Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruoka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruoka. Näytä kaikki tekstit

maanantai 25. marraskuuta 2013

"Marjan Chymos vangitsee."


Jotkut vielä muistavat Chymoksen makeiset.

Chymos sulautettiin Cloetta-Fazeriin ja se oli sen lorun loppu.

Mutta Chymoksen alkuaikoina ei todellakaan tehtailtu makeisia vaan viinaa!

Eikä vain mitä tahansa viinaa vaan tällaisia hienoja juomia kuten likööreitä
kauniissa pulloissa hienoine mesimarjaisine sisältöineen.






Chymos nimenäkin viittaa siihen mistä yrityksen tuotanto
 alkoi, kreikankielinen sana Khymos kun merkitsee juomaa.

Nykyään tämänkaltainen alkoholimainonta olisi aivan täysin
 kielletty, niin kauniin elegantisti kun näistä pulloista puhutaan.

Alkoholilla taisi olla tämän mainoksen julkaisuaikoina nykyistäkin
 pahempi maine joten ihmekös tuo jos mainonnassa piti painottaa
 pullon ulkoasua.

Ja tuo "raikkaan kirmakka," - siinäpä sanayhdistelmä
joka pitää ottaa ihan omaan arkielämään käyttöön.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Neidon muotokuva ja sen taustatarina


407 vuotta sitten Englannin hallitsija Jaakko 1. päätti että oli aika
englantilaisten tutustua siihen asti suhteellisen tuntemattomaan
 Amerikkaan tarkemmin.

Kuningas pohti mielessään ja arveli että siellä saattaisi
 olla aivan ihania rikkauksia kuten kultaa tai muita jalometalleja
 suorastaan heitteillä intiaanien ymmärtämättömissä käsissä.

Niin hän vaikutusvaltaisessa kuninkuudessaan määräsi perustettavaksi
osakeyhtiön joka varusti matkalle kolme laivaa nimiltään Uskollinen 
Susan, Löytö ja Herran siunaus matkalaisinaan 108 miestä ja poikaa.

 Uskollinen Susan - kopio alkuperäisestä

 Näin alkaa tämänkertainen blogikirjoitukseni
joka sai innoituksensa artikkelista jonka luin jo
kevättalvesta ja siinä olevasta pysähdyttävästä
kuvasta.

Varoituksen sanana: tämä ei ole nyt mitenkään kepeä retrojuttu,
onpa vain historiallinen pläjäys josta kiinnostuin ja josta kirjoitin
itselleni muutaman asian muistiin joten ajattelin samalla
kirjoitella tännekin.

Ehkäpä alussa jopa hieman kuivakka historialuento
karmeine loppuineen siis edessä... 
Teitä on varoitettu!

James I - Tuttavallisemmin Jaakko I

Kuningas James lähetti siis amerikan tutkimusmatkalle
 suurehkon joukkion reippaita miehiä ja vilkkaita apupoikia.

Aikanaan laivat saapuivat perille mukavannäköiselle
niemelle Virginiassa. Paikka valittiin muitta mutkitta ilman
sen kummempia suunnitelmia ja kuinka kävi?

Maa oli sopimatonta viljelyyn, moskiitot parveilivat soisella
 alueella ja vastoinkäymisiä kasaantui huonon paikkavalinnan takia. 

Periksi herrat eivät todellakaan antaneet vaan hammasta purtiin ja kestettiin
sillä miehet tiedostivat että mistään rattoisasta lomamatkasta ei pitänytkään olla
kyse. Töitä tehtiin lujasti ja linnoituksen ensimmäiset rakennukset valmistuivat.

Samalla maastoa tutkittiin ja ilokseen miehet löysivät suuren hopeaesiintymän!
 
Linnoituksella vallitsi juhlamieliala koska tavoitteeseen,
aarteiden löytymiseen oli päästy ennätysnopeasti. Uskollinen Susan kipattiin
täyteen malmia, lähetettiin pienen miehistön kera takaisin Lontooseen josta se
palasi ennen pitkään linnoitukselle jääneiden joukkojen luokse.

Eikä suinkaan kiitosten vaan satikutien
 kera. Miesten keräämä "hopea" kun olikin tavallista
 rikkikiisua eli pyriittiä, kaunista mutta arvotonta. 


Mutta tämä alkuesittelyistä.

