Pin-up ennen ja jälkeen

Olenkohan kirjoitellut kuuluisasta mainospiirtäjä Gil Elvgrenistä ennen?

Hetkinen, selasin arkistojani ja tokihan olen, täällä. 

 

Tuossa samaisessa linkissä sivuankin

 itse aiheen syntyjä syviä, lukaiskaa

jos kiinnostaa.

 

 Ja se aihe! 

 

Pin-up-maalaukset joiden eräs kuuluisa luoja Gil oli. 

 

Näitä kaunisvärisiä vähäpukeisia pin-up-tyttöjä näemme nykyään jo jopa

niinkin erikoisessa yhteydessä kun keittiön sisustustavaroissa, piparipurkeissa

ja jääkaappimagneeteissa. Ja tänään he näkyvät vaihteeksi täällä. Mutta ei ihan 

perinteisessä muodossa sillä nyt omasta mielestäni huippumielenkiintoisesti

 alla olevat kuvat esittävät totuuden itse kuvien takaa.

Katsokaa itse. Aikansa photoshop in action (ja 

huomioikaa toki myös naisten kauniit alusasukerrat.)

 

 

Suloista Siloa kerrakseen

Kukaan vanhoja suomalaisia naistenlehtiä lukenut

ei ole voinut välttyä Turkulaisen Silo - trikoo 

ja "muotiatelieri"-tehtaan mainoksilta.

Silo toteaa mainoslehtisessään: 

"Kun kutomateollisuuden tuotteita ruvettiin maassamme valmistamaan,

jähmettyi tuotanto yksitoikkoiseksi massavalmistukseksi. Tuotteet olivat lujia 

ja huokeita mutta ne eivät ostajia tyydyttäneet, ne eivät olleet kauniita. 

Trikooalalla ovat keinosilkin alati parantuessa mahdollisuudet ja yleisön

 vaatimukset alati kasvaneet.  Näitä mahdollisuuksia hyväksi käyttämään 

perustettiin Turussa vuonna 1928 Kudos OY Silo joka nuoresta ijästään 

huolimatta on maamme tunnetuimpia alallaan."

Ylpeästi todetaan seuraavaksi että menestyksen takana ovat

onnistuneet mannekiininäytökset sekä Silon omat kuosit mutta

luonnollisesti myös laatu ja hinta. 

Tehtaan perusti kauppaneuvos August Laurén (1897-1953.)

 Silo ei turvaudu vain sulosanoihin vaan esittelee 

esitteessään tehtaansa toimintaa joka kaiketi kiinnostaa

myös joitakuita nykynaisia. Siis lehtisessä eteenpäin.

"Työ alkaa langasta. Se ostetaan valmiina, osittain kotimaasta

mutta useimmin ulkomailta. Silkin ja useiden muotikudosten 

valmistukseen tarvittavia erikoislankoja ei saa suomesta. 

Eniten käyttää Silo keinosilkkiä mutta myös puuvillaa, 

villaa, angora-villaa, vistraa...

Silossa valmistetaan myös hyvää, tiivistä Charmeuse-kudosta.

Joka myyntikaudeksi tulee jotakin uutta!"

"Kuosien ja laatujen ohessa myös hinta on Silossa saanut aina huomiota 

osakseen, ja tämän määrätietoisen pyrkimyksen tuloksena Silon 

viimeaikaiset kauneimmatkin uutuudet ovat hinnaltaan varsin edulliset.

Niinpä himmeästä kuparisilkistä kudotusta, viimeisten 

muotivaatimuksien mukaisesta mattacrepistä valmistetut 

alusvaatteet, puvut ja puserot ovat aivan hämmästyttävän huokeat!

"Kun kankaat on kudottu, ne tarkastetaan erittäin huolellisesti.

Jos jossain kohtaa on lanka katkennut, korjaa tarkastaja 

viallisen paikan käsin, tehden siihen samanlaisen

 silmukan kuin mitä konekin tekisi. 

Tämän jälkeen seuraa värjäys, Silon värikartoissa on lähes

sata erilaista vivahdusta. Sitten trikookankaat mankeloidaan ja jo odottavat 

leikkaajat päästäkseen paloittelemaan kankaat  alushameiksi, leningeiksi, 

housuiksi tai yhdistelmiksi joita sitten kauppiaat myyvät ympäri maan. 

Monilla tahoilla odotetaan mielenkiinnolla Silon uutuuksia.

 On totuttu ettei Silolta tule milloinkaan kilpailijoitten tuotteiden

 jäljittelyitä vaan aina on jotain ennen näkemätöntä.

 Usein kauniimpaa kuin on osattu odottaakaan!"

Esite kuvailee miten kaikkein pyhimmässä, kuosien suunnitteluosastolla

asut kaavoitetaan elävien mallien päällä jonka jälkeen kone leikkaa

20-30 kaavanmukaista kangaskappaletta kerrallaan valmiiksi.

"Erikoiskonein kappaleet saumataan ja ommellaan yhteen.

Hienoin konein suoritetaan koristekirjonta "brodeeraus," eräs koristelutapa

on myös "applikaatio," kukka- ym. koristeitten muovaileminen värikkäistä

päällekkäin ommelluista tilkuista. 

