Granit-kulho ja pieni vieras

Näitä unkarilaisia Granit-sarjan kaunottaria löytyy monen kotoa.

Millaisia teillä on?

Minulla on harmikseni näitä vain muutamia.

Kokoelma karttuu sitä mukaan kun niitä halvalla löydän. 

...Ovat kuitenkin suhteellisen yleisiä joten niistä ei kannata maksaa maltaita,

tosin, niin sieviä että ovat kyllä että ihmettelen etteivät hinnat ole korkeammat.

Googlailin mitä ihanuuksia sarjassa on ja esim. Paperitähden blogissa on

kadehdittavia kaunokaisia. Voisin syödä kuukauden kaurapuuroa linkin

kahden maitokannun takia.

Tässä kohdassa varoitan:

jos pelkäät hämähäkkejä, sulje blogini nyt.

Olen nimittäin muutaman viime päivän aikana huomannut pieniä

hämähäkkiystäviä kävelemässä vähän siellä täällä. Ja olen myös 

oppinut tuntemaan niiden tapoja hiukan enemmän. Esimerkiksi 

olen oppinut että ne pitävät kovasti valosta. 

Edellispäivänä luin yölamppuni kanssa lattialla makaillen ja 

luokseni käveli hiljakseen uudelleen ja uudelleen pieni musta hämähäkki. 

Sinnikäs tyyppi, nappasin sen nimittäin joka kerta tuohon kuvan Granit-kulhoon

 ja kävin pudottamassa sen huoneen toiseen nurkkaan (etten vahingossa liiskaisi 

sitä lukiessani) ja aina vain tämä käveli piiitkän lattiapinta-alan matkan 

takaisin luokseni. 

Ajattelin että ahaa,tämä musta kaveri selvästi tunnistaa ihmisyksilön joka 

hänen sukuisistaan eläimistä pitää mutta sitten tulin järkiini ja luulen

että yölampullani oli enemmän vetovoimaa tässä asiassa kuin minulla.

Kävin pudottamassa heilukoiven vielä kerran huoneen toiseen nurkkaan

ja sammutin yölamppuni, olikin jo aika mennä nukkumaan.

Hän on tainnut tulla lemmikkilaumani heinäpaalin sisältä. 

Mahtaa olla merkillistä nyt, pitkä kylmä talvi ulkosalla heinien kätköissä 

nukkuessa ja sitten iso lämmin tila ja ihminen joka kantelee edestakaisin 

unkarilaiskulhossa. 

Mitä seikkailuita mahtuukaan yhden hämähäkin elämään.

Arvoituksia ja ilmoitus

Eräs kirjaharrastukseni koskee 

vanhoja 50-60-lukujen äidinkielen oppikirjoja.

Onnistuin haalimaan näitä käsiini jo lapsena, 

lähinnä koulusta jossa oli vanha kirjasto.

Oppikirjoilta nämä eivät tunnu sillä ne ovat pikemmin satukirjoja ja sisältävät

 pieniä runoja ja loruja, kertomuksia suomen historiasta sadunomaisesti 

kerrottuna ja mielikuvituksellisia, välillä raakojakin tarinoita

 joissa on opettavainen loppu.

 Nämä kirjat henkivät aikansa mentaliteettia joka lisää niiden

 viehätystä paljon ja soma kuvitus on kuvaannollinen

 kirsikka kakun päällä.

Sunnuntai-illan ja tulevan maanantain ratoksi

 tässä muutamia arvoituksia neljännen luokan oppikirjasta. 

Kukapa nykylapsi tai edes nuori aikuinen osaisikaan vastata näihin!

Kuvat arvoitusten vieressä antavat onneksi vinkin vastauksesta.

 

Pupuleipomoa voi nykyään seurata myös facebookissa.

Kirjoittelen sinne niitä pikkujuttuja ja uutisia jotka eivät blogiin pääse.

KLIK

Leppoisaa loppuiltaa arvoitusten parissa! 

 

Hetiketti

Ihania muutaman kymmenen sentin ostoksia kirpulta.

Nämä pakasterasioihin tarkoitetut tarrat ovat niin kauniita että

 raaskiiko niitä rasioihin pakkasen pimeyteen tuhlatakaan?

En ole ihan varma.

Nämä ovat Hetiketti-etikettejä.

Lukeeko blogiani sattumoisin kukaan sellainen joka on 70-luvulla

 keittiöpuuhissa hyörinyt ja näitä silloin kenties pakasteisiin liimaillut?

70-luvulta päivää-blogi tietää kertoa että ne olivat syksyn 1973 uutuus.

En tiedä ovatko nämä uustuotantoa sillä ne ovat niin erinomaisen hyvässä

kunnossa. Toisaalta netti ei kerro Hetiketeistä mitään... Uustuotannosta

löytyy yleensä joitakin virtuaalisia viitteitä.

Kauniiden tarrojen suunnittelija on hetkeksi unohtunut

 mutta onneksi taas enemmän pinnalle päässyt Nanny Still.

Nanny valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1949.

