Kaikenlaista

Ai mikä laiska bloginkirjoittelija olen ollut.

Olen tässä kuukauden aikana jolloin en ole kirjoitellut mitään kuitenkin tehnyt kaikkea josta olisi vaikka voinut kirjoitellakin.

Olen oppinut esimerkiksi hyvän halonhakkuutekniikan. Ennen minulla oli aina suuri riski  kirves-säärikohtaamiselle joka valoi minuun tervettä pelkoa tätä perinnetyötä kohtaan.

Sitten olen käynyt pitkästä aikaa kirpputorilla ja tehnyt kivoja ja tarpeellisia löytöjä.

Ja tein taas itku kurkussa käsitöitä koska vaikka inhoan niitä, tiedän että osaan. Ja sen tiedon takia niitä on pakko tehdä jos jotain tarvitsee. Ja koska olen halunnut lopputulosta tarpeeksi paljon, olen saanut myös haluamani aikaan. Mutta se oli rasittava prosessi.

Maalasin taulunkin oikein pitkästä aikaa ja vaikka sekin oli pitkäpiimäistä koska tekniikkani on tarkka, tuli siitä siten mieluinen että voisin vaikka ripustaa sen seinälle. Ja tajusin että maalattu taulu taitaa olla sarjansa ensimmäinen. Pitää maalata se loppusarja joskus.

Sain selville senkin että jos sisareni koiraa haistelee, se vaipuu maahan selälleen kuin napista painaen näytellen matalinta matoa. Tämä oli huvittava huomio joka naurattaa kovasti. Tuossa vasemmanpuolimmaisessa kuvassa on tämä hauska elukka.
 
Muutenkin lemmikeistä on ollut jatkuvaa iloa. Ne ovat ihania! Marsuni ovat päivieni jatkuva hupi, ei mene päivääkään ettenkö niille nauraisi.

Selvitin myös salaisuuden jonka ehkä kaikki muut pitkähiuksiset naiset tietävät mutta minä en, tosin en aina jaksa pitää siitä kiinni minkä takia nyt mainitut hiukset ovat yhtä rastakimppua. Tiedän että huomenna joudun avaamaan netflixistä joko Gran hotel-sarjan tai jonkin jännän historiadokumentin johon naulitsen silmäni ja koetan unohtaa työn jota käteni samalla suorittavat; kiskovat hiuksia yksi kerrallaan jättimäisestä takusta irti. Tähän menee tunti pari ja tuskaa ja hammastenkiristystä.

Olen myös toisen blogini Tosivanhan puolelle kirjoitellut yhtä tosi raskasta historiajuttua joka on niin raskas että en tiedä haluanko sitä kirjoittaa loppuun saati julkaista.

 Olen oikeasti melkein menettänyt sen takia yöuneni.

 Tosielämän kauhut eivät ole näin hullunkurisia.

Ja olen koko kuukauden ajan syönyt aivan kamalaa ruokaa jonka mukainen on olonikin. Olen syönyt niin paljon suklaata enkä tiedä miksi kun en edes niin hirveän paljon pidä suklaasta. Ei se siis pahaa ole mitenkään mutta ei minun sitä varsinaisesti tee useimmin mielikään.

Normaalisti en myöskään melkein ikinä syö vehnää tai leipää. Nyt olen syönyt ja niistä on tullut väsymys ja vatsakipujakin. Silti vain kaikenlaista tällaista olen syönyt, ruokaa joka ei minulle sovi, vaikka tiesin että seurauksia tulisi... Ehkä ensi vuonna minun ei tarvitse haksahtaa "juhlaruokavalioon" vain siksi että niin kuuluu vaan voin entistä kriittisemmin valita sellaista ruokaa joka hyvän maun lisäksi myös tekisi  hyvän olon.

Eipä silti, ruokarintamalla olen tehnyt tosi hyviäkin juttuja. Olen tehnyt nyt monta kertaa juustoa oikealla muotilla enkä vain riiputtamalla massaa sihdissä ja sepä vasta on hyvää ja helppoa. Olen kokeillut erilaisia juustoja ja näistä vähiten pidin uunissa paistetusta munajuustosta. Kyllä se tavallinen maitojuusto on vain parasta.

 Tämä on lähikuva muistaakseni juustosta nro 3. joka kimalteli jouluteemaisesti.

Epäonnistunut ruokakokeilu oli muuten eräs siemenleipä johon tulee pelkästään siemeniä, kananmunaa ja mausteita. Ei ollenkaan viljaa.

Epäonnistus tapahtui kun lisäsin joukkoon kokonaisia hampunsiemeniä joita jauhoin vain aavistuksen ja nyt koko leipä maistuu kuin olisin lisännyt sinne lasinsirpaleita. Epäjauhettu hamppu raapii suuta ja niellessä kurkkua hirveästi mutta en halua heittää ravitsevista aineksista koostuvaa ruokaa pois. Olen siis syönyt sitä silti hämmästellen etten ole jo kuolla kupsahtanut suolistoverenvuotoon.

Sitäpaitsi tämän vaarallisen projektin aikana olen jo oppinut pitämään sirpaleleivästäni. Ehkä ensi kerralla teen samat temput ihan tarkoituksella eikä tällä tavalla ainakaan ole pelkoa että kukaan muukaan sitä leipää söisi.

Tämä siemenleivän valmistuskuva on kauniimpi kuin lopputulos.

Mitäs muuta... Ensimmäinen olento jota tänä vuonna kosketin, oli kuollut ilves. Lähes keskiyöllä, vuoden juuri vaihduttua.

Ilves oli siis samana päivänä tapettu. En ole koskaan ennen nähnyt ilvestä niin läheltä, kerran vain auton ikkunasta. Tuntui samalla hienolta nähdä niin upea olento ja makaaberilta häväistykseltä nähdä se nyljettynä ruumiina riippumassa sen kaunis turkki suolavadissa vieressä.


Kannanharvennusmielessä oli se kaunotar henkensä menettänyt.

Varovaisestihan tämä minulle todettiin koska ei sitä tiedä minkä traagisen itkuraivarin tällainen kasvissyöjähippi voi saada ja siksi pidinkin kasvoni peruslukemilla ja aidosti ihailin kaunista turkkia. Ja todella oikein verrattoman mukavia ihmisiä ovat nämä ilveksenmetsästäjät ja heidän ansiostaan pääsin sitä silittelemään.

Niinpä niin.

Nyt kuitenkin kevättä kohden.

Tiedättekö, löin jo melkein lapun luukulle tämän blogin suhteen ja kirjoitin jo lopetustekstinkin dramaattisella otsikolla "Esiriippu," mutta ehkä on silti vielä joitakin juttuja kerrottavana. Viimeisen vuoden aikana vain on ollut hyvin usein ja toistuvasti sellainen olo että tämä menneisyyden dokumentointiprojekti on tullut päätökseensä.

Jostainhan ne tunteet kertovat. Olen kuitenkin hellämielinen kuoliniskuja suorittamaan joten eläköön leipomo nyt jatkoaikaa ainakin kesään saakka.