Vaatteiden holokausti

Viime päivät olen ollut siivouspuuhissa sillä minua on kauan ahdistanut tavaran paljous.

Nyt kirjoitan pitkän tekstin asiaan liittyen, varaa kahvikuppi, pulla ja mukava tuoli
ennen lukemisen aloitusta jos  aihe kiinnostaa.

Kaikki alkoi tällä kertaa siitä että keittiössäni on puoli vuotta maannut
kaksi jätesäkillistä vaatteita "Joille pitäis tehdä jotain."

Näen ne joka päivä lukemattomia kertoja ja lukemattomia
 kertoja päivässä tunnen pistävää ärtymystä juuri niistä pusseista.

Ne vaatteet, aihe tuottaa minulle ihastuksentunteita,
turhautumisentunteita ja ahdistusta samalla kuin nautintoakin.

 Olen tässä suhteessa tyypillinen nainen että olen perso vaatteille,
 väreillä on vaan kiva leikitellä ja luoda uusi nahka niillä erilaisilla kamppeilla.

Nykyisissä mitoissani mitä tulee pituuteen ja painoon olin jo 13-vuotiaana.
Nykyisen kertakäyttökulttuurinkin keskellä jotkin vaatteet kestävät ajan hammasta
 yllättävän hyvin ja minulla on edelleen sellaisia vaatteita käytössä jotka ostin teini-iässä.

 Sama maku oli jo tuolloin enkä teininäkään mennyt mukaan muotihömpötyksiin
vaan olin sama retroilija silloin kuin nyt eli vaatteita on sieltä asti. 

Puhumattakaan sitten kaikista niistä omistamistani
 vintagevaatteistani joista monet ovat 60-80-vuotta vanhoja. 

Jokainen vaatekappale jonka olen hankkinut,
on jollain lailla minua miellyttänyt.

Pidän vähän erikoisemmista leikkauksista ja malleista ja jos sellaisen satun löytämään, 

en siitä kovin mielellään luovu. Olen myös löytänyt paikan josta saan jatkuvana virtana
 60-70-lukujen hyväkuntoisia vaatteita melkein ilmaiseksi jotka vain odottavat
korjausompelua joten talouteeni tulee jatkuvana virtana "uusia" vaatteita... 

Se kuohuva vaatteiden koski vain ei laske asunnostani enää minnekään vaan
 kaapit täyttyvät, sängyn alusta täyttyy, vaaterekki täyttyy ja ilmestyy mystisiä 
jätesäkkejä puolihuolimattomasti seiniin nojailemaan sinne tänne.

Niinpä olen jatkuvan dilemman edessä mitä tekisin entisille vaatteille jotka ovat
aikansa palvelleet, joihin olen kyllästynyt tai jotka ovat aavistuksen liian pieniä
 koska olen lihonut hiukan tai aavistuksen liian suuria koska olen laihtunut hiukan.

Pidän tyköistuvista vaatteista, korjausompelen lähes jokaisen uuden vaatekappaleen
itselleni just eikä melkein istuvaksi joten pienikin painonvaihtelu näkyy siinä että
 jostakin vaatteesta tulee ainakin hetkeksi käyttökelvoton.

Rahaa en vaatteisiin paljon hassaa, ison osan ostan käytettynä koska pidän
retro/vintagevaatteista joten rahan menetyksen harmikaan ei hillitse hankintojani
koska sitä ei käytännössä kulu.

Mutta aina välillä huomaan että en edes muista mitä vaatteita omistan. 

Minulla on niitä vain aivan liikaa.

Säilytystilani ovat rajalliset ja siksi pinot on tiiviisti tungettu kaappiin.

Asukokonaisuuksien etsiminen on mahdotonta ellei vedä pinoja lattialle kaiveltavaksi.
Helppouden ja laiskuuden takia lankean myös käyttämään jatkuvasti samoja vaatteita,
 ehkä kymmentä prosenttia koko vaatevarastostani.

