407 vuotta sitten Englannin hallitsija Jaakko 1. päätti että oli aika
englantilaisten tutustua siihen asti suhteellisen tuntemattomaan
Amerikkaan tarkemmin.
Kuningas pohti mielessään ja arveli että siellä saattaisi
olla aivan ihania rikkauksia kuten kultaa tai muita jalometalleja
suorastaan heitteillä intiaanien ymmärtämättömissä käsissä.
Niin hän vaikutusvaltaisessa kuninkuudessaan määräsi perustettavaksi
osakeyhtiön joka varusti matkalle kolme laivaa nimiltään Uskollinen
Susan, Löytö ja Herran siunaus matkalaisinaan 108 miestä ja poikaa.
Uskollinen Susan - kopio alkuperäisestä
Näin alkaa tämänkertainen blogikirjoitukseni
joka sai innoituksensa artikkelista jonka luin jo
kevättalvesta ja siinä olevasta pysähdyttävästä
kuvasta.
Varoituksen sanana: tämä ei ole nyt mitenkään kepeä retrojuttu,
onpa vain historiallinen pläjäys josta kiinnostuin ja josta kirjoitin
itselleni muutaman asian muistiin joten ajattelin samalla
kirjoitella tännekin.
Ehkäpä alussa jopa hieman kuivakka historialuento
karmeine loppuineen siis edessä...
Teitä on varoitettu!
James I - Tuttavallisemmin Jaakko I
Kuningas James lähetti siis amerikan tutkimusmatkalle
suurehkon joukkion reippaita miehiä ja vilkkaita apupoikia.
Aikanaan laivat saapuivat perille mukavannäköiselle
niemelle Virginiassa. Paikka valittiin muitta mutkitta ilman
sen kummempia suunnitelmia ja kuinka kävi?
Maa oli sopimatonta viljelyyn, moskiitot parveilivat soisella
alueella ja vastoinkäymisiä kasaantui huonon paikkavalinnan takia.
Periksi herrat eivät todellakaan antaneet vaan hammasta purtiin ja kestettiin
sillä miehet tiedostivat että mistään rattoisasta lomamatkasta ei pitänytkään olla
kyse. Töitä tehtiin lujasti ja linnoituksen ensimmäiset rakennukset valmistuivat.
Samalla maastoa tutkittiin ja ilokseen miehet löysivät suuren hopeaesiintymän!
Linnoituksella vallitsi juhlamieliala koska tavoitteeseen,
aarteiden löytymiseen oli päästy ennätysnopeasti. Uskollinen Susan kipattiin
täyteen malmia, lähetettiin pienen miehistön kera takaisin Lontooseen josta se
palasi ennen pitkään linnoitukselle jääneiden joukkojen luokse.
Eikä suinkaan kiitosten vaan satikutien
kera. Miesten keräämä "hopea" kun olikin tavallista
rikkikiisua eli pyriittiä, kaunista mutta arvotonta.
Mutta tämä alkuesittelyistä.
Karmea pettymys oli pakko niellä.
Kuukaudet vierivät ja vuodenajat vaihtuivat. Siirtokunnan viljelykset
eivät olleet tuottaneet juuri mitään. Ruokaa oli vähän ja se oli huonoa.
Rakennetut mökit olivat vetoisia ja kurjia. Malmin etsintä ei tuottanut
minkäänlaisia tuloksia.
Ja tuolloin miesten päät kääntyivät kohti alueen intiaaneja.
Jos
lyhyestä alusta sai kuvan että tässä laivalastilliset miehiä
tuivertavissa tuulissa seisoivat yksinäisissä mökeissään apeina vailla
ihmiskontakteja uppo-oudon maan tantereilla niin näin ei ollenkaan
ollut.
Päinvastoin, alueella oli hyvinkin runsaasti ihmisiä.
Alueella asui yli 14000 intiaania jotka menestyivät paksusti ja elivät
oikein mukavasti esi-isiensä maalla missä aina oli ennenkin asuttu.
He tunsivat alueen ja sen viljelyominaisuudet ja olivat perustaneet kylänsä kauas
brittien valitsemasta soisesta malariamoskiittojen kansoittamasta alueesta. Monet makeat
naurut
tuli varmasti intiaanien naurettua pöljiä engelsmanneja tiiratessaan
jotka taistelivat toimeentulosta horkkahyttysten ja kivisen maan kanssa
kun vieressä olisi ollut maata
pullollaan muhevaa, ravinteikasta multaa ja metsät täynnä riistaa!
