Näytetään tekstit, joissa on tunniste Surulliset asiat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Surulliset asiat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Selviydyin Titanicilta - Anna Turja Lundin haastattelu


"Se oli kaunis laiva. Se oli niinko kaupunki. Ja
 siellä oli kaikki niin hyvin ettei voi paremmin olla."


"Sinä iltana kun se ajo siihen jäävuoreen, me olimma
 sielä vähän myöhemmällä... Me olimme kolmannen luokan matkustajia."

Näin aloittaa Titanicilla matkustanut suomalainen Anna Turja.
Annan ollessa 18-vuotias houkutteli hänen sisarensa Maria
Annan mukaansa Amerikkaan siirtolaiseksi.

 Vuonna 1974 Amerikassa asuva Anna sai mieluisia vieraita kotisuomesta.
Toinen vieraista kuultuaan Annan olevan Titanicilta selviytyjä sai päähänsa
pyytää häntä kertomaan pelastumisestaan ja nauhoitti keskustelun kasetille.


Anna oli nuorin Oulaisissa asuvan perheen 21 lapsesta. 

Hän ei käynyt juurikaan koulua vaan joutui jo kahdeksanvuotiaana pappilaan 
pikkupiiaksi. Leipä ei ollut leveä ja vaikka ajatus kotimaan hylkäämisestä
 loppuelämäksi tuntui vaikealta, niin tuntuivat kertomukset uudesta maasta liian
 lupaavilta ja päätös matkasta tehtiin. Anna selvisi mutta koska hänen nimensä 
matkustusluettelossa oli kirjoitettu väärin, merkittiin hänet kuolleeksi  kunnes
 ilokseen omaiset kotimaassa saivat Annalta kirjeen useita viikkoja uppamisen jälkeen. 

Amerikkaan päästyään Anna eli loppuelämänsä Ohion suomalaisessa yhteisössä
 oppimatta koskaan kovin paljon englantia. Hän meni naimisiin ja sai seitsemän lasta. 

Eräs lapsista muistelee äidin puhuneen nuorena naisena kokemuksestaan hyvin
 usein. Milloin kyyneleet poskilla surusta, milloin säihkettä silmissään ilosta sillä 
luksusristeilijällä tehty mahtava matka oli traagisuudestaan huolimatta Annan elämän
 huippuhetkiä. Anna muisteli aina aikaansa laivaalla "suurenmoisena" sillä laiva oli
 hänen sanojensa mukaan "kuin valtava, upea kaupunki. 


Itse Titanicilla Anna jakoi neljän hengen hyttinsä Amerikkalaistuneen
suomalaisnaisen kanssa joka otti nuoren 18-vuotiaan siipiensä suojaan. Hytissä
oli myös nuori nainen sekä tämän pieni vauva. Laivan osuttua jäävuoreen juuri tämän amerikkalaistuneen rouvan veli tuli komentamaan naiset äkkiä pelastusliiveihin ja
kannelle. Kyseinen nainen halusi mennä yläkansille jossa koki heidän olevan
paremmassa turvassa mutta Anna päätti toisin. Tämä pelasti hänen henkensä.

Ymmärrettävästi tilanne oli Annalle entistä häkellyttävämpi sillä hänhän
ei luonnollisesti ymmärtänyt kieltä eikä juuri käsittänyt miten paha tilanne oli.

 Kannella hän tapasi myös Panula- sukunimisen toisen suomalaisperheen, äidin
viiden lapsensa kanssa. Rouva Panulan kymmenvuotias poika oli juuri hukkunut
 suomessa ja vasta kun äiti itki Annalle "Pitääkö koko perheeni kuolla veteen?"
Anna alkoi ymmärtää tilanteen vakavuutta.

(Näin kävikin, koko kuusihenkinen Panulan perhe hukkui.)

Onnekseen hän päätyi pelastusveneiden luokse josta hänet, hänen poikansa
kertomuksen mukaan, merkillisesti valittiin muiden joukosta keskeltä pitkää
 jonoa joka oli muodostunut pelastusveneiden eteen ja heitettiin kovakouraisesti
 sisään vaikka tämä ei alla olevasta kertomuksesta käykään ilmi.

