Erään oikeusjutun alku ja loppu

Palaan vielä tänään orjuus-aiheeseen.

Olaudahin taannoin kerrottu tarina päättyi lopulta hyvin mutta tutkiessani

häntä koskevaa materiaalia, törmäsin toiseen kuvailuun eräästä tapahtumasta
 vuodelta 1781 jolla oli varsin toisenlainen loppu.

Vuonna 1781 eräs brittiläinen yritys joka tienasi orjakaupalla, hankki uuden
 aluksen, varusti sen miehistöllä ja lähetti sen toivottavasti tuottoisalle
orjienkeräysreissulle Länsi-Afrikkaan.

Kapteeniksi palkattiin Luke Collingwood-niminen mies joka oli kapteenina ensikertalainen
mutta ei suinkaan orjakauppabisneksessä. Aikaisemmin hän nimittäin oli toiminut monilla orjalaivoilla laivalääkärinä sekä kirurgina.

Jos tuntuu hassulta ajatella miten lääkäriksi kouluttautunut mies voi yhtäkkiä hypätä
 orjalaivan kapteeniksi onkin sen käsittäminen astetta helpompaa kun lukee mitä
 laivalääkärin töihin orjakaupassa kuului.

Aikansa laivalääkärin hommiin kun kuului mm. valikoida eri orjasatamista, (siis paikoista
jonne kylistään ryöstetyt ihmiset vietiin odottamaan orjakauppalaivoja)  juuri ne ihmiset
jotka todennäköisemmin kestäisivät äärimmäisen ja käsittämättömän hirveän
laivamatkan kohdesatamiin.

Kun lääkäri oli valintansa tehnyt surmattiin yleensä lääkärin hylkäämä "huono kauppatavara"
suorilta käsin siinä lääkärin silmien edessä sillä tavara joka ei käynyt kaupaksi oli vain harmin
 ja huolen aiheuttaja. Kun on vastuussa tuollaisista päätöksistä eivät varmasti ne
viimeisetkään hentomielisyyden hituset kestä tuhoutumatta.

 Kun miettii Kapteeni Collingwoodin myöhempiä tekoja tuntuvat ne ehkä hieman
helpommin käsitettäviltä kun tietää millainen tausta hänellä on ollut. Mikä ei siis suinkaan
 ole minkäänlainen puolustus.
 

Paluumatka kotiin alkoi kauniin Acran satamasta.

Kapteeni Collingwood aloitti hommansa poimimalla orjia monen eri orjakauppasataman
 "noutopisteeltä." Kun lasti, vähän vajaa 500 orjaa oli lastattu purjelaivan mustiin
 uumeniin, aloitti laiva matkan takaisin kotiin Jamaicaan. Hankalin osuus oli siis
vasta alkamassa eikä kukaan odottanut paluumatkaa innolla mutta tehtävähän se oli.

Niin alkoivat pitkät ja pitkästyttävät purjehduspäivät kannella ja
kauhistuttavat helvetinomaiset ajat kannen alapuolella.

Kun pohditaan itse lastia, oli normaalia ja odotettavissa että kauppatavaraa
myös menehtyi. Itseasiassa noin 10% hävikki oli aina odotettavissa eikä sitä pidetty minään.

Tällä kertaa menetyksiä tulisi kuitenkin olemaan paljon, paljon enemmän. Miksi näin?

Ensikapteenina toimiva entinen laivakirurgi Luke Collingwood oli varustautunut huonosti. Säästöyrityksissään hän oli varannut laivalle säälittävän pienen, vain 17 ihmisen miehistön koko laivaa ja puolta tuhatta orjaa varten. Tuo sallittu ja odotettu 10% menetysprosentti siis ylitettiin reippaasti ja mikä pahinta myös jo sokeeraavan pienen miehistön jäseniä kuoli suhteellisen pitkän, neljän kuukauden matkan aikana erilaisiin sairauksiin jättäen miehistön hälyttävän pieneksi.

 Ensimmäiset kuusi viikkoa matkasta kului. 

Tuona aikana menehtyi lähes sata vankia.

Kuolemat eivät tuohon numeroon päättyneet vaan orjia alkoi kuolla 

päivittäin eikä vielä oltu lähimailllakaan määränpäätä.

 Lisäksi laiva oli orjien painon takia niin painava että se ei voinut kulkea nopeammin ja
juuri nopeus olisi ollut valttia jotta sairaus orjien keskellä ei ehtisi tappaa lisää.

Kapteenin hermot kiristyivät tämän ajatellessa satikutia jonka saisi määräsatamassa
menetettyään niin paljon kallisarvoista kauppalastia josta oli yksin vastuussa.

Mitä siis tehdä jotta edes muutama kallisarvoinen kauppatavara selviytyisi perille saakka?

Zong-laivan tarkka kopio on yhä olemassa

Kas, kapteeni keksi idean jonka arveli
pelastavan nahkansa ja laivan tuoton.

Kauppatavara eli orjat oli vakuutettu erikoisella tavalla.

Jos orja kuoli sairauteen, vakuutus ei korvanut mitään.
Jos orja kuitenkin hukkui (laivoja upposi usein) maksettiin yhdestä
 orjasta peräti kolmekymmentä puntaa, iso raha siis. Niinpä Kapteeni Collingwood
 teki vastenmielisen retken alas ruuman syvyyksiin ja valikoi 50 naista ja pikkulasta
jotka raahattiin kannelle. 

Kannella nuo 50 naista ja lasta kahlehdittiin 

tiukasti toisiinsa kiinni, sitten heidät heitettiin mereen.

Asiaa pohdittiin ja seuraavana päivänä tehtiin uusi retki alas ruumaan.

Tällä kertaa valittiin 40 miestä. Heidät raahattiin ylös pimeudestä ja
hajusta raittiiseen ilmaan ja auringonpaisteeseen ensimmäiseen kertaan
viikkoihin, kahlittiin yhteen ja hukutettiin.

Ne sadat orjat jotka makasivat ruumassa odottivat hiljaisina milloin heitä tultaisiin hakemaan.

On mahtanut olla käsittämättömän kauheaa odottaa omaa vuoroaan. Karmivien, kannelta
 jo lähes päivittäin kaikuvien pelonhuutojen ahdistamina orjat lopulta pyysivät että sen
sijaan että heidätkin hukutettaisiin, heiltä vain kiellettäisiin vesi ja ruoka sillä he
pelkäsivät merta ja kuolisivat mielummin janoon ja nälkään.

Tuohon pyyntöön ei suostuttu vakuutusrahojen takia vaan hukutukset jatkuivat.