Karmea pettymys oli pakko niellä.

Kuukaudet vierivät ja vuodenajat vaihtuivat. Siirtokunnan viljelykset
eivät olleet tuottaneet juuri mitään. Ruokaa oli vähän ja se oli huonoa.
Rakennetut mökit olivat vetoisia ja kurjia. Malmin etsintä ei tuottanut
 minkäänlaisia tuloksia.

Ja tuolloin miesten päät kääntyivät kohti alueen intiaaneja.

Jos lyhyestä alusta sai kuvan että tässä laivalastilliset miehiä tuivertavissa tuulissa seisoivat yksinäisissä mökeissään apeina vailla ihmiskontakteja uppo-oudon maan tantereilla niin näin ei ollenkaan ollut. 

Päinvastoin, alueella oli hyvinkin runsaasti ihmisiä.

Alueella asui yli 14000 intiaania jotka menestyivät paksusti ja elivät
oikein mukavasti esi-isiensä maalla missä aina oli ennenkin asuttu.

He tunsivat alueen ja sen viljelyominaisuudet ja olivat perustaneet kylänsä kauas
 brittien valitsemasta soisesta malariamoskiittojen kansoittamasta alueesta. Monet makeat
 naurut tuli varmasti intiaanien naurettua pöljiä engelsmanneja tiiratessaan jotka taistelivat toimeentulosta horkkahyttysten ja kivisen maan kanssa kun vieressä olisi ollut maata
pullollaan muhevaa, ravinteikasta multaa ja metsät täynnä riistaa!


Alueella asui matrilineaarisia powhatanintiaaneja

Kaiketi hieman naureskellen mutta vilpittömästi intiaanit vastaanottivat
uudisraivaajaraukat ja koettivat opettaa näille tapoja selviytyä.

Paikalla tuolloin asunut intiaaniheimo oli
mielenkiintoisesti matrilineaarinen eli naisvaltainen.

Naiset johtivat heimoa oikeutetusti sillä heimo eli viljelystuotoilla, taidokkaalla
 keramiikalla ja tupakanviljelyllä jotka kaikki olivat naisten töitä. Miesten
satunnainen metsästys ei tuonut tarpeeksi varakkuutta ja leipää pöytään joten
 heimojen päälliköt olivat naisia ja suvun nimi ja arvoasemat periytyivät
tyttölasten kautta.

Tarkalla ja fiksulla taloudenpidolla ja vuosisatoja samalla
 paikalla asumisella olivat ne edut että intiaanien ruokavarastot
pullottivat ja heillä pyyhki todella hyvin.

Niin hyvin että he antoivat runsaasti omistaan heidän
 mailleen yllättäen tunkeutuneelle ukkojoukollekin jotka olivat
kuitenkin alkaneet kyräillä intiaaneja merkillisellä tavalla.

Kyse oli yksinkertaisesti siitä että katkeruus kasvoi brittimiesten mielissä
näiden joutuessa alentumaan ottamaan almuja niinkin alhaisilta
olennoilta kuin intiaaneilta ja päällepäätteeksi vielä naisilta.

Ja se että noilla naisilla ruokavarastot olivat ratketa liitoksistaan
 kun he, uljaan maan vielä uljaammat urhot näkivät nälkää ja
 hourivat malarian kourissa...

No, se oli totisesti liikaa!


Kurja, alhainen suunnitelma laadittiin.

Miehet kokoontuivat aamutuimaan ja
ryntäsivät intiaanikylään surmaten ystävällismielisiä naisia
 ja miehiä jotka olivat vain koettaneet heitä auttaa.

Britit ryöstivät mukaansa niin paljon ruokaa kun saattoivat kantaa
ja jättivät taakseen silvottuja ja raa'sti murhattuja intiaaneja.

Ystävällinen rinnakkaiselo luonnollisesti päättyi siihen.

Tuosta päivästä alkaen aina ruokavarojen ollessa vähissä hyökättiin intiaanikylään.
 Uudisraivaajien onnettomien selviytymistaitojen vuoksi hyökkäyksiä tehtiinkin usein.


Intiaaneja oli kuitenkin miehiä runsaammin ja ryöstöretket usein epäonnistuivat.

 Todellinen nälkä hiipi miesten pariin sillä poropeukaloiset ukot eivät
itsepäisyyttään perustaneet uusia viljelyalueita intiaanien aikaisemmin
lämpimien välien aikana suosittamille paikoille.