Niinpä sitten ryhdyin vaatteidenkarsimistöihin.
Ja törmäsin niin tuttuun ongelmaan.

Mistä raaskin luopua? 

En ole käyttänyt jotakin vaatetta 10 vuoteen, eikö se kerro sitä että
todennäköisesti en tule käyttämään sitä koskaan tulevaisuudessakaan?
Mutta entä jos se vaatekappale on hieno eikä vain ole tullut sopivaa
tilaisuutta käyttää sitä? Ehkä sellainen tilaisuus vielä tulee? 

Entä tämä hame jonka kuminauhavyötärö on liian tiukka ja materiaali
 liian paksu? Käytin sitä vain kerran mutta sen ostin harvinaista kyllä
 uutena, se oli kallis ja olen käyttänyt sitä vain kerran? Eikö ole
haaskausta ja huonoa rahankäyttöä hävittää se?

Entä tämä hame joka istuu täydellisesti mutta on väärän värinen?
Voisin kyllä värjätä sen jonka takia pitäisi ostaa kympin värinappi
 ja suolaa ja investoida aikaa ja lisärahaa värjäämiseen ja mietin
 vaatekappale käsissäni pitkään siirränkö sen muokattavien vaatteiden
 pinoon joka kasvaa kasvamistaan vai kierrätyspinoon vai peräti siivousrättipinoon.

Entä tämä maailman kaunein mekko jolle on neljä kiloa liian lihava?
En voi käyttää sitä ennen kuin vaa'an lukema laskee. Laitanko sen
odottavaan pinoon että laihtuisin ja milloin se tapahtuu?

Entä tämä virallisenoloinen mekko jota käytin toimistotyöaikana?
Se on liian virallinen kouluun mutta aivan ihana. En kuitenkaan
ole käyttänyt sitä useaan vuoteen joten mitä sille pitäisi tehdä?
Säästää viemään tilaa kenties vuosiksi?

Tai sitten tämä paita jossa on kiva leikkaus, itseasiassa samantyylisiä
 paitoja on, kappas vain, ainakin kaksikymmentä eri väreissään ja
vähän eri leikkauksin. Milloin oikein käytän niitä kaikkia kun en
 muista arjessa edes niiden kaikkien olemassaoloa?

Ja en voi olla miettimättä että  kaikki tämä ajatusenergia jota
laitan omaisuuden hallinnoimiseen tuntuu todella tyhmältä ja
 turhalta. Todella, todella tyhmältä ja tarpeettomalta.

Missä se ongelma sitten oikein on?

Rahaa minulla ei kulu paljon harrastukseeni. Vaatteet eivät maailmasta
 lopu ja on hyvä että joku tallentaa retrovaatehistoriaa ja pitää niistä huolta.

Ongelma taitaakin olla siinä etten osaa luopua.

Itse koen vahvasti siis että jos vaate on ehjä ja lämmin, on haaskausta
 heittää se pois. Uff:ia en halua tukea hämäräperäisten toimintatapojensa
vuoksi, harva laitos tulee noutamaan pieniä vaate-eriä ja kirpputoripöytä
on hankala ajatus ilman autoa.

Nettikirppiksillä joskus mato käy koukkuun ja vaatteelle löytyy uusi koti
mutta se prosessi vaatii paljon vaivannäköä ja nykyään kun vaatteet tusinakaupoissa
 ovat niin halpoja, harva viitsii ostaa hyväkuntoistakaan käytettyä.

Niinpä viime päivinä olen istunut vaatevuorien äärellä
tunteja silloin kun te muut olette eläneet arkielämäänne.

Olen siirtänyt vaatteita pinosta toiseen jokaisen kohdalla erikseen miettien ja
huomannut että mikään ei mene poistettavien pinoon. Välillä olen syönyt päivällistä
 tai välipalaa ja sitten jo illallista, aamupalaa jne, välillä  käväisen netissä ja häivyn
 tunneiksi kotini ulkopuolelle mutta lopulta olen taas palannut tuijottelemaan
 pinoja ja mietin mitä teen.