Seuraavien kymmenen päivän aikana naisia, lapsia, miehiä hukutettiin ryhmissä vielä vajaa 50.

Tietyt orjat, joko erityisen arvokkaiksi katsotut tai erityisen heikkokuntoisiksi katsotut
 saivat joskus valvotusti olla kannella. Kymmenen tällaista ihmistä tappoi itse itsensä
 heittäytymällä yli laivan reelingin.

Kun Kapteeni vihdoin muutaman kuukauden kuluttua saavutti määräsataman, teki hän suunnitelmansa mukaisesti välittömästi  korvaushakemuksen hukkuneista orjista jotka oli lähes omakätisesti hukuttanut.

Ja kummallisin asia tapahtui, vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta! 

Tällainen julkeus ei ollut pälkähtänyt kapteenin päähänkään joten asiasta käytiin laajasti huomiota herättänyt pitkällinen oikeustaisto jonka orjalaivan varustamo lopulta hävisi. Asiantilaa ruodittiin sanomalehtien palstoilla ja yksityiskeskusteluissa ja päätöstä laajasti harmiteltiin "yrityksen kärsimän taloudellisen tappion vuoksi"

Kapteeni Luke Collingwood ei koskaan saanut

 minkäänlaista syytettä tai leimaa lähes 150 ihmisen murhaamisesta.

Uskokaa tai älkää, hänen kunniakseen

on painettu postimerkki.

Naistenpäivä

Ihanat naiset, tässä me olemme, tässä sinä olet ja minä. 

Olemme aitoja linkkejä ikiaikaisessa naisten muodostamassa ketjussa. 

Takanamme ovat äitimme, isoäitimme, iso-isoäitimme ja kaikki muut 

esiäitimme joiden kipujen, tuskien, jatkuvan työn, luiden kolotuksen, 

vaivannäön, ankaran puurtamisen ja kyynelten seurauksena olemme

 tässä aivan fyysisesti ja nyt vihdoin, niin moni asia on paremmin. 

Esiäitiemme hyvin raskaan työn tuloksena pääsemme tänään vähemmällä. 

He ovat tehneet polustamme helpommin astuttavan. Nuo naiset joiden muiston

 olemme jo kauan sitten unohtaneet ja joiden geenejä kuitenkin kannamme

 sisällämme vaikuttavat meissä yhä tänä päivänä. 

Ja kun katsot itseäsi tänään peilistä, katso tarkasti. 

Sieltä katsovat sinua takaisin tuhannet silmäparit, lukemattomien 

kasvojen meri,  ne tulevat joiden kantaäiti juuri sinä olet. 

Oletpa heidän äitinsä biologisesti tai kuvaannollisesti, 

luot omalla olemassaolollasi ja esimerkilläsi entistä paremman

 tulevaisuuden kaikille maailman tuleville naisille joille mekin tulemme 

henkilöinä jonain päivänä olemaan vain unohtunut muisto. 

Mutta tekomme jäävät eloon. 

 Kuten meitä edeltävien naisten teot ovat taanneet meille

 entisaikoihin verraten tänä päivänä paljon paremman elämän.

Tässä sinulle suukko juuri sinä upea tyttö tai nainen. 

Anna itsellesi lupa unohtaa tänään kaikki huolet. 

Anna tänään itsellesi lupa olla onnellinen, syyt ovat omasi.

 Kaada itsellesi kuppi hyvää juomaa ja valmista tai osta

 kaupasta itsellesi makea pala. Katso kauas taaksesi ja hymyile, 

katso pitkälle eteesi ja hymyile entistä enemmän. 

Hauskaa naistenpäivää.

Iltapyjama

Oletteko te ennen törmänneet nimitykseen iltapyjama? 

Minä en ole. En ainakaan tässä merkityksessä.

"Älä leimaa naista joka käyttää iltapyjamaa! 

Ne ovat viimeisintä muotia ja THE POOL ROOM 

on mitä muodikkain ravintola! 

Ei väliä mitä kukaan muu sanoo - 

ME rakastamme naisia iltapyjamissa.

Tule illalliselle ja pyjamaisen tanssin ja juomien pariin. 

*Housuasu myös hyvä!!

*

Tämän mainoksen löysin kun tutkin netin sanomalehtiarkistoja. 

Se julkaistiin 1.2.1969 Palm beach daily news-lehdessä.

 Ajattelin heti että kyseessä täytyy olla pahennusta aikanaan herättänyt ihoanuoleva 

housuasu, juhla-asuna se oli vielä kovasti epätavallista ja riettaanoloista 60-luvulla. 

Teoriani on hyvä mutta jos 

iltapyjama = housupuku niin miksi mainos mainitsee housupuvun erikseen?

Muodin historiantuntemukseni on puutteellinen, onneksi on google.

20-luvun "iltapyjama" näytti tälle.

Google selvitti että iltapyjama asuna ei ole suinkaan 60-luvun keksintöä

vaan 1920-luvun. 20-luvun alussa lomat meren rannalla, iltajuhlat ja muut

vapaamielisehköt tapaamiset vaativat epämuodollista mutta juhlavaa

 pukeutumista ja "iltapyjama" keksittiin. Sitä en tiedä miksi ne vaipuivat

 unhoon ja miksi niillä oli niin huono maine naisten asuina niin monta

vuosikymmentä myöhemmin.

Kenties siksi että 1960-luvulla ne näyttivät tältä?

 Tässä on silkki-iltapyjama 1960-luvun lopulta. Miten kaunis se onkaan!

Miten mielelläni pukeutuisin tällaiseen asuun ja lähtisin

ravintolaan illalliselle "pyjamaisen tanssin

 ja juomien pariin!"

Oikea suomalaisen konservatiivisesti pukeutuvan ihmisen kauhistushan tämä on.

 Mutta miten hauskaa olisikaan tällaisessa tepastella illlallis-iltana ravintolassa! 

Varmasti perässä tulisi kulkea palkattu apulainen joka nostelisi ihmisten 

pudottamia silmiä lattialta ja ojentelisi niitä takaisin. 

Pyjaman asemasta 1960-luvulla vielä tämä:

"Pajamas were introduced by the Roman designer Irene Galitzine in 1960 

for elegant but informal evening dress. They greatly influenced fashion 

during the 1960s and continued into the casual 1970s. Palazzo pajamas 

featured extremely wide legs and were often made of soft silk and 

decorated with beading and fringe. 

During the 1970s, eveningwear and loungewear merged, as evening styles

 became increasingly simple and unstructured. Halston was particularly known 

for his bias-cut pantsuits of satin and crepe, which he referred to as “pajama dressing.”

