Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arkeani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arkeani. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. marraskuuta 2015

Täl pual jokke


Terveisiä Turusta!

Ja terveisiä muutenkin, tänä vuonna kirjoituksia ei ole blogiin liian monia tullut.

Ettei tulisi liikaa selittelyn makua, totean vain että blogi-innostukseni tuntuu yksinkertaisuudessaan hiipuneen. Intressini vanhoja asioita kohtaan eivät ole kadonneet mutta palavin intohimo erityisesti retrojuttuihin on jäänyt. Ja mitä olen huomannut, on myös moni muu lempiblogini joko lopettanut kokonaan tai kirjoitustahti on lähes pysähtynyt. En näytä olevan yksin blogilamaannuksessa.

 Uusi näköalani

En kuitenkaan usko että blogit ovat menossa muodista. Luulen että kyse on vain siitä että ajan kuluessa ihmiset kasvavat uudenlaisiksi ihmisiksi ja kun ihminen sisältään muuttuu, tulee tarve tehdä uusia asioita. Vanha jää uuden tieltä. Näin voi käydä erityisesti vanhaan keskittyneelle nostalgiablogille jota sentään on jo kestänyt yli seitsemän vuotta.

Iloista on että huomaan blogilamaannukseni haihtumisen merkkejä. Haluaisin taas kirjoitella ja jakaa asioita jotka minua jotenkin ilahduttavat ja koskettavat mutta tiedän että entisellä tavalla en halua jatkaa. Nyt pohdiskelen alottaisinko uudelta pohjalta uuden blogin parissa vai jatkaisinko tänne mutta uudella linjalla.

Jos jatkan täällä, vanhat mainokset, lehtijutut, retroon tai muuhun vastaavaan pelkästään keskittyvät seikat tulevat jäämään kokonaan pois ja siirtymään rinnakkaisblogiin Tosivanhaan.

Kaikenlainen faktapohjaisuus taitaa jäädä ja lifestyletyylisyys tulla sen sijalle.

...Tai siis lifestyle ainakin siten miten tällainen epäkonservatiivinen ja huuhaahenkinen boheemi nainen sen näkee. Tiedän että tämä on pettymys monelle sellaiselle joka nauttii erityisesti noista historiapaloista ja tämä onkin ehkäissyt kovasti kirjoitteluani.

Jään miettimään mitä teen, toivottavasti ratkaisu tulee pian sillä nyt tekisi ihan hirveästi mieli kirjoitella taas vaikka mistä. Vaikka tästä Turkuun muutostani! Olen niin innoissani!

Turun linna, here I come!

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Teessä ja elämässä saat sitä mistä maksat


Olen viihdyttänyt tässä viimeaikoina itseäni katselemalla taas rattoisia brittisarjoja joissa juodaan paljon teetä ruusukupeista, syödään reunattomia kurkkuvoileipiä ja aamiaistarjottimella on pieni maljakko jossa yksinäinen kukka.

Facebookissakin uutissivullani on brittiläiseen teekulttuuriin keskittyvä ryhmä joka iskee nähtäväkseni päivittäisiä, kotoisia kuvia ja maalauksia idyllistä jonka päivittäinen teehetki voi parhaimmillaan tarjota.

  'A Tea Party,' Thomas Webster (1800-1886)

Erehdyin taas myös aloittamaan minulle mahdottoman rakkaan Agatha Christien elämäkerran joka muun ihanan sisältönsä lisäksi pursuaa järjettömän täydellisiä välipalahetkiä ja perheen kokin valmistamien hapanleipien, vanukkaiden ja leivosten kuvailuja.

Tiedättekö että kun Agatha oli lapsi, oli olemassa kermabaareja?

Iltapäiväkävelyllä kuljeskeltiin pikkupolkuja myöden baariin ja tilattiin lasillinen kylmää, aitoa kermaa. Jota ei tasan oltu pastöroitu eikä homogenisoitu ja sen valmistaneet lehmät oikeasti kirmasivat laitumilla eikä se ollut vain Valion mainostoimiston kikka. On mielikuva että olen tästä ennenkin täällä puhunut mutta minkäs teet. Ihana ajatelma.

 Ihan pökrään kun näen jotain tällaista kaunista.

Kaipaan kovasti myös omaan elämääni tämänkaltaista arjen kauneutta. Olisi ihanaa...

Aloittaa aamu kannusta ruusukuppiin kaadetulla teellä. Kuppi olisi leveä ja sen posliini läpikuultavaa. Minulla olisi tuoreita kukkiakin. Teessä haluaisin käyttää sekä sokeria että kermaa. Ja kerma tulisi nekasta, ei pahvipurkista.

Olisi reunattomia leipiä koska en pidä reunoista ja leivälle hilloa jossa ei olisi siemeniä.

Olisi vieläpä jotain kakkuakin, viipale tai pari.

Sitruunakakkua tai rusinakakkua tai ehkä perunajauhoihin valmistettua hiekkakakkua. Voi olla että joisin appelsiinimehuakin, miksei kristallilasista. Joinain aamuina aurinko paistaisi aamiaispöytään ja joskus ikkunan toisella puolen sataisi mutta katselisin aina hiljaa ja tyytyväisenä ulos samalla juodessani ja syödessäni.

Eikä tilanteessa olisi mitään hätäistä vaan olisin asetelman osana niin pitkään kuin suinkin tahtoisin.
Eikä tee kylmenisi vaan olisi koko ajan kuumaa.

 Lapsellisen bruneten sijasta olen lapseton blondi(hko) mutta samaistun.
'Teatime,' Vladimir Volegov

Todellisuus unelman toisella puolen on seuraava.

Juon teeni yleensä tietokoneen edessä huonekaluliikkeen joululahjaksi antamasta ilmaismukista joka on vain ruma. Minulla on samanlaisia kolme. Toisinaan sentään Beatrix Potter-mukista mutta sekin on mustaksi pinttynyt. Kupit kasautuvat kirjapinojen ja toistensa päälle. Teevesi tulee vedenkeittimestä jonka painike on siten rikki että sitä pitää painaa runsaat viitisen sekuntia jotta se toimisi joka aloittaa aamuni aina ärsyyntymisellä. En todellakaan käytä teekannua. Teeni tulee pussista ja pussia en poista vedestä vaan pidän sitä siellä kunnes tee on juotu. Monta kertaa juodessa pussin naru valuu huulteni väliin jota inhoan.

En käytä teessä kermaa enkä sokeria. Syön sokeria liikaa, en tahdo lisätä sitä enää juomiini. Kermaa en osaa ostaa vain teehetkiäni varten, ehkä ajattelen että päätyisin juomaan monta litraa kermaa joka viikko vain teeni joukossa koska kerma on hyvää ja itsehillintä huono. Ja jos ostaisin sitä, kaataisin sitä aivan varmasti teen joukkoon suoraan rumasta pahvipurkista eikä kaunis kermanekka koskaan tulisi käyttöön. Sehän imaisisi jääkaapista itseensä kaikki hajutkin.

Kuorettomia kurkkuvoileipiäkään ei ole. En koskaan syö aamuisin mitään koska aamulla vatsani ei ole vielä herännyt ja aamusyöminen saa minut pahoinvoivaksi. Iltapäiväteen aikaan voisin kyllä niitä syödä mutta on hirveää haaskausta leikata leivän reunat roskiin. En voisi niin tehdä puhumattakaan että niin tekisi joka päivä.