Trikootuotteiden viimeistelyssä tarvitaan paljon käsityötä, tärkein 

näistä on päättely jonka näemme yllä olevassa kuvassa."

"Viimeisenä työvaiheena on silitys joka sekin tapahtuu käsin ja erityisen

huolella. Mutta ovatpa silittäjätytöt niin tottuneita ohuimmankin crepin 

käsittelyyn että kappale varmasti kyllä saa oikean muotonsa. 

Sen jälkeen osa tavarasta pakataan varastoon pahvirasioihin,

muutamat arvokkaimmat valmisteet kukin erikseen n. s. 

lahjapakkauskoteloihin. Ja sen jälkeen ovatkin Silo-tuotteet 

valmiita jättämään syntymäsijansa."

Silo menestyi pitkään. 

Loppunsa tehdas kohtasi vasta

vuonna 1986 jolloin se meni konkurssiin.

Vaikka Suloinen Silo on siirtynyt tehdastaivaaseen, kuullaan tässä 

blogissa Silosta vielä toisenkin kerran. Sikseen kauniita kun

ovat yrityksen kuvastot. Onko teillä Silomuistoja?

Paljastu humpuuki!

 Vanhojen mainosten lomassa juttelua meikeistä!

Ja hiuksista!

Olen itse huono käyttämään mitään ehostusta.

En koe meikkien, ihonhoitotuotteiden tai hiustenhoitotuotteiden
maailmaa erityisen kiehtovaksi tai mielenkiintoiseksi.

Sanon sen nyt kuitenkin heti ettei minulla kuitenkaan ole mitään sitä vastaan että niitä
 muut käyttävät ja välillä itsekin yritän innostua parantamaan muun muassa naamaani
 mutta lannistun kun tuntuu että kosmetiikan maailma on niin massiivinen.

On niin vaikea löytää "aloita tästä"-kohtaa
kun on vuosikymmenet kohauttanut sille maailmalle olkiaan.

Tässä "meikki-ihonhoitotuote-hiustenhoitotuote-vartalonhoitotuote ja tuotetuote"
-maailmassa minua inhottaa lähinnä se koko tuotteistus.

Jos kaikki rasvat, geelit, pursokkeet, tahnat, öljyt, voiteet ja liemet kerättäisiin markkinoilta
 yhteen ja ihan oikeasti suomalaisen naisen perusmaalaisjärjellä ajateltaisiin tarvitseeko
minun kehoni näitä tuotteita, uskon että vastaus on ei, ei tarvitse.

  
Ajatella. Vain vuorokaudessa ihan uusi naama.

Kun täytin viime marraskuussa kolmekymmentä, eksyin eräille sivuille jossa oli pitkät
 pätkät kolmekymppisen naisen ihonhoidosta ja valuin ainakin puoleksi tunniksi tilaan jossa
 ajattelin että minun pitää nyt todella tehdä tilanteelle jotakin ennekuin se kirjaimellisesti
leviää käsiin! Että minun pitää ostaa X-määrä tuotteita joista merkitsin muutamia
tietokoneeni kirjanmerkkivalikkoon muistiin.

Että muistaisin ostaa niitä pikimmiten!

Seuraavana päivänä olin jo unohtanut koko jutun ja pesin naamaani palasaippualla
yhtä maireana kuin ennenkin.

 Onpa sievä nainen mutta se tuskin on Tokalonin ansiota.

Nämä tämän kirjoitukseni mainokset ovat vain suunnilleen 60 vuotta vanhoja.

Paljon vanhempiakin mainoksia on. Naiset ovat ihan aina olleet kiinnostuneita
 ulkonäöstään ja koska perinteinen kauneuskäsitys arvostaa ulkonäön nuoruuteen
 ja terveyteen viittaavia piirteitä, on tuon maailman ympärille toki kehittynyt
 massiivinen teollisuudenala jonka tehtävä ei todellakaan ole vaatimattomasti ja
 hyväntekeväisyyttä osoittaen tarjota naisille helpotusta ulkonäköpaineisiin
vaan sen tarkoitus on tahkota mahdollisimman paljon rahaa
ja aiheuttaa niitä ulkonäköpaineita.

Silloin tekniikkana on uskotella kohderyhmälle ettei hän tällä hetkellä ole tarpeeksi hyvä
mutta hänestä kuitenkin voi tulla hyvä jos hän ostaa tuotteen X joka tarjoaa helpotusta ja
 jopa ratkaisun ongelmaan. Jota se ei tietenkään tarjoa koska jo puolen vuoden päästä
markkinoille tulee uusi "kehitelty" tuote joka tarjoaa paljon paremman ratkaisun
ongelmaan ja siitä puolen vuoden päästä tulee taas uusi tuote jne.

  
Jokaisen naisen menestys riippuu suuresti hänen ihonsa kauneudesta! 
Ihonne tulee voiteestamme kauniiksi ja sehän on menestyksenne ja onnenne edellytys. 
(Ja sitten Urho, Simo ja Erkki tulevat luoksesi puvut päällä kukkapuskien kera!)

Tämän rahankuvasilmäisten markkinamiesten "ellet osta tätä olet ruma ja
 huono ja teet itsellesi pysyvää vahinkoa"-hapatus ei mene minulta läpi.