 In light of this, popular magazines suggested readers shop in the 

lingerie departments for their eveningwear."

Eli alusasu-osastoille iltapukuostoksille mars :)

Vintageturkiksen eettiset ongelmat

Eräs asia on tuottanut minulle jo niin lukuisia tunteja aktiivista päänvaivaa
että loppupäätelmänä (ennen kuin olen päässyt alkuunkaan!) voisin
melkein sanoa että ei olisi kannattanut.

Kirjoitin tämän tekstin jo jonkin aika sitten mutta en ollut tyytyväinen siihen joten jätin sen julkaisematta odottamaan parempaa aikaa kun olisin tullut parempaan lopputulokseen kannastani. Tänään törmäsin yle:n sivuilla uutiseen jonka otsikko "luonnonturkikset halutaan eettisiksi"-pakotti taas palaamaan aiheen pariin.

Taannoin löysin kirpputorilta upean takin. Sen valmistaja oli turkulainen Milgo-Lady, takki istui täydellisesti, se oli lämmin ja naisellinen. Ihana tekoturkiskin siinä oli paitsi muutaman minuutin viiveellä takkia sovittaessani tajusin että kyseessä on vanha takki, ainakin 50 vuotta vanha takki, eihän se voi olla tekoturkista. 

Ajattelin että olkoon, se menee keinoturkiksesta ja olisi ehkä ihan ok käyttää pieniä määriä turkista jos se on vanhaa. En ymmärrä mikä järki tavaran tuhoamisessa olisi vain siksi että se kantaa  kivun leimaa. Se on täytetty ja hinta on maksettu. Nyt jäljellä on enää tavara. Ja minä halusin sen tavaran.

Hinta oli neljä euroa ja takki lämmin. Sain sen kotiini, vaihdoin parin napin paikkaa jotta takki istuisi paremmin.

Sen koommin en olekaan takkiin tarttunut koska minulla on henkinen este. En ole aikaisemmin joutunut tarkistamaan mielipiteitäni aihetta koskien koska en ole ennen joutunut tilanteen eteen joten aloin ajatella tehneeni harkitsemattoman päätöksen.

Mitä tulee eläintuotteisiin, on oltava hyvin varovainen jos haluaa tehdä rajanvedon siihen mikä on oikein ja hyvää ja mikä väärin ja pahaa. Joillekin nämä valinnat ovat selvät joka hetki, toiset liikkuvat harmaalla alueella tehden erilaisia valintoja oman senhetkisen ajattelutapansa mukaan.

Itse en syö lihaa enkä oikein ymmärrä miten muut sen saavat sujumaan.
Eivätkö he mieti mitä se on, mistä se on tehty? Eikö se ällötä, hirvitä?

Itse käytän kuitenkin maitotuotteita, outoa sekin jos miettii sen alkuperää. Mutta todellakin lähes yhtä väärin se on eettisesti. Lehmähän ei tuota maitoa luonnostaan vaan sen on saatava vasikka joka vuosi jotta maidontuotanto voisi jatkua. Sonnivasikat menevät teuraaksi ja naaraspuoliset samaan koneistoon kuin äitinsä. Vasikat myös erotetaan emästään nopeasti josta osapuolet kärsivät. Kuvitelkaa vain äiti-ihmiset ja muutkin.

 En siis todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Niinpä käytän myös nahkavaatteita jos sellainen eteen sattuu, onhan sekin lähes yhtä lailla lihantuotannon sivutuote kuten se maitokin vaikka maito onkin näistä kahdesta pahempi.

Kahden minkin häkki, koko elämäksi, vuosiksi.

Kaikki nämä asiat olin siis päässäni järkeillyt ja nyt minulla oli tämä uusi dilemma, kauniin takin kaunis turkiskaulus. Turkis kun on aina se päätuote, ei milloinkaan sivutuote. Vaikka nyt silmäni näkee takin ja turkiksen, voin helposti kuljettaa henkistä silmääni taaksepäin...

Perikuntaan joka tyhjentää mummon jäämistöä. Mustaan kaappiin jossa takki riippui muutamia kymmeniä vuosia. Aikaan kun takki oli kantajansa yllä. Aikaan kun muuan naishenkilö kulkeutui kauppaan jossa hän ihastui kauniiseen takkiin. Hetkeen kun myymäläapulainen nosti takin kuorma-autosta lastatusta vaaterekistä ja riisui sen pukupussista. Jaksoon kun takkia valmistettiin tehtaassa ja kun vuodasta leikattiin sopiva turkiskappale. Hetkeen kun turkis pakattiin.

Hetkeen kun nahka nyljettiin ja nyljetty ruho heitettiin pois. Hetkeen kun kaunis kettu tapettiin.

Hetkeen kun eläin pelkää. Hetkeen kun verkkopohjaiseen häkkiin tunkeutui käsi tai kuristuslenkki joka tarttui eläintä niskasta ja siihen niskaan sattuu.

Niihin vuosiin kun eläin jonka luonnollinen elinpiiri on kilometrejä pakotetaan asumaan kuutionmuotoisessa verkkohäkissä. Jossa ei ole mitään muuta kuin häkin seinät ja lattia.

Siihen hetkeen kun pieni kettu syntyy.

Ja nyt minusta tuntuu etten voi pitää sitä takkia. Miten minä voisin? Mutta "se on täytetty," hinta on maksettu tuottajalle kauan sitten, vuosikymmeniä sitten ja nyt on enää tavara, tavara joka ei itsessään ole minulle vastenmielinen.

En sinänsä koe elävästä olennosta peräisin olevia asioita vastenmieliseksi. Voisin todella käyttää vaikkapa ihmisenluukoruja jos se vain olisi sallittua ja mahdollista täysin ilman mitään moraalis-eettistä ongelmaa jos se tulisi luonnollisesti kuolleista ihmisistä joita tämä ei haittaisi. (Onpa outo ajatus mutta esimerkkinä.)  Pidän höyhenhiuspannoista, olen tehnyt hauen selkärangasta itselleni kaulakorun ja minua viehättää monien eri alkuperäisasukkaiden tapa käyttää hyödykseen luonnonmateriaaleja. Voisin siis periaatteessa käyttää kierrätysturkista, varsinkin näin pienessä määrin mutta ongelmia tuottavatkin mielikuvat.

Millaisen sanoman lähetän ympäristööni? Eikö kaunis turkis voi vedota johonkuhun joka haluaa itselleenkin kauniin turkiksen ja menee sitten sellaisen ostamaan? Enkä ole silloin osa turkisteollisuutta itsekin vetoamalla muiden ostopäätöksiin?