Kymmenen vuotta myöhemmin hän jenkkipuolisoineen muutti 

Belgiaan jossa asui koko loppuelämänsä työskennellen etänä suomeen.

Hänen korunsa sekä lasitavaransa ovatkin itselleni entuudestaan

 tuttuja mutta en tiennyt että hänen repertuaarinsa ulottui myös

 näin vaatimattomiin pikkuisiin kodin hyödykkeisiin.

Hyvä kuitenkin niin. Ovathan nämä aivan herttaisia.

Taustalla vilahteleva kangas on rullaverhoni!

Vaikka kameran huonoudesta johtuen joudun käsittelemään pimeitä kuvia välillä 

ihan liikaakin, tämän värit pitävät täysin paikkansa. Ihanan räikeää!

Taisin olla 14 kun raahasin tämän polkupyörälläni kotiin 

kirpputorilta hyvin hankalasti ja vaikeasti.

Ja kun tuolloin teininä kiinnitin sen hienoa yritteliäisyyttä osoittaen mutta ilman 

remonttitaitoja ikkunaani, putoili se sieltä ikkunan alla olevalle sängylle ja päälleni

 kovan kolinan säestyksellä monta kertaa viikossa. Hienon retroverhon takia 

kuitenkin iltaiset ja aamuiset puisen ja varsin kovan verhontangon aiheuttamat

 kuhmut olivat pikkuseikka.

Nykyään verho on poissa käytöstä sillä en ole onnistunut kuljettamaan sitä 

Helsinkiin asuntooni eikä se ole tarpeellistakaan sillä pelkäisin että se haalistuu kesällä 

armottomasti aamusta iltaan asti auringonpaahteessa kylpevässä asunnossani. Otankin

sen vain ajoittain esiin, ihailen ja odottelen rauhassa ikkunaa johon voin sen 

aikanaan pysyvästi ripustaa.

Iltapyjama

Oletteko te ennen törmänneet nimitykseen iltapyjama? 

Minä en ole. En ainakaan tässä merkityksessä.

"Älä leimaa naista joka käyttää iltapyjamaa! 

Ne ovat viimeisintä muotia ja THE POOL ROOM 

on mitä muodikkain ravintola! 

Ei väliä mitä kukaan muu sanoo - 

ME rakastamme naisia iltapyjamissa.

Tule illalliselle ja pyjamaisen tanssin ja juomien pariin. 

*Housuasu myös hyvä!!

*

Tämän mainoksen löysin kun tutkin netin sanomalehtiarkistoja. 

Se julkaistiin 1.2.1969 Palm beach daily news-lehdessä.

 Ajattelin heti että kyseessä täytyy olla pahennusta aikanaan herättänyt ihoanuoleva 

housuasu, juhla-asuna se oli vielä kovasti epätavallista ja riettaanoloista 60-luvulla. 

Teoriani on hyvä mutta jos 

iltapyjama = housupuku niin miksi mainos mainitsee housupuvun erikseen?

Muodin historiantuntemukseni on puutteellinen, onneksi on google.

20-luvun "iltapyjama" näytti tälle.

Google selvitti että iltapyjama asuna ei ole suinkaan 60-luvun keksintöä

vaan 1920-luvun. 20-luvun alussa lomat meren rannalla, iltajuhlat ja muut

vapaamielisehköt tapaamiset vaativat epämuodollista mutta juhlavaa

 pukeutumista ja "iltapyjama" keksittiin. Sitä en tiedä miksi ne vaipuivat

 unhoon ja miksi niillä oli niin huono maine naisten asuina niin monta

vuosikymmentä myöhemmin.

Kenties siksi että 1960-luvulla ne näyttivät tältä?

 Tässä on silkki-iltapyjama 1960-luvun lopulta. Miten kaunis se onkaan!

Miten mielelläni pukeutuisin tällaiseen asuun ja lähtisin

ravintolaan illalliselle "pyjamaisen tanssin

 ja juomien pariin!"

Oikea suomalaisen konservatiivisesti pukeutuvan ihmisen kauhistushan tämä on.

 Mutta miten hauskaa olisikaan tällaisessa tepastella illlallis-iltana ravintolassa! 

Varmasti perässä tulisi kulkea palkattu apulainen joka nostelisi ihmisten 

pudottamia silmiä lattialta ja ojentelisi niitä takaisin. 

Pyjaman asemasta 1960-luvulla vielä tämä:

"Pajamas were introduced by the Roman designer Irene Galitzine in 1960 

for elegant but informal evening dress. They greatly influenced fashion 

during the 1960s and continued into the casual 1970s. Palazzo pajamas 

featured extremely wide legs and were often made of soft silk and 

decorated with beading and fringe. 

During the 1970s, eveningwear and loungewear merged, as evening styles

 became increasingly simple and unstructured. Halston was particularly known 

for his bias-cut pantsuits of satin and crepe, which he referred to as “pajama dressing.”

 In light of this, popular magazines suggested readers shop in the 

lingerie departments for their eveningwear."