Oletpas sinä sitten parempi ihminen ajattelee varmaan joku happamasti mutta siitä
ei ole kyse koska en todella vastusta kauneudenhoitotuotteita sinänsä, vastustan vain
suoranaista asiakkaalle valehtelua ja kertakäyttökulttuuria jonka mukaan uusi tuote on
 aina parempi tuote vaikkei olisikaan.

Ja vastustan myös sitä maailmankuvaa jota
 kosmetiikkamainokset meille työntävät.

Että et ole hyvä nyt mutta sinusta ehkä tulee hyvä jos ostat tätä ja sitä.

Ennen mainoksissa oltiin varsin suorasanaisia, nykyään sanallinen mainonta on
hienostuneempaa ja kovien sanojen sijasta tietokone photoshoppaa kosmetikkamainosten
 ihmisten ihon pikseli kerrallaan sileääkin sileämmäksi ja maskaramainosten malleillakin
 on tekoripset.

Monilla on kuitenkin tarpeita.

Jollakulla iho kuivuu kikkareeksi ja toisella taas rasvoittuu
 niin että iho kiiltää kuin voideltu pulla. Joku on kalpea kuin parempikin
 aneemikko tai komplekseja huonosta ihosta on ja syystä.

Kyllä näihin ongelmiin saa hakea apua mutta mistä sitä löytyy kun kokeiltavana
 on 18000 eri tuotetta joita jokaista markkinoidaan mitä ihmeellisimmin ihanin
adjektiivein ja joista jokainen siis on yhtä hyvä?

No kokeilemalla, kokeilemalla ja taas paisuu markkinamiehen kukkaro.

Koko maailmassa ei ole naista joka ei 
voisi tulla kauniimmaksi käyttämällä Pretty quickia.

Tämän pääni sisäisen vuodatuksen jälkeen on ymmärrettävää että voivutan toisin
ajattelevia kanssasiskoja kanveesiin kertomalla että käytän esimerkiksi ostamani tuotteet
loppuun vaikka se tuote olisi 15 vuotta vanha. Sen ikäinen silmänrajauskynä minulla
onkin. En ole saanut siitä silmätulehdusta enkä usko saavanikaan varsinkaan
 koska käytän sitä laiskuuttani vain kerran vuodessa.

Kasvoni pesen saippualla, valmistan toki saippuan itse erityisen
kosteuttavaksi mutta saippuaa se on silti.

Koko meikkirutiinini on yhtä kuin pelkkä poskipuna koska olen kalpea tahtomattani ja jos
 oikein tälläydyn, laitan lisäksi punertavaa huulirasvaa. Ei minulla ole parhain iho mutta en
 jaksa murehtia moisesta asiasta. Enemmän murehtisin jos joutuisin maalaamaan joka
aamu kasvoilleni ihonväristä maalia ja iltasella käyttää useita eri tuotteita saadakseni
maalit pois nahasta. Ennenhän meikkaamisesta puhuttiinkin nimenomaan
 maalaamisena.  

 Taas kuulostan tuomitsevalta ja korostan etten ole.

"Hei tyttö, jos äiti ei anna maalata, pitäis sun kuitenkin ostaa jotain. Kun tää on meidän bisnes. Niin mitä jos ostaisit tätä rasvaa? Keksittiin että sun iholle vois tulla siitä vaikka... Hmm... Ihmeellistä hohtoa? Kuulostaako hyvälle? No niin ajateltiinkii!"

Minusta ehostaminen on ajatuksena todella hauska, alkuperäiskansatkin meikkaavat
luonnonväreillä kasvojaan ja vartaloaan ja meikkaus voi myös olla todellista taidetta
jota ihailen niiden kasvoilta jotka asiansa osaavat. Mutta onko meikkaamisen oltava
normi kuten mainokset antavat ymmärtää ja olemmeko todella niin huonoja ilman
 näitä monia kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia ja miljoonia tuotteita? Tarvitsemmeko
todella näitä kaikkia tuotteita?

No emme tarvitse.

Ja tästä palaankin kirjoitukseni aivan alkuun saakka, siihen kun sanoin että toisinaan koetan
 tutustua kosmetiikan maailmaan mutta turhaudun kun en löydä faktaa fiktion seasta.

Tuntuu että tämä alue on niin rahan sekä kauneusmyytin korruptoima että sitä totuutta siitä mitä
 fyysinen kehonhoito edellyttää ei voi millään kaivaa esiin. Ja niinpä jatkan uppiniskaisesti
naamani tahkoamista saippualla vaikka osuvampikin keino kenties löytyisi.

Tämä on todella harmillista sillä minulla kuten monilla on niitä pieniä asioita joihin
tarvitsisi kenties avuksi jonkin tuotteen. Esimerkiksi hiukseni ovat kirjaimellinen murheenpesä.

 Ne ovat pitkät, niitä on paljon määrällisesti mutta ne ovat ohutta sorttia ja vielä
 luonnonkihartuvaa sorttia. Ja arkeni on sitä että itken joka päivä.
En mysteerimurheiden takia vaan siksi että en voi estää kyyneliä
 valumasta tapellessani hiusharjan kanssa. Lykkäämpä tukkaani mitä tahansa
 tuotetta, takkuuntuu se salamana. Ja siinä ei selvittelysuihkekaan auta.