Alueella asui matrilineaarisia powhatanintiaaneja
Kaiketi hieman naureskellen mutta vilpittömästi intiaanit vastaanottivat
uudisraivaajaraukat ja koettivat opettaa näille tapoja selviytyä.
Paikalla tuolloin asunut intiaaniheimo oli
mielenkiintoisesti matrilineaarinen eli naisvaltainen.
Naiset johtivat heimoa oikeutetusti sillä heimo eli viljelystuotoilla, taidokkaalla
keramiikalla ja tupakanviljelyllä jotka kaikki olivat naisten töitä. Miesten
satunnainen metsästys ei tuonut tarpeeksi varakkuutta ja leipää pöytään joten
heimojen päälliköt olivat naisia ja suvun nimi ja arvoasemat periytyivät
tyttölasten kautta.
Tarkalla ja fiksulla taloudenpidolla ja vuosisatoja samalla
paikalla asumisella olivat ne edut että intiaanien ruokavarastot
pullottivat ja heillä pyyhki todella hyvin.
Niin hyvin että he antoivat runsaasti omistaan heidän
mailleen yllättäen tunkeutuneelle ukkojoukollekin jotka olivat
kuitenkin alkaneet kyräillä intiaaneja merkillisellä tavalla.
Kyse oli yksinkertaisesti siitä että katkeruus kasvoi brittimiesten mielissä
näiden joutuessa alentumaan ottamaan almuja niinkin alhaisilta
olennoilta kuin intiaaneilta ja päällepäätteeksi vielä
naisilta.
Ja se että noilla naisilla ruokavarastot olivat ratketa liitoksistaan
kun he, uljaan maan vielä uljaammat urhot näkivät nälkää ja
hourivat malarian kourissa...
No, se oli totisesti liikaa!
Kurja, alhainen suunnitelma laadittiin.
Miehet kokoontuivat aamutuimaan ja
ryntäsivät intiaanikylään surmaten ystävällismielisiä naisia
ja miehiä jotka olivat vain koettaneet heitä auttaa.
Britit ryöstivät mukaansa niin paljon ruokaa kun saattoivat kantaa
ja jättivät taakseen silvottuja ja raa'sti murhattuja intiaaneja.
Ystävällinen rinnakkaiselo luonnollisesti päättyi siihen.
Tuosta päivästä alkaen aina ruokavarojen ollessa vähissä hyökättiin intiaanikylään.
Uudisraivaajien onnettomien selviytymistaitojen vuoksi hyökkäyksiä tehtiinkin usein.
Intiaaneja oli kuitenkin miehiä runsaammin ja ryöstöretket usein epäonnistuivat.
Todellinen nälkä hiipi miesten pariin sillä poropeukaloiset ukot eivät
itsepäisyyttään perustaneet uusia viljelyalueita intiaanien aikaisemmin
lämpimien välien aikana suosittamille paikoille.
Tuona talvena kuusikymmentä prosenttia
uudisraivaajista kuoli aliravitsemukseen, tauteihin ja kylmyyteen.
Loput raukat etsiskelivät yhä harvakseltaan rikkauksia ja
samalla taistelivat onnettomien viljelytulosten, malarian ja intiaaniheimojen
kanssa. Tunnelma kävi kovin kolkoksi ja britit koettivat sinnitellä
vaikka kuolema kulki pimeänä vieraana miesten vierillä alinomaa.
*
Mutta mitä tapahtui tällä välin Englannissa?
Eikö siellä välitetty kaukaisista brittimiehistä ollenkaan?
Kyllä vain välitettiin eikä Amerikkaa suinkaan oltu unohdettu.
Sillä samaan aikaan Lontoossa rekryttiin lisää uudisasukkaita
houkuttelevin mainostalusein ja lupauksin:
Ja mainokset olivat tehokkaita.
Eipä aikaakaan kun siirtokunta sai täydennystä, nelisensataa miestä
saapui ilmoituksen innoittamana. Mutta tämäkään ei riittänyt.
Siirtokuntaa rahoittava osakeyhtiö ei ollut tyytyväinen miesten elämänhallintaan
siirtokunnassa. He epäilivät miesten ongelmien johtuvan organisoinnin puutteesta.
Arveltiin että miehet eivät keskittyneet viljelyyn tarpeeksi hyvin koska heiltä puuttui
tarvittava motivaatio asuttaa uutta maata.
Monet siirtokunnan ongelmat johtuivatkin siitä että nämä sivistysmaan urhot
pitivät itseään liian hienoina tarttumaan naisen töihin, ompeluun, puutarhanhoitoon,
hygienian ylläpitoon ja niin edespäin.