Eli alusasu-osastoille iltapukuostoksille mars :)

Vintageturkiksen eettiset ongelmat

Eräs asia on tuottanut minulle jo niin lukuisia tunteja aktiivista päänvaivaa
että loppupäätelmänä (ennen kuin olen päässyt alkuunkaan!) voisin
melkein sanoa että ei olisi kannattanut.

Kirjoitin tämän tekstin jo jonkin aika sitten mutta en ollut tyytyväinen siihen joten jätin sen julkaisematta odottamaan parempaa aikaa kun olisin tullut parempaan lopputulokseen kannastani. Tänään törmäsin yle:n sivuilla uutiseen jonka otsikko "luonnonturkikset halutaan eettisiksi"-pakotti taas palaamaan aiheen pariin.

Taannoin löysin kirpputorilta upean takin. Sen valmistaja oli turkulainen Milgo-Lady, takki istui täydellisesti, se oli lämmin ja naisellinen. Ihana tekoturkiskin siinä oli paitsi muutaman minuutin viiveellä takkia sovittaessani tajusin että kyseessä on vanha takki, ainakin 50 vuotta vanha takki, eihän se voi olla tekoturkista. 

Ajattelin että olkoon, se menee keinoturkiksesta ja olisi ehkä ihan ok käyttää pieniä määriä turkista jos se on vanhaa. En ymmärrä mikä järki tavaran tuhoamisessa olisi vain siksi että se kantaa  kivun leimaa. Se on täytetty ja hinta on maksettu. Nyt jäljellä on enää tavara. Ja minä halusin sen tavaran.

Hinta oli neljä euroa ja takki lämmin. Sain sen kotiini, vaihdoin parin napin paikkaa jotta takki istuisi paremmin.

Sen koommin en olekaan takkiin tarttunut koska minulla on henkinen este. En ole aikaisemmin joutunut tarkistamaan mielipiteitäni aihetta koskien koska en ole ennen joutunut tilanteen eteen joten aloin ajatella tehneeni harkitsemattoman päätöksen.

Mitä tulee eläintuotteisiin, on oltava hyvin varovainen jos haluaa tehdä rajanvedon siihen mikä on oikein ja hyvää ja mikä väärin ja pahaa. Joillekin nämä valinnat ovat selvät joka hetki, toiset liikkuvat harmaalla alueella tehden erilaisia valintoja oman senhetkisen ajattelutapansa mukaan.

Itse en syö lihaa enkä oikein ymmärrä miten muut sen saavat sujumaan.
Eivätkö he mieti mitä se on, mistä se on tehty? Eikö se ällötä, hirvitä?

Itse käytän kuitenkin maitotuotteita, outoa sekin jos miettii sen alkuperää. Mutta todellakin lähes yhtä väärin se on eettisesti. Lehmähän ei tuota maitoa luonnostaan vaan sen on saatava vasikka joka vuosi jotta maidontuotanto voisi jatkua. Sonnivasikat menevät teuraaksi ja naaraspuoliset samaan koneistoon kuin äitinsä. Vasikat myös erotetaan emästään nopeasti josta osapuolet kärsivät. Kuvitelkaa vain äiti-ihmiset ja muutkin.

 En siis todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Niinpä käytän myös nahkavaatteita jos sellainen eteen sattuu, onhan sekin lähes yhtä lailla lihantuotannon sivutuote kuten se maitokin vaikka maito onkin näistä kahdesta pahempi.

Kahden minkin häkki, koko elämäksi, vuosiksi.

Kaikki nämä asiat olin siis päässäni järkeillyt ja nyt minulla oli tämä uusi dilemma, kauniin takin kaunis turkiskaulus. Turkis kun on aina se päätuote, ei milloinkaan sivutuote. Vaikka nyt silmäni näkee takin ja turkiksen, voin helposti kuljettaa henkistä silmääni taaksepäin...

Perikuntaan joka tyhjentää mummon jäämistöä. Mustaan kaappiin jossa takki riippui muutamia kymmeniä vuosia. Aikaan kun takki oli kantajansa yllä. Aikaan kun muuan naishenkilö kulkeutui kauppaan jossa hän ihastui kauniiseen takkiin. Hetkeen kun myymäläapulainen nosti takin kuorma-autosta lastatusta vaaterekistä ja riisui sen pukupussista. Jaksoon kun takkia valmistettiin tehtaassa ja kun vuodasta leikattiin sopiva turkiskappale. Hetkeen kun turkis pakattiin.

Hetkeen kun nahka nyljettiin ja nyljetty ruho heitettiin pois. Hetkeen kun kaunis kettu tapettiin.

Hetkeen kun eläin pelkää. Hetkeen kun verkkopohjaiseen häkkiin tunkeutui käsi tai kuristuslenkki joka tarttui eläintä niskasta ja siihen niskaan sattuu.

Niihin vuosiin kun eläin jonka luonnollinen elinpiiri on kilometrejä pakotetaan asumaan kuutionmuotoisessa verkkohäkissä. Jossa ei ole mitään muuta kuin häkin seinät ja lattia.

Siihen hetkeen kun pieni kettu syntyy.

