keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Terveiset unholasta


Kolme kuukautta kului ilman yhtään kirjoitusta.

Joskus elämä on sellaista että harrastuksista tulee toisarvoisia varsinaisen elämän yllätyskäänteissä.

Ajoittaisia facebookpyrähdyksiä lukuunottamatta kaikenlainen mediaviihde on muutenkin jäänyt minulta kuluttamatta ja niin myös tietokoneen kautta tapahtuvat kontaktit olleet jäässä. En ole vastaillut tänne tulleisiin kommentteihin ja sähköpostejakin olen blogin tiimoilta saanut joihin lupaan vastata lähipäivinä.

Näin verrytelläkseni bloginpitolihaksiani huomasin haluavani kirjoittaa nettimaailmaan palattuani kasari- ja ysärikaihostani luettuani kivan Lapsuusmuistelua-blogin nettivinkin.

Kenties vuonna 1988? Tuon palapelin on äitini hävittänyt ja olen siitä vähän katkera. 
Taka-alalla oleva rubikin käärme taitaa sen sijaan olla tallella vaikka inhosin sitä.

Olen itse syntynyt aivan loppuvuodesta -82 ja vaikka muistikuvani noilta ajoilta ovat edelleen hyvät, toivoisin että olisin voinut katsella niitä lapsen silmien sijasta myös aikuisen silmin.

Onneksi edes nuo lapsena kokemani tunnelmat, kohtaukset, tilanteet tulevat edelleen mieleeni helposti jos tahdon ja lyhyen hetken olen menneisyydessä omana itsenäni hehkutellen siinä ilossa jonka lahjapapereista kääritty Jewel secrets Barbie tuotti tai muistellen miltä tiimarin hajupyyhekumit tuoksuivat.

Kaikki nostalgisointi ei tietenkään ole mukavaa. Elämä oli arkista silloinkin vastoinkäymisineen. Itse olin melko yksinäinen lapsi sillä minulla ei ollut ikäisiäni sisaruksia enkä saanut leikkiä lähiön pihalla yksin jossa olisin saattanut tutustua pihan lapsiin. Kasvoin lähes kokonaan aikuisten parissa ja kun koulu lopulta alkoi, ei minulla ollut aavistustakaan mitä muiden lasten kanssa tehtiin. Kavereita en mitenkään välittömästi saanut.

Vasta ala-asteen yläluokilla tajusin pelin hengen ja yksinäisyyden vuoteni loppuivat. Lasten ja nuoren suhteissa tärkeä sosiaalinen statukseni joka tapauksessa nousi pitkäksi aikaa.

Tätä jaksoa siivittävät kouluaikojeni mukavimmat muistot ja elämäni oli kerrankin juuri sellaista kuin nuortenkirjoissa joiden parissa olin lapsuuteni viettänyt.

Oli pyöräretkiä, öisiä salajuhlia, uskomattoman jänniä tapahtumia, kaikenlaisia tempauksia ja päähänpistoja joiden aikana naurettiin niin paljon että vatsa tuli kipeäksi.

Nyt päälle kolmekymppisenä kaipaan kaikkein eniten tuota elämänvaihettani. Surullista on, että suuri osa niistä hauskoista jutuista joista erityisesti pidin, eivät olisi ollenkaan mahdottomia vieläkään!

Minusta oli esimerkiksi huippuhauskaa koulun jälkeen lähteä kaupunkiin kävelemään ystäväni kanssa. Rahaa ei ihmeemmin ollut mutta ei sillä väliä. Kiersimme puiston, menimme pieneen ostoskeskukseen, sen jälkeen kirpputorille ja sitten kahvilaan kermaleivokselle. Ihastelimme ja kauhistelimme kallista kosmetiikkaa, ostimme pienen kasvonaamion joka toi vähäpätöisyydessään silti paljon iloa ja lätisimme turhanpäiväisistä juoruista samalla katsellen mitä ohikulkevilla ihmisillä oli yllään.

Sitten oli niitä iltapäiviä jolloin retkotettiin ystävän tai oman huoneen lattialla. Aikakauslehtiä luettiin äärimmäisellä mielenkiinnolla, niiden juoruja puitiin ja lakattiin kynsiä suurella intensiteetillä. Soitettiin musiikkia, sitä kuunneltiin ja siitä keskusteltiin parhaimpaan levyraatityyliin, edelleen intohimoisesti ja välillä poikettiin kiskalle ostamaan vitosella (ja puhun markoista) irttareita. Suosikkini olivat valtavat vaaleanpunaiset vadelmakulmiot joiden sisällä oli kirpeää vaahtoista jauhetta.

