Julma varaslähtö ystävänpäivään

Ystävänpäivä on suomessa kovin vähän 

aikaa vietetty juhla mutta sillä on pitkä historia.

Tuon hyvin, hyvin pitkän historian aikana tällä 

juhlalla on ollut paljon aikaa pohtia olemustaan. 

Tänään lisää ystävänpäivän pimeää puolta.

Ystävänpäiväkortteja ja tervehdyksiä on lähetetty niinkin kauan kuin

peräti 1400-luvulta alkaen. Huiman kauan siis. 

Alkuaikoina tervehdykset olivat romanttisia, lauluja joita 

laulettiin rakastetulle tai ihastuksen kohteelle tai sanallisia 

korulauseisia rakkaudentunnustuksia. 

Kun näitä rakkaudentunnustuksia alettiin 

merkitä paperille, syntyi ystävänpäiväkortin ensiversio.

Väliin mahtui sekalaista ystävänpäivän viettoa lähes 500 vuotta

kunnes ystävänpäivää keksittiin 1800-luvun 

puolivälin jälkeen "modernisoida."

Hieman ilkeällä tavalla.

 "Tis a lemon that I hand you and bid you now 'skidoo,' because I love another - 

There is NO chance for you!"

Tuolloin keksittiin "vinegar valentines"-nimellä 

kulkevat ilkeämieliset tervehdykset joilla oli 

aivan päinvastainen merkitys mitä 

ystävänpäivätervehdyksellä yleensä.

Niiden oli tarkoitus satuttaa.

 "You'r safely lodged upon the shelf, 

and I hope you'll be there for life.

You do not like it much yourself, 

youd rather be a wife.

But you'r not the sort for me,

or any other man,

so pray be reconciled to fate,

it is the wisest plan."

"I dont like you'r paw, I know very well it's sharp, cruel claw."

Etikkakortit olivat halpoja, ne maksoivat vain pennyn 

joten jokaisella oli varaa niihin.

Jokainen siis saattoi ystävänpäivänä "tervehtiä" kylän

vanhoja piikoja, yksinäisiä naishenkilöitä

tai vielä naimattomia tyttöjä, opettajiaan koulussa,

koulukaveriaan, esimiehiään, vaikkapa lääkäriään, 

pappiaan, lakimiestään tai naapuriaan. 

 

Tai ihan ketä vain jota haluttiin

satuttaa kipeään kohtaan ja tuottaa

pahaa mieltä ja murhetta.

Ja niin myös tehtiin.

 

 Ei ollut ketään joka ei ainakin joskus

olisi saanut etikkakorttia. Niiden suosio oli huima

kuten myös niiden aiheuttama paha mieli.

 

Kortithan siis tietenkin lähetettiin aina nimettömänä

ja niiden tuloa kammottiin ja samalla odotettiin. 

Korostan että mitään hupia näihin kortteihin ei liittynyt,

entisaikojen ihmisten huumorintaju ei sentään näin 

pahasti poikennut omastamme. Etikkakorttien

ainoa tarkoitus oli haavoittaa saajaansa

mahdollisimman pahasti.

Muistan itse lapsena lukeneeni jotakin 

1800-luvulle sijoittuvaa tyttökirjaa jossa

eräs luokan tytöistä sai pelkkiä etikkakortteja muiden

tyttöjen saadessa romanttisia ihastuskortteja.

Koulukiusausta kaikkein tyylikkäimmässä muodossaan.

 

 

Erityisen ilkeän twistin etikkakorttibisnekseen

lisäsi se, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun 

alussa postin saaja maksoi saamansa postin

postimaksun.

 

Eli ei riittänyt että sait postitse 

pahaa mieltä, jouduit vielä 

maksamaankin siitä!

 

"You snooty clod, without even a nod, you give the big go by,

it's okay with us, your pitiful bust, you won't make anyone cry."

Vaikka myöhemmin kortin maksuja 1940-50-luvuilla ei 

enää joutunut maksamaankaan, ei niiden sisältö

 lieventynyt, pikemmin päinvastoin. 

 

Tässäkin kortissa onnistutaan

muutamaan sanaan tiivistämään vastaanottajalle 

tämän olevan lattarintainen ja ylpeä nirppanokka 

josta kukaan ei välitä.