Alle olen videolta muistiinkirjoittanut Annan oman kertomuksen tuolta päivältä
jolloin hän 70-luvulla sai uteliaita suomalaisvieraita. Onneksi kyseinen tallenne
on säilynyt sillä Anna itse ei enää ole luonamme kertomassa tarinoitaan.

(Kiinnostavatko teitä lukijoita muuten Titanic-aiheiset kirjoitukset vai onko tässä jo riittämiin? Jättäkäähän kommenttia.)


"Ja niin. 

Siellä oli kolmannella luokallakin kaikkea,.. sai siellä... 

Musiikkia. Ja sai syödä vielä myöhemmällä mitä tykkäsi ja kaikki oli niin... 

Ja olin siellä sitten koko kauan aikaa ja olin vissiin päässyt vähän uneen kun niin se ajo siihen jäävuoreen ja mä heräsin siihen kun se oli niin kova jysähdys.

No en mä siitä mitään ajatellut, että muka ajoi johonkin jäävuoreen... Elikkä karille ei ajanut

En vielä noussut yloskään ja siinä ruumassa missä minä olin siin oli niin yksi Missus, (Mrs) sillä oli vanhempia lapsia siellä miesten puolella ja sen misus oli sitten…

Ja sen Misiksen veikko (veli) tuli herättämään  sitä sen siskoa sieltä ja… Elikkä meitä kaikkia. Se koputti ovelle ja sano että tulkaa pois ruumasta te ootte pian meren pohjassa.

No en mää ajatellut siitäkään mitään, en mä uskonut sittenkään mittään.  

Mutta siellä oli vanhempi nainen se oli jo toista kertaa tähän maahan tulossa ja se oli jotain sen neljänkymmenen ympärillä ja se oli mulle niin hyvä, se oli niinko äiti mulle se piti musta niin hyvää huolta kun mä olin kahdenksantoista vuoden alla siinä. Ja tuota niin,se herätti taas ja sano että nouse ylös että niin mennään kattomaan sinne capille että mitä siellä oikeen on."


 "Mää sanoin sille että no… Mee sinä ny ensin kun en oo vielä pukenu.
Ni se sano että ei tuu nyt vaan ja se ootti mua ja me menimme sinne sitten ja eihän... 

Siellähän oli sitten niin sekasorto että heti sitten tiesin että jotain suurta oli
tapahtunut kun oli niin paljon sellaisia tuohtuneita ihmisiä siellä kannella.

Mutta ei annettu mitään tietoa että kuinka likellä, se vaara.. 

Että laiva hukkuu ja jos sen olis ihmiset siellä kaikki saanut tietää niin
ei sieltä olisi yksikään pelastunut. Sillä kaikille olisi ollut henki karussa, ei
ne olisi ollut nii rauhallisia sitten kaikki siellä.

No, minä menin takasi minun ruumaani sitten ja samaten se tyttö kanssa
menimme takasin ruumaan  ja minä puin oikein hyvin sitten ja minä
ajattelin että (epäselvää) ja menimme sinne capille taas ja… 

Ja minä sitten niin, me sitten sanottiin että mihinkä me mennään ny, kun
meillä oli sellainen usko sitten että sinne tulee pelastuslaiva joka pelastaa
 ihmiset. No me siinä ajateltiin ja ajateltiin sitten päätettiin mennä niin,
noustaan sinne aivan ylimmäiselle capille niitä korkeita rappuja. 

Me päätettiin että no mennään sinne. Sitten sinne tulee… Että sieltä pääsemme sitten paremmin pelastuslaivaan, jos tulee pelastuslaiva että olemme siellä ylhäällä. 

No me menimme sinne sitten ja kävelimme monet pitkät raput sinne kannelle ja se toinen, tyttö meni minun eellä ja minä menin sen perässä ylös. 

 Ja minä en mennyt sinne ylätäkillekään enää, minä jäin siihen rapulle seisomaan ja sanoin sille tytölle että minä en ainakaan jää tänne.

Siellä oli niin kylmää ja pimiä ja vain näin joitakin miehiä vain siellä ja sanoin etten minä jää ainakaan tänne. Mutta hän ei tullu poies hän jäi sinne ja minä tulin sitten yksin alas sitten sieltä. 

Ja…

Tähän loppu tää juttu, se tyttö hukkui.

