat ratketa liitoksistaan
 kun he, uljaan maan vielä uljaammat urhot näkivät nälkää ja
 hourivat malarian kourissa...

No, se oli totisesti liikaa!

Kurja, alhainen suunnitelma laadittiin.

Miehet kokoontuivat aamutuimaan ja
ryntäsivät intiaanikylään surmaten ystävällismielisiä naisia
 ja miehiä jotka olivat vain koettaneet heitä auttaa.

Britit ryöstivät mukaansa niin paljon ruokaa kun saattoivat kantaa
ja jättivät taakseen silvottuja ja raa'sti murhattuja intiaaneja.

Ystävällinen rinnakkaiselo luonnollisesti päättyi siihen.

Tuosta päivästä alkaen aina ruokavarojen ollessa vähissä hyökättiin intiaanikylään.
 Uudisraivaajien onnettomien selviytymistaitojen vuoksi hyökkäyksiä tehtiinkin usein.

Intiaaneja oli kuitenkin miehiä runsaammin ja ryöstöretket usein epäonnistuivat.

 Todellinen nälkä hiipi miesten pariin sillä poropeukaloiset ukot eivät
itsepäisyyttään perustaneet uusia viljelyalueita intiaanien aikaisemmin
lämpimien välien aikana suosittamille paikoille.

Tuona talvena kuusikymmentä prosenttia
 uudisraivaajista kuoli aliravitsemukseen, tauteihin ja kylmyyteen.

Loput raukat etsiskelivät yhä harvakseltaan rikkauksia ja
samalla taistelivat onnettomien viljelytulosten, malarian ja intiaaniheimojen
 kanssa. Tunnelma kävi kovin kolkoksi ja britit  koettivat sinnitellä
vaikka kuolema kulki pimeänä vieraana miesten vierillä alinomaa.

*

Mutta mitä tapahtui tällä välin Englannissa?
Eikö siellä välitetty kaukaisista brittimiehistä ollenkaan?

Kyllä vain välitettiin eikä Amerikkaa suinkaan oltu unohdettu.

Sillä samaan aikaan Lontoossa rekryttiin lisää uudisasukkaita 

houkuttelevin mainostalusein ja lupauksin:

Ja mainokset olivat tehokkaita. 

Eipä aikaakaan kun siirtokunta sai täydennystä, nelisensataa miestä 

saapui ilmoituksen innoittamana. Mutta tämäkään ei riittänyt. 

Siirtokuntaa rahoittava osakeyhtiö ei ollut tyytyväinen miesten elämänhallintaan 

siirtokunnassa. He epäilivät miesten ongelmien johtuvan organisoinnin puutteesta.

Arveltiin että miehet eivät keskittyneet viljelyyn tarpeeksi hyvin koska heiltä puuttui 

tarvittava motivaatio asuttaa uutta maata. 

Monet siirtokunnan ongelmat johtuivatkin siitä että nämä sivistysmaan urhot
 pitivät itseään liian hienoina tarttumaan naisen töihin, ompeluun, puutarhanhoitoon,
 hygienian ylläpitoon ja niin edespäin.

Niinpä näitä nelisensataa miestä seurasi runsaat sata naista
 vaikka ajoitus ei olisi voinut olla huonompi ruoanpuutteen, tautien ja paikallisten
 intiaaniasukkaiden takia jotka tuossa vaiheessa vihasivat ryösteleviä ja tappavia
valkonaamoja enemmän kuin mitään muuta. 

Tilanne oli räjähdysarka.

 Aikalaisvaatetusta.

 Niin naiset saapuivat nälkiintyneiden ja rähjäisten miesten pariin. 

He kiersivät likaiset mökit, näkivät siivottomat pihat ja
huomasivat rähjäisten asukkaiden hermostuneet pälyilevät katseet
aina intiaanihyökkäyksen varalta valmiudessa.

Mitä onkaan ollut silloin heidän mielessään? 

Ainakin heidän järkytyksensä oli suuri kun naisille

 selvisi ruokavarastojen koko. Tai se että niitä ei ollut.