Ja nyt minusta tuntuu etten voi pitää sitä takkia. Miten minä voisin? Mutta "se on täytetty," hinta on maksettu tuottajalle kauan sitten, vuosikymmeniä sitten ja nyt on enää tavara, tavara joka ei itsessään ole minulle vastenmielinen.

En sinänsä koe elävästä olennosta peräisin olevia asioita vastenmieliseksi. Voisin todella käyttää vaikkapa ihmisenluukoruja jos se vain olisi sallittua ja mahdollista täysin ilman mitään moraalis-eettistä ongelmaa jos se tulisi luonnollisesti kuolleista ihmisistä joita tämä ei haittaisi. (Onpa outo ajatus mutta esimerkkinä.)  Pidän höyhenhiuspannoista, olen tehnyt hauen selkärangasta itselleni kaulakorun ja minua viehättää monien eri alkuperäisasukkaiden tapa käyttää hyödykseen luonnonmateriaaleja. Voisin siis periaatteessa käyttää kierrätysturkista, varsinkin näin pienessä määrin mutta ongelmia tuottavatkin mielikuvat.

Millaisen sanoman lähetän ympäristööni? Eikö kaunis turkis voi vedota johonkuhun joka haluaa itselleenkin kauniin turkiksen ja menee sitten sellaisen ostamaan? Enkä ole silloin osa turkisteollisuutta itsekin vetoamalla muiden ostopäätöksiin?

Toisaalta, sama ongelma on kaikissa tekoturkiksissakin. Niitä on muuten nykyään paljon olen sen ilokseni huomannut, ne myös näyttävät aidoilta. Tuskinpa kukaan vähänkin vieraampi turkis-innostuja pysähtyy luokseni ja alkaa tivaamaan onko kyse aidosta tuotteesta.

Kuva.

Yllä viittaamassani yle:n artikkelissa haastatellaan luonnonturkisyhdistyksen Kaarlo Nygreniä.

Tämän mukaan turkiksen epäeettisyyden leima tulisi riisua pois sillä myös liikenteen, onnettomuuksien sekä metsästyksen seurauksena syntyy turkista. Edellämainittuja tapahtuu joka tapauksessa lajinharvennuksen ja liikenteen takia, miksi siis hävittää tuote joka on kuitenkin tietyissä piireissä haluttua? Yhdistys on rekisteröinyt tavaramerkin "Villi suomalainen turkis"-jonka avulla turkis voidaan jäljittää ja ostaja voi varmistua sen "villistä" alkuperästä. "

"Turkiksesta tehdään eettinen tuote. Sen turkisnumero pysyy nahassa myyntitiskille saakka ja ostaja voi tarkistaa tiedot numeron perusteella. Samaan tapaan, kuin kananmunat jäljittää koodin perusteella, Nygrén selvittää."

Mitä ajattelette tästä? Artikkeli on luettavana täällä.

Itsessä tuo herättää sellaisia ajatuksia että ihanko oikeasti yhdistys alkaa keräämään auton yliajamia ja "onnettomuuksien" jälkeisiä raatoja teiltä ja valmistamaan niistä turkista? Ihanko oikeasti eläimen turkki on tuollaisten tapausten jälkeen käyttökuntoinen?

Vai onko tuo suuremman hyväksynnän hakemista metsästykselle josta osa on kuitenkin pelkkää joillekuille nautintoa tuottavaa huvimetsästystä eikä lajin kurissapitoa. Että onko tuollainen turkis sitten todella kutsuttavissa eettiseksi? Ei ainakaan sen eläimen kannalta joka takuulla mielummin on elossa kuin raatona kolmekymppisen bisnesnaisen kaulassa. Minusta on myös vaaarallista alkaa liittämään mielleyhtymiä "turkis" ja "eettisyys" yhteen erityisesti maailmassa josta ei olla vieläkään saatu karsittua turkistarhausta kokonaan pois. En siis tullut tästä artikkelista yhtään sen paremmalle mielelle.

Mitä tulee tuohon takkiini, en ole vielä käyttänyt sitä. Ehkä siis mahdollisesti valhe auttaa? "Nykyään saa niin aidon näköistä tekoturkista!" päädyn kenties sanomaan jos pääsen yli henkisistä esteistäni.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut loukata ketään vaan lähinnä selvitellä omia ajatuksiani. Minua kiinnostaa myös sinun kantasi aiheeseen vintageturkis. Mitä sinä tästä ajattelet? Mitä juuri sinä tekisit?

Retrovaateostoksilla

Olipa hyvä että noin kuukausi sitten siivosin kaappeihini tyhjää tilaa.

Sen oli kai tarkoitus täyttyä sillä kävin Uff-kaupan alepäivillä.

Minä en erityisemmin pidä uffista enkä haluaisi sen toimintaa tukea

 mutta minkä teet, niissä on musertavan ihanat retrovaatevarastot. Vain muutamia 

kertoja vuodesta voin mennä kauppaan ja tuntea sitä samaa mitä kai monet 

naiset tuntevat joka kerta vaatekauppaan mennessään; 

haltioitumista ja tunnetta että haluaa kaiken.