No mää sitten kun mä tulin yksin sieltä rappuja alas mä miittasin kolme suom… Kaksi suomalaista tyttöä. Ja niin tuota sitten me taas päätettiin että mihinkä mennään. 

Ensin me menimme kuuntelemaan… 

Niinku mä sanoin jo niin meillä oli musiikkiruumat ja kaikki ni menemmekö sinne? 

Se oli likellä ja niin menimme yhteen musiikkiruumaan jossa soitettiin ja laulettiin ja vissiin he oli yhtä tietämättömiä kuin mekin ja me istuimme siellä kaikessa rauhassa vaan ja kuuntelimme musiikkia. 

 Ja tietysti olisimme istunu niin kauan kunnes laiva menee meren pohjaan mutta ne koitti ajaa ne laivamiehet ihmisiä pois ruumista. Että niillä oli toivo tietysti että paremmin pelastuu mutta jos ne jää ruumiin ni ne ei pääse poies sieltä kun se laiva hukkuu.

Ne ajoivat meidät kaikki pois ruumista ja laittivat oven lukkoon. (Tästä syystä suurin osa kolmannen luokan matkustajista jotka eivät olleet vielä ymmärtäneet tilannetta menehtyi.)

No sitten me sitten lähdettin me kolme tyttöö.  Me menimme sitten me päätettiin että mennään kattoon, me tiesimme että pelastusveneitä lasketaan siellä toisessa päässä laivaa.  Me lähimme sinne päin käveleen sitten ja me mennään kattomaan että miten ne oikein saa sieltä alas ne venneet.  


No sitten siellä oli sitten sellainen sääntö että ainoastaan vain lapset
ja naiset otettiin niihin pelastusveneisiin, että ei miehiä muutako ne jotka
pääsi narraamalla sinne. Sieltä pelastu joitakin miehiä sillon... 

No kun ne laivamiehet ne huusi sieltä naisia ja lapsia ja kun ne näki meidät
kolme siellä kävelemässä siellä täkillä niin ne tuli hakemaan meitä…  Ja ne
lähti meitä viemään niin nopiaan meitä sinne, ei me tietty mihinkä se meitä
vie mutta se vei sinne sitten missä niitä venneitä pantiin alas. 

Eikä se kysynyt edes jos te meette mut se nosti meidät kaikki sinne.   

Ja se oli melkeen jo täynnä ei sinne enää monta mennytkään ja se oli
melkein viimeisiä boattejakin. No sillai me jouduimma siihen boattiin
 ja sitten se laskettiin sinne mereen. 


Kyllä vielä joitakin tuli mutta ei se ollut kovin kauan enää
 sitten se laiva kun se painui… Se pää joka meni sinne jäävuoreen se tuli
aivan vettä täyteen  että se jäi melkein näin pystyyn, mulla on kuvakin kun
 se laiva on näin pystyssä sitten .


Ja me olimma siellä vähän ollut sitten niin se laiva sitten kokonaan painui alas
ja se oli kova nouseen kun ne laivamiehet, meillä oli hyvät soutumiehet
 jossei meil olis ollut niin hyvät soutumiehet niin olisimme joutuneet
siihen pyörteeseen ja menneet alas.

Mutta ne oli oikein hyviä soutajia ja kun ne penkit olivat niin täynnä…
Että aivan… Se oli aivan tasalaitainen (vene)  ja jos siellä olis pikkusenkaan
ollut liikettä ja ihmiset rauhattomia niin sinne olis tullu heti vesi.   

Ja yksi, hyvä puoli, atlantti oli niin tyyni kuin peili. 

Yhtään jos olisi silloin vähänkin aallot käyneet niin yhtään ihmistä ei olisi sieltä pelastunut. 

No, niin se sitten päättyi, sitten kun se laiva hukkui.

Ja kokonaan painui ja valot hävis niin me olimme aivan pimeässä.
 Ei ollut muuta kuin musta taivas ja musta vesi. 


Siinä sillalailla sitten soudeltiin, ei ollut mitään
päämäärää. Laivamiehet vain menivät siinä eestaas sitten.
Ja sitten kun se Carpathia, ne kun pelasti meidät, kun ne Carpathian
 valot tulivat niin alkoivat he soutamaan.  Ja pääsimme sitten sinne."


Anna ei kerro haastattelussaan kaikkea. Ehkä pahimpien asioiden
 kaivelu tuntui liian tuskalliselta, kenties niistä ei haluttu vieraalle puhua.