 Sievällä, vihreäpukuisella neidillä on herraseuraa ja ruusukupit. Kermanekkakin on.

Ja se siemenetön hillo. Valmistin kerran siemenetöntä vadelmahyytelöä jota söin paahtoleivällä ja se oli ihanaa, luksusta ja parasta maailmassa niin kauan kuin sitä kesti. Mutta tässäkin tervellisyysajatteluni astuu esiin; haluanko ottaa tavaksi syödä valkoista paahtoleipää sokerihillolla välipalakseni? Ja jälkkäriksi kakkua joka päivä?

Todellisuudessa haluaisin kyllä! Kuka mukamas ei? Juttu vain on masentavasti niin että olen tässä alkanut tajuta oman kehon oloja ja sokeri ja höttöhiilarit tekevät minulle pöhnäisen olon. En halua sitä jokaiseen päivääni.

Edes sitä appelsiinimehua en voi juoda. Sitrusmehut päivittäisessä käytössä aiheuttavat minulle kamalat vatsakrampit.

Ja kukat. En raaski katkoa! Sitten ne kuolevat.

Miksei nykyään heilastella näin? Olisin aivan myyty.

Tämän kaiken kirjoittaminen oli minulle jollain tavalla surkuhupaisesti hauskaa.
Miten monella tavalla sitä voi tehdä asiat itselleen vaikeiksi?

Haluan omalla tavallani arkeeni ideaalia mutta se ideaali maksaisi minulle tietynlaisia asioita joita en ole kai valmis maksamaan. Pienen arkiluksuksen hinta kohdallani olisi vaivannäkö, huonot ravitsemusvalinnat, vatsakipu ja ruusujen murha. Nyt saan ruman kupin, tylsän aamiaisen enkä mitään ekstrakaunista. Mutta en myöskään "maksa" mitään.

Tämäkin viaton iltapäiväteepohdinta tuntui vievän minut sen totuuden eteen joka mielestäni on koko elämän eräs suurimmistä ydinideoista; kaikella on kaksi puolta. Jokaisessa asiassa on aina kaksi puolta.

Jos vain tämän voisi pitää aina mielessään, ehkä se saisi elämän vaikuttamaan neutraalimmalta ja oikeudenmukaisemmalta silloinkin kun se ei kummaltakaan tunnu?

Kertokaa nyt ihmeessä minulle miten kauniita ja runsaita aamiaiskattauksia teillä on ja vääntäkää veistä haavassa ;)

Asiaa ei auta kaunistella.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Terveiset unholasta


Kolme kuukautta kului ilman yhtään kirjoitusta.

Joskus elämä on sellaista että harrastuksista tulee toisarvoisia varsinaisen elämän yllätyskäänteissä.

Ajoittaisia facebookpyrähdyksiä lukuunottamatta kaikenlainen mediaviihde on muutenkin jäänyt minulta kuluttamatta ja niin myös tietokoneen kautta tapahtuvat kontaktit olleet jäässä. En ole vastaillut tänne tulleisiin kommentteihin ja sähköpostejakin olen blogin tiimoilta saanut joihin lupaan vastata lähipäivinä.

Näin verrytelläkseni bloginpitolihaksiani huomasin haluavani kirjoittaa nettimaailmaan palattuani kasari- ja ysärikaihostani luettuani kivan Lapsuusmuistelua-blogin nettivinkin.

Kenties vuonna 1988? Tuon palapelin on äitini hävittänyt ja olen siitä vähän katkera. 
Taka-alalla oleva rubikin käärme taitaa sen sijaan olla tallella vaikka inhosin sitä.

Olen itse syntynyt aivan loppuvuodesta -82 ja vaikka muistikuvani noilta ajoilta ovat edelleen hyvät, toivoisin että olisin voinut katsella niitä lapsen silmien sijasta myös aikuisen silmin.

Onneksi edes nuo lapsena kokemani tunnelmat, kohtaukset, tilanteet tulevat edelleen mieleeni helposti jos tahdon ja lyhyen hetken olen menneisyydessä omana itsenäni hehkutellen siinä ilossa jonka lahjapapereista kääritty Jewel secrets Barbie tuotti tai muistellen miltä tiimarin hajupyyhekumit tuoksuivat.

Kaikki nostalgisointi ei tietenkään ole mukavaa. Elämä oli arkista silloinkin vastoinkäymisineen. Itse olin melko yksinäinen lapsi sillä minulla ei ollut ikäisiäni sisaruksia enkä saanut leikkiä lähiön pihalla yksin jossa olisin saattanut tutustua pihan lapsiin. Kasvoin lähes kokonaan aikuisten parissa ja kun koulu lopulta alkoi, ei minulla ollut aavistustakaan mitä muiden lasten kanssa tehtiin. Kavereita en mitenkään välittömästi saanut.

Vasta ala-asteen yläluokilla tajusin pelin hengen ja yksinäisyyden vuoteni loppuivat. Lasten ja nuoren suhteissa tärkeä sosiaalinen statukseni joka tapauksessa nousi pitkäksi aikaa.

Tätä jaksoa siivittävät kouluaikojeni mukavimmat muistot ja elämäni oli kerrankin juuri sellaista kuin nuortenkirjoissa joiden parissa olin lapsuuteni viettänyt.

Oli pyöräretkiä, öisiä salajuhlia, uskomattoman jänniä tapahtumia, kaikenlaisia tempauksia ja päähänpistoja joiden aikana naurettiin niin paljon että vatsa tuli kipeäksi.

Nyt päälle kolmekymppisenä kaipaan kaikkein eniten tuota elämänvaihettani. Surullista on, että suuri osa niistä hauskoista jutuista joista erityisesti pidin, eivät olisi ollenkaan mahdottomia vieläkään!

Minusta oli esimerkiksi huippuhauskaa koulun jälkeen lähteä kaupunkiin kävelemään ystäväni kanssa. Rahaa ei ihmeemmin ollut mutta ei sillä väliä. Kiersimme puiston, menimme pieneen ostoskeskukseen, sen jälkeen kirpputorille ja sitten kahvilaan kermaleivokselle. Ihastelimme ja kauhistelimme kallista kosmetiikkaa, ostimme pienen kasvonaamion joka toi vähäpätöisyydessään silti paljon iloa ja lätisimme turhanpäiväisistä juoruista samalla katsellen mitä ohikulkevilla ihmisillä oli yllään.

Sitten oli niitä iltapäiviä jolloin retkotettiin ystävän tai oman huoneen lattialla. Aikakauslehtiä luettiin äärimmäisellä mielenkiinnolla, niiden juoruja puitiin ja lakattiin kynsiä suurella intensiteetillä. Soitettiin musiikkia, sitä kuunneltiin ja siitä keskusteltiin parhaimpaan levyraatityyliin, edelleen intohimoisesti ja välillä poikettiin kiskalle ostamaan vitosella (ja puhun markoista) irttareita. Suosikkini olivat valtavat vaaleanpunaiset vadelmakulmiot joiden sisällä oli kirpeää vaahtoista jauhetta.

Erään kerran teineinä rakensimme ystäväni kanssa jouluksi Beatlesien uran lähtöpisteen Cavern-clubin piparkakkutaikinasta. Vain harva ystäväni enää innostuisi samantyyliseen tekemiseen. Nykyään leivotaan ypöyksin kotona kaloreista harmistuen ja rattoisat toffeenkeittoillat tai muffinssitalkoot ovat jääneet kauas ysärille.