Verho jota en ostanut, koska kaikkea ei voi saada.

Kaikkea kaunista olisi joka puolella, psykedeelisiä kuvioita, köynnöksiä

 joissa on satumarjoja ja galakseja, mekkoja joiden kankaisiin on kudottu

 kulta- ja hopealameeta, takkeja jotka ovat aitoa, paksua villaa eivätkä

 mitään ensimmäisen tuulen läpäiseviä kertakäyttörättejä ja ihmeellisiä 

muotoja ja rönsyjä sellaisin värein että oma mielikuvitukseni ei 

vaivaamatta sellaisia osaisi keksiä. 

Nostelen asuja tangoilta jonkinlaisessa hypnoosinkaltaisessa tilassa ja ihmettelen 

miten näitä ei ole kukaan vielä ostanut... Samassa muistan lauseen jonka joku

 joskus minulle sanoi; "mikset sä vaan joskus voisi hankkia jotain normaalia vaatetta..."

Niin paljon houkutuksia, niin vähän voimaa käsivarsissa. 

Kantokyky on onneksi rajallinen. 

Ihastuin erityisesti näihin kenkiin, niin pöhkö en silti ole että 

ostelisin niitä varastoon kun koko on monta numeroa liian pieni.

 Mutta mikä sääli! Toivottavasti joku hyvä uusi omistaja hankkii ne.

Tästä villapuserosta minun oli ihan pakko ottaa kuva. 

Katsokaa nyt sitä.

Jos se vain olisi ollut vähän inhimillisemmän muotoisemmassa 

villapaidassa, olisin hankkinut sen. Nyt toivon että se 

saa hyvän hipsterikodin. 

Linnun kalansilmämäinen silmä oli muuten nähdäkseni 

käsinpuhallettua lasia ja todella kaunis.

Joskus sen printin ei tarvitse olla mitenkään

 psykedeelinen ollakseen kiva. 

Tämä oli hirveän herttainen hame.

En vain ymmärrä miksi todella monet 60/70-lukujen pitkät hameet 

on tehty neljästä eri kappaleesta. Näyttää typerältä kun hameen keskisauma

joka nykyvaatteissa on sivussa onkin edessä eikä sitä saa kääntämällä

 piiloon koska jokapuolella on saumoja!

Mitään näistä ylläkuvatuista en kuitenkaan ostanut.

Sen sijaan ostin tämän vihreän täkin. Onko tuttu? Miltäköhän vuosikymmeneltä? 

Se nyt on sivuseikka sillä olin täkin tarpeessa ja tämä oli juuri sopivan värinen,

pidän myös haavanlehtikuviosta. 

Koin myös sydämentykytyksiä sillä näin henkarilla tämän vieressä

 turkoosinvärisen silkkitäkin jollaista olen himonnut pitkään mutta 

lähempi katselu paljasti sen olevan sittenkin petauspatja! Itseasiassa 

sellaisellekin minulla olisi ollut tarvetta vierassänkyyn (eli lattialle) 

mutta en jaksanut kantaa. Oli todella kaunis.

Tässä on hienoja lurexmekkoja. 

En ole varma myisinkö nämä pois vai muokkaisinko ne itselleni, 

tokihan ne siis olivat aivan liian isoja kuten aina. Ilmeisesti n. 36-38-kokoiset 

menevät heti kauppaan tullessaan sillä en ole ikinä löytänyt uffista yhtään 

vanhaa kimallemekkoa joka olisi jotain muuta kuin xl-xxxxxxxxxxl-kokoa. 

Näiden muokkaus mittoihini tulee kyllä viemään aikaa eikä tule

 olemaan helppoa, varsinkaan vihreän kohdalla jos sen teen joten katsotaan.

Nämä kaksi olivat hauskat perusmekot joihin

 tarvitsee tehdä vain pieniä muutoksia.

 Vähän nipistää vyötäröltä ja avata ruskean mekon 

kalvosimet (liian lyhyet hihat) ja pidentää 

niitä. Tai kenties teen niistä 3/4 hihat.

 Tämä on aivan kamala kuva. 

Minulla on vanha lainakamera ja joudun muokkaamaan rankasti melkein 

joka kuvaa eikä silloinkaan, tai varsinkaan silloin aina onnistu. Tämä mekko

 oli todellisuudessa tummansininen eikä sähkönsininen ja tätä ei tarvitse edes

 korjailla mitenkään.

Sitten aamutakkilinjalle.

Tämä on ihan kamalaa, montako aamutakkia ihminen tarvitsee?

Minulla on entuudestaan kaksi ja nyt tuli kaksi lisää.

Kenties myyn toisen mutta en kyllä tiedä kumman,

pidän niistä molemmista hirveästi. 

Tämä sinivioletti on aika ätläkkä mutta 

livenä mahdottoman hauska ja istuu kuin

hienompikin iltapuku.

Tätä en voinut jättää koska se oli

ensinnäkin pronssinvärinen ja koska 

siinä on sipuleita!

Siis tarkasti kun katsoo niin siinä on siis sipulin

 maanpäällinen osa kukkineen joka jatkuu 

juuriin ja maanalaiseen sipuliin!