Toisaalta, sama ongelma on kaikissa tekoturkiksissakin. Niitä on muuten nykyään paljon olen sen ilokseni huomannut, ne myös näyttävät aidoilta. Tuskinpa kukaan vähänkin vieraampi turkis-innostuja pysähtyy luokseni ja alkaa tivaamaan onko kyse aidosta tuotteesta.

Kuva.

Yllä viittaamassani yle:n artikkelissa haastatellaan luonnonturkisyhdistyksen Kaarlo Nygreniä.

Tämän mukaan turkiksen epäeettisyyden leima tulisi riisua pois sillä myös liikenteen, onnettomuuksien sekä metsästyksen seurauksena syntyy turkista. Edellämainittuja tapahtuu joka tapauksessa lajinharvennuksen ja liikenteen takia, miksi siis hävittää tuote joka on kuitenkin tietyissä piireissä haluttua? Yhdistys on rekisteröinyt tavaramerkin "Villi suomalainen turkis"-jonka avulla turkis voidaan jäljittää ja ostaja voi varmistua sen "villistä" alkuperästä. "

"Turkiksesta tehdään eettinen tuote. Sen turkisnumero pysyy nahassa myyntitiskille saakka ja ostaja voi tarkistaa tiedot numeron perusteella. Samaan tapaan, kuin kananmunat jäljittää koodin perusteella, Nygrén selvittää."

Mitä ajattelette tästä? Artikkeli on luettavana täällä.

Itsessä tuo herättää sellaisia ajatuksia että ihanko oikeasti yhdistys alkaa keräämään auton yliajamia ja "onnettomuuksien" jälkeisiä raatoja teiltä ja valmistamaan niistä turkista? Ihanko oikeasti eläimen turkki on tuollaisten tapausten jälkeen käyttökuntoinen?

Vai onko tuo suuremman hyväksynnän hakemista metsästykselle josta osa on kuitenkin pelkkää joillekuille nautintoa tuottavaa huvimetsästystä eikä lajin kurissapitoa. Että onko tuollainen turkis sitten todella kutsuttavissa eettiseksi? Ei ainakaan sen eläimen kannalta joka takuulla mielummin on elossa kuin raatona kolmekymppisen bisnesnaisen kaulassa. Minusta on myös vaaarallista alkaa liittämään mielleyhtymiä "turkis" ja "eettisyys" yhteen erityisesti maailmassa josta ei olla vieläkään saatu karsittua turkistarhausta kokonaan pois. En siis tullut tästä artikkelista yhtään sen paremmalle mielelle.

Mitä tulee tuohon takkiini, en ole vielä käyttänyt sitä. Ehkä siis mahdollisesti valhe auttaa? "Nykyään saa niin aidon näköistä tekoturkista!" päädyn kenties sanomaan jos pääsen yli henkisistä esteistäni.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut loukata ketään vaan lähinnä selvitellä omia ajatuksiani. Minua kiinnostaa myös sinun kantasi aiheeseen vintageturkis. Mitä sinä tästä ajattelet? Mitä juuri sinä tekisit?

Retrovaateostoksilla

Olipa hyvä että noin kuukausi sitten siivosin kaappeihini tyhjää tilaa.

Sen oli kai tarkoitus täyttyä sillä kävin Uff-kaupan alepäivillä.

Minä en erityisemmin pidä uffista enkä haluaisi sen toimintaa tukea

 mutta minkä teet, niissä on musertavan ihanat retrovaatevarastot. Vain muutamia 

kertoja vuodesta voin mennä kauppaan ja tuntea sitä samaa mitä kai monet 

naiset tuntevat joka kerta vaatekauppaan mennessään; 

haltioitumista ja tunnetta että haluaa kaiken.

Verho jota en ostanut, koska kaikkea ei voi saada.

Kaikkea kaunista olisi joka puolella, psykedeelisiä kuvioita, köynnöksiä

 joissa on satumarjoja ja galakseja, mekkoja joiden kankaisiin on kudottu

 kulta- ja hopealameeta, takkeja jotka ovat aitoa, paksua villaa eivätkä

 mitään ensimmäisen tuulen läpäiseviä kertakäyttörättejä ja ihmeellisiä 

muotoja ja rönsyjä sellaisin värein että oma mielikuvitukseni ei 

vaivaamatta sellaisia osaisi keksiä. 

Nostelen asuja tangoilta jonkinlaisessa hypnoosinkaltaisessa tilassa ja ihmettelen 

miten näitä ei ole kukaan vielä ostanut... Samassa muistan lauseen jonka joku

 joskus minulle sanoi; "mikset sä vaan joskus voisi hankkia jotain normaalia vaatetta..."

Niin paljon houkutuksia, niin vähän voimaa käsivarsissa. 

Kantokyky on onneksi rajallinen. 

Ihastuin erityisesti näihin kenkiin, niin pöhkö en silti ole että 

ostelisin niitä varastoon kun koko on monta numeroa liian pieni.

 Mutta mikä sääli! Toivottavasti joku hyvä uusi omistaja hankkii ne.

Tästä villapuserosta minun oli ihan pakko ottaa kuva. 

Katsokaa nyt sitä.

Jos se vain olisi ollut vähän inhimillisemmän muotoisemmassa 

villapaidassa, olisin hankkinut sen. Nyt toivon että se 

saa hyvän hipsterikodin. 

Linnun kalansilmämäinen silmä oli muuten nähdäkseni 

käsinpuhallettua lasia ja todella kaunis.

Joskus sen printin ei tarvitse olla mitenkään

 psykedeelinen ollakseen kiva. 

Tämä oli hirveän herttainen hame.

En vain ymmärrä miksi todella monet 60/70-lukujen pitkät hameet 

on tehty neljästä eri kappaleesta. Näyttää typerältä kun hameen keskisauma

joka nykyvaatteissa on sivussa onkin edessä eikä sitä saa kääntämällä

 piiloon koska jokapuolella on saumoja!

Mitään näistä ylläkuvatuista en kuitenkaan ostanut.

Sen sijaan ostin tämän vihreän täkin. Onko tuttu? Miltäköhän vuosikymmeneltä? 

Se nyt on sivuseikka sillä olin täkin tarpeessa ja tämä oli juuri sopivan värinen,

pidän myös haavanlehtikuviosta. 

Koin myös sydämentykytyksiä sillä näin henkarilla tämän vieressä

 turkoosinvärisen silkkitäkin jollaista olen himonnut pitkään mutta 

lähempi katselu paljasti sen olevan sittenkin petauspatja! Itseasiassa 

sellaisellekin minulla olisi ollut tarvetta vierassänkyyn (eli lattialle) 

mutta en jaksanut kantaa. Oli todella kaunis.