Tuona talvena kuusikymmentä prosenttia
 uudisraivaajista kuoli aliravitsemukseen, tauteihin ja kylmyyteen.

Loput raukat etsiskelivät yhä harvakseltaan rikkauksia ja
samalla taistelivat onnettomien viljelytulosten, malarian ja intiaaniheimojen
 kanssa. Tunnelma kävi kovin kolkoksi ja britit  koettivat sinnitellä
vaikka kuolema kulki pimeänä vieraana miesten vierillä alinomaa.

*

Mutta mitä tapahtui tällä välin Englannissa?
Eikö siellä välitetty kaukaisista brittimiehistä ollenkaan?

Kyllä vain välitettiin eikä Amerikkaa suinkaan oltu unohdettu.

Sillä samaan aikaan Lontoossa rekryttiin lisää uudisasukkaita 
houkuttelevin mainostalusein ja lupauksin:


Ja mainokset olivat tehokkaita. 

Eipä aikaakaan kun siirtokunta sai täydennystä, nelisensataa miestä 
saapui ilmoituksen innoittamana. Mutta tämäkään ei riittänyt. 

Siirtokuntaa rahoittava osakeyhtiö ei ollut tyytyväinen miesten elämänhallintaan 
siirtokunnassa. He epäilivät miesten ongelmien johtuvan organisoinnin puutteesta.

Arveltiin että miehet eivät keskittyneet viljelyyn tarpeeksi hyvin koska heiltä puuttui 
tarvittava motivaatio asuttaa uutta maata. 

Monet siirtokunnan ongelmat johtuivatkin siitä että nämä sivistysmaan urhot
 pitivät itseään liian hienoina tarttumaan naisen töihin, ompeluun, puutarhanhoitoon,
 hygienian ylläpitoon ja niin edespäin.

Niinpä näitä nelisensataa miestä seurasi runsaat sata naista
 vaikka ajoitus ei olisi voinut olla huonompi ruoanpuutteen, tautien ja paikallisten
 intiaaniasukkaiden takia jotka tuossa vaiheessa vihasivat ryösteleviä ja tappavia
valkonaamoja enemmän kuin mitään muuta. 

Tilanne oli räjähdysarka.

 Aikalaisvaatetusta.

 Niin naiset saapuivat nälkiintyneiden ja rähjäisten miesten pariin. 

He kiersivät likaiset mökit, näkivät siivottomat pihat ja
huomasivat rähjäisten asukkaiden hermostuneet pälyilevät katseet
aina intiaanihyökkäyksen varalta valmiudessa.

Mitä onkaan ollut silloin heidän mielessään? 

Ainakin heidän järkytyksensä oli suuri kun naisille
 selvisi ruokavarastojen koko. Tai se että niitä ei ollut.

Pettymys lienee ollut suuri kun
uusi maailma olikin jotain aivan muuta
kuin mainoksissa luvattu utopia.


Nämä naiset eivät kuitenkaan olleet mitään hienohelmoja.

He olivat tottuneet siihen että elämä oli pääosin ikävää taistelua
ravinnosta ja selviytymisestä. Joukko koostui niistä joiden taustalta jo valmiiksi
löytyi monenlaista köyhyyttä eri muodoissaan. He olivat köyhien perheiden tyttäriä
jotka oli ajettu pois kotoa tai jotka olivat lähteneet oma-aloitteisesti tai sitten
nuoria leskiä jotka olivat jääneet puolison kuoleman jälkeen puille paljaille.

 Tuolloin 1600-luvun Lontoossa tilanne oli yhtä lailla hirveää. Töitä oli vähän. 
Hyvin vähän. Naisille töitä oli lähes olemattomasti. Jos töitä sai, työtunnit olivat 
loppumattoman pitkät ja seksuaalinen ahdstelu työnantajan puolelta kuului asiaan. 

Suurin osa niistä naisista jotka eivät kuuluneet yläluokkaan, työskentelivät usein
 jopa osa-aikaisina prostituoituina joten pitkä merimatka jännittävään kohteeseen 
kuulosti tarpeeksi hyvältä. Tuskinpa he olivat edes uskoneet paratiisimaisiin 
lupauksiin onnesta joskaan eivät olleet arvanneet tilanteen olevan niin huono.