Anna avautui kuitenkin tarkemmin nuorimmalle lapselleen Martinille
ja Martin muistelee äitinsä olleen erityisen järkyttynyt laivalla velloneesta
paniikista, hädän tunteesta sekä tuskan ja kauhun huudoista. Kun Martin
 kysyi mm. äidiltään pitikö paikkansa yhä elävä legenda jonka mukaan
kannella soitti loppuun saakka jousikvartetti kappaletta "Nearer, My God,
to Thee" vastasi Anna ettei hän tiennyt sillä ihmisten itku, epätoivon huudot,
karjumisen ja väkivallan äänet olivat niin voimakkaita ettei muuta kuulunut .


"Kenties jotkus lauloivat tai kuului musiikkia. En tiedä."




Anna paljasti että koko katastrofissa kauhein hetki ei ollut pelko pääsisikö
hän turvaan uppoavasta laivasta eikä ylipäätään koko tilanne vaan hirveintä
oli se hetki jolloin täyteen ahdettu pelastusvene soudettiin kauemmas
 uppoavasta laivasta

"Se joka vainoaa minua eniten on se ääni, se ääni jonka yhä kuulen korvissani. 
Huudot. Rääkyminen. Ne anelut ja rukoukset niiltä ihmisiltä jotka taistelivat jääkylmässä vedessä, rukoillen apua loputtomiin ja uudelleen... Ja sitten lopuksi pelkkä hiljaisuus."

Annan harvoin tästä puhuessaan hän joutui aina lopettamaan
 sillä itkultaan hän ei kyennyt jatkamaan. Myös pitkä pimeydessä
 vietetty yö ja epätietoisuus lopullisesta pelastuksesta olivat
 raskaita ja hän muisti tunteen yhä.

Riipaisevaa on myös seuraava kertomus.

Kun vuonna 1949 ensimmäinen suurelokuva Titanicista ilmestyi
elokuvateattereihin oli Anna ensimmäisen näytöksen kunniavieras.
Anna ei edelleenkään puhunut hyvää englantia joten hänen poikansa
oli mukana teatterissa tulkkaamassa ja tilanne oli muutenkin jännittävä
sillä suht suljetussa Luterisessa yhteisössä elänyt Anna ei ollut milloinkaan
 elämässään, ei koskaan, nähnyt mitään aikaisempaa elokuvaa.

Kun elokuva oli ohi, oli Anna huomattavan hiljainen,
järkyttyneen oloinen ja hän näytti fyysisesti hyvinkin uupuneelta.

Kun toimittaja kehoitti poikaa kysymään Annalta oliko hän sitä mieltä
että elokuva oli realistinen katsoi Anna poikaansa kyyneleitä silmissään
 yhä täysin ymmärtämättä elokuvan ja filmikameran olemusta  hän sanoi vain;

"Jos he olivat noin lähellä ottaakseen nuo kuvat... 
Miksei joku silloin auttanut meitä?"

lauantai 22. toukokuuta 2010

Elämää ja kuolemaa auringonpaisteessa


Oli kaupunkipäivä ja löysin erään kirpputorin kellarikerroksen
vitriinistä tällaisen rintaneulan sopuhintaan. Se on vanhaa suomalaista
 hopeaa ja niin kaunis kimmeltävine prismoineen.

Leimojen perusteella ajalta ennen sotia.

Kenelleköhän se on kuulunut ja miksi
ja millaisia reittejä pitkin se on päätynyt kirpparin kellariin?



Näin söpö räpiköijä tuli 
viihdyttämään minua hetkeksi.

 

Tämä on vähän mysteeri. 


Oli ihana päivä ja päädyin ottamaan aurinkoa vanhan luostarin raunioihin.

Nuo rauniot ovat paikka jotka vetävät minua puoleensa kuin magneetti.Niin jännää
että keskellä kaupunkia on noin konkreettinen yhtymäpiste maailmaan ja aikaan jota ei
enää ole. Kerron näistä raunioista joskus toiste tarkemmin.