Tässä on hienoja lurexmekkoja. 

En ole varma myisinkö nämä pois vai muokkaisinko ne itselleni, 

tokihan ne siis olivat aivan liian isoja kuten aina. Ilmeisesti n. 36-38-kokoiset 

menevät heti kauppaan tullessaan sillä en ole ikinä löytänyt uffista yhtään 

vanhaa kimallemekkoa joka olisi jotain muuta kuin xl-xxxxxxxxxxl-kokoa. 

Näiden muokkaus mittoihini tulee kyllä viemään aikaa eikä tule

 olemaan helppoa, varsinkaan vihreän kohdalla jos sen teen joten katsotaan.

Nämä kaksi olivat hauskat perusmekot joihin

 tarvitsee tehdä vain pieniä muutoksia.

 Vähän nipistää vyötäröltä ja avata ruskean mekon 

kalvosimet (liian lyhyet hihat) ja pidentää 

niitä. Tai kenties teen niistä 3/4 hihat.

 Tämä on aivan kamala kuva. 

Minulla on vanha lainakamera ja joudun muokkaamaan rankasti melkein 

joka kuvaa eikä silloinkaan, tai varsinkaan silloin aina onnistu. Tämä mekko

 oli todellisuudessa tummansininen eikä sähkönsininen ja tätä ei tarvitse edes

 korjailla mitenkään.

Sitten aamutakkilinjalle.

Tämä on ihan kamalaa, montako aamutakkia ihminen tarvitsee?

Minulla on entuudestaan kaksi ja nyt tuli kaksi lisää.

Kenties myyn toisen mutta en kyllä tiedä kumman,

pidän niistä molemmista hirveästi. 

Tämä sinivioletti on aika ätläkkä mutta 

livenä mahdottoman hauska ja istuu kuin

hienompikin iltapuku.

Tätä en voinut jättää koska se oli

ensinnäkin pronssinvärinen ja koska 

siinä on sipuleita!

Siis tarkasti kun katsoo niin siinä on siis sipulin

 maanpäällinen osa kukkineen joka jatkuu 

juuriin ja maanalaiseen sipuliin!

Ostin lisäksi pari takkia joita en vielä kuvannut.

Tuntui mukavalta kun toista takkia sovittaessani takkirekkien 

edessä kuulin takaani puhetta jota en tarkemmin huomioinut.

 Kääntyilin siinä peilin edessä ja pian joku kosketti käsivarttani.

 Tämä joku oli vajaa kolmekymppinen englantia puhuva varsin

 salskea mies joka totesi: 

"Beautiful.

Yes. You should buy it." 

Mies katsoi minua päästä varpaisiin, nyökkäsi hitaasti ja sanoi vielä;

"Definitely. 

Trust me." 

Mies väläytti kiltin hymyn ja sitten hän lähti.

Tässä oli siis täysin tuntematon mies joka ei edes yrittänyt 

iskeä ja jäädä roikkumaan epämiellyttävänä iilimatona vaan kertoi 

vain vilpittömän kohteliaisuuden (sellaiseksi tuo kommentti oli 

selvästi tarkoitettu) ilman mitään taka-ajatuksia tai yrityksiä

 saada itselleen jotain takaisin.

Eli vanhanaikainen herrasmies. 

Todella ilahduttavaa törmätä tällaiseen käytökseen joka 

kyllä piristää arkea. Ja tuo tuntematon mies myös muistutti minua 

siitä tärkeästä, todella tärkeästä seikasta että AINA kannattaa sanoa toiselle 

hyvä ja kaunis sana. Vaikka tuntemattomalle, tai  erityisesti 

tuntemattomalle. Eikä sen sanotun niin ihmeellistä tarvitse olla kuten

 nähtiin, kunhan se sanotaan positiivisella tarkoituksella.

(Minulla ei muuten ole beigeä kokolattiamattoa.
Nämä on kuvattu kerrostalon betonisen pesuhuoneen
lattialla ennen kuin tungin ostokset koneen syövereihin! :)

Hienon Naisen Opas. 1. Käsineet

Ajattelin aloittaa uuden sarjan.

Naisen käyttäytymistä on säädelty iät ja ajat. 

 Säätelijöinä toimivat niin miehet kuin naisetkin, ollakseen yhteiskuntakelpoinen 

on naisen ollut pakko läpi vuosisatojen noudattaa erilaisia etikettejä ja käytössääntöjä.

Etiketin säännöt koskivat luonnollisesti myös miehiä mutta tyypillistä on ollut että kautta

 aikain miesten käytös julkisessa elämässä on aina ollut sallitumpaa ja niin myöden myös

 etiketistä vapaampaa elämää kuin naisten. Käyttäytymissääntöjä naisille on tehtailtu

 koskemaan ulkoisen elämän lisäksi myös sisäistä elämää, ajatuksia, eleitä ja
avioliiton intiimielämääkin usein nykyihmiselle käsittämättömin tavoin.
Näihin piirteisiin keskittyy Hienon Naisen oppaani.

Aloittelen hienovaraisesti, palataan ensin taaksepäin

 vain hieman, noin 1950-luvulle josta 

alla oleva kuva on peräisin.

Käsineiden käyttöetiketti on ollut todella tärkeä juttu 

aikanaan, jonka kuvan tiukoista neuvoistakin huomaa.

Ollaksesi Hieno Nainen, sinun tulee siis muistaa pitää käsineitä aina

mennessäsi kaupungille asioille, kirkkoon, lounaalle, päivällisille tai 

vastaanottoon, tanssiaisiin, häihin tai muuhun viralliseen tapahtumaan.

Tai matkustaessasi lentokoneessa, junassa tai missä tahansa julkisessa

liikennevälineessä.

Myös teatterissä ja ravintolassa on käsineitä pidettävä. Muista kuitenkin

ravintolassa riisua käsineet mutta vasta kun olet istahtanut pöytään, tuolloin

voit myös riisua hattusi. Takki on jo aikaisemmin jätetty vastaanottoon.

Riisuttava käsineet on aina jos syöt, juot, tupakoit, korjaat meikkiäsi

tai pelaat korttipeliä.

Käsineiden ja Hienojen Naisten yhteispelin alku

 alkoi kauan sitten hänestä 1500-luvun puolivälissä.

Englannin kuningatar Elisabeth ensimmäisellä kerrotaan olleen

mitä kauneimmat kädet, piirre josta hän itse oli erinomaisen tietoinen.