Huomioitavaa kuitenkin on että aivan kaikki naiset eivät
 kuitenkaan olleet köyhiä vaan mukana oli myös
 varakkaampia rouvia tyttärineen ihmettelemässä uutta maailmaa.


Jotenkuten siirtokunnassa kuitenkin selvittiin. 

Naiset asettautuivat aloilleen.

Miehet metsästivät. Tekivät ryöstöretkiä intiaanikyliin.
 Koetettiin kalastaa ja pärjätä. Vaikeaa oli silti.

Ja kohta asiat muuttuisivat vaikeammiksi. 
 
Koitti talvi 1609-1610. Ja silloin intiaanit päättivät että
 uudisasukkaiden taannoinen ryöstöretki oli se viimeinen tippa.

Intiaanit kehittivät suunnitelman joka osoittautui tehokkaaksi. 
 Menetelmänä oli yksinkertainen piiritys. 

Uudisasukkaat olivat rakentaneet vaatimattomien hökkeliensä 
suojaksi kolmionmuotoisen linnakkeen ja juuri tuon linnakkeen intiaanit 
päättivät piirittää. Sadat intiaanit saapuivat paikalle ja piiritys alkoi.


Tuoreille uudisasukkaille vaikeni viimeistään tässä
vaiheessa että lupaukset yltäkylläisestä paratiisista ja ystävällisistä
 asukkaista eivät aivan pitäneet paikkansa. 

Enää ryöstöretkille intiaanikyliin ei ollut pääsyä.
Mistään ei enää tullut ruoanmurenta.

Ensin syötiin hevoset. 

Sitten koirat. 

Kissat. 

Kissojen loputtua kääntyi katse rottiin.

Muutama käärme pyydystettin ja syötiin

Nekin loppuivat pian. 

Lopulta ei enää ollut mitään syötävää.

Vain loputtomasti ihmisiä. Niin paljon ihmisiä. 

Ja kun on oikein nälkä, oma puolisokin alkoi 
näyttää varsinaiselta namipalalta. 

Eikä sen sanominen ollut mikään kielikuva.

 .

Linnakkeen tapahtumista on nyt yli neljäsataa vuotta ja
 kannibalismi itsessään on eräs sellainen äärimmäinen teko josta ei
varsinaisesti tee mieli kirjoittaa päiväkirjaa.

Tuon talven tapahtumista siis hyvin vähän tiedetään mutta
se vähäkin on tarpeeksi. Esimerkiksi on säilynyt George Percy-nimisen
 uudisasukkaan tarina linnakkeen sisältä.

George kertoo näin.

"Nälkätalven aikana kenelläkään ei ollut ruokaa.
Ei ollut mitään syötävää.

Meitä oli paljon ihmisiä.

Eräänä päivänä eräs mies sai tarpeekseen.

 Hän katseli vaimoaan joka odotti heidän yhteistä lastaan.
Hän teki siten että hän tappoi vaimonsa, avasi vaimon mahan ja repi
sieltä sikiön jonka heitti pois. Hän sitten paloitteli vaimon, suolasi tämän
  ja söi. Enpä osaa sanoa oliko vaimo parhaimman makuinen keitettynä vai
 paistettuna mutta siinäpä ruokalaji josta en ollut sitä ennen kuullut."

Karmean tekonsa rangaistukseksi mies teloitettiin.

 .

Mutta mitä pidemmälle talvi kului, alkoi tapahtua muitakin
hämäräperäisiä kuolintapauksia.

Tässä vaiheessa ruoaksi oli jo keitetty kaikki nahkatavara kuten
nahkakintaat, takit ja linnakkeen maa kaavittu puhtaaksi ruohosta.
Tällöin ruoaksi kelpasi jo aivan kaikki. Ruumiita alettiin syödä.

Kuukausien kuluttua intiaanit luopuivat piirityksestä ja kevätkin koitti.

Laiva nimeltä Merenseikkailu saapui tarkistamaan uudisasukkaisen
voinnin ja tuomaan yhä lisää uudisasukkaita.

Kauhea totuus selvisi, 90%
 asukkaista oli menehtynyt nälkätalven aikana.

Mitä lopulta tapahtui viimeisille uudisasukkaille ja intiaaneille?