Olen vaatteideni vanki.

Tämä kuvailemani episodi ei ole mitenkään uusi laatuaan.

Näin käy säännöllisesti mutta usein en vain saa tehtyä mitään päätöksiä kasojen
kanssa vaan ne ahdistavat kunnes ryhdyn uuteen, tuloksettomaan karsimisepisodiin.

Silloin istun sakset käsissäni ja valintatilanne joka vaatteen kohdalla muistuttaa
Auschwitzin karsimisjonoa jossa päätettiin siirtyiko henkilö krematoriorakennukseen
vai työläisparakkiin. Olkoon huonoa huumoria tai ei. Näin todella mietin.

Että laitanko tämän punaisen samettimekon joka on aavistuksen liian pieni ja karkeaa
materiaalia mutta oikein kaunis tuohon rättipinoon saksilla silputtavaksi vai säästänkö sen.

...Tällä kertaa.

Olen ilmeisesti kypsynyt viime kuukausina sillä nyt, juuri tällä kertaa tein niitä
 kovia ja kylmiä päätöksiä joiden tekemisessä olen ennen epäonnistunut.

Keräsin sittenkin niitä vaatteita uffin laatikkoon vietäväksi vaikka
 pahaa teki sillä huononkin tahon tukeminen tuntui paremmalta kuin vaatteiden säilöntä
takaisin kaappeihin.  Olen monesti tehnyt näin ennenkin ja sitten katunut seuraavana
päivänä luopumistani "ihanista" vaatteistani jolloin olen hakenut vaatteet pois
kierrätyspusseista jotka odottivat eteisessä poisvientiä. Tällä kertaa päätin ettei niin kävisi.

Jos hellämielisyys oli kertakaikkiaan ottamassa valtaa minusta,
otin heti sakset ja mitään ajattelematta iskin niillä ison loven vaatteeseen
ennen kuin aivoni syöttivät minulle infoa "säästä tämä!"

 
Tiukasti leikkelin vaatteita siivousräteiksi, en olisi kuitenkaan ollut minä ellen olisi
 ottanut nappeja talteen ja ratkoin  myös vetoketjut irti uusiokäyttöön. Osan vaatteista
 vein asuintaloni pesutupaan "saa ottaa"-lapun kera josta ne hupenivat pian, niille
 löytyi uusi omistaja.

Ja silti,

silti siirsin takaisin kaappeihin monet, monet niistä jotka ovat väärän värisiä, 

liian suuria, liian pieniä, epämiellyttävää materiaalia mutta kalliita,
kauniita mutta epäkäytönnöllisiä, rumia mutta ihanan lämpimiä, 

outokuvioisia mutta retroja ja siksi säilytettäviä, joskus
muokattaviksi tarkoitettuja, liian paljastavia
 tai liian ahdistavan peittäviä, joiden helma
 on ratkennut ja vaatisivat korjausta, 

ehkä myytäviksi joskus meneviä 

ja niin edespäin...

Taisteluni jatkuu...

Kotilieden sekalaiset kasarimainokset osa 2.

Toinen osa kasarimainoksia!

Nämä muotikuvat ovat liian

hauskoja jäädäkseen unoholaan.

Pidän tämän kuvan symmetriasta. 

Naisella valkea takki ja punainen hame,

 toisella naisella punainen takki ja valkea hame.

Tämä on selvästikin

Marimekon tylsiltä vuosilta.

Olin hämmästynyt kun ylläolevien kamppeiden

keskellä oli jotain näin klassisen näköistä vaatetusta.

Käyttäisin mielelläni tuota oikeanpuolimmaista,

siinä on vähän 50-luvun henkeä.

Tämä on aika modernin näköinen
mainos, sopisi nykypäiväänkin.

Tämä taas on aivan ihanan söpö mainos!

"Tunnet ne kukkasista."

Ihanaa ja yllättävää että vielä 

80-luvulla oli näin hipahtava

 tuote markkinoilla, voi miksei ole enää? 

En muita jauhoja ostaisikaan!