 

 Itseasiassa hänen mielestään hänen kätensä olivat hänen koko vartalonsa parhain 

kaunistus ja käsien liikkeet ja ylenmääräinen ojentelu kuuluivat hänen tavaramerkkeihinsä.

Käsineiden historia luonnollisesti oli alkanut jo kauan ennen kauniskätistä Elisabethia

mutta vasta hän teki niistä naisten uuden muodin. Vetääkseen huomion solakoihin käsiinsä, 

otti kuningatar tavaksi käyttää erilaisia hansikkaita merkillepantavalla tavalla. 

Elisabeth nimittäin valtaistuimella istuessaan veti käsineet käsiinsä, 

elehti käsivarsillaan, tarkasteli sormiaan ja veti lopulta käsineensä pois.

 Kun käsineet olivat pois kädestä, tarkasteli hän taas käsiään, ojenteli niitä 

huomiota herättävästi, asetteli niitä siroihin asentoihin ja... Veti taas harkitusti

 käsineet takaisin käsiinsä. Vain ottaakseen ne hetken kuluttua jälleen pois...

...Asettaakseen ne kohta taas takaisin kätösten ollessa jatkuvasti tässä puuhassaan. 

Hyvin nopeasti hovinaiset nappasivat tämän tavan itselleen ja loppu on historiaa.

Eräät Elisabethin käsineet.

Nahkakäsineistä tuli Ladyn tunnusmerkki tämän jälkeen ja kuten

 vielä ylläolevasta 1950-luvun kuvastakin näkee, ilman käsineitä ei 

sopinut liikkua oikein missään. Nimittäin jos olit hieno nainen.

Alemmat kansanluokat luonnollisesti kulkivat käsineittä, olivathan 

hienot käsineet myös rahanarvoista tavaraa joihin läheskään

kaikilla ei ollut varaa. Hienoimmat käsineet olivat tehdyt

ohuimmasta mahdollisesta nahasta, maksoivat hyvinkin vuoden,

parin palkan ja olivat niin ohuet että ne mahtuivat saksanpähkinän

kuoren sisään.

Käsine- ja muotiteollisuus kulkivat, no, käsi  kädessä ja erilaisia 

käsineitä ei voinut pitää aivan minkä tahansa asun kanssa.

Käsine-etikettiin kuuluu myös tietää että käsineen varren pituus

on riippuvainen puvun hihan pituudesta. Mitä lyhyempi hiha, sen 

pidempi käsine. Mitä pidempi hiha, sen lyhyempi varsi käsineessä.

Napoleonin ajan oopperakäsine. 

Lyhyt hiha, pitkä varsi käsineessä.

1800-luvulla pitkiä käsineitä ei ollut sopivaa pukea tai riisua julkisesti 

eräällä poikkeuksella. Niiden kanssa ei todellakaan saanut syödä mitään, 

ei edes pientä coctailherkkua jolloin käsineet on poistettava ja puettava 

välittömästi takaisin. Juodessa käsineitä voi käyttää (mutta ei enää 1950-luvulla!)
Käsineiden poisto ja päällelaitto siis oli osin sallittua mutta vain
tietyissä tilanteissa ja toimenpide piti suorittaa naisellisen hillitysti.

 Värikoodauksesta voi sanoa että esimerkiksi mustia käsineitä ei saanut pitää 

vaalean asun kanssa vaan vain mustan, tummasävyisen tai värikkään asun kanssa.

Jos ilmestyi kauniiseen puuterinväriseen asuun pukeutuneena kutsuille mustissa 

käsineissä, olit varsinainen juntti, "uutta rahaa."

Naistenlehden maaliskuun muotiesittelyä vuodelta 1811

Käsineillä osoitit siis olevasi 

A. varakas, 

B. lady, 

C. tunsit muodin, 

D. tunsit etiketin.

Mutta niillä oli myös merkitys E. joka myös 

miesten oli pakko opiskella!

Nimittäin käsineflirttailu!

Lukijani, ollaksesi siis Hieno Nainen, on sinun osattava nämä taidot, 

ainakin kunnes löydät itsellesi puolison. Muista olla myös 

hienovarainen käyttäessäsi käsineflirttiä. Olethan Lady.

Lyhyt käsineflirtin opas

"Pyörittele käsineitä sormiesi lomassa = 

Meitä katsellaan."

"Nainen pitelee käsineitä niiden sormenpäiden osoittaessa lattiaa kohden = 

Haluan että meidät esitellään toisillemme."

"Nainen silittelee hansikkaita hellästi = 

Toivoisin että voisin olla kanssasi kahden, minun on puhuttava kanssasi."

"Nainen pitelee molempia käsineitä oikeassa kädessään =

Olen tyytyväinen tilanteeseen, toistaiseksi."

"Nainen pitelee molempia käsineitä vasemmassa kädessään =

Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen."

"Nainen napauttelee käsineillä kättään rivakasti =

Olen hyvin tyytymätön."

"Nainen nostelee hyvin keveästi käsineitään ylöspäin =

Olen kihloissa."

"Nainen taputtelee leukaansa käsineellään =

Rakastan toista."

"Nainen pudottaa toisen käsineensä lattialle = 

Hänen vastauksensa on kyllä."

"Nainen pudottaa molemmat käsineensä lattialle =

Minä rakastan sinua."

"Nainen kääntää käsineensä vuorin näkyviin =

Minä vihaan sinua."

Jos siis tänään haluat olla erityisen inhottava jollekulle

vanhalle vihamiehelle tai vaikka ärsyttävälle työkaverillesi 

ja osoittaa sen kuten Lady, vilauta tälle 

vähän lapastesi sisävuorausta. 

Siitäs saa sitten sekin ilkimys!!

Jos taas olet jo löytänyt puolison tai kiikarissa on sopiva 

ehdokas, voit harkita muutamia toimenpiteitä. 

Kenties voit valita hienotunteisen tavan ja 

hieman silitellä sormikkaitasi miehen katseen alla tai jos 

olosi on erityisen röyhkeä, ehkä voit jopa pudottaa lapaset maahan!

Harkitsethan jälkimmäistä toimenpidettä kuitenkin tarkoin, 

olethan Lady.

Musiikkilauantai

Flunssa ei ole mennyt päivässä ohi vaan on kiristänyt otettaan, 

mitäpä muuta sitten heikoilla voimillani tekisin kuin kirjoittelisin tänne?

Vaikka aika monella on jotain terveysongelmia ihan arjessakin, vasta tällainen

 akuutti flunssautuminen tuo esiin outoja mielihaluja. Olen ollut kasvissyöjä jo

 melkein 17 vuotta mutta tänään olen himonnut meetvurstia. Liekö minulla siis 

suolanpuutetta kun normaalisti siis tuollainen juttu ei juolahda mieleenkään. Kävin

 jo hitaasti astellen ja varoen marketissakin mutta en löytänyt mitään meetvurstin 

korviketta. En kyllä ostanut siis sitä aitoa ainettakaan tämä todettakoon. 