Samana vuonna ylläolevan karmean tarinan kertoja George Percy
johti vajaan sadan miehen murharyhmän intiaanikylään jossa he
 tappoivat 75 ihmistä, polttivat koko kylän ja sieppasivat kylän
 kuningattaren ja hänen kaikki lapsensa tappaen myös kaikki kylän
eliittiin kuuluvat johtajanaiset.

Lapset he heittivät vuolaaseen jokeen ja itse
kuningatar puukotettiin kuoliaaksi linnakkeessa.

Jäljellejääneet intiaanit eivät toipuneet vaan pakenivat koko alueelta.

Tämän jälkeen uudisasukkaat panostivat maanviljelyyn,
organisoivat toimintansa paremmin ja yhä enemmän ja
enemmän uudisasukkaita saapui.

Loppu onkin amerikan, tarkalleen sanottuna Virginian
 osavaltion historiaa. Hyvin kävi ainakin uudisasukkaisen osalta.

Miksi satuin kiinnostumaan tästä jutusta on seuraava.

Vaikka kannibalismista uudisasukkaisen seurassa on kertomuksia ja
 perimätietoa, mitään arkeologisia todisteita ihmissyönnistä
 ei ole löytynyt. Ennen kuin nyt.

.

Tämä kallo on ajoitettu tuolle kauhealle nälkätalvelle
 ja tutkijat tietävät siitä jo aika paljon.

Kallo on avattu siten että aivoihin on päästy käsiksi.

Ne on syöty kuten myös kasvojen liha. Myös kieli sekä
kaulalihakset päätyivät jälkien perusteella ruoaksi.

Kaikki tämä on päätelty luussa olevien merkintöjen mukaan.

Kallon omistaja on ollut 14-vuotias tyttö.

 Tiedetään myös että hän ei ollut köyhä nuori nainen sillä aikanaan
hän on syönyt korkeaproteiinista ravintoa joka viittaa suoraan siihen että hän oli
korkea-arvoisemman uudisasukkaan tytär joita linnakkeessa oli myös useita.

 Ja mikä merkillisintä, hänen kasvonsa on pystytty rekonstruoimaan.

  Juuri nämä kasvot herättivätkin mielenkiintoni tutkia tapauksen taustoja.

.

"Joku teki, mitä oli pakko."

(Sanoo tutkimuksiin osallistunut antropologi Douglas Owsley
kannibalismiin turvautuneesta jamestownilaisesta.)


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Hetiketti


Ihania muutaman kymmenen sentin ostoksia kirpulta.


Nämä pakasterasioihin tarkoitetut tarrat ovat niin kauniita että
 raaskiiko niitä rasioihin pakkasen pimeyteen tuhlatakaan?

En ole ihan varma.


Nämä ovat Hetiketti-etikettejä.

Lukeeko blogiani sattumoisin kukaan sellainen joka on 70-luvulla
 keittiöpuuhissa hyörinyt ja näitä silloin kenties pakasteisiin liimaillut?

70-luvulta päivää-blogi tietää kertoa että ne olivat syksyn 1973 uutuus.

En tiedä ovatko nämä uustuotantoa sillä ne ovat niin erinomaisen hyvässä
kunnossa. Toisaalta netti ei kerro Hetiketeistä mitään... Uustuotannosta
löytyy yleensä joitakin virtuaalisia viitteitä.


Kauniiden tarrojen suunnittelija on hetkeksi unohtunut
 mutta onneksi taas enemmän pinnalle päässyt Nanny Still.


Nanny valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1949.
Kymmenen vuotta myöhemmin hän jenkkipuolisoineen muutti 
Belgiaan jossa asui koko loppuelämänsä työskennellen etänä suomeen.


Hänen korunsa sekä lasitavaransa ovatkin itselleni entuudestaan
 tuttuja mutta en tiennyt että hänen repertuaarinsa ulottui myös
 näin vaatimattomiin pikkuisiin kodin hyödykkeisiin.

Hyvä kuitenkin niin. Ovathan nämä aivan herttaisia.


Taustalla vilahteleva kangas on rullaverhoni!

Vaikka kameran huonoudesta johtuen joudun käsittelemään pimeitä kuvia välillä 
ihan liikaakin, tämän värit pitävät täysin paikkansa. Ihanan räikeää!

Taisin olla 14 kun raahasin tämän polkupyörälläni kotiin 
kirpputorilta hyvin hankalasti ja vaikeasti.