Niinpä näitä nelisensataa miestä seurasi runsaat sata naista
vaikka ajoitus ei olisi voinut olla huonompi ruoanpuutteen, tautien ja paikallisten
intiaaniasukkaiden takia jotka tuossa vaiheessa vihasivat ryösteleviä ja tappavia
valkonaamoja enemmän kuin mitään muuta.
Tilanne oli räjähdysarka.
Aikalaisvaatetusta.
Niin naiset saapuivat nälkiintyneiden ja rähjäisten miesten pariin.
He kiersivät likaiset mökit, näkivät siivottomat pihat ja
huomasivat
rähjäisten asukkaiden hermostuneet pälyilevät katseet
aina intiaanihyökkäyksen
varalta valmiudessa.
Mitä onkaan ollut silloin heidän mielessään?
Ainakin heidän järkytyksensä oli suuri kun naisille
selvisi ruokavarastojen koko. Tai se
että niitä ei ollut.
Pettymys lienee ollut suuri kun
uusi maailma olikin jotain aivan muuta
kuin mainoksissa luvattu utopia.
Nämä naiset eivät kuitenkaan olleet mitään hienohelmoja.
He olivat tottuneet siihen että elämä oli pääosin ikävää taistelua
ravinnosta ja selviytymisestä. Joukko koostui niistä joiden taustalta jo valmiiksi
löytyi monenlaista köyhyyttä eri muodoissaan. He olivat köyhien perheiden tyttäriä
jotka oli ajettu pois kotoa tai jotka olivat lähteneet oma-aloitteisesti tai sitten
nuoria leskiä jotka olivat jääneet puolison kuoleman jälkeen puille paljaille.
Tuolloin 1600-luvun Lontoossa tilanne oli yhtä lailla hirveää. Töitä oli vähän.
Hyvin vähän. Naisille töitä oli lähes olemattomasti. Jos töitä sai, työtunnit olivat
loppumattoman pitkät ja seksuaalinen ahdstelu työnantajan puolelta kuului asiaan.
Suurin osa niistä naisista jotka eivät kuuluneet yläluokkaan, työskentelivät usein
jopa osa-aikaisina prostituoituina joten pitkä merimatka jännittävään kohteeseen
kuulosti tarpeeksi hyvältä. Tuskinpa he olivat edes uskoneet paratiisimaisiin
lupauksiin onnesta joskaan eivät olleet arvanneet tilanteen olevan niin huono.
Huomioitavaa kuitenkin on että aivan kaikki naiset eivät
kuitenkaan olleet köyhiä vaan mukana oli myös
varakkaampia rouvia tyttärineen ihmettelemässä uutta maailmaa.
Jotenkuten siirtokunnassa kuitenkin selvittiin.
Naiset asettautuivat aloilleen.
Miehet metsästivät. Tekivät ryöstöretkiä intiaanikyliin.
Koetettiin kalastaa ja pärjätä. Vaikeaa oli silti.
Ja kohta asiat muuttuisivat vaikeammiksi.
Koitti talvi 1609-1610. Ja silloin intiaanit päättivät että
uudisasukkaiden taannoinen ryöstöretki oli se viimeinen tippa.
Intiaanit kehittivät suunnitelman joka osoittautui tehokkaaksi.
Menetelmänä oli yksinkertainen piiritys.
Uudisasukkaat olivat rakentaneet vaatimattomien hökkeliensä
suojaksi kolmionmuotoisen linnakkeen ja juuri tuon linnakkeen intiaanit
päättivät piirittää. Sadat intiaanit saapuivat paikalle ja piiritys alkoi.
Tuoreille uudisasukkaille vaikeni viimeistään tässä
vaiheessa että lupaukset yltäkylläisestä paratiisista ja ystävällisistä
asukkaista eivät aivan pitäneet paikkansa.
Enää ryöstöretkille intiaanikyliin ei ollut pääsyä.
Mistään ei enää tullut ruoanmurenta.
Ensin syötiin hevoset.
Sitten koirat.
Kissat.
Kissojen loputtua kääntyi katse rottiin.
Muutama käärme pyydystettin ja syötiin
Nekin loppuivat pian.
Lopulta ei enää ollut mitään syötävää.
Vain loputtomasti ihmisiä. Niin paljon ihmisiä.
Ja kun on oikein nälkä, oma puolisokin alkoi
näyttää varsinaiselta namipalalta.
Eikä sen sanominen ollut mikään kielikuva.
.