Sen sijaan näitä muroja en ostaisi. 

Kamalan näköisiä pipania, kuin makaroninpätkiä.

Todella epä-ruokahalunherättäjiä.

Pai-Pai piiraat.

Aika maistuvan näköisiä. 

Ja aivan samanlaisia kuin vastaavat

 nykyiset Fazerin marjapiiraat.

Onkohan siihen joku syy?

 

Viimeiseksi vielä tosi vastenmielinen mainos.

Tässä kuvassa kaikki on vain niin väärin. 

En edes aloita kuva-analyysiä jota muuten rakastan.

Jostain syystä nämä lihatalot eivät ikinä onnistu mainonnassaan.

Ensi kerralla taas lisää muotikuvia!

The “Cookie Carnival” (1935) - Walt Disney

Disneyn "The cookie carneval."

Piirretty ajalta ennen sotia,

vuodelta 1935.

 

 

Tämä on niin söpö piirretty, teidän pitää katsoa se!
Kesto vain 8 minuuttia.

Hauskaa perjantai-iltaa!

Makeisten historia ja retronamit

Luulen että eräs lempiaiheeni tulee aina olemaan karkki.

Kun istun siinä kiikkustuolissa iäkkäänä mammaraisena

ja kasarilapsuus on jo tosi vintagea,  tulen varmasti vielä silloinkin 

mietiskelemään lapsuuteni ja nuoruuteni erilaisia makeisia tai hauskimpia

 lempikirjoissani olevia "makeiskohtauksia" joita löytyy monesta kirjasta.

 Eräs mieluinen on esimerkiksi Astrid Lingrenin Peppi-kirjojen 

luku jossa peppi menee karkkikauppaan ja ostaa monta säkkiä 

erilaisia makeisia, vadelmaveneitä, lakritsipiippuja, kolapaloja, 

suklaata ja vaikka mitä muuta.

Tiedättekö mikä on maailman vanhin karkki?

Hunaja.

Moni ei tiedäkään että hunaja on tavallaan mehiläisen oksennusta. 

Mehiläinen nielaisee kukista keräämänsä meden (tai kirvojen mesikasteen)

 joka menee erityiseen mesimahaan jossa siitä haihtuu vettä ja joka 

muokkautuu erilaiseksi. Sitten mehiläinen oksentaa hunajamassan ulos ja 

varastoi sen vahakennoihin josta tarhaaja kerää sen. Hunajaa voi syödä

 suoraan kennosta kennonpalat mukana rouskien mutta yleensä hunaja

 lingotaan kennosta pois ja purkkiin.

Kehitys ei ole noista juuri muuttunut, 

edelleen se terveellisin makeinen on hunaja. 

 Hunajalla on monia, lukuisia terveysvaikutuksia

joita nykymaailman sokerikarkeilla ei ole.

Karkin kehitys jatkui ja hunajan rinnalle tuli muita nameja. 

Hedelmiä kuivattiin ja jauhettiin ja massaa notkistettiin vedellä, 

muotoiltiin levyiksi tai pötköiksi ja joukkoon voitiin sekoittaa pähkinöitä ja 

sitä hunajaa. Muunmuassa hedelmänahkaa voi valmistaa nykypäivän keittiössäkin. 

Hunajalla pällystettiin kukkasia ja erilaisia ruokia.

Makeisten arvoa ei mitattu pelkällä viihdearvossa

kuten nykyään vaan makeista ruoka-aineista sai kullanarvoista

 energiaa ja kaloreita joita tarvittiin koneettomassa yhteiskunnassa 

jossa ruoan saanti muutenkin oli epävarmaa.

Sokeripitoinen ruoka oli esimerkiksi hyvää matkaruokaa. 

Mm. Pohjois-Amerikan intiaanit tekivät matkaruoaksi Pemmikaania, 

rasvan ja jauhetun lihan seosta johon sekoitettiin makeita marjoja ja hunajaa.

