Elämää ja kuolemaa auringonpaisteessa

Oli kaupunkipäivä ja löysin erään kirpputorin kellarikerroksen
vitriinistä tällaisen rintaneulan sopuhintaan. Se on vanhaa suomalaista
 hopeaa ja niin kaunis kimmeltävine prismoineen.

Leimojen perusteella ajalta ennen sotia.

Kenelleköhän se on kuulunut ja miksi
ja millaisia reittejä pitkin se on päätynyt kirpparin kellariin?

Näin söpö räpiköijä tuli 

viihdyttämään minua hetkeksi.

 

Tämä on vähän mysteeri. 

Oli ihana päivä ja päädyin ottamaan aurinkoa vanhan luostarin raunioihin.

Nuo rauniot ovat paikka jotka vetävät minua puoleensa kuin magneetti.Niin jännää
että keskellä kaupunkia on noin konkreettinen yhtymäpiste maailmaan ja aikaan jota ei
enää ole. Kerron näistä raunioista joskus toiste tarkemmin.

Aamulla kun olin lähtenyt liikkeelle oli yösateen jäljiltä koleaa ja
 pukeutumiseni sen mukaista. En olisi osannut arvata että päivästä tulee paahtava,
olin hätää kärsimässä villapaidassani ja epäkesävaatteissani. Olin onneksi hetkeä
aikaisemmin ostanut rintakorun lisäksi kirpparilta niin puhtaalta ja huuhteluaineelta
tuoksuvan hameen että uskalsin tuolla raunioiden keskellä vaihtaa vaatteita.

 Itse hameessa oli porsaita, hevonen
ja kanoja, en malttanut olla sitä ostamatta. Ja suoraan sanottuna tuolla luostarin
suojaisissa raunoissa lähti paitakin päältä sillä paidan alla minulla oli bikiniyläosa.

Maha näkyy.

Oli siis kertakaikkiaan uskomaton päivä. Auringon paahde,
 ilmaiseksi kirpputorilta saatu hyväkuntoinen Edith Piafin elämänkerta,
vanhaa hopeaa laukussa, mangomelonijäätelö toisessa kädessa ja se
 tunnelma joka tulee kun istuu 1400-lukulaisen luostarin
ruokasalissa/kirkkokammiossa/suurtuvassa..

En tiedä tarkalleen missä käytössä valtaamani
 tila silloin 600-vuotta sitten on ollut mutta mikä tunnelma.

Päivä jää varmasti mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaimmista.

Tässä on laitettu varmaan ruokaa.

Kuvitelkaa tuohon iso pata porisemaan
 jalanmittaisten palavien halkojen päälle.

 Mietin vain mitäköhän munkit olisivat ajatelleet
 jos olisivat tienneet että vaivaisten 600-vuoden
 kuluttua joku, nainen päällepäätteeksi, istuskelisi
 kevytmielisesti bikineissään kohdassa jossa
aikaisemmin polvistuttiin rukoukseen.

Oikein näen miten munkki,vaikkapa Wilhelm nimeltään on
tuossa rukouksen ääressä (samalla puuroa hämmentäen)...

Vältyn haikealta tunnelmalta hautausmailla hyvin harvoin.

Tämän luostarin pihalla lienee muinoin ollut useita hautoja mutta nyt vain muutamia.

Vanhimmat kivet ovat vain murusia tai sitten ne näyttävät näin surkeilta.

Joskus on ollut naisia, miehiä ja lapsia jotka ovat tehneet asioita, nauraneet, tehneet työtä,
leikkineet, riidelleet arkipäivän asioista, olleet flunssassa ja laittaneet ruokaa, eläneet.

Ne viimeiset muistot heistä ovat nyt sammaleen
 peittämiä tai aika on huuhtonut kokonaan kivistä heidän nimensä pois.

Kukaan ei enää muista heitä eikä heidän haudoistaan pidetä huolta.

Heidän geeniperimänsä silti varmasti yhä elää.

Lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsia
jotka eivät edes tiedä että sen jäänteet jota he saavat kiittää
erikoisenmuotoisesta nenästä tai hiusten kihartumistaipumuksestaan
makailee unohdettuna kivenmurun alla.

Luin myös mitä Esko Valtaoja kirjoittaa asioista.

Tällaisia tosinaan mietin.

Tulee päivä
jolloin kukaan ei muista minuakaan tai sinua.

  Tarinat ja kertomukset meistä unohtuvat.
                                           

Joitakin hyväkuntoisia ristejä ja
 muistomerkkejäkin löytyi.

Ne ovat järjestään melko uusia, 1700-luvulta 1800-luvulle.

Tämä hauta oli mielenkiintoinen, kaunis.

Ristissä on sydämiä sekä tähti jota ympyröi tilaa
 jättämättä goottilaistyylinen kehä jossa kukkaornamentteja.

Tässä lepää ylivääpeli, toteaa kivi ruotsiksi.

 Tämäkin on kaunis.

Jumalan kaikkinäkevä silmä ja kukkia ja tähtiä...

Kimnaasilainen, "lukiolainen."  Nuori on ollut.

Katsokaapa tätä. Ihan totta.

Kun on kyse näin vanhasta haudasta, eikö kaupunki voisi pitää niistä huolen?
Tai ehkä edes joku koululuokka voisi tulla paikalle ja nitkutella sammalta irti?

Ken lepää tässä? Aikanaan kalliilla rahalla hankittu hauta,
teetetyt takorauta-aidat haudan ympärille, iso kaiverrettu kivi.

Öisin tuolta paaden alta kuuluu varmaan rahinaa, siellä
vainaja kääntyy haudassaan nähdessään missä kunnossa
muistomerkkinsä on.

Tämä hauta on hellyyttävä.

Haudalle on istutettu puu.

Puu on kasvanut.

*

Tämän bikineissä ja possukanaheppahameessa

 paljain varpain säihkyvässä auringonpaisteessa ja

 kuumuudessa kaupungin keskustassa tepastellun

 kierroksen perusteella voin antaa vinkin mitä

 toivomuksia kannattaa esittää perikunnalle

 hautamuistomerkistään jos sen haluaa kestävän.

 Ensinnä ristin tms. kannattaa olla valurautaa

 ja kirjoituksen pitää olla ulkoneva, ei missään nimessä kaiverrettua, 

Myös kannattaa se risti pystyttää pystyasentoon,

 ei makaamaan. Silloin pysyvät poissa kuluttavat sateet,

 jäät, sammalet ja pussikaljalaiset.

 Näiden neuvojen avulla nimesi säilyy ja sitten joidenkin satojen 

vuosien kuluttua voi joku tyttönen katsella muistoasi, lukea nimesi ja ihmetellä

 mille sinäkin nauroit, mitä ajattelit ja teit.

Turkoosinsinisestä kuoresta oli syntynyt kuolleiden keskelle uutta elämää.