Aamulla kun olin lähtenyt liikkeelle oli yösateen jäljiltä koleaa ja
 pukeutumiseni sen mukaista. En olisi osannut arvata että päivästä tulee paahtava,
olin hätää kärsimässä villapaidassani ja epäkesävaatteissani. Olin onneksi hetkeä
aikaisemmin ostanut rintakorun lisäksi kirpparilta niin puhtaalta ja huuhteluaineelta
tuoksuvan hameen että uskalsin tuolla raunioiden keskellä vaihtaa vaatteita.

 Itse hameessa oli porsaita, hevonen
ja kanoja, en malttanut olla sitä ostamatta. Ja suoraan sanottuna tuolla luostarin
suojaisissa raunoissa lähti paitakin päältä sillä paidan alla minulla oli bikiniyläosa.

Maha näkyy.

Oli siis kertakaikkiaan uskomaton päivä. Auringon paahde,
 ilmaiseksi kirpputorilta saatu hyväkuntoinen Edith Piafin elämänkerta,
vanhaa hopeaa laukussa, mangomelonijäätelö toisessa kädessa ja se
 tunnelma joka tulee kun istuu 1400-lukulaisen luostarin
ruokasalissa/kirkkokammiossa/suurtuvassa..

En tiedä tarkalleen missä käytössä valtaamani
 tila silloin 600-vuotta sitten on ollut mutta mikä tunnelma.

Päivä jää varmasti mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaimmista.


Tässä on laitettu varmaan ruokaa.

Kuvitelkaa tuohon iso pata porisemaan
 jalanmittaisten palavien halkojen päälle.

 Mietin vain mitäköhän munkit olisivat ajatelleet
 jos olisivat tienneet että vaivaisten 600-vuoden
 kuluttua joku, nainen päällepäätteeksi, istuskelisi
 kevytmielisesti bikineissään kohdassa jossa
aikaisemmin polvistuttiin rukoukseen.

Oikein näen miten munkki,vaikkapa Wilhelm nimeltään on
tuossa rukouksen ääressä (samalla puuroa hämmentäen)...


Vältyn haikealta tunnelmalta hautausmailla hyvin harvoin.

Tämän luostarin pihalla lienee muinoin ollut useita hautoja mutta nyt vain muutamia.

Vanhimmat kivet ovat vain murusia tai sitten ne näyttävät näin surkeilta.


Joskus on ollut naisia, miehiä ja lapsia jotka ovat tehneet asioita, nauraneet, tehneet työtä,
leikkineet, riidelleet arkipäivän asioista, olleet flunssassa ja laittaneet ruokaa, eläneet.

Ne viimeiset muistot heistä ovat nyt sammaleen
 peittämiä tai aika on huuhtonut kokonaan kivistä heidän nimensä pois.

Kukaan ei enää muista heitä eikä heidän haudoistaan pidetä huolta.


Heidän geeniperimänsä silti varmasti yhä elää.

Lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsia
jotka eivät edes tiedä että sen jäänteet jota he saavat kiittää
erikoisenmuotoisesta nenästä tai hiusten kihartumistaipumuksestaan
makailee unohdettuna kivenmurun alla.

Luin myös mitä Esko Valtaoja kirjoittaa asioista.

Tällaisia tosinaan mietin.

Tulee päivä
jolloin kukaan ei muista minuakaan tai sinua.
  Tarinat ja kertomukset meistä unohtuvat.
                                           


Joitakin hyväkuntoisia ristejä ja
 muistomerkkejäkin löytyi.

Ne ovat järjestään melko uusia, 1700-luvulta 1800-luvulle.

Tämä hauta oli mielenkiintoinen, kaunis.

Ristissä on sydämiä sekä tähti jota ympyröi tilaa
 jättämättä goottilaistyylinen kehä jossa kukkaornamentteja.

Tässä lepää ylivääpeli, toteaa kivi ruotsiksi.


 Tämäkin on kaunis.

Jumalan kaikkinäkevä silmä ja kukkia ja tähtiä...




Kimnaasilainen, "lukiolainen."  Nuori on ollut.


Katsokaapa tätä. Ihan totta.

Kun on kyse näin vanhasta haudasta, eikö kaupunki voisi pitää niistä huolen?
Tai ehkä edes joku koululuokka voisi tulla paikalle ja nitkutella sammalta irti?

Ken lepää tässä? Aikanaan kalliilla rahalla hankittu hauta,
teetetyt takorauta-aidat haudan ympärille, iso kaiverrettu kivi.