Hunajan nykyään korvanneen sokerin historia taas alkoi Intiasta jossa

keksittiin menetelmä sokeriruo'on mehun tiivistämiseksi 400-luvun tienoilla.

Pikkuhiljaa sokeri levisi eurooppaan ja keskiajalla valmistettiinkin makeisia

lähinnä ruoansulatuslääkkeeksi sekoitettuna erilaisiin mausteisiin ja taputeltuina 

pikkuruisiksi pillereiksi. Yksinkertaisin karkki oli tietenkin pelkkä sokerikimpale.

Sokeriruo'on tehokkaampi viljely, kuljetusten paraneminen

tehtaistuminen ja teknologistuminen yleensä 1800-luvulla

 toi sokerin käytön lopulta mahdolliseksi lähes jokaiselle 

eikä kyse enää ollut kallisarvoisesta "mausteesta"

ja ainoastaan herrojen herkusta. 1700-luvun lopussa

myös kaakao ja siitä prosessoidut tuotteet olivat

löytäneet tiensä maailmanmarkkinoille vaikka se

 "keksittiin" jo 1400ekr.

Ensimmäiset prosessoidut makeiset olivat keitettyjä makeisia.

 Sokeria keitettiin karamelliksi johon lisättiin väriaineita ja

muita makuaineita tai muita aineksia.

Makeisten valmistuksessa moni asia voi mennä pieleen.

 Lämpötilalla on sokerin kannalta todella paljon merkitystä.

Tämän koin itse muutama viikko sitten kun yritin tehdä pehmeää

fudgea ja keitin seosta liian kauan, sain sitkeää toffeeta.

 Makeislämpömittari on siis keitellessä tarpeen!

Keitettyjen karkkien lisäksi markkinoille tuli tietenkin suklaata 

jonka historia on ihan oma lukunsa. 

Sokeriin sotkettiin maitoa, luotiin

 toffeeta eri muodoissaan, keitettyinä kovina karkkeina,

 pehmeinä fudgeina, sitkeänä toffeena ja karamellimakeisina.

Purukumi oli vuosisatojen aikana jalostunut puun pihkan

puremisesta aivan omaksi valmisteekseen ja sai huippusuosion.

Sokeria keksittiin kehrätä, tämä oli vanha keksintö mutta

1900-luvun alussa luotiin varsinainen hattara, "keijusilkki."

Sokerilaatujen lisääntymisen jälkeen kehitettiin

mitä erilaisempia makeislaatuja joista saamme 

nauttia nyt vaikka joka päivä.

Suomen elinkeinoelämän keskusarkistosta

löytyi muutamia suomalaisia, nyt jo

retro- ja vintagemakeisia.

Muistatteko joitain näistä?

Chymoksen monia tuotteita: 

Pähkinäkaramelleja, Marianneja, Miss:ejä,

Nizza-, Jamaica-, Mokka- ja Paris-patukoita,

Banaanipatukoita, Leppäkerttukonvehteja

ja Ruususuklaata.

Hopeatoffeelevyjä ja MauMau salmiakkilakritsia.

Ihania Disney-limsoja myös jotka liitin vaikkeivät 

olekaan karkkia koska monella on niistä varmasti

muistoja.

 

Karkkis, karkkipäivänpussissa on ihania Skottitoffeita

joiden paperi aina takertui toffeeseen kiinni, onko siellä

Ruutibubbiskin ja Hopeatoffeelevy tietysti.

Hessun Superpastilleja ja 

Hellaksen Jaffa-Toffeita.

 

Hellaksen Anis-pastillit.

Hellaksen Pehmeä Tsinuski

Hellaksen Mentholi-pastilleja

Ja lopuksi IHANA Kola-Sekoitus! 

Makuina minttu- kerma, banaani ja suklaa.

Tuota kolasekoitusta olen kaihoten muistellut läpi 

vuosikymmenet ja nyt sen löysin! Noita myytiin lapsuuteni 

lähikaupassa kappaleittain. Teenpä noihin liittyen tunnustuksenkin että 

kerran todella pienenä (mutta kuitenkin tajuavana) pistin kaupassa yhden 

tuollaisen poskeeni maksamatta. Aivan kuin muistaisin vielä maunkin: banaani...