Myös naiset ilkeilivät korteissa.

 

Voin kuvitella miltä vaikka jostakin teinipojasta

on tuntunut saada tällainen kortti.

 

 

Etikkakortit ovat mielenkiintoinen

tutkimuskohde myös monille historioitsijoille sillä

ne ilmensivät myös aikansa poliittista ja 

sosiaalista ilmapiiriä. 

 

Esimerkiksi kun naisten oikeuksia 

ajava liikehdintä alkoi 1900-luvun alussa, 

kohdistuivat monet etikkakortit välittömästi

paikkansa unohtavia naisia kohtaan 

mitä julmimmin sanankääntein.

Iloinen asia etikkakortteihin liittyen olivat ne monet lempeämieliset 

postinkantajat jotka etikkakorttiin törmätessään, tuhosivat sen oman käden

oikeutta käyttäen eikä pahaa mieltä tuova kortti milloinkaan päätynyt 

vastaanottajalleen. 

Koska kyseinen toiminta oli kuitenkin vastoin lakia, saavuttivat useimmat 

etikkakortit siis silti vastaanottajansa. 

 

Etikkakorttien lähetys ja painaminen väheni 1950-luvun jälkeen radikaalisti

joten nykyään ystävänpäivää ei onneksi enää tarvitse odottaa valmiiksi ikäviin

iskuihin varautuneena.

Häiriintynyt varaslähtö ystävänpäivään

Ystävänpäivä, sieltä se on tulossa.

Vaihdoin ystävänpäiväviikon kunniaksi 

kimalteetkin punaisiksi.

Ystävänpäivä onkin varsinainen rakkauden päivä.

Entisissä ystävänpäiväkorteissa oli

usein aika kiihkeä ote.

Mieleeni nouseekin jostain kummasta
syystä sana "lähestymiskielto..."

Tuntuisiko tällaisten korttien

saaminen mukavalta?

Vaikka ex-puolisolta tai muuten vain sinuun 

"ihastuneelta" tuntemattomalta tai vaikka kollegalta

töissä? Tai vaikka siltä omalta kumppanilta?

Tällainen kortti. 

Herättää välittömiä rakkauden tunteita!

Tai ehkäpä sittenkin tämä vie voiton

 hellien tunteiden herättelijänä!

Kyllä asia on niin että 

joko rakastat tai sitten

itket ja rakastat!

Tuliko tämä nyt

 varmasti selväksi?

 Sillä ellei tullut,

saatan päätyä epätoivoisiin tekoihin!

Onhan sydämeni sentään

kuin aikapommi!

Enkä tule kestämään torjuntaa...

 

Voisin aivan pistellä sinut poskeeni kultaseni!

Joten, rakkaani, ethän sano ei?

"Be my valentine!"

Retrojuomalasien opas

Suomalaisesta käyttölasista on aika vähän tietoa liikkeellä
ellei mene erikseen kirjastoon ja tutki siellä erilaisia opuksia.

Tällä aukeamalla on listattu useita nyt keräilykohdelaseja 

alkuperäisine arvoineen.

Halvalla voi hankkia hauskan ja vanhan astiasarjan,
näitä eriparikupposia kun löytää puoli-ilmaiseksi monen
kirppiksen alelaarista ja jos silmänsä pitää auki niin
ennen pitkään koossa onkin koko sarja.

Kannattaa printata käsilaukun pohjalle

seuraavaa kirpparikierrosta silmälläpitäen!

Löytyikö listasta jokin lasi joka sinulla on kaapeissasi?

 

(Kuva suurenee kun oikeaklikkaat ja
avaat sen uuteen ikkunaan.

TAI

Klikkaa kuvaa kerran.

Sen auettua oikeaklikkaa ja
paina "view image" tai "katso kuvaa."

Sitten klikkaa vielä kerran ja kuva aukeaa isoksi.)

Kotilieden sekalaiset kasarimainokset osa 2.

Kotiliesi-lehtiä jälleen.

Juhlapukuja!

Ja jos kaipaat eleganssia,

voit hankkia sitä Instrumentariumista.

Saakohan sieltä höyhenhiusdonitsejakin pinkkeinä?

 

Viimeiseksi artikkeli jota ei uskoisi "uuden ajan" artikkeliksi.