Tämä "ei enää kukaan nykyään halua"-linja pätee valitettavasti moneen muuhunkin hauskaan kasari/ysärinostalgiatekemiseen.

 R-kioskin mainoksesta

Toki tämä on ymmärrettävää sikäli että monella aikuisella omat menot väistyvät lasten menojen tieltä.

Tunnen kuitenkin vähintään yhtä paljon lapsettomia kuin lapsellisia aikuisia joten tähän omien menojen hidasteeseen eivät monet voi vedota. Valitettavasti olen vuosien aikana huomannut että toisinaan mukavien menojen esteenä on myös puolison huomiosta mustasukkainen, kotiin jäävä kumppani joka ei mukaankaan tahdo tulla.


Kolmanneksi ja ehkä yleisemmäksi syyksi valitettavasti paljastuu vain yleinen taantuminen.... Ikä tuntuu vähentävän spontaaniutta ja pienistä asioista nauttimista.

Aikaisemmin mielihyvää ja sisäistä hykertelyä tuottivat kiskan karkkipussi ja Anytimen halpa luomiväri jota valittiin puolen tunnin ajan ystävän kanssa. Huviksi riittivät Seventeen-lehti, Spiderman-limppari ja Cool bitsit. Tai vaikka pullapitkon viipale ja Anttilan luettelon yhteisselailu rengastaen mitä kukin haluaisi.

Ei ollut ollenkaan kuukausien suunnittelua vaativaa jos päätettiin lähteä telttailemaan vaan sinne lähdettiin ehkä seuraavana päivänä. Ja ilman kännyköitä! Eikä kukaan hysterisoinut ettei voinut olla tavoitettavissa 24/7.

Eivät edes vanhemmat.

 Nuorempi minä ja varsa joka oli elämässäni yhden kesän

Nyt työelämässä oleva aikuinen voi suurempaa innostusta kokematta ostaa vaikka satasella karkkia, (mutta kuka tylsä aikuinen oikeasti ostaisi satasella karkkia...) kerralla kahdeksan naistenlehteä, viisi uutta asua ja kosmetiikka kaapissa on lähes järjestään "ikä"iholle ja muutenkin kallista. Ja siitä telttailustakaan ei tule mitään kun on kuulemma itikoita, karhu voi tulla ja eikö olisi kivempi mennä hotelliin?

Jaa'a.

Tänä kesänä koetan nostalgisoida ja lavastaa hieman kasari- ja ysärinostalgiaa. Vaikka yksin sitten. Aion lukea mm. Aku Ankkoja, Viisikoita, Seventeen-lehtiä ja lakata kynsiä. Ostan smurffilimsaa juotavaksi saunan jälkeen, hopeatoffeita sulamaan auton takapenkille aurinkoon jotta käärepaperi tarttuisi toffeeseen kiinni ja luen taskukirjoja. Menen mökin vintille nukkumaan kärpäsenraatojen pariin. Laitan metsämansikoita heinään ja jätän kännykkän kotiin. Tuubipurkkaa myydään vielä, ostan sitä ja syön koko tuubin kerralla. Kirjoitan pari paperikirjettä kavereille, koristelen ne tarroilla kauttaaltaan ja kehun että hauskaa on.

Ehkä voi olla että ostan myös satasella karkkia.


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kaikenlaista


Ai mikä laiska bloginkirjoittelija olen ollut.

Olen tässä kuukauden aikana jolloin en ole kirjoitellut mitään kuitenkin tehnyt kaikkea josta olisi vaikka voinut kirjoitellakin.

Olen oppinut esimerkiksi hyvän halonhakkuutekniikan. Ennen minulla oli aina suuri riski  kirves-säärikohtaamiselle joka valoi minuun tervettä pelkoa tätä perinnetyötä kohtaan.

Sitten olen käynyt pitkästä aikaa kirpputorilla ja tehnyt kivoja ja tarpeellisia löytöjä.

Ja tein taas itku kurkussa käsitöitä koska vaikka inhoan niitä, tiedän että osaan. Ja sen tiedon takia niitä on pakko tehdä jos jotain tarvitsee. Ja koska olen halunnut lopputulosta tarpeeksi paljon, olen saanut myös haluamani aikaan. Mutta se oli rasittava prosessi.

Maalasin taulunkin oikein pitkästä aikaa ja vaikka sekin oli pitkäpiimäistä koska tekniikkani on tarkka, tuli siitä siten mieluinen että voisin vaikka ripustaa sen seinälle. Ja tajusin että maalattu taulu taitaa olla sarjansa ensimmäinen. Pitää maalata se loppusarja joskus.

Sain selville senkin että jos sisareni koiraa haistelee, se vaipuu maahan selälleen kuin napista painaen näytellen matalinta matoa. Tämä oli huvittava huomio joka naurattaa kovasti. Tuossa vasemmanpuolimmaisessa kuvassa on tämä hauska elukka.
 
Muutenkin lemmikeistä on ollut jatkuvaa iloa. Ne ovat ihania! Marsuni ovat päivieni jatkuva hupi, ei mene päivääkään ettenkö niille nauraisi.

Selvitin myös salaisuuden jonka ehkä kaikki muut pitkähiuksiset naiset tietävät mutta minä en, tosin en aina jaksa pitää siitä kiinni minkä takia nyt mainitut hiukset ovat yhtä rastakimppua. Tiedän että huomenna joudun avaamaan netflixistä joko Gran hotel-sarjan tai jonkin jännän historiadokumentin johon naulitsen silmäni ja koetan unohtaa työn jota käteni samalla suorittavat; kiskovat hiuksia yksi kerrallaan jättimäisestä takusta irti. Tähän menee tunti pari ja tuskaa ja hammastenkiristystä.

Olen myös toisen blogini Tosivanhan puolelle kirjoitellut yhtä tosi raskasta historiajuttua joka on niin raskas että en tiedä haluanko sitä kirjoittaa loppuun saati julkaista.

 Olen oikeasti melkein menettänyt sen takia yöuneni.


seasideplague:

House on Haunted Hill
 Tosielämän kauhut eivät ole näin hullunkurisia.

Ja olen koko kuukauden ajan syönyt aivan kamalaa ruokaa jonka mukainen on olonikin. Olen syönyt niin paljon suklaata enkä tiedä miksi kun en edes niin hirveän paljon pidä suklaasta. Ei se siis pahaa ole mitenkään mutta ei minun sitä varsinaisesti tee useimmin mielikään.

Normaalisti en myöskään melkein ikinä syö vehnää tai leipää. Nyt olen syönyt ja niistä on tullut väsymys ja vatsakipujakin. Silti vain kaikenlaista tällaista olen syönyt, ruokaa joka ei minulle sovi, vaikka tiesin että seurauksia tulisi... Ehkä ensi vuonna minun ei tarvitse haksahtaa "juhlaruokavalioon" vain siksi että niin kuuluu vaan voin entistä kriittisemmin valita sellaista ruokaa joka hyvän maun lisäksi myös tekisi  hyvän olon.