Rikollisista muisteluista nykyhetkeen,

aika lähteä oikeisiin töihin mutta sitä ennen kysyn,

kaihoatteko te jotakin namia lapsuudestanne?

Entäs mikä mahtaa olla nykypäivän mielimakeisenne?

Kotilieden sekalaiset kasarimainokset osa 1.

Nyt olisi luvassa Kotiliesi-lehden mainoksia. 

Nämä ovat lehdistä joko vuodelta -80 tai -87

 koska vain niitä minulla oli skannauspinossa.

Minusta tämä on ihana mainos.

Ja minusta Fazer teki emämokan kun he tekivät kaikista levyistään sinisiä. 

Brändi "Fazerin sininen" tosin voi nyt kattaa kaikki maut,

ymmärrän mitä uudistuksella on haettu takaa mutta

uudistus tehtiin totisesti ulkonäön kustannuksella.

Tuokin tummasuklaalevy näyttää suorastaan kuninkaalliselta.

Entä muistatteko nuo pahvipurkin suklaanapit?

Kun olin pieni pidin niitä "hienoimpina" karkkeina mitä oli,

äitini käytti niitä kermakakkujen reunakoristeluihin ja minä

sain aina purkin loput jotka eivät kakkuun mahtuneet

joka tuntui niin luksukselta.

Pidän paljon myös tästä mainoksesta.

Itseasiassa jokin aika sitten ravintolapäivänä kun pidin kojuani,

mainostin leipomuksiani lapulla jossa luki tämän 

tapaan vain "Hyviä!" 

Oli hauska löytää tämä mainos ja sama taktiikka. 

Kovin pirteä mainos. 

Norlyn pitää pintansa 

edelleen sukkahousumarkkinoilla.

Brion mainokset eivät ole vuosikymmenten saatossa 

muuttuneet miksikään mutta skannasin tämän 

jotta muistaisin erään leluni. 

Minulla oli nimittäin tuossa 

 mainoksessa oleva puinen kissa. 

Tuo tuossa vihreäraitaisen pikkupojan 

edessä kolmena kappaleena oleva.

Nämä ovat Kumelan lasitehtaan Villiruusuja.

"Kuin palanen pohjoisen luontoa,

Jykevä kuin kivenlohkare,

Herkkä kuin ruusunkukinto.

Villiruusu on uutta suomalaista taidelasia. 

Kumelasta."

 

 Ihan muutama päivä sitten törmäsin näihin Leenuliinin

lasiblogissa. Vihreänä varsinkin kaunis.

Tässä on kikkailtu ja 

muokkailtu valokuvaa "jännittävästi."

Jotenkin lehti nimeltä "Stick nytt" kuulostaa huvittavalta,

joskin kai kuvaavalta. 

Neulontalehti kun on ollut.

Romanttinen, polyesteriyöpaita.

Tulikohan tälle mallille paljonkin tilauksia?
Sanokaa nyt joku että teillä oli tämä? :)

Retrosydämiä ja kuulumisia

Uskotteko jos kerron että olen 8
kuukauden sisään tehnyt suunnilleen

 80 litraa pullataikinaa?

En minäkään meinannut uskoa kun lähdin asiaa

ajattelemaan mutta laskeskelin ja kyllä 

se pitää aika tarkkaan paikkansa.

Tuo kaikki taikina oli siis

ravintolapäivän pullakojujani varten.

Kun sitten näin marketissa ruokaostoksilla käydessäni laskiaspullia tuli minulla niihin

 ihan mahdoton himo. Mutta kaksi pientä pullaa joissa oli pienoinen nokare 

kermavaahtoa, teelusikallinen jos sitäkään, maksoi kolme euroa.

Ei kiinnostanut. Laskiaispullan idea on läträtä paljolla kermavaahdolla 

ja jos ei sitä ole, en ota.