Ja kun tuolloin teininä kiinnitin sen hienoa yritteliäisyyttä osoittaen mutta ilman 
remonttitaitoja ikkunaani, putoili se sieltä ikkunan alla olevalle sängylle ja päälleni
 kovan kolinan säestyksellä monta kertaa viikossa. Hienon retroverhon takia 
kuitenkin iltaiset ja aamuiset puisen ja varsin kovan verhontangon aiheuttamat
 kuhmut olivat pikkuseikka.

Nykyään verho on poissa käytöstä sillä en ole onnistunut kuljettamaan sitä 
Helsinkiin asuntooni eikä se ole tarpeellistakaan sillä pelkäisin että se haalistuu kesällä 
armottomasti aamusta iltaan asti auringonpaahteessa kylpevässä asunnossani. Otankin
sen vain ajoittain esiin, ihailen ja odottelen rauhassa ikkunaa johon voin sen 
aikanaan pysyvästi ripustaa.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kotilieden sekalaiset kasarimainokset osa 2.


Toinen osa kasarimainoksia!


Nämä muotikuvat ovat liian
hauskoja jäädäkseen unoholaan.


Pidän tämän kuvan symmetriasta. 

Naisella valkea takki ja punainen hame,
 toisella naisella punainen takki ja valkea hame.



Tämä on selvästikin
Marimekon tylsiltä vuosilta.


Olin hämmästynyt kun ylläolevien kamppeiden
keskellä oli jotain näin klassisen näköistä vaatetusta.

Käyttäisin mielelläni tuota oikeanpuolimmaista,
siinä on vähän 50-luvun henkeä.


Tämä on aika modernin näköinen
mainos, sopisi nykypäiväänkin.


Tämä taas on aivan ihanan söpö mainos!
"Tunnet ne kukkasista."

Ihanaa ja yllättävää että vielä 
80-luvulla oli näin hipahtava
 tuote markkinoilla, voi miksei ole enää? 
En muita jauhoja ostaisikaan!


Sen sijaan näitä muroja en ostaisi. 
Kamalan näköisiä pipania, kuin makaroninpätkiä.
Todella epä-ruokahalunherättäjiä.



Pai-Pai piiraat.

Aika maistuvan näköisiä. 
Ja aivan samanlaisia kuin vastaavat
 nykyiset Fazerin marjapiiraat.
Onkohan siihen joku syy?


Viimeiseksi vielä tosi vastenmielinen mainos.

Tässä kuvassa kaikki on vain niin väärin. 
En edes aloita kuva-analyysiä jota muuten rakastan.
Jostain syystä nämä lihatalot eivät ikinä onnistu mainonnassaan.

Ensi kerralla taas lisää muotikuvia!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Makeisten historia ja retronamit


Luulen että eräs lempiaiheeni tulee aina olemaan karkki.

Kun istun siinä kiikkustuolissa iäkkäänä mammaraisena
ja kasarilapsuus on jo tosi vintagea,  tulen varmasti vielä silloinkin 
mietiskelemään lapsuuteni ja nuoruuteni erilaisia makeisia tai hauskimpia
 lempikirjoissani olevia "makeiskohtauksia" joita löytyy monesta kirjasta.

 Eräs mieluinen on esimerkiksi Astrid Lingrenin Peppi-kirjojen 
luku jossa peppi menee karkkikauppaan ja ostaa monta säkkiä 
erilaisia makeisia, vadelmaveneitä, lakritsipiippuja, kolapaloja, 
suklaata ja vaikka mitä muuta.

Tiedättekö mikä on maailman vanhin karkki?


Hunaja.

Moni ei tiedäkään että hunaja on tavallaan mehiläisen oksennusta. 

Mehiläinen nielaisee kukista keräämänsä meden (tai kirvojen mesikasteen)
 joka menee erityiseen mesimahaan jossa siitä haihtuu vettä ja joka 
muokkautuu erilaiseksi. Sitten mehiläinen oksentaa hunajamassan ulos ja 
varastoi sen vahakennoihin josta tarhaaja kerää sen. Hunajaa voi syödä
 suoraan kennosta kennonpalat mukana rouskien mutta yleensä hunaja
 lingotaan kennosta pois ja purkkiin.