Erään kerran teineinä rakensimme ystäväni kanssa jouluksi Beatlesien uran lähtöpisteen Cavern-clubin piparkakkutaikinasta. Vain harva ystäväni enää innostuisi samantyyliseen tekemiseen. Nykyään leivotaan ypöyksin kotona kaloreista harmistuen ja rattoisat toffeenkeittoillat tai muffinssitalkoot ovat jääneet kauas ysärille.

Tämä "ei enää kukaan nykyään halua"-linja pätee valitettavasti moneen muuhunkin hauskaan kasari/ysärinostalgiatekemiseen.

 R-kioskin mainoksesta

Toki tämä on ymmärrettävää sikäli että monella aikuisella omat menot väistyvät lasten menojen tieltä.

Tunnen kuitenkin vähintään yhtä paljon lapsettomia kuin lapsellisia aikuisia joten tähän omien menojen hidasteeseen eivät monet voi vedota. Valitettavasti olen vuosien aikana huomannut että toisinaan mukavien menojen esteenä on myös puolison huomiosta mustasukkainen, kotiin jäävä kumppani joka ei mukaankaan tahdo tulla.


Kolmanneksi ja ehkä yleisemmäksi syyksi valitettavasti paljastuu vain yleinen taantuminen.... Ikä tuntuu vähentävän spontaaniutta ja pienistä asioista nauttimista.

Aikaisemmin mielihyvää ja sisäistä hykertelyä tuottivat kiskan karkkipussi ja Anytimen halpa luomiväri jota valittiin puolen tunnin ajan ystävän kanssa. Huviksi riittivät Seventeen-lehti, Spiderman-limppari ja Cool bitsit. Tai vaikka pullapitkon viipale ja Anttilan luettelon yhteisselailu rengastaen mitä kukin haluaisi.

Ei ollut ollenkaan kuukausien suunnittelua vaativaa jos päätettiin lähteä telttailemaan vaan sinne lähdettiin ehkä seuraavana päivänä. Ja ilman kännyköitä! Eikä kukaan hysterisoinut ettei voinut olla tavoitettavissa 24/7.

Eivät edes vanhemmat.

 Nuorempi minä ja varsa joka oli elämässäni yhden kesän

Nyt työelämässä oleva aikuinen voi suurempaa innostusta kokematta ostaa vaikka satasella karkkia, (mutta kuka tylsä aikuinen oikeasti ostaisi satasella karkkia...) kerralla kahdeksan naistenlehteä, viisi uutta asua ja kosmetiikka kaapissa on lähes järjestään "ikä"iholle ja muutenkin kallista. Ja siitä telttailustakaan ei tule mitään kun on kuulemma itikoita, karhu voi tulla ja eikö olisi kivempi mennä hotelliin?

Jaa'a.

Tänä kesänä koetan nostalgisoida ja lavastaa hieman kasari- ja ysärinostalgiaa. Vaikka yksin sitten. Aion lukea mm. Aku Ankkoja, Viisikoita, Seventeen-lehtiä ja lakata kynsiä. Ostan smurffilimsaa juotavaksi saunan jälkeen, hopeatoffeita sulamaan auton takapenkille aurinkoon jotta käärepaperi tarttuisi toffeeseen kiinni ja luen taskukirjoja. Menen mökin vintille nukkumaan kärpäsenraatojen pariin. Laitan metsämansikoita heinään ja jätän kännykkän kotiin. Tuubipurkkaa myydään vielä, ostan sitä ja syön koko tuubin kerralla. Kirjoitan pari paperikirjettä kavereille, koristelen ne tarroilla kauttaaltaan ja kehun että hauskaa on.

Ehkä voi olla että ostan myös satasella karkkia.


19 kommenttia:

  1. me käytiin (minä ja naispuolinen kaverini, molemmat 20v) viime kesänä kävelemässä haukivuori-pieksämäki-väli, eli siis paljon metikköä vieraalla paikkakunnalla. keskellä yötä. äiti ei todellakaan pitänyt ajatuksesta :D mutta selvittiin ja oli hauskaa, nyt vaan ärsyttää kun tuollaisille jutuille ei tosiaan löydy aikaa kun koko kesä kuluu käytännössä töissä... Viime reissukin oli melko pitkän harkinnan tulosta että saatiin itsemme samaan paikkaan samaan aikaan. Olisi hienoa jos oikeesti pystyisikin tekemään tollasia reissuja spontaanisti :D

    ps ihana tuo heppakuva! :) ja tuo rubik-käärme, meillä on sellainen mummolassa :D kamalan vaikea tehdä siitä mitään hienoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kuulostaa just hauskalta reissulta! Sun pitää ottaa vähemmän töitä kesäisin koska raha vs. muistot-pelissä ne muistot kuitenkin voittaa. Ja kesä on niin tosi lyhyt että jos meinaa jotain luonnossa tehdä, se pitäis tehdä nyt tässä lähikuukausina :)

      Heppa oli tosi ihana... Toivottavasti se sai elää hyvän elämän missä se sitten tapahtuikaan, oli serkkuni hevosia. Ja joo, just ton takia inhosin rubikin käärmettä kun siitä ei koskaan saanut tehtyä mitään hienoa ja se naksui!