 Varsinkin talvi on yhtä kyynelten tiristelyä
koska silloin kutrit sähköistyvät ja kuivuvat entistä enemmän.

Sisareni käytännönläheinen vinkki ongelmaani on se, että leikkaan hiukseni
pois ja teetän niistä peruukin jota voin sitten selvitellä ilman kyyneliä. Tämä on ainoa pätevä
ratkaisu jonka olen saanut ongelmaani.

Tuotteita olen nimittäin läpi käynyt vuosien aikana hyvin monia, kampaajat ovat
hiuksia katselleet ja tarjonneet milloin mitäkin puteliä, öljyä rasvaa ja ihmeainetta
mutta ei ole apua tullut vaikka ensin markat ja sitten eurot ovat taskustani huvenneet.

En syytä kampaajia, he lienevät yhtä lailla tuotteistuksesta sekaisin kuin kuka
 tahansa muukin. Ja totuus kaiken takana lienee se yksinkertainen seikka että jos
hiuslaatu on mitä on niin se sen hiuslaadun ongelmat on vain kärsittävä.

Vaikka pinoaisin tuotetta tuotteen päälle, en usko ne
 muuttaisivat hiusteni fyysisiä ominaisuuksia pohjimmiltaan yhtään miksikään.

Joskus se mitä on, vain on.

 Eikä yksikään tuote muuta sitä muuksi.

Lanoliinihan (lampaanvillarasva) sen kampauksen taltuttaa ja ihmeen aikaansaa.

Olenkin kääntymässä hius-  iho- ja muissa kauneudenhoitoasioissa yhä enemmän ja
 enemmän luontaisterveystiedon suuntaan. Eli unohtaen "käytä tätä rasvaa joka on
naamallesi, toista rasvaa joka on oikealle polvellesi, kolmatta tehorasvaa joka on
vain ohimoillesi"-sanomat kokonaan keskittyen koko kehon hyvinvointiin.

Minusta on suorastaan rikollista että esim. murrosikäisille on tarjolla selvään
hormonaaliseen akneen niin monia miljoonia puteleita joiden tarkoitus on vetää
 manit vex nuorilta sillä vaikka ihoa lääppisi kuinka pinnalta, lähtee sen terveys
 varsinkin hormonaalisissa ongelmissa sisältä eikä sellaiseen ongelmaan pohjimmiltaan
 auta mikään puikko tai huuhde.

Ihoasioista voin kertoa esim. sen että kaikkein tehokkain
 ihonpuhdistaja on muutaman päivän paasto jonka olen todennut monesti.

Kun pääsiäisen alla paastosin neljä päivää, ehti ihoni pudistua tuona
 aikana normaalista melko rasvaisesta ja hieman näppyläisestä aivan
uskomattoman ihanaksi ja sileäksi silkki-ihoksi. Samoihin tuloksiin en olisi
ikinä päässyt vaikka olisin ostanut sadoilla euroilla tuotteita joita olisin
 kuumeisesti lätkinyt hipiälleni.

Valcremakaan ei olisi tepsinyt nopeammin.

Tämän elämän osahaaran tuotteistaminen merkitsee sitä että meidät on saatu uskomaan
 siihen että ongelmamme katoavat ulkoisin keinoin kun totuus on siinä että usein niihin
 voi vaikuttaa vain sisäisin keinoin ja silloinkaan suuria toiveita vaikkapa ihon suhteen
 on turha asetella jos esimerkiksi ketjutupakoi kolmattakymmenettä vuotta.

Ja onhan se hupsua harmitella ohuita hiuksia ja pyrkiä vahvistamaan niitä suihkein ja
silikonein kun lähtökohtaisesti se hius kuitenkin kasvaa pään sisältä ja pitäisi pohtia
onko äkkiä ohentuneen hiustenkasvun takana vaikka sairaus tai puutos ja miten siihen
 voisi vaikuttaa jotta tulevaisuudessa tilanne korjaantuisi.

Moni ulkonäköön heijastuva ongelma haperoista kynsistä, huonosta ihosta,
katki rapsahtelevista hiuksista tai monista muista probleemista ratkeaisi
miettimällä tarkemmin sitä mitä suuhumme laitamme eikä sitä
millä kehomme ulkopuolelta kuorrutamme.

Minun loppupäätelmäni on:
 vähemmän humputusta, enemmän järkeä.

Me suomalaiset olemme kuulemma verraten luonnonläheinen kansa joten
 käyttäisimmekö sitä luonnonläheistä järkeämme tässäkin asiassa.

Minä ajattelin nyt tämän pitkän jutun jälkeen sulkea silmäni kuvankäsittelyohjelmalla
 toteutetuilta mallikaunottarilta ja jopa näiltä somilta vanhoilta mainoksilta ja
 menen ratsaamaan pakastimen.

Siellä on mustikoita ja puolukoita joiden sisältämät antosyaanivärit tukevat
 ihoni aineenvaihduntaa ja niiden antioksidantit suojaavat ihosolujani
hapettumiselta sekä vadelmia joiden polyfenolit suojaavat minua
syövältä ja joiden ainesosat ehkäisevät ryppyjä.