Öisin tuolta paaden alta kuuluu varmaan rahinaa, siellä
vainaja kääntyy haudassaan nähdessään missä kunnossa
muistomerkkinsä on.


Tämä hauta on hellyyttävä.

Haudalle on istutettu puu.

Puu on kasvanut.

*

Tämän bikineissä ja possukanaheppahameessa
 paljain varpain säihkyvässä auringonpaisteessa ja
 kuumuudessa kaupungin keskustassa tepastellun
 kierroksen perusteella voin antaa vinkin mitä
 toivomuksia kannattaa esittää perikunnalle
 hautamuistomerkistään jos sen haluaa kestävän.

 Ensinnä ristin tms. kannattaa olla valurautaa
 ja kirjoituksen pitää olla ulkoneva, ei missään nimessä kaiverrettua, 

Myös kannattaa se risti pystyttää pystyasentoon,
 ei makaamaan. Silloin pysyvät poissa kuluttavat sateet,
 jäät, sammalet ja pussikaljalaiset.

 Näiden neuvojen avulla nimesi säilyy ja sitten joidenkin satojen 
vuosien kuluttua voi joku tyttönen katsella muistoasi, lukea nimesi ja ihmetellä
 mille sinäkin nauroit, mitä ajattelit ja teit.



Turkoosinsinisestä kuoresta oli syntynyt kuolleiden keskelle uutta elämää.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Niille jotka meri otti



Tänään pyöräretkellä rannikkokylässä.

Oli sumuinen päivä ja oli juuri satanut.


Ensin kävimme kylänrannassa.

Rannikkokaupungeissa kylillä ovat omat
 rantansa joissa järjestetään kesätapahtumia, saunailtoja ja
jonne asukkaat saavat veneensä laituriin elleivät
 ne omaan rantaan mahdu.


Rantaan oli huuhtoutunut paljon haurua, rakkolevää. 

Myrskyt irrottavat sitä merenpohjasta jossa sitä näköjään vielä on. Itämeren kunnon vuoksi se on vähentynyt ja tästä kärsii mm. lempparini, söpö rantakäärme joka munii noihin ruskeisiin levävalleihin. Haurua voisi myös syödä, siinä on lääkinnällisiä ominaisuuksia, siinä voi jopa kasvattaa perunoita tai käyttää kasvivärjäyksessä. En kuitenkaan ole toistaiseksi maistanut...




Tämä kylänranta muisti niitä jotka meri otti ja niitä jotka siitä saavat elantonsa.


Sinisimpukoita. Ne elävät 15 
vuotta ja puhdistavat merta. 



Näin törkyhienoja sammalia, ihan kuin voikukkasia suoraan kalliosta.

Tässä hiukan kelvoton kuva mutta toivottavasti muoto tulee esiin, kaksi ympyrää.

Tuolla keskiympyrän alla on hauta. 

 Mieltäni on aina vaivannut kuka tai ketkä lepäävät tuolla kauniilla
 paikalla avomeren edessä. Minua vaivaa etten tiedä. On harmi että tällainen asia 
on unohtunut seudulla jossa on aina ollut asutusta.

Mitä on täytynyt tapahtua että tieto moisesta paikasta on unohtunut?

Onko se unohdettu tarkoituksella? Onko ollut sukupolvi joka ei ole halunnut
puhua asiasta? Mikä karhunpalvelus siinä onkaan tehty.

Kerrotaan että kyseessä saattaisi olla aikansa paikallispäällikön
hauta. Mutta kerrotaan myös että kivikkoiselle rannalle on uponnut
laiva jonka haaksirikkoisten pelastusyrityksissä kuoli sekä haaksirikkoisia
että pelastajia ja kiviringit olisivat heidän muistolleen.

Jokin surullinen tapahtuma taustalla kuitenkin on, jokin sellainen
tapahtuma jota ei ole haluttu unohtaa. Kuvasta sitä ei näy mutta noita
kiviä tuolla on paljon. Ja painavia. Sitä ei ole rakennettu hetkessä 
eikä aivan pienin ihmisvoimin. Sen tekoon on mennyt pitkä aika
ja paljon lihasvoimia. 

Nyt kukaan ei enää tiedä miksi.

Helppo uskoa miten tällaisiin vesiin laiva haaksirikkoutuu myrskyssä.