Kehitys ei ole noista juuri muuttunut, 
edelleen se terveellisin makeinen on hunaja. 
 Hunajalla on monia, lukuisia terveysvaikutuksia
joita nykymaailman sokerikarkeilla ei ole.

Karkin kehitys jatkui ja hunajan rinnalle tuli muita nameja. 

Hedelmiä kuivattiin ja jauhettiin ja massaa notkistettiin vedellä, 
muotoiltiin levyiksi tai pötköiksi ja joukkoon voitiin sekoittaa pähkinöitä ja 
sitä hunajaa. Muunmuassa hedelmänahkaa voi valmistaa nykypäivän keittiössäkin. 

Hunajalla pällystettiin kukkasia ja erilaisia ruokia.


Makeisten arvoa ei mitattu pelkällä viihdearvossa
kuten nykyään vaan makeista ruoka-aineista sai kullanarvoista
 energiaa ja kaloreita joita tarvittiin koneettomassa yhteiskunnassa 
jossa ruoan saanti muutenkin oli epävarmaa.

Sokeripitoinen ruoka oli esimerkiksi hyvää matkaruokaa. 

Mm. Pohjois-Amerikan intiaanit tekivät matkaruoaksi Pemmikaania, 
rasvan ja jauhetun lihan seosta johon sekoitettiin makeita marjoja ja hunajaa.

Hunajan nykyään korvanneen sokerin historia taas alkoi Intiasta jossa
keksittiin menetelmä sokeriruo'on mehun tiivistämiseksi 400-luvun tienoilla.

Pikkuhiljaa sokeri levisi eurooppaan ja keskiajalla valmistettiinkin makeisia
lähinnä ruoansulatuslääkkeeksi sekoitettuna erilaisiin mausteisiin ja taputeltuina 
pikkuruisiksi pillereiksi. Yksinkertaisin karkki oli tietenkin pelkkä sokerikimpale.


Sokeriruo'on tehokkaampi viljely, kuljetusten paraneminen
tehtaistuminen ja teknologistuminen yleensä 1800-luvulla
 toi sokerin käytön lopulta mahdolliseksi lähes jokaiselle 
eikä kyse enää ollut kallisarvoisesta "mausteesta"
ja ainoastaan herrojen herkusta. 1700-luvun lopussa
myös kaakao ja siitä prosessoidut tuotteet olivat
löytäneet tiensä maailmanmarkkinoille vaikka se
 "keksittiin" jo 1400ekr.

Ensimmäiset prosessoidut makeiset olivat keitettyjä makeisia.
 Sokeria keitettiin karamelliksi johon lisättiin väriaineita ja
muita makuaineita tai muita aineksia.


Makeisten valmistuksessa moni asia voi mennä pieleen.
 Lämpötilalla on sokerin kannalta todella paljon merkitystä.

Tämän koin itse muutama viikko sitten kun yritin tehdä pehmeää
fudgea ja keitin seosta liian kauan, sain sitkeää toffeeta.


 Makeislämpömittari on siis keitellessä tarpeen!

Keitettyjen karkkien lisäksi markkinoille tuli tietenkin suklaata 
jonka historia on ihan oma lukunsa. 

Sokeriin sotkettiin maitoa, luotiin
 toffeeta eri muodoissaan, keitettyinä kovina karkkeina,
 pehmeinä fudgeina, sitkeänä toffeena ja karamellimakeisina.

Purukumi oli vuosisatojen aikana jalostunut puun pihkan
puremisesta aivan omaksi valmisteekseen ja sai huippusuosion.

Sokeria keksittiin kehrätä, tämä oli vanha keksintö mutta
1900-luvun alussa luotiin varsinainen hattara, "keijusilkki."

Sokerilaatujen lisääntymisen jälkeen kehitettiin
mitä erilaisempia makeislaatuja joista saamme 
nauttia nyt vaikka joka päivä.

Suomen elinkeinoelämän keskusarkistosta
löytyi muutamia suomalaisia, nyt jo
retro- ja vintagemakeisia.

Muistatteko joitain näistä?

Chymoksen monia tuotteita: 

Pähkinäkaramelleja, Marianneja, Miss:ejä,
Nizza-, Jamaica-, Mokka- ja Paris-patukoita,
Banaanipatukoita, Leppäkerttukonvehteja
ja Ruususuklaata.