Ostin lisäksi pari takkia joita en vielä kuvannut.

Tuntui mukavalta kun toista takkia sovittaessani takkirekkien 

edessä kuulin takaani puhetta jota en tarkemmin huomioinut.

 Kääntyilin siinä peilin edessä ja pian joku kosketti käsivarttani.

 Tämä joku oli vajaa kolmekymppinen englantia puhuva varsin

 salskea mies joka totesi: 

"Beautiful.

Yes. You should buy it." 

Mies katsoi minua päästä varpaisiin, nyökkäsi hitaasti ja sanoi vielä;

"Definitely. 

Trust me." 

Mies väläytti kiltin hymyn ja sitten hän lähti.

Tässä oli siis täysin tuntematon mies joka ei edes yrittänyt 

iskeä ja jäädä roikkumaan epämiellyttävänä iilimatona vaan kertoi 

vain vilpittömän kohteliaisuuden (sellaiseksi tuo kommentti oli 

selvästi tarkoitettu) ilman mitään taka-ajatuksia tai yrityksiä

 saada itselleen jotain takaisin.

Eli vanhanaikainen herrasmies. 

Todella ilahduttavaa törmätä tällaiseen käytökseen joka 

kyllä piristää arkea. Ja tuo tuntematon mies myös muistutti minua 

siitä tärkeästä, todella tärkeästä seikasta että AINA kannattaa sanoa toiselle 

hyvä ja kaunis sana. Vaikka tuntemattomalle, tai  erityisesti 

tuntemattomalle. Eikä sen sanotun niin ihmeellistä tarvitse olla kuten

 nähtiin, kunhan se sanotaan positiivisella tarkoituksella.

(Minulla ei muuten ole beigeä kokolattiamattoa.
Nämä on kuvattu kerrostalon betonisen pesuhuoneen
lattialla ennen kuin tungin ostokset koneen syövereihin! :)

Musiikkilauantai

Flunssa ei ole mennyt päivässä ohi vaan on kiristänyt otettaan, 

mitäpä muuta sitten heikoilla voimillani tekisin kuin kirjoittelisin tänne?

Vaikka aika monella on jotain terveysongelmia ihan arjessakin, vasta tällainen

 akuutti flunssautuminen tuo esiin outoja mielihaluja. Olen ollut kasvissyöjä jo

 melkein 17 vuotta mutta tänään olen himonnut meetvurstia. Liekö minulla siis 

suolanpuutetta kun normaalisti siis tuollainen juttu ei juolahda mieleenkään. Kävin

 jo hitaasti astellen ja varoen marketissakin mutta en löytänyt mitään meetvurstin 

korviketta. En kyllä ostanut siis sitä aitoa ainettakaan tämä todettakoon. 

Nyt tällä hetkellä ajatelen vain meetvurstia, meetvurstia, meetvurstia. 

Jotkin makumuistot eivät haihdu kielen nystyistä ikinä, tuosta 

viimeisestä meetvurstinsyönnistäni kun on jo kohtuullisen lukuisa vuosi.

Lisäksi, kaiken päivää, itseasiassa tämä alkoi jo

 eilisiltana, päässäni on soinut Edelweiss. 

Nämä ovat taas näitä aivojen omalaatuisia päähänpistoja, 

en ole kappaletta ajatellut sitten ala-asteen musiikintuntien

 jolloin sitä tuli laulettua mutta tänään olen ottanut takaisin

 kaikki Edelweissittömät vuodet joita tässä välissä on ollut.

 Ihana Julie Andrews esittää kappaleen kieltämättä paremmin

 kuin mitä minä täällä videon mukana raakkuessani. 

Suonette anteeksi etten liitä tähän omaa ääninäytettäni 

joka varmasti kyllä toisi hymyä huulille.

Selvästi tämä tauti järjestelee aivojeni ratoja uudelleen 

sillä aikaisemmin mainitsemani musiikinkuunteluinhoni tuntuu

 ainakin hetkeksi väistyneen. En nyt siis varsinaisesti inhoa

 musiikkia, arvostan sitä kuin viinilasillista. Joskus sellainen

 tekee hyvää mutta ei jatkuvasti nautittuna. 

Musiikki muokkaa liikaa mielialojani ja on sellaista aivohuumetta

 mutta ilmeisesti flunssa on pumpuloinut päätäni niin että nyt olen

 kuunnellut koko päivän musiikkia ilman haittavaikutuksia.

Siitä ei vain meinaa tulla mitään vaikka haluaisin koska kun tietokoneeni kuumenee

 liikaa videoiden johdosta se sammuu ja päädyn lisäksi koko ajan selvittelemään

 eri muusikoiden elämäntapahtumia ja käänteitä ja kiinnostun artistin personasta. 

Riipaisevia tarinoita on kylliksi löytynyt tähänkin päivään.

Esimerkiksi The Carpenters-yhtyeen Karen Carpenterin elämänkaari

 oli niin surullinen. Valtavan suloinen ja kaunis nuori nainen niin

 sisältä kuin ulkoakin menehtyi anoreksiaan vain 33-vuotiaana.