Joten alla olevaan mainokseen toteaisin vain
herroille että sori vaan.

En ole etsimänne tyttö.

Urho, Simo, Erkki, Raimo ja Pekka, I'm not the one for you!

Iltapyjama

Oletteko te ennen törmänneet nimitykseen iltapyjama? 

Minä en ole. En ainakaan tässä merkityksessä.

"Älä leimaa naista joka käyttää iltapyjamaa! 

Ne ovat viimeisintä muotia ja THE POOL ROOM 

on mitä muodikkain ravintola! 

Ei väliä mitä kukaan muu sanoo - 

ME rakastamme naisia iltapyjamissa.

Tule illalliselle ja pyjamaisen tanssin ja juomien pariin. 

*Housuasu myös hyvä!!

*

Tämän mainoksen löysin kun tutkin netin sanomalehtiarkistoja. 

Se julkaistiin 1.2.1969 Palm beach daily news-lehdessä.

 Ajattelin heti että kyseessä täytyy olla pahennusta aikanaan herättänyt ihoanuoleva 

housuasu, juhla-asuna se oli vielä kovasti epätavallista ja riettaanoloista 60-luvulla. 

Teoriani on hyvä mutta jos 

iltapyjama = housupuku niin miksi mainos mainitsee housupuvun erikseen?

Muodin historiantuntemukseni on puutteellinen, onneksi on google.

20-luvun "iltapyjama" näytti tälle.

Google selvitti että iltapyjama asuna ei ole suinkaan 60-luvun keksintöä

vaan 1920-luvun. 20-luvun alussa lomat meren rannalla, iltajuhlat ja muut

vapaamielisehköt tapaamiset vaativat epämuodollista mutta juhlavaa

 pukeutumista ja "iltapyjama" keksittiin. Sitä en tiedä miksi ne vaipuivat

 unhoon ja miksi niillä oli niin huono maine naisten asuina niin monta

vuosikymmentä myöhemmin.

Kenties siksi että 1960-luvulla ne näyttivät tältä?

 Tässä on silkki-iltapyjama 1960-luvun lopulta. Miten kaunis se onkaan!

Miten mielelläni pukeutuisin tällaiseen asuun ja lähtisin

ravintolaan illalliselle "pyjamaisen tanssin

 ja juomien pariin!"

Oikea suomalaisen konservatiivisesti pukeutuvan ihmisen kauhistushan tämä on.

 Mutta miten hauskaa olisikaan tällaisessa tepastella illlallis-iltana ravintolassa! 

Varmasti perässä tulisi kulkea palkattu apulainen joka nostelisi ihmisten 

pudottamia silmiä lattialta ja ojentelisi niitä takaisin. 

Pyjaman asemasta 1960-luvulla vielä tämä:

"Pajamas were introduced by the Roman designer Irene Galitzine in 1960 

for elegant but informal evening dress. They greatly influenced fashion 

during the 1960s and continued into the casual 1970s. Palazzo pajamas 

featured extremely wide legs and were often made of soft silk and 

decorated with beading and fringe. 

During the 1970s, eveningwear and loungewear merged, as evening styles

 became increasingly simple and unstructured. Halston was particularly known 

for his bias-cut pantsuits of satin and crepe, which he referred to as “pajama dressing.”

 In light of this, popular magazines suggested readers shop in the 

lingerie departments for their eveningwear."

Eli alusasu-osastoille iltapukuostoksille mars :)

Vintageturkiksen eettiset ongelmat

Eräs asia on tuottanut minulle jo niin lukuisia tunteja aktiivista päänvaivaa
että loppupäätelmänä (ennen kuin olen päässyt alkuunkaan!) voisin
melkein sanoa että ei olisi kannattanut.

Kirjoitin tämän tekstin jo jonkin aika sitten mutta en ollut tyytyväinen siihen joten jätin sen julkaisematta odottamaan parempaa aikaa kun olisin tullut parempaan lopputulokseen kannastani. Tänään törmäsin yle:n sivuilla uutiseen jonka otsikko "luonnonturkikset halutaan eettisiksi"-pakotti taas palaamaan aiheen pariin.

Taannoin löysin kirpputorilta upean takin. Sen valmistaja oli turkulainen Milgo-Lady, takki istui täydellisesti, se oli lämmin ja naisellinen. Ihana tekoturkiskin siinä oli paitsi muutaman minuutin viiveellä takkia sovittaessani tajusin että kyseessä on vanha takki, ainakin 50 vuotta vanha takki, eihän se voi olla tekoturkista. 

Ajattelin että olkoon, se menee keinoturkiksesta ja olisi ehkä ihan ok käyttää pieniä määriä turkista jos se on vanhaa. En ymmärrä mikä järki tavaran tuhoamisessa olisi vain siksi että se kantaa  kivun leimaa. Se on täytetty ja hinta on maksettu. Nyt jäljellä on enää tavara. Ja minä halusin sen tavaran.

Hinta oli neljä euroa ja takki lämmin. Sain sen kotiini, vaihdoin parin napin paikkaa jotta takki istuisi paremmin.