Jutun julkaiseminen kertoo paljon aikansa moraalista

ja myös Kotiliesi-lehden perinteisen konservatiivisesta linjasta. 

"Muutoksista on miehen aina otettava 

vastuu sillä mies on perheenpää. 

Sellaisia naiset ovat aina ihailleet."

Jaa'a.

Maanantaikummalllisuudet

Katselinpa taas kummien juttujen kansioita

 joista nyt pari palaa maanantaipäivään. 

Maanantai ei muutenkaan ole useimpien suosikkipäivä

joten ehkä muutama karmiva tarina tuolla joukossa 

muistuttaa meitä siitä että ei se maanantai 

loppujenlopuksi niin paha olekaan!

 "Älä osta sikaa säkissä."

Sanonta ei ole suomalainen vaan muualta lainattu ja lisäksi 

melkoisen vanha. Keskiaikaisilla toreilla myytiin 

porsaita säkkeihin ommeltuina. Porsaspolo ei päässyt

tiiviistä säkistä karkaamaan mutta eipä ostajakaan voinut pussiin

kurkistaa. Toisinaan kävi niin että kotona säkistä putkahtikin

ulos reippaankokoinen kollikissa eikä maukas sika!

 Jotkut teistä varmaan ovat kuulleetkin että tomaatteja

pidettiin hyvin pitkään ihmisille sopimattomana ravintona,

myrkyllisinä. Tomaatin jotkin osat kuten vihreät varret

ovatkin lievästi myrkyllisiä mutta luulo ei perustunut tähän.

Aikanaan lautaset tehtiin kovatinasta, metalliseoksesta

jonka eräs ainesosa on lyijy. Ruoat jotka sisälsivät runsaasti

happoja, aivan erityisesti tomaatit, liuottivat nopeasti 

tinalautasista lyijyä joka aiheutti vakavan myrkytys-

tilan ja usein kuoleman. Niinpä tomaattiateriat joutuivat

pannaan useiksi sadoiksi vuosiksi.

...Tarina joka johtaa jouhevasti tähän seuraavaan. Lyijy oli

samoihin aikoihin yleinen materiaali lautasten lisäksi 

tuopeissa. Kaljamukeina ja viskituoppeina.

Yhdistelmä alkoholia lyijyn kera usein tainnutti uhrinsa

jopa useiksi päiviksi erittäin syvään koomankaltaiseen 

tilaan jossa elintoiminnot painuivat minimiin. Usein

"ruumis" asetettiin esille muutamiksi päiviksi keittiön

pöydälle muun perheen toimien keskelle jonka aikana 

katsottiin heräisikö onneton vai ei.

...Tarina joka johtaa taas toiseen. Englanninkielisissä maissa

on sananlasku "saved by the bell" joka juontaa juurensa

1500-luvun niin yleisiin lyijymyrkytystapauksiin.

Sattumoisin myös ahtaasti asuvilla paikkakunnilla alettiin näihin 

aikoihin uudistaa hautausmaita. Tila yksinkertaisesti oli 

loppua kesken joten lukuisia hautoja kaivettiin auki jotta luut 

voitaisiin kerätä ja sijoittaa tiiviimmin näin luoden enemmän tilaa.

Ikävänpuoleiseen työtehtävään joutuneet henkilöt alkoivatkin 

työn edistyessä tehdä varsin epämieluisia huomioita.

Huomattiin että keskimäärin 1:ssä arkunkannessa 25:stä

oli sisäpuolella selviä raapimisjalkiä jolloin tajuttiin

että hautaan oli joutunut lyijykoomassa olleita henkilöitä

jotka olivat heränneet ja koettaneet epätoivoisesti päästä ulos.

Tämän jälkeen muodiksi tuli asettaa haudatun käteen köysi

joka nousi haudasta maan päälle jossa kilisivät naruun 

kiinnitetyt kellot joiden tarkoitus oli ehkäistä uusien

uhrien syntymistä.

Katsokaa miten komea mies! 

Törmäsin häneen pitkässä vanhojen kuvien listassa ja jäin ihaillen

tuijottamaan ja miettimään että kylläpä kerrassaan on ollut salskea 

herrasmies, kuka hän sitten olikaan! Monille varmasti tuttu kuva.