      Poista
  2. Juu-u. Minä olen viime aikoina huomannut kaipaavani Aku Ankan taskukirjoja, taidan kohta ostaa yhden sillä verukkeella että muka siskontytölle... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule ensi kauppareissulla repäiset ja ostat sen akkarin. Nämä on just näitä pieniä virkistäviä asioita jotka eivät vaadi melkein mitään mutta voivat antaa pajon. Osta vaan joku sellainen uusintapainos jostain vanhasta kasari- tai ysäritaskarista, nykytaskukirjat eivät ole yhtä hyviä ;)

      Poista
  3. Kiva oli lukea, että joku ajattelee noin paljon samalla tavoin kuin minä. En osaa selittää, mutta myös minulle olisi ollut tärkeää nuorena, että elämä olisi ollut kuin parhaissa nuortenkirjoissa. Ole onnellinen, että sinulla edes hetken oli. Minulla ei ollut, vaikka olisin niin kovasti halunnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan mukava kuulla samoin ajattelevista. Luulen että kaiho siihen ideaaliin nuortenkirjamaailmaan on jokaisen sisällä, ainakin jokaisen joka on yhtään niitä kirjoja lueskellut. Olen viettänyt niin monta, monta lapsuuteni vuotta yksin että osaan kyllä arvostaa tuota periodia elämässäni kun sain sitä hauskaa elämää maistaa. Olen pahoillani että sinä et saanut sitä lapsena kokea. Mutta, kuten tästä kirjoituksestani huomaat, on vielä paljon aikuisiakin ihmisiä jotka ovat valmis hulluttelemaan lapsuusaikojen tyyliin, ei ole lainkaan mahdotonta etteikö sinullekin koittaisi vielä aika jolloin voit tehdä jotain hyvin samanlaista hauskaa.

      Poista
  4. Aivan ihana kirjoitus! Puit ajatukseni sanoiksi. Olen 90-luvun lapsi, ja olen ihan samaa mieltä, silloin sitä koki nautintoa ihan pienistäkin asioista, me esimerkiksi kaverin kanssa sniffailimme kaupan suihkugeelipulloja ja syötiin salmiakkia puistossa. Nykyään ei tulisi.mieleenkään tehdä tuollaisia asioita, kun koko ajan on muka niin kiire :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä haistelen vieläkin suihkugeelipulloja! Se on ehdottomasti elämän pieni ilo! :D Niin ei kai saisi tehdä ja teenkin sitä aina marketissa salaa... Mutta en usko että pakkaus mitenkään siitä pilaantuu ja onhan sitä pakko tuoksutella jos aikoo uuden tuotteen ostaa :)

      Poista
  5. Oi, Cavern-piparitalo :D Beatles-fanina tämä kiinnitti huomioni erityisesti. Muuten en oikein pysty osallistumaan muisteloihin, koska olen syntynyt elokuussa -99, enkä siten muista ysäristä mitään ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vihdoin joku joka osaa arvostaa Cavern-piparitaloa! :D Se oli kyllä tosi hieno, lavalla olivat kaikki bändin jäsenetkin, muistaakseni kyllä Ringolta murtui jalka. Eikä me raaskittu syödä sitä vaan se oli 15 vuotta kesämökkimme kaapin päällä unohtuneena. Oli aika mielenkiintoisen näköinen läjä kun sen sieltä löysimme.

      Poista
  6. Oi kun tulin iloiseksi kun näin että oot kirjottanut tänne!:)

    Mä en kouluaikoina koskaan ollut varsinaisesti yksinäinen, mutta mulla ei koskaan ollut oikeastaan ystäviäkään. Mulla oli kavereita ja kyläiltiin ja oltiin välitunnit yhdessä. Mutta ei mitään sen suurempaa sielunsiskoutta ollut oikein kenenkään kanssa. Ala-aste oli niin pieni että siellä oltiin kavereita just niiden koulun muutaman muun tytön kanssa, tai sitten oltiin yksin. Yläasteella oli enemmän oppilaita, mutta olin sellanen sivullinen tyyppi ja kavereita siellä oli ne muut sivulliset. Niiden kanssa mulla oli paljon enemmän yhteistä, mutta silti ei oikein varsinaisia ystäviä siinäkään porukassa ollut. Syynä tietty sekin, että oon aika erakkotyyppi enkä oikeestaan niin kovin ees osannut kaivata sen parempia ystäviä. Pikkuveljen kanssa taisin kaikkein eniten viettää aikaa, se oli se mun sielunsiskoni ja sydänystäväni ehkä...:)

    Niin ja kasari-ysärinostalgia, oi! Niin paljon kaikkia ihania, kivoja, hauskoja, jänniä juttuja oli sillon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, minä puolestani tulin iloiseksi kun sanoit noin :) Mulle on nettitaukoni aikana jäänyt paljon sun kirjoituksia välistä ja odotan jo että pääsen niitä fiilistelemään ja katsomaan varsinkin ootko kirjoittanut siitä kompostista.