Hopeatoffeelevyjä ja MauMau salmiakkilakritsia.

Ihania Disney-limsoja myös jotka liitin vaikkeivät 
olekaan karkkia koska monella on niistä varmasti
muistoja.

 
Karkkis, karkkipäivänpussissa on ihania Skottitoffeita
joiden paperi aina takertui toffeeseen kiinni, onko siellä
Ruutibubbiskin ja Hopeatoffeelevy tietysti.

Hessun Superpastilleja ja 
Hellaksen Jaffa-Toffeita.


Hellaksen Anis-pastillit.
Hellaksen Pehmeä Tsinuski
Hellaksen Mentholi-pastilleja
Ja lopuksi IHANA Kola-Sekoitus! 
Makuina minttu- kerma, banaani ja suklaa.

Tuota kolasekoitusta olen kaihoten muistellut läpi 
vuosikymmenet ja nyt sen löysin! Noita myytiin lapsuuteni 
lähikaupassa kappaleittain. Teenpä noihin liittyen tunnustuksenkin että 
kerran todella pienenä (mutta kuitenkin tajuavana) pistin kaupassa yhden 
tuollaisen poskeeni maksamatta. Aivan kuin muistaisin vielä maunkin: banaani...

Rikollisista muisteluista nykyhetkeen,
aika lähteä oikeisiin töihin mutta sitä ennen kysyn,
kaihoatteko te jotakin namia lapsuudestanne?
Entäs mikä mahtaa olla nykypäivän mielimakeisenne?

perjantai 18. tammikuuta 2013

Retrosydämiä ja kuulumisia


Uskotteko jos kerron että olen 8
kuukauden sisään tehnyt suunnilleen
 80 litraa pullataikinaa?

En minäkään meinannut uskoa kun lähdin asiaa
ajattelemaan mutta laskeskelin ja kyllä 
se pitää aika tarkkaan paikkansa.


Tuo kaikki taikina oli siis
ravintolapäivän pullakojujani varten.

Kun sitten näin marketissa ruokaostoksilla käydessäni laskiaspullia tuli minulla niihin
 ihan mahdoton himo. Mutta kaksi pientä pullaa joissa oli pienoinen nokare 
kermavaahtoa, teelusikallinen jos sitäkään, maksoi kolme euroa.

Ei kiinnostanut. Laskiaispullan idea on läträtä paljolla kermavaahdolla 
ja jos ei sitä ole, en ota.

Voitte kuitenkin kuvitella että kaikkien 80 litran munkkitaikinoiden jälkeen minua 
ei huvittanut yhtään tehdä pienintä puolen litran taikinaakaan ja niin ostin valmispullia. 


Surkuteltavaa on että näiden pullien hinnaksi tuli hilloineen ja 
kermavaahtoineen vähemmän kuin jos olisi itse ne leiponut.
Ei paljon kannata noin hinnan puolesta leipoa.
Pullapussi maksoi muutaman sentin päälle 2e.

Yläkuvassa siis erinomainen tilaisuus esitellä noita sydänlautasia 
joita löysin kirpputorilta. 
 Pino maksoi euron ja ne ovat niin herttaisia 
että hirvittää. 70-luvun tuotteita.


Näitä en löytänyt kirppikseltä vaan
uudesta lempikaupastani jonka jo monet arvaavatkin eli aikaiseminkin
hehkuttamastani ihanasta krääsäkaupasta Tigeristä! 

Vaarallinen kauppa, sinne ei voi mennä ostamatta halpaa krääsää.

 Ja vaikka nämä ovat niin ihanat niin krääsää nämäkin ovat
sillä en olisi tarvinnut yhtään enempää astioita ja
 silti oli pakko, kun näissä on sydämiä...

Eikö muka päivä parane kun aterioi tällaisilta?


Palasin tänään kotiini joululomalta.
  Tämä oli ensimmäinen näkyni. 

Vaaterekkini korkeudensäätömutteri oli raksahtanut hajalle. En ymmärrä miten se on täällä voinut yksinään
hajota kun eivät nuo vaatteetkaan kymmeniä kiloja paina vaikka on siinä varmaan jätesäkillinen uffin mekkolöytöjä. 

Jos katsotte tarkkaan, näkyy vaaterekin alla,
 alakulmassa hieno pölypallero, mikä lienee.


Sekin ihan
sydämenmuotoinen.