Sen koommin en olekaan takkiin tarttunut koska minulla on henkinen este. En ole aikaisemmin joutunut tarkistamaan mielipiteitäni aihetta koskien koska en ole ennen joutunut tilanteen eteen joten aloin ajatella tehneeni harkitsemattoman päätöksen.

Mitä tulee eläintuotteisiin, on oltava hyvin varovainen jos haluaa tehdä rajanvedon siihen mikä on oikein ja hyvää ja mikä väärin ja pahaa. Joillekin nämä valinnat ovat selvät joka hetki, toiset liikkuvat harmaalla alueella tehden erilaisia valintoja oman senhetkisen ajattelutapansa mukaan.

Itse en syö lihaa enkä oikein ymmärrä miten muut sen saavat sujumaan.
Eivätkö he mieti mitä se on, mistä se on tehty? Eikö se ällötä, hirvitä?

Itse käytän kuitenkin maitotuotteita, outoa sekin jos miettii sen alkuperää. Mutta todellakin lähes yhtä väärin se on eettisesti. Lehmähän ei tuota maitoa luonnostaan vaan sen on saatava vasikka joka vuosi jotta maidontuotanto voisi jatkua. Sonnivasikat menevät teuraaksi ja naaraspuoliset samaan koneistoon kuin äitinsä. Vasikat myös erotetaan emästään nopeasti josta osapuolet kärsivät. Kuvitelkaa vain äiti-ihmiset ja muutkin.

 En siis todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Niinpä käytän myös nahkavaatteita jos sellainen eteen sattuu, onhan sekin lähes yhtä lailla lihantuotannon sivutuote kuten se maitokin vaikka maito onkin näistä kahdesta pahempi.

Kahden minkin häkki, koko elämäksi, vuosiksi.

Kaikki nämä asiat olin siis päässäni järkeillyt ja nyt minulla oli tämä uusi dilemma, kauniin takin kaunis turkiskaulus. Turkis kun on aina se päätuote, ei milloinkaan sivutuote. Vaikka nyt silmäni näkee takin ja turkiksen, voin helposti kuljettaa henkistä silmääni taaksepäin...

Perikuntaan joka tyhjentää mummon jäämistöä. Mustaan kaappiin jossa takki riippui muutamia kymmeniä vuosia. Aikaan kun takki oli kantajansa yllä. Aikaan kun muuan naishenkilö kulkeutui kauppaan jossa hän ihastui kauniiseen takkiin. Hetkeen kun myymäläapulainen nosti takin kuorma-autosta lastatusta vaaterekistä ja riisui sen pukupussista. Jaksoon kun takkia valmistettiin tehtaassa ja kun vuodasta leikattiin sopiva turkiskappale. Hetkeen kun turkis pakattiin.

Hetkeen kun nahka nyljettiin ja nyljetty ruho heitettiin pois. Hetkeen kun kaunis kettu tapettiin.

Hetkeen kun eläin pelkää. Hetkeen kun verkkopohjaiseen häkkiin tunkeutui käsi tai kuristuslenkki joka tarttui eläintä niskasta ja siihen niskaan sattuu.

Niihin vuosiin kun eläin jonka luonnollinen elinpiiri on kilometrejä pakotetaan asumaan kuutionmuotoisessa verkkohäkissä. Jossa ei ole mitään muuta kuin häkin seinät ja lattia.

Siihen hetkeen kun pieni kettu syntyy.

Ja nyt minusta tuntuu etten voi pitää sitä takkia. Miten minä voisin? Mutta "se on täytetty," hinta on maksettu tuottajalle kauan sitten, vuosikymmeniä sitten ja nyt on enää tavara, tavara joka ei itsessään ole minulle vastenmielinen.

En sinänsä koe elävästä olennosta peräisin olevia asioita vastenmieliseksi. Voisin todella käyttää vaikkapa ihmisenluukoruja jos se vain olisi sallittua ja mahdollista täysin ilman mitään moraalis-eettistä ongelmaa jos se tulisi luonnollisesti kuolleista ihmisistä joita tämä ei haittaisi. (Onpa outo ajatus mutta esimerkkinä.)  Pidän höyhenhiuspannoista, olen tehnyt hauen selkärangasta itselleni kaulakorun ja minua viehättää monien eri alkuperäisasukkaiden tapa käyttää hyödykseen luonnonmateriaaleja. Voisin siis periaatteessa käyttää kierrätysturkista, varsinkin näin pienessä määrin mutta ongelmia tuottavatkin mielikuvat.

Millaisen sanoman lähetän ympäristööni? Eikö kaunis turkis voi vedota johonkuhun joka haluaa itselleenkin kauniin turkiksen ja menee sitten sellaisen ostamaan? Enkä ole silloin osa turkisteollisuutta itsekin vetoamalla muiden ostopäätöksiin?

Toisaalta, sama ongelma on kaikissa tekoturkiksissakin. Niitä on muuten nykyään paljon olen sen ilokseni huomannut, ne myös näyttävät aidoilta. Tuskinpa kukaan vähänkin vieraampi turkis-innostuja pysähtyy luokseni ja alkaa tivaamaan onko kyse aidosta tuotteesta.