      Tuo minun kouluni oli suuri opettajankoulutuslaitoksen yhteydessä ollut laitoskoulu jossa meno oli muutenkin outoa, opettajat vaihtuivat jatkuvasti koska olimme okl:n oppilaiden harjoituslapsia. Siellä ei ollut lainkaan mitään kivaa yhteisöllisyyttä niinkuin pikkukoulussa varmaan on.

      Sisarus joka on lähellä omaa ikää on kyllä lapselle oikeasti tosi hyvä juttu. Kyllä ilmankin toimeen tulee mutta onhan se hienoa kun kotona on aina kaveri. Toivottavasti sulla on välit veljeen vieläkin hyvät!

      Poista
  7. Hei tuli aivan järjettömän haikee fiilis lukiessani sinun lapsuusmuisteloja...olen itse syntynyt v. 64 ja 70 luvun lapsi ja kasariajan teini,muistot tulvahtivat mieleeni mitä miä ja paras kaverini touhuttiin. Olin itekkin aika yksinäinen lapsi ja kova mielikuvitus kunnesyläasteella tutustuin tähän likkakaveriini jonka kanssa vieläkin pidetään yhteyttä...muuten hyvä idea tuo nostalgointi,pitäsköhän ehdottaa hänelle et vietettäis kasaribileet.joo on se kumma miten spontaanius katoaa iän myötä...Mut kiitos kivasta blogista josta tykkään tosi paljon☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ajattele miten älyttömän hauskaa teillä olisi jos pitäisitte kasaribileet! Oikeasti! Itse olen ollut kaksissa kasaribileissä ja menevät koko elämäni hauskimpien juhlien ihan kärkikastiin. Kyllä se hauskanpitokin pienen vaivan vaatii mutta kasaribileiden järjestelyn vaivakin on hauskaa :) Nyt toteuttamaan tätä ideaa!

      Poista
  8. Tervetuloa takaisin! :) Olipa niin ihana nähdä kuva tuosta Jewel Secrets Barbiesta, sillä mulla oli juuri sama, ja se oli niiiiiin upea! Luulisin, että kotona saattaa olla vielä tallessa se pussukka/hame. Tässä kun on ystävien kanssa yhdessä aikuistuttu vuosien aikana, monet perustaneet perheitään, työ ja harrastukset tuntuu vievän niin paljon aikaa arjesta, ettei enää tule entiseen tapaan kehiteltyä yhteisiä viikonloppuja ja reissuja. Joskus tuntuu niin vaikealta (lähes mahottomalta) saada kaikkia samaan aikaan jonnekin.. se on asia, joka aiheuttaa minussa haikeutta ja surua aina aika ajoin :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Jos haluat katsella lisää barbikuvia, on niitä lisää sellaisessa kirjoituksessani kuin "paljon barbeista." Voi jos vielä voisikin kerran kokea sen riemun joka tuli kun sai jonkin uuden lelun... Ja niitä tapaamisia... pitäisi vain koettaa olla spontaanimpi ja muistaa että puitteidenkaan ei tarvitse aina olla niin ihmeelliset tai pöydässä sen seitsemää sorttia.

      Poista
  9. Olisipa minulla sinut ystävänä. :)

    Minulla on ikävä sinistä Spider-Man -limsaa! Oliko siinä jokin makukin? En enää muista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On harmi kun emme asu lähempänä toisiamme 😕 Luulen että meillä voisi olla aika hauskaa ☺

      Spiderman taisi virallisesti olla jonkinlainen vadelma mutta oli kyllä todella, todella esanssinen sellainen!

      Poista
  10. Aikuisena on ihan järkyttävän vaikeaa nähdä ystäviä!
    Lapsena ja vielä teini-ikäisenä kävimme ystäväni kanssa kyläkaupassa ns. pidemmän kaavan mukaan: ensin kävelimme lehmälaitumen lävitse, sitten soudimme pienen kalalammikon ylitse ja loppumatka käveltiin. Ja siis vieressä meni asfaltoitu tie kauppaan ja matkaa oli alle kilometri -mutta se matkan teko kaikkine vaiheeneen oli tosi hauskaa.

    Tämän kesän ohjelmaan täytyy ehdottomasti ottaa spontaanit kirppisajelut, vaikka tunnin lähtöajalla (OMG!).

    VastaaPoista

Ilahdun kommentistasi ❤️