 Murheellisemmaksi tapahtuman tekee se että taisteltuaan anoreksian 

pauloissa vuosikaudet, hän oli lopultakin parantumassa kunnes sai 

massiivisen sydänpysähdyksen johon hän kuoli. Anoreksian ja 

ulostuslääkkeiden sivuvaikutusten rajusti heikentämä sydän 

ei kestänyt äkillistä muutaman kuukauden sisään hankittua 

painonlisäystä. Eli anoreksian suurin aiheuttaja, henkinen puoli

 oli voitettu joka ei varmasti ollut helppoa ja sitten kävi noin traagisesti. 

Voi itku.

Niin kaunis kirkas ääni.

Karenin elämästä on muuten tehty 43-minuuttia pitkä elokuva -
Barbein.

Näet elokuvan tästä, tästä ja tästä.

Näyttelijöiden tilalla ovat tosiaankin barbie-nuket.
 Erikoista kyllä, sitä ei juuri huomaa traagisen ja
koskettavan sisällön vuoksi.

Elokuva alkaa lopusta, Karenin äiti löytää
tyttärensä kylpyhuoneesta juuri menehtyneenä jonka
jälkeen puretaan faktoja jotka johtivat alkukohtaukseen.

Kannattaa katsoa.

Olen tänään myös tutkinut cd-hyllyjäni ja löysin ilokseni

 kaikki mahdottoman laittomat Beatles-levyni.

Joskus teininä isälläni oli tuttava joka teki rajantakaisia ostosreissuja. 

Isäni kivasti ajatteli minua ja pyysi tuttuaan tuomaan tyttärelleen musiikkia

 ja niinpä sieltä sitten tuli Aquaa, Mr Presidentiä ja muuta aikanaan

 normaalien teinien kuuntelemaa musiikkia. Tein sitten niin että myin 

ko. piraatti-cd:t kirpparilla joista tienasin hirveät määrät rahaa ja valistin

 isääni minkälainen musiikki olisi enemmän lapsensa mieleen. 

Seuraavalla kerralla sainkin sitten koko Beatlesin tuotannon muun muassa!

Aikana kun netti hädin tuskin oli keksitty, olivat näihin piraatti-cd:hin

 ympätyt extrakappaleet joita ei löytynyt virallisilta cd-levyiltä

 kovaa kuunteluvaluuttaa ja statuksennostajaa kaveripiirissäni. 

Niissä siis on sellaisia harvinaiskappaleita joita nykyäänkin kuulee 

vain youtubesta tai vertaisverkosta.

Ihanat laittomat kapistukseni, näitäkin olen tänään kuunnellut.

Tuon kauniin pirteän verhon löysin sisarensa kanssa muistaakseni

 Porvoon kissatalon yhteydessä olevalta kirpputorilta. Jos satutte 

Porvooseen, kannattaa tehdä kieppi kissatalon kautta. 

Itse rakennus on huikaisevan kaunis, unelmataloni jonka hankin

 sitten kun voitan miljoonia lotossa (vaikka en lottoakaan) ja myös

 piha on kaunis. Niistä pelastetuista kisumirreistä puhumattakaan.

Minä jatkan musiikinkuuntelua ja makailua. Flunssassa on kuitenkin kiva 

kun tietää että vaikka miten inha olo olisi, se menee ohi eikä ole mitenkään

 vaarallista. On niin paljon kroonisesti sairaita ihmisiä jotka joutuvat

 elämään kremppojensa (usein understatement) kanssa joka päivä ja joka hetki. 

Paljon voimia jokaiselle arjen jaksamiseen kunkin omaan kotiin ja

 perheeseen ja mukavaa viikonlopun jatkoa.

Villit kuviot opiskelijanaisen asunnossa

Lupauksestani huolimatta, en tänään kirjoitakaan sitä myrkkyjuttua.

Minuun on iskenut flunssa, makailen päivät sängyssä ja addiktoiduin 

katselemaan erästä brittisarjaa nonstoppina netistä jonka seurauksena koneeni

 ylikuumeni, kaatui ja aiheeseen kirjoittamani word-tiedosto katosi. En ymmärrä

 miten se kävi koska automaattisen tallennuksen pitäisi toimia. Ei toiminut. 

Motivaatio meni tältä erää mutta ihan hyviä juttuja on mahtunut tähänkin 

päivään, kuten tilaisuus keikeillä kameran edessä esitellen tätä sinistä pukua.

Hmm...Olisiko pitänyt kammata hiukset?

Ostin tämän sinisen asun XXXXL-koossa alkusyksyllä. 

Sen kuntoonsaatto vaati sitä että leikkasin vyötärön molemmilta

 puolilta lähes puoli metriä kangasta pois ja vaihdoin vetoketjun paikkaa. 

Tein siitä lisäksi todella tyköistuvan joka on hyvä ja huono juttu sillä tavoin

 että jos vaate istuu kuin hanska, huomaa kaikenlaisen naminsyönnin lopputuloksen

 tosi hyvin! Vaate ei enää kunnolla mahdu päälle! 