Pettymys lienee ollut suuri kun
uusi maailma olikin jotain aivan muuta
kuin mainoksissa luvattu utopia.

Nämä naiset eivät kuitenkaan olleet mitään hienohelmoja.

He olivat tottuneet siihen että elämä oli pääosin ikävää taistelua
ravinnosta ja selviytymisestä. Joukko koostui niistä joiden taustalta jo valmiiksi
löytyi monenlaista köyhyyttä eri muodoissaan. He olivat köyhien perheiden tyttäriä
jotka oli ajettu pois kotoa tai jotka olivat lähteneet oma-aloitteisesti tai sitten
nuoria leskiä jotka olivat jääneet puolison kuoleman jälkeen puille paljaille.

 Tuolloin 1600-luvun Lontoossa tilanne oli yhtä lailla hirveää. Töitä oli vähän. 

Hyvin vähän. Naisille töitä oli lähes olemattomasti. Jos töitä sai, työtunnit olivat 

loppumattoman pitkät ja seksuaalinen ahdstelu työnantajan puolelta kuului asiaan. 

Suurin osa niistä naisista jotka eivät kuuluneet yläluokkaan, työskentelivät usein

 jopa osa-aikaisina prostituoituina joten pitkä merimatka jännittävään kohteeseen 

kuulosti tarpeeksi hyvältä. Tuskinpa he olivat edes uskoneet paratiisimaisiin 

lupauksiin onnesta joskaan eivät olleet arvanneet tilanteen olevan niin huono.

Huomioitavaa kuitenkin on että aivan kaikki naiset eivät
 kuitenkaan olleet köyhiä vaan mukana oli myös
 varakkaampia rouvia tyttärineen ihmettelemässä uutta maailmaa.

Jotenkuten siirtokunnassa kuitenkin selvittiin. 

Naiset asettautuivat aloilleen.

Miehet metsästivät. Tekivät ryöstöretkiä intiaanikyliin.

 Koetettiin kalastaa ja pärjätä. Vaikeaa oli silti.

Ja kohta asiat muuttuisivat vaikeammiksi. 

 

Koitti talvi 1609-1610. Ja silloin intiaanit päättivät että

 uudisasukkaiden taannoinen ryöstöretki oli se viimeinen tippa.

Intiaanit kehittivät suunnitelman joka osoittautui tehokkaaksi. 

 Menetelmänä oli yksinkertainen piiritys. 

Uudisasukkaat olivat rakentaneet vaatimattomien hökkeliensä 

suojaksi kolmionmuotoisen linnakkeen ja juuri tuon linnakkeen intiaanit 

päättivät piirittää. Sadat intiaanit saapuivat paikalle ja piiritys alkoi.

Tuoreille uudisasukkaille vaikeni viimeistään tässä
vaiheessa että lupaukset yltäkylläisestä paratiisista ja ystävällisistä
 asukkaista eivät aivan pitäneet paikkansa. 

Enää ryöstöretkille intiaanikyliin ei ollut pääsyä.

Mistään ei enää tullut ruoanmurenta.

Ensin syötiin hevoset. 

Sitten koirat. 

Kissat. 

Kissojen loputtua kääntyi katse rottiin.

Muutama käärme pyydystettin ja syötiin

Nekin loppuivat pian. 

Lopulta ei enää ollut mitään syötävää.

Vain loputtomasti ihmisiä. Niin paljon ihmisiä. 

Ja kun on oikein nälkä, oma puolisokin alkoi 

näyttää varsinaiselta namipalalta. 

Eikä sen sanominen ollut mikään kielikuva.

 .

Linnakkeen tapahtumista on nyt yli neljäsataa vuotta ja
 kannibalismi itsessään on eräs sellainen äärimmäinen teko josta ei
varsinaisesti tee mieli kirjoittaa päiväkirjaa.

Tuon talven tapahtumista siis hyvin vähän tiedetään mutta
se vähäkin on tarpeeksi. Esimerkiksi on säilynyt George Percy-nimisen
 uudisasukkaan tarina linnakkeen sisältä.

George kertoo näin.