Linnakkeen tapahtumista on nyt yli neljäsataa vuotta ja
kannibalismi itsessään on eräs sellainen äärimmäinen teko josta ei
varsinaisesti tee mieli kirjoittaa päiväkirjaa.
Tuon talven tapahtumista siis hyvin vähän tiedetään mutta
se vähäkin on tarpeeksi. Esimerkiksi on säilynyt George Percy-nimisen
uudisasukkaan tarina linnakkeen sisältä.
George kertoo näin.
"Nälkätalven aikana kenelläkään ei ollut ruokaa.
Ei ollut mitään syötävää.
Meitä oli paljon ihmisiä.
Eräänä päivänä eräs mies sai tarpeekseen.
Hän katseli vaimoaan joka odotti heidän yhteistä lastaan.
Hän teki siten että hän tappoi vaimonsa, avasi vaimon mahan ja repi
sieltä sikiön jonka heitti pois. Hän sitten paloitteli vaimon, suolasi tämän
ja söi. Enpä osaa sanoa oliko vaimo parhaimman makuinen keitettynä vai
paistettuna mutta siinäpä ruokalaji josta en ollut sitä ennen kuullut."
Karmean tekonsa rangaistukseksi mies teloitettiin.
.
Mutta mitä pidemmälle talvi kului, alkoi tapahtua muitakin
hämäräperäisiä kuolintapauksia.
Tässä vaiheessa ruoaksi oli jo keitetty kaikki nahkatavara kuten
nahkakintaat, takit ja linnakkeen maa kaavittu puhtaaksi ruohosta.
Tällöin ruoaksi kelpasi jo aivan kaikki. Ruumiita alettiin syödä.
Kuukausien kuluttua intiaanit luopuivat piirityksestä ja kevätkin koitti.
Laiva nimeltä Merenseikkailu saapui tarkistamaan uudisasukkaisen
voinnin ja tuomaan yhä lisää uudisasukkaita.
Kauhea totuus selvisi, 90%
asukkaista oli menehtynyt nälkätalven aikana.
Mitä lopulta tapahtui viimeisille uudisasukkaille ja intiaaneille?
Samana vuonna ylläolevan karmean tarinan kertoja George Percy
johti vajaan sadan miehen murharyhmän intiaanikylään jossa he
tappoivat 75 ihmistä, polttivat koko kylän ja sieppasivat kylän
kuningattaren ja hänen kaikki lapsensa tappaen myös kaikki kylän
eliittiin kuuluvat johtajanaiset.
Lapset he heittivät vuolaaseen jokeen ja itse
kuningatar puukotettiin kuoliaaksi linnakkeessa.
Jäljellejääneet intiaanit eivät toipuneet vaan pakenivat koko alueelta.
Tämän jälkeen uudisasukkaat panostivat maanviljelyyn,
organisoivat toimintansa paremmin ja yhä enemmän ja
enemmän uudisasukkaita saapui.
Loppu onkin amerikan, tarkalleen sanottuna Virginian
osavaltion historiaa. Hyvin kävi ainakin uudisasukkaisen osalta.
Miksi satuin kiinnostumaan tästä jutusta on seuraava.
Vaikka kannibalismista uudisasukkaisen seurassa on kertomuksia ja
perimätietoa, mitään arkeologisia todisteita ihmissyönnistä
ei ole löytynyt. Ennen kuin nyt.
Tämä kallo on ajoitettu tuolle kauhealle nälkätalvelle
ja tutkijat tietävät siitä jo aika paljon.
Kallo on avattu siten että aivoihin on päästy käsiksi.
Ne on syöty kuten myös kasvojen liha. Myös kieli sekä
kaulalihakset päätyivät jälkien perusteella
ruoaksi.
Kaikki tämä on päätelty luussa olevien merkintöjen mukaan.
Kallon omistaja on ollut 14-vuotias tyttö.
Tiedetään myös että hän ei ollut köyhä nuori nainen sillä aikanaan
hän on syönyt korkeaproteiinista ravintoa joka viittaa suoraan siihen että hän oli
korkea-arvoisemman uudisasukkaan tytär joita linnakkeessa oli myös useita.
Ja mikä merkillisintä, hänen kasvonsa on pystytty rekonstruoimaan.
Juuri nämä kasvot herättivätkin mielenkiintoni tutkia tapauksen taustoja.
"Joku teki, mitä oli pakko."
(Sanoo tutkimuksiin osallistunut antropologi
Douglas Owsley
kannibalismiin turvautuneesta jamestownilaisesta.)