Nyt tällä hetkellä ajatelen vain meetvurstia, meetvurstia, meetvurstia. 

Jotkin makumuistot eivät haihdu kielen nystyistä ikinä, tuosta 

viimeisestä meetvurstinsyönnistäni kun on jo kohtuullisen lukuisa vuosi.

Lisäksi, kaiken päivää, itseasiassa tämä alkoi jo

 eilisiltana, päässäni on soinut Edelweiss. 

Nämä ovat taas näitä aivojen omalaatuisia päähänpistoja, 

en ole kappaletta ajatellut sitten ala-asteen musiikintuntien

 jolloin sitä tuli laulettua mutta tänään olen ottanut takaisin

 kaikki Edelweissittömät vuodet joita tässä välissä on ollut.

 Ihana Julie Andrews esittää kappaleen kieltämättä paremmin

 kuin mitä minä täällä videon mukana raakkuessani. 

Suonette anteeksi etten liitä tähän omaa ääninäytettäni 

joka varmasti kyllä toisi hymyä huulille.

Selvästi tämä tauti järjestelee aivojeni ratoja uudelleen 

sillä aikaisemmin mainitsemani musiikinkuunteluinhoni tuntuu

 ainakin hetkeksi väistyneen. En nyt siis varsinaisesti inhoa

 musiikkia, arvostan sitä kuin viinilasillista. Joskus sellainen

 tekee hyvää mutta ei jatkuvasti nautittuna. 

Musiikki muokkaa liikaa mielialojani ja on sellaista aivohuumetta

 mutta ilmeisesti flunssa on pumpuloinut päätäni niin että nyt olen

 kuunnellut koko päivän musiikkia ilman haittavaikutuksia.

Siitä ei vain meinaa tulla mitään vaikka haluaisin koska kun tietokoneeni kuumenee

 liikaa videoiden johdosta se sammuu ja päädyn lisäksi koko ajan selvittelemään

 eri muusikoiden elämäntapahtumia ja käänteitä ja kiinnostun artistin personasta. 

Riipaisevia tarinoita on kylliksi löytynyt tähänkin päivään.

Esimerkiksi The Carpenters-yhtyeen Karen Carpenterin elämänkaari

 oli niin surullinen. Valtavan suloinen ja kaunis nuori nainen niin

 sisältä kuin ulkoakin menehtyi anoreksiaan vain 33-vuotiaana.

 Murheellisemmaksi tapahtuman tekee se että taisteltuaan anoreksian 

pauloissa vuosikaudet, hän oli lopultakin parantumassa kunnes sai 

massiivisen sydänpysähdyksen johon hän kuoli. Anoreksian ja 

ulostuslääkkeiden sivuvaikutusten rajusti heikentämä sydän 

ei kestänyt äkillistä muutaman kuukauden sisään hankittua 

painonlisäystä. Eli anoreksian suurin aiheuttaja, henkinen puoli

 oli voitettu joka ei varmasti ollut helppoa ja sitten kävi noin traagisesti. 

Voi itku.

Niin kaunis kirkas ääni.

Karenin elämästä on muuten tehty 43-minuuttia pitkä elokuva -
Barbein.

Näet elokuvan tästä, tästä ja tästä.

Näyttelijöiden tilalla ovat tosiaankin barbie-nuket.
 Erikoista kyllä, sitä ei juuri huomaa traagisen ja
koskettavan sisällön vuoksi.

Elokuva alkaa lopusta, Karenin äiti löytää
tyttärensä kylpyhuoneesta juuri menehtyneenä jonka
jälkeen puretaan faktoja jotka johtivat alkukohtaukseen.

Kannattaa katsoa.

Olen tänään myös tutkinut cd-hyllyjäni ja löysin ilokseni

 kaikki mahdottoman laittomat Beatles-levyni.

Joskus teininä isälläni oli tuttava joka teki rajantakaisia ostosreissuja. 

Isäni kivasti ajatteli minua ja pyysi tuttuaan tuomaan tyttärelleen musiikkia

 ja niinpä sieltä sitten tuli Aquaa, Mr Presidentiä ja muuta aikanaan

 normaalien teinien kuuntelemaa musiikkia. Tein sitten niin että myin 

ko. piraatti-cd:t kirpparilla joista tienasin hirveät määrät rahaa ja valistin

 isääni minkälainen musiikki olisi enemmän lapsensa mieleen. 

Seuraavalla kerralla sainkin sitten koko Beatlesin tuotannon muun muassa!

Aikana kun netti hädin tuskin oli keksitty, olivat näihin piraatti-cd:hin

 ympätyt extrakappaleet joita ei löytynyt virallisilta cd-levyiltä

 kovaa kuunteluvaluuttaa ja statuksennostajaa kaveripiirissäni. 

Niissä siis on sellaisia harvinaiskappaleita joita nykyäänkin kuulee 

vain youtubesta tai vertaisverkosta.

Ihanat laittomat kapistukseni, näitäkin olen tänään kuunnellut.

Tuon kauniin pirteän verhon löysin sisarensa kanssa muistaakseni

 Porvoon kissatalon yhteydessä olevalta kirpputorilta. Jos satutte 

Porvooseen, kannattaa tehdä kieppi kissatalon kautta. 

Itse rakennus on huikaisevan kaunis, unelmataloni jonka hankin

 sitten kun voitan miljoonia lotossa (vaikka en lottoakaan) ja myös

 piha on kaunis. Niistä pelastetuista kisumirreistä puhumattakaan.

Minä jatkan musiikinkuuntelua ja makailua. Flunssassa on kuitenkin kiva 

kun tietää että vaikka miten inha olo olisi, se menee ohi eikä ole mitenkään

 vaarallista. On niin paljon kroonisesti sairaita ihmisiä jotka joutuvat

 elämään kremppojensa (usein understatement) kanssa joka päivä ja joka hetki. 

Paljon voimia jokaiselle arjen jaksamiseen kunkin omaan kotiin ja

 perheeseen ja mukavaa viikonlopun jatkoa.

Villit kuviot opiskelijanaisen asunnossa

Lupauksestani huolimatta, en tänään kirjoitakaan sitä myrkkyjuttua.