Itse taas olin vähän hämmästynyt kun hän paljastui nuoreksi

Josif Staliniksi jonka toimien johdosta kuoli

 16 miljoonaa ihmistä.

Tässä on Julia Drusilla. Hän menehtyi vain 21-vuotiaana ja

oli Roomalaisen keisarin Caligulan rakastettu sisar.

Niin rakastettu että kun hän menehtyi Roomassa

riehuneeseen kuumeeseen, määräsi hänen veljensä

kaikille kansalaisille vuoden suruajan.

Suruajan aikana kiellettyä oli

-kylpeminen

-nauraminen

-ateriointi perheen kesken

Jos suruaikaa rikkoi oli rangaistuksena kuolema.

Ihanat pylvässängyt. Minä olen aina halunnut sellaista

ja joskus vielä sellaisen hankinkin. Niiden historia on

mielenkiintoinen. Aikoinaan talon isäntäväki on hyödyntänyt 

pylvässängyn verhoja luodakseen yksityisyyden illuusiota

ajalla jolloin palvelusväki usein nukkui samassa huoneessa.

Pylvässänky varsinaisesti kehitettiin kuitenkin toiseen 

tarkoitukseen, käytännölliseen sellaiseen. Kun rakennusten 

kattomateriaali oli yleisimmin olki, oli normaalia että

katon läpi rapisi ja putoili milloin mitäkin yllätyksiä,

hiirenpoikasia, jätöksiä, hyönteisiä ja roskia. 

Vuoteen päälle kehitettiin katos joka suojasi

 edellämainituilta harmistuksilta.

Tähän mekkoon liittyisi varmasti mielenkiintoinen

tarina jos vain tietäisimme sen. Liitin sen kuitenkin

tähän vain muistutukseksi siitä että vaikka mennyt

usein näyttäytyy meille vain mustavalkoisina kuvina,

ennen käytettiin myös runsaasti ja rohkeasti värejä.

Tämä on vuodelta 1869.

Tämä tietty väri oli erityisen muodissa

yhdysvalloissa vuosina 1855-1860.

Loppukevennyksenä Cosmopolitan-lehti sellaisena

jollainen se olisi varmasti ollut 500 vuotta sitten,

aikana jolloin kuningas Henrik VIII hallitsi.

Hän oli naimisissa kuuden eri naisen kanssa

joita vaihtoi kuin paitaa. Vaihdon syynä oli milloin

mikäkin, vaimo ei saanut aikaan poikaa,

oli muuten ärsyttävä tai sitten vain uusi ihastus.

Niin upeaa kuin kuningattareksi pääsy varmasti 

tuolloin olikin, olisi tämä lehti ollut omiaan 

muistuttamaan kuninkaan puolisoksi pyrkiviä

neitoja myös siitä että kaikestä löytyvät

kääntöpuolensa!

Past beauty osa 1. Brigitte Bardot

Minä olen hieman Brigitte Bardot-fani.

Hän on ollut niin kovin kaunis 

ja on ilmeisesti edelleen 

myös mielenkiintoinen persoona.

Julkisuuteen hän päätyi äitinsä kirjattua hänet tanssikouluun. 

Hän tanssi balettia, päätyi myös Elle-lehden kanteen ja

lopulta elokuvaohjaaja Roger Vadim bongasi hänet, 

otti hänet vaimokseen ja teki Brigittestä leffojensa

tähden. Brigitte oli myös musikaalinen

ja julkaisi lukuisia omia levyjä.

Hänellä oli hurjan villi ja vauhdikas nuoruus, 

neljä aviomiesta, läjä rakastajia, lukuisia 

itsemurhayrityksiä, lääkkeiden väärinkäyttöä

ja kiivasta matkustelua.

Eipä ihme että hän päätti

elokuvauransa jo 39-vuotiaana.

Vähemmästäkin väsyy!

Mutta vaikka viihdeuransä päättyi,

uusi ura alkoi. Nimittäin eläinoikeusaktivistin ura.

80-luvulla hän perusti jo oman eläinten suojeluun 

keskittyvän säätiön jonka rahoituksen hän järjesti

huutokauppaamalla suurimman osan koruistaan

ja muusta omaisuudestaan!