Menihän tämä sentään ylle mutta kovin radikaaleja asentoja ei tässä

 oteta ennen kuin putoaa pari kiloa tai vyötärön napit alkavat sinkoilla seiniin.

Aivastuksen isku itselaukaisimen aikaan

Pidän tästä siksi että levoton 70-luvun kangas yhdistyy konservatiiviseen

 vaatemalliin. En osaa kuvitella tätä kangasta minkään muunlaiseen 

vaatteeseen kuin tällaiseen perinteiseen mekkoon.

Onhan se ainakin... Erilainen.

Retrojuomalasien opas

Suomalaisesta käyttölasista on aika vähän tietoa liikkeellä
ellei mene erikseen kirjastoon ja tutki siellä erilaisia opuksia.

Tällä aukeamalla on listattu useita nyt keräilykohdelaseja 

alkuperäisine arvoineen.

Halvalla voi hankkia hauskan ja vanhan astiasarjan,
näitä eriparikupposia kun löytää puoli-ilmaiseksi monen
kirppiksen alelaarista ja jos silmänsä pitää auki niin
ennen pitkään koossa onkin koko sarja.

Kannattaa printata käsilaukun pohjalle

seuraavaa kirpparikierrosta silmälläpitäen!

Löytyikö listasta jokin lasi joka sinulla on kaapeissasi?

 

(Kuva suurenee kun oikeaklikkaat ja
avaat sen uuteen ikkunaan.

TAI

Klikkaa kuvaa kerran.

Sen auettua oikeaklikkaa ja
paina "view image" tai "katso kuvaa."

Sitten klikkaa vielä kerran ja kuva aukeaa isoksi.)

Past beauty osa 1. Brigitte Bardot

Minä olen hieman Brigitte Bardot-fani.

Hän on ollut niin kovin kaunis 

ja on ilmeisesti edelleen 

myös mielenkiintoinen persoona.

Julkisuuteen hän päätyi äitinsä kirjattua hänet tanssikouluun. 

Hän tanssi balettia, päätyi myös Elle-lehden kanteen ja

lopulta elokuvaohjaaja Roger Vadim bongasi hänet, 

otti hänet vaimokseen ja teki Brigittestä leffojensa

tähden. Brigitte oli myös musikaalinen

ja julkaisi lukuisia omia levyjä.

Hänellä oli hurjan villi ja vauhdikas nuoruus, 

neljä aviomiesta, läjä rakastajia, lukuisia 

itsemurhayrityksiä, lääkkeiden väärinkäyttöä

ja kiivasta matkustelua.

Eipä ihme että hän päätti

elokuvauransa jo 39-vuotiaana.

Vähemmästäkin väsyy!

Mutta vaikka viihdeuransä päättyi,

uusi ura alkoi. Nimittäin eläinoikeusaktivistin ura.

80-luvulla hän perusti jo oman eläinten suojeluun 

keskittyvän säätiön jonka rahoituksen hän järjesti

huutokauppaamalla suurimman osan koruistaan

ja muusta omaisuudestaan!

Vaikka hän on jo 78-vuotias, ei vauhtinsa ole

hidastunut. Joitain vuosia sitten hän mm. lahjoitti 

yli 100.000 euroa sterilointikampanjaan Bukarestiin jossa

hän pyrki vähentämään kaupungin villikoirien populaatioon

sekä auttamaan niiden uudelleensijoittamisessa lemmikkikoteihin.

Hän ei myöskään nöyristele korkeiden poliitikkojen edessä vaan

on ottanut rohkeasti kontaktia eri maiden hallitsijoihin koskien 

hallinnoimiensa maiden eläinoikeustilanteita. 

Hän myös puhuu eläinten puolesta julkisuudessa

rohkeudella eikä pelkää sitä että astuisi joidenkin

varpaille. Joskus sitä varpailleastumista nimittäin

tarvitaan, hymistelemällä ja korulausein asiat

harvoin paranevat.

Tässä hän on nykyään. 

Tämä kuva herättää minussa sellaisia ajatuksia että vaikka kauneus on 

katoavaista, voisi sen silti säilyttää jos vain pitäisi itsestään huolta. 

Brigiten aikoina kun ei puhuttu mitä elinikäinen tupakointi tekee 

terveydelle ja iholle ja koko ulkonäölle saatikaan sitten mitä jatkuva 

grillaus auringossa saa aikaan. Onhan hän jo iäkäs mutta tunnen 

vanhempiakin naisia jotka ovat varsin siloposkisia.

Minut tekee hieman murheelliseksi miten alkukuvien hehkuvien kaunis 

nainen on rapistunut tähän tilaan.Se muistuttaa minua siitä miten tärkeää on 

pitää huolta kehostaan, eikä siis vain ulkoisen kauneuden vuoksi vaan 

myös sisäisen terveyden vuoksi.

Rypyissä ei ole mitään vikaa, ne kertovat elämästä,
Brigiten kohdalla ne kertovat tupakanpoltosta.

Ihana Brigitte. Lukekaa
toki elämäkertakirjansa BB.