Voitte kuitenkin kuvitella että kaikkien 80 litran munkkitaikinoiden jälkeen minua 

ei huvittanut yhtään tehdä pienintä puolen litran taikinaakaan ja niin ostin valmispullia. 

Surkuteltavaa on että näiden pullien hinnaksi tuli hilloineen ja 

kermavaahtoineen vähemmän kuin jos olisi itse ne leiponut.

Ei paljon kannata noin hinnan puolesta leipoa.

Pullapussi maksoi muutaman sentin päälle 2e.

Yläkuvassa siis erinomainen tilaisuus esitellä noita sydänlautasia 

joita löysin kirpputorilta. 

 Pino maksoi euron ja ne ovat niin herttaisia 

että hirvittää. 70-luvun tuotteita.

Näitä en löytänyt kirppikseltä vaan

uudesta lempikaupastani jonka jo monet arvaavatkin eli aikaiseminkin

hehkuttamastani ihanasta krääsäkaupasta Tigeristä! 

Vaarallinen kauppa, sinne ei voi mennä ostamatta halpaa krääsää.

 Ja vaikka nämä ovat niin ihanat niin krääsää nämäkin ovat

sillä en olisi tarvinnut yhtään enempää astioita ja

 silti oli pakko, kun näissä on sydämiä...

Eikö muka päivä parane kun aterioi tällaisilta?

Palasin tänään kotiini joululomalta.

  Tämä oli ensimmäinen näkyni. 

Vaaterekkini korkeudensäätömutteri oli raksahtanut hajalle. En ymmärrä miten se on täällä voinut yksinään

hajota kun eivät nuo vaatteetkaan kymmeniä kiloja paina vaikka on siinä varmaan jätesäkillinen uffin mekkolöytöjä. 

Jos katsotte tarkkaan, näkyy vaaterekin alla,

 alakulmassa hieno pölypallero, mikä lienee.

Sekin ihan
sydämenmuotoinen.

Sokoksen kuvasto 1987

Sokoksen kuvastosta v. 1987.

Olen usein vanhoja mainoksia katsellessa hämmästellyt 

miten toisinaan selkeästi vartaloltaan nuori ja kaunis malli 

on kasvoiltaan kovin vanhan näköinen. 

Tästä esimerkkinä keskikuvan malli.

Oletan hänen olevan noin 25-30 

vuotias mutta näyttää paljon, paljon vanhemmalle.

Kumma juttu. Luulen että ehkä se on
tuo kampaus joka vanhentaa.

Ton pikkutytön yöpaita on aika söpö.

Paljon kauniimpi kuin äidin.

Ja tuo miehen kerrasto on paljon

kivemman näköinen kuin nykykerrastot.

Hauskan näköinen tämä ukkeli tässä viiksineen.

En muuten osaa kuvitella millainen olisi hetki jolloin

mainoksessa kuvattu tilanne voisi syntyä kotioloissa.

Tässä on makuuhuone ja kaikki ovat kylpytakeissaan

ja miehelle jaetaan lahjoja kahden nuoren naisen naureskellessa
joista toinen pitää kättä tuttavallisesti
miehen olalla!

Stylistien vai miksikä näitä mainoksien laatijia 80-luvulla kutsuttiinkaan

olisi pitänyt vähän miettiä mitä mielikuvia antavat!

Sama ukko!

Ja eri nainen!

Ja kenenkäs nämä lapset ovat?

Kuvatekstissäkin kerrotaan että tässä on perhe...

Juuri sukuloidessa pari viikkoa sitten kuulin kun puhuttiin

etäisestä sukulaismiehestä jolla oli kaksi perhettä kahdella eri paikkakunnalla

ja perheet olivat ainakin johonkin pisteeseen saakka täysin tietämättömiä

toisistaan. 

Luulen että näissä mainoksissa on meneillään jotain samantapaista! 

Tuo pikkupoikakin näyttää peukkua, jotain epäilyttävää tässä on.

Oli miten oli, tuollaisen 

kokosamettisen haalarin haluaisin mielelläni!