Vaikka hän on jo 78-vuotias, ei vauhtinsa ole

hidastunut. Joitain vuosia sitten hän mm. lahjoitti 

yli 100.000 euroa sterilointikampanjaan Bukarestiin jossa

hän pyrki vähentämään kaupungin villikoirien populaatioon

sekä auttamaan niiden uudelleensijoittamisessa lemmikkikoteihin.

Hän ei myöskään nöyristele korkeiden poliitikkojen edessä vaan

on ottanut rohkeasti kontaktia eri maiden hallitsijoihin koskien 

hallinnoimiensa maiden eläinoikeustilanteita. 

Hän myös puhuu eläinten puolesta julkisuudessa

rohkeudella eikä pelkää sitä että astuisi joidenkin

varpaille. Joskus sitä varpailleastumista nimittäin

tarvitaan, hymistelemällä ja korulausein asiat

harvoin paranevat.

Tässä hän on nykyään. 

Tämä kuva herättää minussa sellaisia ajatuksia että vaikka kauneus on 

katoavaista, voisi sen silti säilyttää jos vain pitäisi itsestään huolta. 

Brigiten aikoina kun ei puhuttu mitä elinikäinen tupakointi tekee 

terveydelle ja iholle ja koko ulkonäölle saatikaan sitten mitä jatkuva 

grillaus auringossa saa aikaan. Onhan hän jo iäkäs mutta tunnen 

vanhempiakin naisia jotka ovat varsin siloposkisia.

Minut tekee hieman murheelliseksi miten alkukuvien hehkuvien kaunis 

nainen on rapistunut tähän tilaan.Se muistuttaa minua siitä miten tärkeää on 

pitää huolta kehostaan, eikä siis vain ulkoisen kauneuden vuoksi vaan 

myös sisäisen terveyden vuoksi.

Rypyissä ei ole mitään vikaa, ne kertovat elämästä,
Brigiten kohdalla ne kertovat tupakanpoltosta.

Ihana Brigitte. Lukekaa
toki elämäkertakirjansa BB.

Vaatteiden holokausti

Viime päivät olen ollut siivouspuuhissa sillä minua on kauan ahdistanut tavaran paljous.

Nyt kirjoitan pitkän tekstin asiaan liittyen, varaa kahvikuppi, pulla ja mukava tuoli
ennen lukemisen aloitusta jos  aihe kiinnostaa.

Kaikki alkoi tällä kertaa siitä että keittiössäni on puoli vuotta maannut
kaksi jätesäkillistä vaatteita "Joille pitäis tehdä jotain."

Näen ne joka päivä lukemattomia kertoja ja lukemattomia
 kertoja päivässä tunnen pistävää ärtymystä juuri niistä pusseista.

Ne vaatteet, aihe tuottaa minulle ihastuksentunteita,
turhautumisentunteita ja ahdistusta samalla kuin nautintoakin.

 Olen tässä suhteessa tyypillinen nainen että olen perso vaatteille,
 väreillä on vaan kiva leikitellä ja luoda uusi nahka niillä erilaisilla kamppeilla.

Nykyisissä mitoissani mitä tulee pituuteen ja painoon olin jo 13-vuotiaana.
Nykyisen kertakäyttökulttuurinkin keskellä jotkin vaatteet kestävät ajan hammasta
 yllättävän hyvin ja minulla on edelleen sellaisia vaatteita käytössä jotka ostin teini-iässä.

 Sama maku oli jo tuolloin enkä teininäkään mennyt mukaan muotihömpötyksiin
vaan olin sama retroilija silloin kuin nyt eli vaatteita on sieltä asti. 

Puhumattakaan sitten kaikista niistä omistamistani
 vintagevaatteistani joista monet ovat 60-80-vuotta vanhoja. 

Jokainen vaatekappale jonka olen hankkinut,
on jollain lailla minua miellyttänyt.

Pidän vähän erikoisemmista leikkauksista ja malleista ja jos sellaisen satun löytämään, 

en siitä kovin mielellään luovu. Olen myös löytänyt paikan josta saan jatkuvana virtana
 60-70-lukujen hyväkuntoisia vaatteita melkein ilmaiseksi jotka vain odottavat
korjausompelua joten talouteeni tulee jatkuvana virtana "uusia" vaatteita... 