Minuun on iskenut flunssa, makailen päivät sängyssä ja addiktoiduin 

katselemaan erästä brittisarjaa nonstoppina netistä jonka seurauksena koneeni

 ylikuumeni, kaatui ja aiheeseen kirjoittamani word-tiedosto katosi. En ymmärrä

 miten se kävi koska automaattisen tallennuksen pitäisi toimia. Ei toiminut. 

Motivaatio meni tältä erää mutta ihan hyviä juttuja on mahtunut tähänkin 

päivään, kuten tilaisuus keikeillä kameran edessä esitellen tätä sinistä pukua.

Hmm...Olisiko pitänyt kammata hiukset?

Ostin tämän sinisen asun XXXXL-koossa alkusyksyllä. 

Sen kuntoonsaatto vaati sitä että leikkasin vyötärön molemmilta

 puolilta lähes puoli metriä kangasta pois ja vaihdoin vetoketjun paikkaa. 

Tein siitä lisäksi todella tyköistuvan joka on hyvä ja huono juttu sillä tavoin

 että jos vaate istuu kuin hanska, huomaa kaikenlaisen naminsyönnin lopputuloksen

 tosi hyvin! Vaate ei enää kunnolla mahdu päälle! 

Menihän tämä sentään ylle mutta kovin radikaaleja asentoja ei tässä

 oteta ennen kuin putoaa pari kiloa tai vyötärön napit alkavat sinkoilla seiniin.

Aivastuksen isku itselaukaisimen aikaan

Pidän tästä siksi että levoton 70-luvun kangas yhdistyy konservatiiviseen

 vaatemalliin. En osaa kuvitella tätä kangasta minkään muunlaiseen 

vaatteeseen kuin tällaiseen perinteiseen mekkoon.

Onhan se ainakin... Erilainen.

Ostoksia

Olen ollut hetken poissa blogimaailmasta. Minulla on valmisteilla kaikenlaisia minun mielestäni mielenkiintoisia kirjoituksia mutta ne vievät vähän enemmän selvittelyä ja asiaanpaneutumista niin että vielä nyt en jaksa. Odotan inspiraatiota saattaa jutut loppuun. Milloinkohan sitä tulisi?

Tässä välillä tällaista joutavanpäiväistä.

80-luvun ponihulluille minulla on riipivää näytettävää.

Katsokaa minkä löysin H&M:stä. Aikuisten ponipaita. 

Ei rumin nykyponein koristettuna vaan aitoina ihanaponien kuvin. Vaahteranlehtikuvioinen Gusty ja Princess Sparkle. Kun googlasin sain selville että hm:llä on ollut aikaisemminkin ns. G1-My little pony-tuotteita. Voi kauhistus, ja se on mennyt minulta kokonaan ohi!

Opiskelijoille harvinaisella kierroksella (shoppailukierroksella) kun oltiin, ostin lisäksi nämä.

Rakastan Agatha Christien Kymmentä pientä neekeripoikaa (jonka nimi on nykyään poliittisesti korrektimmassa muodossa "Eikä yksikään pelastunut") joten arvelin että se olisi elokuvanakin hyvä. Erityisesti kun tämä on kuvattu vuonna 1974. Vielä en ole katsonut. 

Sivumennen sanoen, minusta on pyhäinhäväistys mennä muuttamaan Christien kirjan nimeä. 

 Toki ymmärrän miksi niin on koettu tarpeelliseksi tehdä mutta kirja on aina aikansa kuva, emme me mustaa historiankirjojakaan koska niissä on rasistiseksi miellettyä sisältöä tai tuhoa museoiden antiikkisia tavaroita, vaikka kidutusvälineitä tai jalkapuita. Historiaa on turha mennä sensuroimaan. 

Sitten Downton Abbey-sarja. Olen ekstaasissa siitä että laadukasta ja mielenkiintoista historiasarjaa tuotetaan tänä päivänä, kaikenlainen kartanoromanttisuus kun on ollut poissa muodista jo kauan. Olen enemmän kuin onnellinen siitä että se on tehnyt paluun näin tyylikkäässä muodossa. Rahaa sarjan tekemiseen on satsattu ja se näkyykin siinä että sarjaa tekemään on voitu palkata alansa ammattilaiset niin tekniseltä kuin visuaaliselta puoleltakin.

 Downton abbeyn henkilökuntaa

"Turhan" tavaran ja shoppailun rahoituksen taustalta löytyy taas viime sunnuntainen ravintolapäivä johon osallistuimme. Vaikka juuri taannoin kirjoitin tavaranvähennysoperaatioistani, en ole kokonaan materiaa vastaan ja onkin tullut tavaksi investoida ravintolapäivän tuottamat pikkuhilut kaikkeen pieneen hyvää mieltä tuottavaan joita tuossa yllä esittelinkin.

Alan jo aavistuksen kyllästyä touhuun koska haluaisin itsekin mennä muiden ihmisten pop-up ravintoloihin mutta eihän se silloin onnistu jos itse pyörittää aamusta iltaan omaa ravintolaansa.

Lisäksi minulla on dilemma, meillä on aina sama konsepti; sama myyntipöytä samoin tuottein samassa paikassa joka on mainio sijainniltaan mutta mielikuvitusta puuttuu. Olisi hauska ideoida jokin aivan kaistapäinen ravintola. 

Vaikkapa keväällä seuraavana ravintolapäivänä maja 

metsään jonne löytäisi vain ennen annetuin vihjein. 

Jonkinlainen aarrejahti. 

Monimutkaiset vihjeet johtaisivat aina uuden vihjeen luokse 

ja aarteena olisi ravintolamme jossa tarjoilisimme vaikka vanhasta 

puuarkusta suklaakultarahoja ja rommia (vaikka ravintolapäivänä alkoholin 

myynti onkin kielletty) pukeutuneina merirosvoiksi soittaen mankasta 

Pirates of Caribbeanin tunnusmusiikkia nonstoppina..!

 Keksiihän näitä :)

 Mutta mistä vetoa että ensi kerralla seisomme taas 

samalla paikalla samaa kamaa myyden happamin

 naamoin univajeesta johtuen? :) 

Voi hyvänen aika sentään!

Pöhköilysarjaan kuuluu myös muiden sellaisten älyttömyyksien tekeminen joita tietyn vuosikymmenrajan ylittäneen aikuisen ei pitäisi tehdä. Kuka tunnistaa tämän erään Helsingin pienen maamerkin? Tuolta oli rauhallista salatuijotella aseman menoa ja meininkiä kenenkään sitä tajuamatta. Normaalisti näin talvisin en liiku ilman kenkiä mutta tuonne ei päässyt kuin paljain varpain.

Yritän ottaa ryhtiliikettä ja kertoa teille ensi kerralla myrkyistä!