Eipä silti, ruokarintamalla olen tehnyt tosi hyviäkin juttuja. Olen tehnyt nyt monta kertaa juustoa oikealla muotilla enkä vain riiputtamalla massaa sihdissä ja sepä vasta on hyvää ja helppoa. Olen kokeillut erilaisia juustoja ja näistä vähiten pidin uunissa paistetusta munajuustosta. Kyllä se tavallinen maitojuusto on vain parasta.

 Tämä on lähikuva muistaakseni juustosta nro 3. joka kimalteli jouluteemaisesti.

Epäonnistunut ruokakokeilu oli muuten eräs siemenleipä johon tulee pelkästään siemeniä, kananmunaa ja mausteita. Ei ollenkaan viljaa.

Epäonnistus tapahtui kun lisäsin joukkoon kokonaisia hampunsiemeniä joita jauhoin vain aavistuksen ja nyt koko leipä maistuu kuin olisin lisännyt sinne lasinsirpaleita. Epäjauhettu hamppu raapii suuta ja niellessä kurkkua hirveästi mutta en halua heittää ravitsevista aineksista koostuvaa ruokaa pois. Olen siis syönyt sitä silti hämmästellen etten ole jo kuolla kupsahtanut suolistoverenvuotoon.

Sitäpaitsi tämän vaarallisen projektin aikana olen jo oppinut pitämään sirpaleleivästäni. Ehkä ensi kerralla teen samat temput ihan tarkoituksella eikä tällä tavalla ainakaan ole pelkoa että kukaan muukaan sitä leipää söisi.


Tämä siemenleivän valmistuskuva on kauniimpi kuin lopputulos.

Mitäs muuta... Ensimmäinen olento jota tänä vuonna kosketin, oli kuollut ilves. Lähes keskiyöllä, vuoden juuri vaihduttua.

Ilves oli siis samana päivänä tapettu. En ole koskaan ennen nähnyt ilvestä niin läheltä, kerran vain auton ikkunasta. Tuntui samalla hienolta nähdä niin upea olento ja makaaberilta häväistykseltä nähdä se nyljettynä ruumiina riippumassa sen kaunis turkki suolavadissa vieressä.


Kannanharvennusmielessä oli se kaunotar henkensä menettänyt.

Varovaisestihan tämä minulle todettiin koska ei sitä tiedä minkä traagisen itkuraivarin tällainen kasvissyöjähippi voi saada ja siksi pidinkin kasvoni peruslukemilla ja aidosti ihailin kaunista turkkia. Ja todella oikein verrattoman mukavia ihmisiä ovat nämä ilveksenmetsästäjät ja heidän ansiostaan pääsin sitä silittelemään.

Niinpä niin.

Nyt kuitenkin kevättä kohden.

Tiedättekö, löin jo melkein lapun luukulle tämän blogin suhteen ja kirjoitin jo lopetustekstinkin dramaattisella otsikolla "Esiriippu," mutta ehkä on silti vielä joitakin juttuja kerrottavana. Viimeisen vuoden aikana vain on ollut hyvin usein ja toistuvasti sellainen olo että tämä menneisyyden dokumentointiprojekti on tullut päätökseensä.

Jostainhan ne tunteet kertovat. Olen kuitenkin hellämielinen kuoliniskuja suorittamaan joten eläköön leipomo nyt jatkoaikaa ainakin kesään saakka.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Valivali

                                                             
Nytkö on se aika kun pitäisi muistella kesää?

Minulla oli ihana kesä.

Sitä vain en tiedä miten tästä talvesta taas kerran selvitään. Ei ole puutarhatekemistä, edessä vain homehtumista neljän seinän sisällä koska ulkona olo on kylmänarkuuteni takia niin vaikeaa.

Mitä siellä edes tekisi kun pian on vain musta maa ja sen jälkeen pelkkää valkoista kuukausitolkulla. Ja sisällä saa palella yhtäläisesti.

Valittaminenkin rasittaa. Ei ole kivaa valittaa mutta tuntuu ettei suustani muuta tulekaan.

No. Oikeastaan en ihan hirveästi valita ääneen mutta kärsin päänsisäisestä valituksestani joka yltyy kun katselen kesäkuvia.

Ärsytän itseäni eikä itseä pääse minnekään piiloon. On rasittavaa tulla toimeen sen ristiriidan kanssa että niin iso osa onnesta tuntuu tulevan ulkopuolelta kun sen pitäisi tulla sisäpuolelta.

Nyt kirjaimellisesti ulkopuolelle on vaihtunut se vuodenaika joka ei tarjoa minulle onnea ja myönnän, alakulo hiipii esille.

Koetan olla ulkona nyt niin paljon kun vielä voi. Olen kävellyt yksikseni läpi metsiä päivätolkulla.
 Eräänä päivänä melkein eksyin. Onneksi lopulta valitsin oikean suunnan. 


Olen myös ilokseni nähnyt hauskoja sieniä jotka ovat piristäneet. 

Liikutuin esimerkiksi eräästä näkemästäni kirkkaankeltaisesta keltasarvikkasienestä 
niin paljon että melkein itkin. En kyllä tiedä onko sekään ihan normaalia.

Olin siis kävellyt pitkään ja osuin sellaiseen metsän osaan jossa metsänpohjassa ei kymmeniin
 metreihin kasvanut mitään muuta kuin satukirjanomaista tummanvihreää sammalta joka oli aivan 
sileää samettia. Puut yläpuolella olivat latvoistaan yhteenkietoutuneita. 

Oli vain mustaa ja vihreää ja sitten keskellä kaikkea hehkui neonvärisen kirkuvankeltaisen
 vappuhuiskan näköinen sieni. Ihan kuin se olisi ollut siellä vain siksi että joku osuisi paikalle
 siihen kaukaiseen ja yksinäiseen metsän osaan sen kauneutta katselemaan.

Seisoin pitkään katselemassa. 

Oli tunne kuin olisin itsekin ollut pala sitä kuvaelmaa joka siinä sillä hetkellä 
syntyi ja aivan kuin joku olisi puolestaan jostain katsellut minua.


Minua ovat alkaneet viehättää metsästä löytämäni luut. 

Eräälle tutulle paikalle oli viime talven aikana pikkubambi jäänyt viimeiselle matkalleen, ilves oli sen elämän ehkä päättänyt. Sen luut olivat hajallaan muutaman metrin säteellä ja otin mukaani nauravia selkänikamia. Otin mukaani myös leukaluut. Minulla on hyvä idea mitä niille teen. 

Tavallaan on harmi hajoittaa luuranko mutta itse peura on jo taivaan tuulissa ja suuremman peurasielunsa sylissä eikä enää välitä mitä sen jälkeenjättämillä osilla tehdään. Itse kunnioitan tuon peuran elämää joka kerta kun katselen nauravia nikamia hyllyn päältä.


 Tänäkään vuonna ei ole meduusoita vaikka kuinka olen niitä etsiskellyt. 

Sekin ilo on syksyistäni viety! En tiedä mitä meduusoille on tapahtunut. Niitä ei ole eikä tule. 
Viime vuonna sama juttu ja sitä edellisenä. Tänä vuonna en ole nähnyt yhtäkään, viimevuonna
 taisin nähdä yhden. 