Se kuohuva vaatteiden koski vain ei laske asunnostani enää minnekään vaan
 kaapit täyttyvät, sängyn alusta täyttyy, vaaterekki täyttyy ja ilmestyy mystisiä 
jätesäkkejä puolihuolimattomasti seiniin nojailemaan sinne tänne.

Niinpä olen jatkuvan dilemman edessä mitä tekisin entisille vaatteille jotka ovat
aikansa palvelleet, joihin olen kyllästynyt tai jotka ovat aavistuksen liian pieniä
 koska olen lihonut hiukan tai aavistuksen liian suuria koska olen laihtunut hiukan.

Pidän tyköistuvista vaatteista, korjausompelen lähes jokaisen uuden vaatekappaleen
itselleni just eikä melkein istuvaksi joten pienikin painonvaihtelu näkyy siinä että
 jostakin vaatteesta tulee ainakin hetkeksi käyttökelvoton.

Rahaa en vaatteisiin paljon hassaa, ison osan ostan käytettynä koska pidän
retro/vintagevaatteista joten rahan menetyksen harmikaan ei hillitse hankintojani
koska sitä ei käytännössä kulu.

Mutta aina välillä huomaan että en edes muista mitä vaatteita omistan. 

Minulla on niitä vain aivan liikaa.

Säilytystilani ovat rajalliset ja siksi pinot on tiiviisti tungettu kaappiin.

Asukokonaisuuksien etsiminen on mahdotonta ellei vedä pinoja lattialle kaiveltavaksi.
Helppouden ja laiskuuden takia lankean myös käyttämään jatkuvasti samoja vaatteita,
 ehkä kymmentä prosenttia koko vaatevarastostani.

Niinpä sitten ryhdyin vaatteidenkarsimistöihin.
Ja törmäsin niin tuttuun ongelmaan.

Mistä raaskin luopua? 

En ole käyttänyt jotakin vaatetta 10 vuoteen, eikö se kerro sitä että
todennäköisesti en tule käyttämään sitä koskaan tulevaisuudessakaan?
Mutta entä jos se vaatekappale on hieno eikä vain ole tullut sopivaa
tilaisuutta käyttää sitä? Ehkä sellainen tilaisuus vielä tulee? 

Entä tämä hame jonka kuminauhavyötärö on liian tiukka ja materiaali
 liian paksu? Käytin sitä vain kerran mutta sen ostin harvinaista kyllä
 uutena, se oli kallis ja olen käyttänyt sitä vain kerran? Eikö ole
haaskausta ja huonoa rahankäyttöä hävittää se?

Entä tämä hame joka istuu täydellisesti mutta on väärän värinen?
Voisin kyllä värjätä sen jonka takia pitäisi ostaa kympin värinappi
 ja suolaa ja investoida aikaa ja lisärahaa värjäämiseen ja mietin
 vaatekappale käsissäni pitkään siirränkö sen muokattavien vaatteiden
 pinoon joka kasvaa kasvamistaan vai kierrätyspinoon vai peräti siivousrättipinoon.

Entä tämä maailman kaunein mekko jolle on neljä kiloa liian lihava?
En voi käyttää sitä ennen kuin vaa'an lukema laskee. Laitanko sen
odottavaan pinoon että laihtuisin ja milloin se tapahtuu?

Entä tämä virallisenoloinen mekko jota käytin toimistotyöaikana?
Se on liian virallinen kouluun mutta aivan ihana. En kuitenkaan
ole käyttänyt sitä useaan vuoteen joten mitä sille pitäisi tehdä?
Säästää viemään tilaa kenties vuosiksi?

Tai sitten tämä paita jossa on kiva leikkaus, itseasiassa samantyylisiä
 paitoja on, kappas vain, ainakin kaksikymmentä eri väreissään ja
vähän eri leikkauksin. Milloin oikein käytän niitä kaikkia kun en
 muista arjessa edes niiden kaikkien olemassaoloa?

Ja en voi olla miettimättä että  kaikki tämä ajatusenergia jota
laitan omaisuuden hallinnoimiseen tuntuu todella tyhmältä ja
 turhalta. Todella, todella tyhmältä ja tarpeettomalta.

Missä se ongelma sitten oikein on?

Rahaa minulla ei kulu paljon harrastukseeni. Vaatteet eivät maailmasta
 lopu ja on hyvä että joku tallentaa retrovaatehistoriaa ja pitää niistä huolta.