"Nälkätalven aikana kenelläkään ei ollut ruokaa.
Ei ollut mitään syötävää.

Meitä oli paljon ihmisiä.

Eräänä päivänä eräs mies sai tarpeekseen.

 Hän katseli vaimoaan joka odotti heidän yhteistä lastaan.
Hän teki siten että hän tappoi vaimonsa, avasi vaimon mahan ja repi
sieltä sikiön jonka heitti pois. Hän sitten paloitteli vaimon, suolasi tämän
  ja söi. Enpä osaa sanoa oliko vaimo parhaimman makuinen keitettynä vai
 paistettuna mutta siinäpä ruokalaji josta en ollut sitä ennen kuullut."

Karmean tekonsa rangaistukseksi mies teloitettiin.

 .

Mutta mitä pidemmälle talvi kului, alkoi tapahtua muitakin
hämäräperäisiä kuolintapauksia.

Tässä vaiheessa ruoaksi oli jo keitetty kaikki nahkatavara kuten
nahkakintaat, takit ja linnakkeen maa kaavittu puhtaaksi ruohosta.
Tällöin ruoaksi kelpasi jo aivan kaikki. Ruumiita alettiin syödä.

Kuukausien kuluttua intiaanit luopuivat piirityksestä ja kevätkin koitti.

Laiva nimeltä Merenseikkailu saapui tarkistamaan uudisasukkaisen
voinnin ja tuomaan yhä lisää uudisasukkaita.

Kauhea totuus selvisi, 90%
 asukkaista oli menehtynyt nälkätalven aikana.

Mitä lopulta tapahtui viimeisille uudisasukkaille ja intiaaneille?

Samana vuonna ylläolevan karmean tarinan kertoja George Percy
johti vajaan sadan miehen murharyhmän intiaanikylään jossa he
 tappoivat 75 ihmistä, polttivat koko kylän ja sieppasivat kylän
 kuningattaren ja hänen kaikki lapsensa tappaen myös kaikki kylän
eliittiin kuuluvat johtajanaiset.

Lapset he heittivät vuolaaseen jokeen ja itse
kuningatar puukotettiin kuoliaaksi linnakkeessa.

Jäljellejääneet intiaanit eivät toipuneet vaan pakenivat koko alueelta.

Tämän jälkeen uudisasukkaat panostivat maanviljelyyn,
organisoivat toimintansa paremmin ja yhä enemmän ja
enemmän uudisasukkaita saapui.

Loppu onkin amerikan, tarkalleen sanottuna Virginian
 osavaltion historiaa. Hyvin kävi ainakin uudisasukkaisen osalta.

Miksi satuin kiinnostumaan tästä jutusta on seuraava.

Vaikka kannibalismista uudisasukkaisen seurassa on kertomuksia ja
 perimätietoa, mitään arkeologisia todisteita ihmissyönnistä
 ei ole löytynyt. Ennen kuin nyt.

.

Tämä kallo on ajoitettu tuolle kauhealle nälkätalvelle
 ja tutkijat tietävät siitä jo aika paljon.

Kallo on avattu siten että aivoihin on päästy käsiksi.

Ne on syöty kuten myös kasvojen liha. Myös kieli sekä
kaulalihakset päätyivät jälkien perusteella ruoaksi.

Kaikki tämä on päätelty luussa olevien merkintöjen mukaan.

Kallon omistaja on ollut 14-vuotias tyttö.

 Tiedetään myös että hän ei ollut köyhä nuori nainen sillä aikanaan
hän on syönyt korkeaproteiinista ravintoa joka viittaa suoraan siihen että hän oli
korkea-arvoisemman uudisasukkaan tytär joita linnakkeessa oli myös useita.

 Ja mikä merkillisintä, hänen kasvonsa on pystytty rekonstruoimaan.

  Juuri nämä kasvot herättivätkin mielenkiintoni tutkia tapauksen taustoja.

.

"Joku teki, mitä oli pakko."

(Sanoo tutkimuksiin osallistunut antropologi Douglas Owsley
kannibalismiin turvautuneesta jamestownilaisesta.)