Meduusat ovat eräs suomen luonnon suurista iloista minulle. Tämä on jotenkin sellainen alitajuinen viehätys jota en osaa selittää mutta kun näen meduusoita, tunnen kihelmöintiä leuoissani ja selkärankaani pitkin kulkee nautinnon väreitä. Kun soudellessa katselee mustaan veteen ja onnistuu näkemään miten siellä läpikuultava meduusa liikehtii omia reittejään eteenpäin, on se kuin olisi löytänyt jonkin suuremmankin ihmeen.



Pupuleipomon meduusaoppia; pinkit meduusat kuvan edessa ovat uroksia ja oranssit takana naaraita.

Katselin tuossa kesällä kummipoikani kanssa netflixistä siellä silloin olleet kaikki Paavo Pesusieni-piirretyn jaksot ja lempparini oli muuan jossa meduusat valtaavat Paavon (vai olikos se Paavon naapurin) asunnon pitääkseen bileet. Ehkä nekin meduusat jotka ennen hengasivat tähän aikaan vuodesta näillä rannoilla, ovat nyt jossain paremmissa juhlissa kun eivät enää täällä ui.


Siemenalennusmyynnit on läpikäyty ja odottelen vielä kukkasipulialennuksia. 

Näitä pussejakin on kyllä ahdistava katsella kun niille ei voi tehdä mitään puoleen vuoteen.


Jaa'a. Kaipa tästä aikanani tokenen ja piristyn kunhan nyt päästäisiin ensin yli esimerkiksi 
lemmikkien sairastelun ja muun harmin. Joulun paikkeilla ainakin piristyn koska sittenhän
kevät on jo taas melkein ovella. 

Olisi kiva inspiroitua tämän bloginkin kanssa, lueskelin
juuri noita alkuaikojen juttuja ja silloin oli päivityksiä useampia joka viikko. 
 Mahdankohan siihen tahtiin milloinkaan enää päästä.

maanantai 25. elokuuta 2014

Helsingissä


Jokaisen kesän huvitteluuni kuuluu nykyään myös ravintolapäivän vietto. Koska se sekä Helsingin taiteiden yö olivat molemmat viikon sisällä, huomasin että voin osallistua molempiin.

Kaunistelen kyllä sanoessani että ravintolapäivä olisi osaltani ihan huvittelua, se on nimittäin aika kovaakin työtä. Kotini lattia kuorruttuu jauhoista, taikinanokareista ja jokainen kattila on liukas munkkienpaistoöljystä. Ja kaappien kädensijat ja ovien kädensijat.

Öljyisiä sormenjälkiä onnistuu tarttumaan todella moniin paikkoihin joista ne viimeistään seuraavana päivänä löytyvät. Suklaata on valunut hyllyjen reunoja pitkin puroina josta niitä rapsahdellen voi taitella siivotessa myöhemmin pois. Nonparelleja kaikki tasot täynnä. Astiapinot ahdistavat jo ruoanvalmistusvaiheessa ja selkärangassa tuntuu kireys joka hetki kun vilkaisee katonrajaan ja huomaa että tuuletuksesta huolimatta siellä on paistoöljystä syntynyt pieni savu ja tietää että ennemmin tai myöhemmin asunnon kiinteä sähköpalovaroitin syttyy kutsuen paikalle vartiointifirman.

"Ei mitään ongelmaa, paistoin vain munkkeja."


Kaiken raahaaminen myyntipisteelle on etukäteistuskaa tuottavaa. Matka on lyhyt mutta kulkuvälineitä ei ole saatavilla. Olen huomannut että jos pinoan kiinalaistalonpoikatyyliin kaiken päälleni, tuolit, pöydät ja leivokset, on se toimiva ratkaisu ainakin siltä kannalta että tähän saakka olen aina myyntipaikalleni onnistunut pääsemään. Mutta nyrkin kokoiset kaiken tavaran painosta aiheutuneet violettivihreät mustelmat eivät ole vieläkään harteissani haalenneet vaikka jo viikko on h-hetkestä kulunut.

Tuo päälläni oleva essu on minusta ihana. Kuusikymmenluvun loppua ja reunoista röyhelöinen.

Sinisen mekon kanssa taas kävi hauskasti. Se ei ole mikään vintagelöytö vaan näin sen kappahlissa alkukesästä. Sovitin ja huomasin että vyötärölinja minun koossani oli liian korkealla. Hintakin oli korkealla joten hylkäsin vaikka muuten oli väriltään ja malliltaan kauniin neutraali.

Kun alennusmyynnit alkoivat, kävin edelleen sovittamassa mutta hinta oli vieläkin liian korkea ja se vyötärölinja ei edelleenkään istunut.

Kun sitten tulivat romahdusalennusmyynnit, oli hinta pudonnut muutamaan kymppiin mutta jäljellä oli enää suuria kokoja. Sovitin kuitenkin sillä halusin tarkistaa olisiko vyötärölinja suuremmassa koossa alempana, sen ihan oikean vyötärön kohdalla ja näin tosiaan oli. Kaiken muun pystyinkin korjausompelemaan. Ostin mekon ja ompelin kyljistä isot palat pois. Muualle ei tarvinnut koskeakaan. Harvoin nämä minun vaatekikkailuni näin sujuvasti menevät.

(Tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa etsiskelen seteliä jonka sujautin esiliinan nauhan alle asiakasryntäyksen aikana ja joka päätti lähteä omille teilleen, tilanne jonka ystäväni päätti tallentaa. Mutta näkyypä esiliina vähän paremmin.)

Onneksi päivä oli aurinkoinen ja lämmin, ihana kesäpäivä. Tällä kertaa ravintolapäivää kanssani vietti ystäväni jonka seurassa ei ollut tylsää hetkeä, kaikki sujui hauskasti. Ainoa edelleen minua harmittava asia oli se että yöleipomisen ja torkkuherätyksen pettämisen takia en ehtinyt myyntipaikalle siihen aikaan kuin olin luvannut. Ja toki siivous sitten jälkeenpäin oli kamalaa mutta kaikenkaikkiaan ei valittamista ja kotinikin on puhtaampi kuin ennen.

Välipäivinä minulla oli kaikenlaista tekemistä. Tapasin muutamia tuttaviani, kävin piknikillä... Oli mukavaa kun yhden ainoan viikon sisään mahtui paljon pelkästään mukavaa ohjelmaa. Toisaalta Helsinkiin palaaminen oli eräänlaisensa kulttuurishokki. Olen elänyt koko kesän pikkukaupungin vieruskunnan metsissä. Ihmisiä siellä on vähän, kaikki on rauhallista, vihreää. Helsingissä kaikki on nopeaa, on melua ja julkisten tilojen likaa, ei ole yksinäistä hetkeä. On kiire, kaikilla on kiire jonnekin. Kukaan ei katso päin.

Mullan kaivamisen, mustikanpoimimisen, mattojenpesun ja meriuintien maailmasta oli hätkähdyttävää siirtyä maailmaan joka ei ole sitä. Oloni on vieläkin ristiriitainen, Helsinki tulee aina olemaan minulle erityinen paikka mutta en enää tule koskaan muuttamaan sinne pysyvästi.

Taiteiden yö-päiväkin koitti aikanaan. Antaisin kyllä järjestäjille napakkaa palautetta jos heitä tuntisin. Suurin osa taiteiden yön tapahtumista kun sijoittui aikavälille 17-21. Mikä yö se sellainen on? Miksi kerrankin ei voitaisi tehdä siten että tapahtuma olisi auki oikeasti yölläkin. Jos pelätään myöhäisillan humalaisia asiakkaita, voisihan heiltä evätä sisäänpääsyn.