Kuva.

Yllä viittaamassani yle:n artikkelissa haastatellaan luonnonturkisyhdistyksen Kaarlo Nygreniä.

Tämän mukaan turkiksen epäeettisyyden leima tulisi riisua pois sillä myös liikenteen, onnettomuuksien sekä metsästyksen seurauksena syntyy turkista. Edellämainittuja tapahtuu joka tapauksessa lajinharvennuksen ja liikenteen takia, miksi siis hävittää tuote joka on kuitenkin tietyissä piireissä haluttua? Yhdistys on rekisteröinyt tavaramerkin "Villi suomalainen turkis"-jonka avulla turkis voidaan jäljittää ja ostaja voi varmistua sen "villistä" alkuperästä. "

"Turkiksesta tehdään eettinen tuote. Sen turkisnumero pysyy nahassa myyntitiskille saakka ja ostaja voi tarkistaa tiedot numeron perusteella. Samaan tapaan, kuin kananmunat jäljittää koodin perusteella, Nygrén selvittää."

Mitä ajattelette tästä? Artikkeli on luettavana täällä.

Itsessä tuo herättää sellaisia ajatuksia että ihanko oikeasti yhdistys alkaa keräämään auton yliajamia ja "onnettomuuksien" jälkeisiä raatoja teiltä ja valmistamaan niistä turkista? Ihanko oikeasti eläimen turkki on tuollaisten tapausten jälkeen käyttökuntoinen?

Vai onko tuo suuremman hyväksynnän hakemista metsästykselle josta osa on kuitenkin pelkkää joillekuille nautintoa tuottavaa huvimetsästystä eikä lajin kurissapitoa. Että onko tuollainen turkis sitten todella kutsuttavissa eettiseksi? Ei ainakaan sen eläimen kannalta joka takuulla mielummin on elossa kuin raatona kolmekymppisen bisnesnaisen kaulassa. Minusta on myös vaaarallista alkaa liittämään mielleyhtymiä "turkis" ja "eettisyys" yhteen erityisesti maailmassa josta ei olla vieläkään saatu karsittua turkistarhausta kokonaan pois. En siis tullut tästä artikkelista yhtään sen paremmalle mielelle.

Mitä tulee tuohon takkiini, en ole vielä käyttänyt sitä. Ehkä siis mahdollisesti valhe auttaa? "Nykyään saa niin aidon näköistä tekoturkista!" päädyn kenties sanomaan jos pääsen yli henkisistä esteistäni.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut loukata ketään vaan lähinnä selvitellä omia ajatuksiani. Minua kiinnostaa myös sinun kantasi aiheeseen vintageturkis. Mitä sinä tästä ajattelet? Mitä juuri sinä tekisit?

Retrovaateostoksilla

Olipa hyvä että noin kuukausi sitten siivosin kaappeihini tyhjää tilaa.

Sen oli kai tarkoitus täyttyä sillä kävin Uff-kaupan alepäivillä.

Minä en erityisemmin pidä uffista enkä haluaisi sen toimintaa tukea

 mutta minkä teet, niissä on musertavan ihanat retrovaatevarastot. Vain muutamia 

kertoja vuodesta voin mennä kauppaan ja tuntea sitä samaa mitä kai monet 

naiset tuntevat joka kerta vaatekauppaan mennessään; 

haltioitumista ja tunnetta että haluaa kaiken.

Verho jota en ostanut, koska kaikkea ei voi saada.

Kaikkea kaunista olisi joka puolella, psykedeelisiä kuvioita, köynnöksiä

 joissa on satumarjoja ja galakseja, mekkoja joiden kankaisiin on kudottu

 kulta- ja hopealameeta, takkeja jotka ovat aitoa, paksua villaa eivätkä

 mitään ensimmäisen tuulen läpäiseviä kertakäyttörättejä ja ihmeellisiä 

muotoja ja rönsyjä sellaisin värein että oma mielikuvitukseni ei 

vaivaamatta sellaisia osaisi keksiä. 

Nostelen asuja tangoilta jonkinlaisessa hypnoosinkaltaisessa tilassa ja ihmettelen 

miten näitä ei ole kukaan vielä ostanut... Samassa muistan lauseen jonka joku

 joskus minulle sanoi; "mikset sä vaan joskus voisi hankkia jotain normaalia vaatetta..."

Niin paljon houkutuksia, niin vähän voimaa käsivarsissa. 

Kantokyky on onneksi rajallinen. 

Ihastuin erityisesti näihin kenkiin, niin pöhkö en silti ole että 

ostelisin niitä varastoon kun koko on monta numeroa liian pieni.

 Mutta mikä sääli! Toivottavasti joku hyvä uusi omistaja hankkii ne.

Tästä villapuserosta minun oli ihan pakko ottaa kuva. 

Katsokaa nyt sitä.

Jos se vain olisi ollut vähän inhimillisemmän muotoisemmassa 

villapaidassa, olisin hankkinut sen. Nyt toivon että se 

saa hyvän hipsterikodin. 

Linnun kalansilmämäinen silmä oli muuten nähdäkseni 

käsinpuhallettua lasia ja todella kaunis.