Ongelma taitaakin olla siinä etten osaa luopua.

Itse koen vahvasti siis että jos vaate on ehjä ja lämmin, on haaskausta
 heittää se pois. Uff:ia en halua tukea hämäräperäisten toimintatapojensa
vuoksi, harva laitos tulee noutamaan pieniä vaate-eriä ja kirpputoripöytä
on hankala ajatus ilman autoa.

Nettikirppiksillä joskus mato käy koukkuun ja vaatteelle löytyy uusi koti
mutta se prosessi vaatii paljon vaivannäköä ja nykyään kun vaatteet tusinakaupoissa
 ovat niin halpoja, harva viitsii ostaa hyväkuntoistakaan käytettyä.

Niinpä viime päivinä olen istunut vaatevuorien äärellä
tunteja silloin kun te muut olette eläneet arkielämäänne.

Olen siirtänyt vaatteita pinosta toiseen jokaisen kohdalla erikseen miettien ja
huomannut että mikään ei mene poistettavien pinoon. Välillä olen syönyt päivällistä
 tai välipalaa ja sitten jo illallista, aamupalaa jne, välillä  käväisen netissä ja häivyn
 tunneiksi kotini ulkopuolelle mutta lopulta olen taas palannut tuijottelemaan
 pinoja ja mietin mitä teen.

Olen vaatteideni vanki.

Tämä kuvailemani episodi ei ole mitenkään uusi laatuaan.

Näin käy säännöllisesti mutta usein en vain saa tehtyä mitään päätöksiä kasojen
kanssa vaan ne ahdistavat kunnes ryhdyn uuteen, tuloksettomaan karsimisepisodiin.

Silloin istun sakset käsissäni ja valintatilanne joka vaatteen kohdalla muistuttaa
Auschwitzin karsimisjonoa jossa päätettiin siirtyiko henkilö krematoriorakennukseen
vai työläisparakkiin. Olkoon huonoa huumoria tai ei. Näin todella mietin.

Että laitanko tämän punaisen samettimekon joka on aavistuksen liian pieni ja karkeaa
materiaalia mutta oikein kaunis tuohon rättipinoon saksilla silputtavaksi vai säästänkö sen.

...Tällä kertaa.

Olen ilmeisesti kypsynyt viime kuukausina sillä nyt, juuri tällä kertaa tein niitä
 kovia ja kylmiä päätöksiä joiden tekemisessä olen ennen epäonnistunut.

Keräsin sittenkin niitä vaatteita uffin laatikkoon vietäväksi vaikka
 pahaa teki sillä huononkin tahon tukeminen tuntui paremmalta kuin vaatteiden säilöntä
takaisin kaappeihin.  Olen monesti tehnyt näin ennenkin ja sitten katunut seuraavana
päivänä luopumistani "ihanista" vaatteistani jolloin olen hakenut vaatteet pois
kierrätyspusseista jotka odottivat eteisessä poisvientiä. Tällä kertaa päätin ettei niin kävisi.

Jos hellämielisyys oli kertakaikkiaan ottamassa valtaa minusta,
otin heti sakset ja mitään ajattelematta iskin niillä ison loven vaatteeseen
ennen kuin aivoni syöttivät minulle infoa "säästä tämä!"

 
Tiukasti leikkelin vaatteita siivousräteiksi, en olisi kuitenkaan ollut minä ellen olisi
 ottanut nappeja talteen ja ratkoin  myös vetoketjut irti uusiokäyttöön. Osan vaatteista
 vein asuintaloni pesutupaan "saa ottaa"-lapun kera josta ne hupenivat pian, niille
 löytyi uusi omistaja.

Ja silti,

silti siirsin takaisin kaappeihin monet, monet niistä jotka ovat väärän värisiä, 

liian suuria, liian pieniä, epämiellyttävää materiaalia mutta kalliita,
kauniita mutta epäkäytönnöllisiä, rumia mutta ihanan lämpimiä, 

outokuvioisia mutta retroja ja siksi säilytettäviä, joskus
muokattaviksi tarkoitettuja, liian paljastavia
 tai liian ahdistavan peittäviä, joiden helma
 on ratkennut ja vaatisivat korjausta, 

ehkä myytäviksi joskus meneviä 

ja niin edespäin...

Taisteluni jatkuu...