 Talvisirkus unen tytöt jakoivat vaahtokarkkeja ja lehtisiä kaapelitehtaan edessä. Silmäni huomasi retroaamutakit ennen neitien hattuja. Kuva piti saada.

Ystäväni olisi tahtonut myös käydä rautatientorilla olevilla ruokamarkkinoilla mutta nekin oli määrätty suljettaviksi noin iltayhdeksän pintaan vaikka sekä yrittäjät että asiakkaat olisivat innolla edelleen olleet paikalla. Muutenkin tunnelma olisi ollut ihanan eurooppalainen, tummeneva ja lämmin yö, ruoantuoksu, ihmiset kuljeskelemassa perheineen. Mutta ei niin ei. Niin luterista, vakavaa mentaliteettia... Turhauttavaa.

Olin siis taiteiden illassa, yöksi sitä ei voi sanoa. Ja toki ravintolamuseon kaapelitehtaan näyttelyssä. vihdoin pääsin sinne, odotukseni olivat aika korkealla. Odotin näkeväni paljon ruokapakkauksia ja visuaalisuutta. Valitettavasti sitä en saanut odottamissani määrin.

Näyttely ja itse koko ravintolamuseo oli kuitenkin kiinnostava paikka. Käytäviä halkoivat selkeät ja informatiiviset tekstitaulut joka kattoivat aiheen hyvin ja sain mielenkiintoista uutta tietoa esim. kieltolain ajasta. Mieleeni jäi esimerkiksi muuan mittava hintaero.

Kieltolain aikana tavallisissa ravintoloissa ja salakapakoissa tarjoiltu juoma ei ollut mitä tahansa vaan "kovaa teetä" eli teellä laimennettua pirtua. Tavallinen teekupillinen maksoi 1.5 penniä ja kovan teen kupillinen toisaalta 15 markkaa!

Onpa mahtanut olla hauskaa kun pariskunta oli teekupposella juoden juomaansa identtisistä kupeista, toisen kupin sisältö vain maksoi tuhat kertaa toisen juomaa enemmän! (Mahdoinkohan laskea sen pikaisesti oikein... Paljon enemmän kuitenkin!)


Nautin paljon myös museon tuoksuseinästä, mikä sitten olikaan sen oikea nimi.  

Tuossa vihreässä masiinassa oli paljon pieniä nappuloita, nappulasta vetämällä sen yläpuolisesta
 torvesta tulvahti sen aineksen tuoksu joka oli nähtävissä napin ja torven yläpuolisessa lasiputkessa. 

Oli hauskaa tuoksutella ja arvailla ja tuoksut olivat vieläpä tosi voimakkaita. Lapsien mielestä 
näköjään aivan huippuhauskaa ja mielestäni museoissa olisi hyvä olla juuri tämäntapaisia
 esityksiä joita voi koskea ja kokea monin aistein.

 Neiti, saisinko pullon viinaa?

Erityisen hauska oli myös lavastettu entisalkon myymälä josta koetin saada kuvaa esittämällä itse asiakasta tiskillä mutta romukamerani heittäytyi hankalaksi kuvaajan käsissä joten tässä on nyt paras johon pystyn. (Tosin minun on sanottava että tuo Alko olisi kaivannut lisää pulloja hyllyihinsä.)

Nähtävillä oli myös muutamia vanhoja hotelliesitteitä... Näitäkin olisin kaivannut enemmän sillä ne ovat minusta mielenkiintoisia kielenkäytön ja sisällönkin vuoksi. Ilokseni huomasin että museo tarjoaa sentään loputtomasti lisää ruokalistoja ja menyykortteja nettisivuillaan joita voit katsella vaikka saman tien tästä.

Eräässä näyttelyn (ehkä ainoassa) Kämp-hotellin hinnastossa kuvailtiin esim. aikansa aamiaista joka oli "Kahvia eli teetä, leipää, voita ja hedelmähyydelmää." 

 Jäin miettimään millaistakohan tuo hedelmähyydelmä olikaan ollut, että jonkinlaistako kompottia vai mitä mutta listan englanninkielinen käännös paljasti että ihan tavallisesta marmeladista oli kyse.


Sitten itse kasariosuuteen. Luvattu kasaridisko oli rakennettu ja musiikki sen mukaista että omaa tanssijalkaani alkoi vipattaa. Jotain kuitenkin puuttui... Muut ihmiset. 

On kai ymmärrettävää että vasta vähän viiden jälkeen iltapäivällä diskoilu ei ole oikein ottanut vielä tulta alleen. Toista olisi varmasti ollut jos taiteiden yö olisi oikeasti ollut taiteiden yö.


Asiakasgallupkin oli järjestetty riemukkaaseen tyyliin, purkkapallokonein voi äänestää
mikä kasarissa sinua eniten kiehtoi. Ruoka, historian käännekohdat, muoti... 

Purkan sai ottaa siitä koneesta jonka edustama kasariasia oli eniten sydäntä lähellä. Itse otin muotipurkan monen muunkin näyttelijäkävijän tavoin ja huomasin että se näyttäisi olevan voittamassa äänestyksen kokonaisuudessaan.


Mutta ne pakkaukset. 

Mielikuvituksessani odotin värejä leiskuvia hyllyjä täynnään ihania pakkauksia
 joiden näkemisestä mieleeni tulvehtisi satamäärin nostalgisia lapsuusmuistoja 80-luvulta. 

Niitä etsiskelinkin ymmälläni läpi koko näyttelyn kunnes hoksasin avata keittiötilan jääkaapin. 
Voi, voi, tyhjältä näytti ja ajattelin jo että tässäkö tämä. Ja kyllähän se siinä oli. Pakkauksia ei kai
 lupailtukaan olevan loputtomiin eikä ainakaan mielikuvitukseni paisuttamin määrin mutta silti
 jääkaapin puhdas ja siisti sisustus oli kieltämättä pettymys. 

Onneksi näin nyt vihdoinkin livenä sitten lapsuusvuosien vanhat kunnon
 kolmiotrip-mehutetrat. Tuo ananas, ah. Harmi että mustaherukka puuttui.






Yllätys näyttelyä kiertäessä oli myös äkillinen astuminen Rossoon. Aivan aito kasaripizzeria ilmielävänä tiffanylamppuineen ja ruokalistoineen. Pöytäliinassa oli oivaltavasti infoa 80-luvulta ja läheisessä naulakossa oli kasariasusteita ja vaatteita!

Olen iloinen että päätin jättää aiemmin suunnitellun teemapukeutumisen sikseen. Kuljeskelu vihreässä ja aidossa kasaripaljetti-olkatoppaus-satiinihaalarissani jota kaavailin näyttelypukeutumiseksi ei houkutellut kun näyttelyn jälkeen oli tarkoitus vielä liikkua muuallakin kaupungilla ja nyt kävi ilmi että se olisikin ollut turhaa.

Sovittelimme ystäväni kanssa eri asuja ja päädyin Rossoa varten tähän järkyt... Siis upeaan punaiseen olkatoppausnahkatakkiin, kynähameeseen ja korkokenkiin.