Joskus sen printin ei tarvitse olla mitenkään

 psykedeelinen ollakseen kiva. 

Tämä oli hirveän herttainen hame.

En vain ymmärrä miksi todella monet 60/70-lukujen pitkät hameet 

on tehty neljästä eri kappaleesta. Näyttää typerältä kun hameen keskisauma

joka nykyvaatteissa on sivussa onkin edessä eikä sitä saa kääntämällä

 piiloon koska jokapuolella on saumoja!

Mitään näistä ylläkuvatuista en kuitenkaan ostanut.

Sen sijaan ostin tämän vihreän täkin. Onko tuttu? Miltäköhän vuosikymmeneltä? 

Se nyt on sivuseikka sillä olin täkin tarpeessa ja tämä oli juuri sopivan värinen,

pidän myös haavanlehtikuviosta. 

Koin myös sydämentykytyksiä sillä näin henkarilla tämän vieressä

 turkoosinvärisen silkkitäkin jollaista olen himonnut pitkään mutta 

lähempi katselu paljasti sen olevan sittenkin petauspatja! Itseasiassa 

sellaisellekin minulla olisi ollut tarvetta vierassänkyyn (eli lattialle) 

mutta en jaksanut kantaa. Oli todella kaunis.

Tässä on hienoja lurexmekkoja. 

En ole varma myisinkö nämä pois vai muokkaisinko ne itselleni, 

tokihan ne siis olivat aivan liian isoja kuten aina. Ilmeisesti n. 36-38-kokoiset 

menevät heti kauppaan tullessaan sillä en ole ikinä löytänyt uffista yhtään 

vanhaa kimallemekkoa joka olisi jotain muuta kuin xl-xxxxxxxxxxl-kokoa. 

Näiden muokkaus mittoihini tulee kyllä viemään aikaa eikä tule

 olemaan helppoa, varsinkaan vihreän kohdalla jos sen teen joten katsotaan.

Nämä kaksi olivat hauskat perusmekot joihin

 tarvitsee tehdä vain pieniä muutoksia.

 Vähän nipistää vyötäröltä ja avata ruskean mekon 

kalvosimet (liian lyhyet hihat) ja pidentää 

niitä. Tai kenties teen niistä 3/4 hihat.

 Tämä on aivan kamala kuva. 

Minulla on vanha lainakamera ja joudun muokkaamaan rankasti melkein 

joka kuvaa eikä silloinkaan, tai varsinkaan silloin aina onnistu. Tämä mekko

 oli todellisuudessa tummansininen eikä sähkönsininen ja tätä ei tarvitse edes

 korjailla mitenkään.

Sitten aamutakkilinjalle.

Tämä on ihan kamalaa, montako aamutakkia ihminen tarvitsee?

Minulla on entuudestaan kaksi ja nyt tuli kaksi lisää.

Kenties myyn toisen mutta en kyllä tiedä kumman,

pidän niistä molemmista hirveästi. 

Tämä sinivioletti on aika ätläkkä mutta 

livenä mahdottoman hauska ja istuu kuin

hienompikin iltapuku.

Tätä en voinut jättää koska se oli

ensinnäkin pronssinvärinen ja koska 

siinä on sipuleita!

Siis tarkasti kun katsoo niin siinä on siis sipulin

 maanpäällinen osa kukkineen joka jatkuu 

juuriin ja maanalaiseen sipuliin!

Ostin lisäksi pari takkia joita en vielä kuvannut.

Tuntui mukavalta kun toista takkia sovittaessani takkirekkien 

edessä kuulin takaani puhetta jota en tarkemmin huomioinut.

 Kääntyilin siinä peilin edessä ja pian joku kosketti käsivarttani.

 Tämä joku oli vajaa kolmekymppinen englantia puhuva varsin

 salskea mies joka totesi: 

"Beautiful.

Yes. You should buy it." 

Mies katsoi minua päästä varpaisiin, nyökkäsi hitaasti ja sanoi vielä;

"Definitely. 

Trust me." 

Mies väläytti kiltin hymyn ja sitten hän lähti.

Tässä oli siis täysin tuntematon mies joka ei edes yrittänyt 

iskeä ja jäädä roikkumaan epämiellyttävänä iilimatona vaan kertoi 

vain vilpittömän kohteliaisuuden (sellaiseksi tuo kommentti oli 

selvästi tarkoitettu) ilman mitään taka-ajatuksia tai yrityksiä

 saada itselleen jotain takaisin.

Eli vanhanaikainen herrasmies. 

Todella ilahduttavaa törmätä tällaiseen käytökseen joka 

kyllä piristää arkea. Ja tuo tuntematon mies myös muistutti minua 

siitä tärkeästä, todella tärkeästä seikasta että AINA kannattaa sanoa toiselle 

hyvä ja kaunis sana. Vaikka tuntemattomalle, tai  erityisesti 

tuntemattomalle. Eikä sen sanotun niin ihmeellistä tarvitse olla kuten

 nähtiin, kunhan se sanotaan positiivisella tarkoituksella.

(Minulla ei muuten ole beigeä kokolattiamattoa.
Nämä on kuvattu kerrostalon betonisen pesuhuoneen
lattialla ennen kuin tungin ostokset koneen syövereihin! :)