Siinä miettiessäni missä pizza vegetariana, esitti ystäväni toiveen jo pian siirtyä muihin näyttelyihin joita kaapelitehtaalta löytyi ja näin myös teimme.
 Poistuimme museosta tyytyväisinä mutta itse olisin loppujenlopuksi kaivannut näyttelyyn hieman lisää... Sitä sellaista jonkinlaista viimeistä kosketusta.

Esim. "Rosson" seinään tauluja joita jokaisessa italialaisessa ravintolassa on ja taatusti oli jo 80-luvulla. Pienia juttuja. Lisää pulloja alko-esityksen hyllyihin. Lisää pakkauksia näyttelykeittiön hyllyihin.

Näyttelykeittiö muuten oli hienosti kasarilaista lastulevyä mutta niin siisti. Sekin olisi kaivannut kodikkuutta, hieman jotain sellaista tilpehööriä joita voi löytää vaikkapa noista Anttila-kuvastojeni sivuilta joista olette nauttineet tänä kesänä. Vaikka kananmuotoisia munanlämmittimiä!

Kokonaisuutena näyttely oli hauska ja kehoitan kyllä teitä kaikkia käymään museossa jos siellä päin liikutte ja olette yhtään asianharrastajia. Näyttelyssä oli paljon sellaista josta en nyt tullut kirjoittaneeksi ja samassa rakennuksessa on myös paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.

Hotelli- ja ravintolamuseolla on myös tällä hetkellä uusi verkkonäyttely aiheesta "Moderni eksotiikka" joka keskittyy 1920-1930-lukujen helsinkiläisravintoloiden sisustuksiin. Itämainen eksotiikka, orientalismi ja art deco-olivat aikansa suuntauksia joiden toteutukseen aikansa ravintoloissa voi tutustua tässä. Siellä on kieltolaistakin hieman asiaa.


Käytyämme "Rossossa," "Alkossa" ja luettuamme niin paljon
 kieltolaista jatkoimme iltaamme näin. Syömisen ja juomisen merkeissä. 

Varhain seuraavana aamuna olinkin jo bussissa joka kuljetti minut takaisin pikkukaupungin tytöksi
tänne metsien perukoille. Nyt sataa mutta odotan intiaanikesää. Joka syyskuu se on sieltä tullut ja 
uskon ettei tämä ole poikkeus.

Ensi viikonloppuna on muuten venetsialaiset,  loppukesän "pimeä juhannus." 

Joko olette suunnitelleet juhlianne?

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Arjen merimatkoja


Minulle vihjaistiin että päivitystahtini on vähän hidas. Siitä virkistyneenä ajattelin kirjoitella kuulumisiani.

Olen tällä hetkellä hyvin onnellinen ihan vain sään takia. Olen maininnut olevani kylmänarka, kylmyys ja ihan tavallinen parinkymmenenkin plusasteen lämpötila on minulle vielä viileää ja se nakertaa henkisesti hyvinvointiani. Nyt kun on näin lämmintä, minua ei "satu" minnekään ja olo on joka hetki tosi hyvä. Siksi en ole blogiakaan päivittänyt kun olen keskittynyt iloitsemaan tästä ihanasta vuodenajasta jota himoiten odotan ne kaikki muut vuodenajat.

Päiväni ovat kuluneet nyt lämpimänä kautena esimerkiksi näin.

Kun aamulla herään ja nousen istumaan sängyssäni, huomaavat lemmikkini että olen herännyt.

Marsutkin nousevat ja juoksevat kiljuen ja huutaen sänkyni viereen koettaen kuroitella minua kohti.

Nyt ajattelette että ai ihanaa kiintymystä ja ehkä se on sitäkin mutta pääasiallisesti kyse on siitä että marsut tietävät että kun herään, on aamupalan aika. Unisesti silppuan kurkkua ja tomaattia joka marsun naaman eteen ja kaneilleni työnnän porkkanaa ja voikukanlehteä ennen kuin noudan ja juon kupin, kaksi earl greytä ja nettisurffailen.

Nyt kesällä toisinaan korvaan kuuman teeni niinkin kamalalla aineella kuin energiajuomalla. Häpeän vähän tunnustaa tätä, että minäkö, terveystietoinen ihminen litkin jotain sellaista mutta ei käy kieltäminen. Kun joskus menin seitsemäksi aamulla töihin, tuli tavakseni ostaa energiajuomapullo jotta piristyisin ja mielistyin sen makuun. Ja kun en juo sitä kahviakaan. Ja energiajuomassa on sentään b-vitamiineja. Ja muuten elän niin terveellisesti... Näin juttelen itselleni.

Hankin vuodenvaihteessa jopa limsakoneen ihan vain jotta energiajuomaharrastukseni tulisi edulliseksi ja kone on suoraan sanottuna jo maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin. Pelkäsin vähän että se jää turhaksi keittiövälineeksi mutta toisin kävi. Teen sillä energiajuomien sijaan kuitenkin eniten kuplavettä joten aivan addikti en sentään ole.

Kun virkistäytymiset on hoidettu, pukeudun puutarhatyövaatteisiini ja pakkaan laukkuuni vettä, jotakin syötävää, muutaman valikoidun kuokan sekä kameran ja vapautan Poseidonini valjaistaan.

Poseidon hankittiin vuosi sitten ja siitä on ollut paljon iloa. En ollut ollut edes tietoinen että jokin sellainenkin on olemassa! Niin hiljainen, ystävällinen ja rauhallinen ja niin kätevä.


Poseidonini on siis sähköperämoottori. Jos vain jollakin teistä on soutuvene, hankkikaa ihmeessä sellainen. En tajua miksi näin hyvästä keksinnöstä puhuta paljon enemmän. Poseidon toimii kuten mikä tahansa veneen perämoottori paitsi että se on täysin äänetön ja käytännössä ilmainen käyttää. Tunnin käyttö kuluttaa noin 1.5 senttiä jota sanoisin edulliseksi.

Ainoa huono puoli Poseidonissa on se että hän on vähän hidas. Köröttelen Poseidonilla Rauman, tai pikemmin viereisen Pyhärannan rannikkoa todella verkkaista vauhtia ja saan noin viiden kilometrin matkaan kulumaan puoli tuntia. Oikealla perämoottorilla huristaisin sen viiteen minuuttiin. Mutta miksi kiirehtiä kun on kaunis kesäpäivä, meri on sininen ja lintujen pesäluotojenkin lähelle pääsee kuvailemaan kun Poseidon äänettömästi lipuu aalloilla ilman että eläimet häiriintyvät. Otin lyhyen videopätkän ihan vain demonstroidakseni millainen ääni sähköperämoottorista syntyy, lähinnä siis veden liplatusta ja tuulen huminaa.



Niin ja Poseidonin hyvä puoli on sekin että vaikka hänellä posottaisi täyttä vauhtia salakavalaa merenalaista kiveä vastaan, ei Poseidonin kovinkaan vauhti riitä riipimään paatin pohjaa kiviin auki. Oikeita perämoottoreita arastelen käyttää juuri siksi etten tunne alueen kaikkia kivikoita ja kammoan ajatusta ajaa sellaiselle.

Köröttelen siis puolen tunnin matkan Poseidonilla kohti mummolaa. Olenkin maininnut että kunnostelen sen villiintynyttä pihaa ja niihin puuhiin olen matkalla.

Viimeksi riivin sitä pihan kohtaa jossa joskus oli ollut kukkapenkki ja nyt voin ilokseni sanoa että siinä on taas kukkapenkki. Mutta työtä se vaati, maa oli niin heinänturpaita ja juuria täynnä ja kivikova että lapioni upposi siihen vain parin sentin matkan kerrallaan. Homma vei minulta viikon eikä tämä tietenkään upealta näytä nyt kun kasvit eivät vielä kunnolla rehota mutta voin sanoa että muutosta tuli.


Olen istutellut tuohon kaikenlaista pientä. Kuunliljoja ja paria eri pionia, tyräkkiä, esikkoa, akileijaa, syysasteria...

Kasvit eivät pidä siirtämisestä ja monen maanpäällinen osa kuolee mutta juuret elävät ja ensi kesänä penkki näyttää ihan toiselta. Ja istutan tuohon vielä paljon kaikenlaista. Tuon nurkkauksen lähtötilannehan siis on tuossa vasemmanpuolimmaisessa kuvassa.

Olen myös kaivanut etuoven alla olevia laattakiviä esiin. Joka ainoa niistä oli hautautunut viiden sentin tiukan juuri- ja nurmikkomaton alle. En tosiaan edes muistanut että ne olivat siellä ennenkuin lapioni vahingossa kalskahti erääseen. Harmi kun minulla ei ole niistä nyt kuvaa. Nuo kivet ovat sellaisia luonnonmuovaamia hiekkakivilaattoja joita on etuoven eteen kerätty pitkät ajat.

Tänään olin tosi tyhmä kun otin hoitaakseni penkin jossa pitäisi olla juhannusruusupensas mutta jossa nyt oli enemmän nokkosta ja heinää ja päälläni oli vain hihaton teepaita ja polvipituiset pöksyt. Käsivarteni ovat aivan raapaleilla mutta tulostakin tuli. Minusta on ihanaa saada rumat asiat näyttämään taas mukavilta ja samalla saan olla ulkona luonnossa ja on vielä lämmintäkin!

Vielä pitäisi istuttaa humalaa tuon ikkunan alle, en ole repinyt noita vanhoja ruskeita humalanvarsia pois talon seinää (joka maaliakin kaipaisi) rumentamasta koska ajattelin että siinä olisi uusille humaloille sopivat paikat köynnöstää.

Vasta kun valo alkaa vähetä, irrotan Poseidonin laiturista ja hyppään taas kyytiin.

Voisinpa sanoa että päiväni päättyy kun veneilen auringonlaskuun kuten länkkäreissä mutta koti on auringonlaskua vastakkaisella suunnalla. Lapsena luin paljon Lucky Luke-sarjiksia ja nykyään aina auringonlaskua katsellessa ajattelen niitä.

On hassua kun toisaalla aurinko paistaa ja toisella suunnalla kuu hehkuu jo kalpeana.


Yleensä en malta lähteä ennen kuin on jo hieman liian myöhäistä ja jännään ehdinkö ajaa kotiin ennen kuin pimeys laskeutuu merelle. Silloin karikoita on hankalampi huomata ja niihin on inhottava osua vaikka pahaa jälkeä ei synnykään.

Toisaalta tuo olo joka tulee kun on yksin äänettömällä tummalla merellä lipuen hiljakseen eteenpäin... Se on erikoinen tunne. Kirjoitin joskus aikaisemmin siitä miten kaipaan tunnetta suuremmasta luontoyhteydestä ja noina alkuyön hetkinä merellä sen saavutan.

Mustilla kivilla harmaina hahmoina seisovat lokitkin muuttuvat aivan toisenlaisiksi niiden verkkaan kääntäessään päätään minua katsellessaan. Lokin katse ja tytön katse kohtaavat. Ehkä näiden tunteiden takia en milloinkaan tunnu malttavan lähteä tarpeeksi aikaisin kotiin.


Ajellessani kuvittelen miten allani tummissa vesissä sukeltelevat hylkeet ja hauet rintarinnan.

Pidän sen ajattelemisesta miltä tuntuisi olla olla jokin merieläin. Merenalainen maailma on aina kiehtonut minua. Pinnan alla niin suuri maailma. Miltä se näyttäisikään jos kaikki vesi yhtäkkiä katoaisi. Millainen kuoppa olisikaan jäljellä. Tuntuisiko se sitten siltä että itse asuisi vuoren laella kun jalkojen juuressa olisi suuria syvänteitä? Ja miltä se näyttäisi?

Jännää ja kiehtovaa.

Joskus se tapahtuukin. Miljardin vuoden kuluttua aurinko muuttuu kirkkaammaksi ja kuumemmaksi ja tulee päivä jolloin meret höyrystyvät ja vesihöyryn vety leijuu avaruuteen. Minä en ole silloin täällä joten jos tahdon tietää miltä se näyttää, voin vain kuvitella nyt.


Kun kotona lopulta olen, sidon Poseidonin rantaan ja jos jaksan, koetan hiljaa odotella saapuisiko piisami kolostaan.

Nimittäin piisamit ovat rakentaneet pesäkolonsa vain metrin päähän veneen paikasta. Jos minulla on tuuri, näen miten piisami lipuu aivan ohitseni, niin läheltä että ulottuisin sitä koskettamaan kun se kuljettaa pesäänsä kaislan varsia juurineen. Minulle nämä piisamit tuovat paljon iloa, ne ovat niin hauskan näköisiä paksuine majavamaisine häntineen ja naamoineen. Pelkäsin viime talvena että kuolevat kaikki tyynni koska niiden aikaisemman pesän katto oli sortunut mutta onneksi niin ei käynyt.


Olen lämmitellyt kotiintultuani myös saunaa.

Ihollani on joka ilta hienoa multaa puuterimaisena kerroksena ja se on pakko saada kuurattua pois. Toin toisesta mummolastani, Mynämäen mummolasta viime kerralla näitä vanhoja 70-luvun viilipurkkeja koska niitä oli siellä paljon, ajattelin että haluan ne käyttöön ja ne ovat niin hauskan näköisiä. Käytän näitä saunasörsseleihini joita lääpin itseeni.

Yleensä käytän pohjana merisuolaa johon sekoitan ulkoa kaikenlaisia yrttejä, aika usein ruusunlehtiä koska niistä todella jää iholle hyvä tuoksu ja koivunlehtiä koska niistäkin tulee hyvä tuoksu ja survon niitä viilipurkeissa massaksi. Tällä tekniikallani olen kyllä pari J.K Ingmannia rikkonut mutta onneksi niitä riittää.

 Polvet ja ruusut ennen kuin ruusut ja polvet saivat merisuola-koivunlehtitahnan päälleen.

Olen myös niitä ihmisiä jotka aina syövät jotain saunassa. Tiedän että tämä on kamala pyhäinhäväistys joidenkin mielestä.

Parasta on jos muistan laittaa pakastimeen appelsiinin viilentymään ennen saunaa, on ihanaa pureksia jääkylmiä makeankirpeita paloja saunan ylälauteilla kun vartaloa polttaa löyly.

Tällä kertaa olin ostanut tarjouksesta shamppanjan makuisen magnumjäätelön jota olin säästellyt saunaa varten. Sen suklaakuori oli maalattu hopeanväriseksi ja sen syöminen tuntui raskaan päivän päätyttyä todella luksukselta.

Tuona hetkenä saunan hämärässä ajattelin etten voisi varmaan olla onnellisempi.

 Viiliä. Hj. Ingman. Sipoo.