Erään oikeusjutun alku ja loppu

Palaan vielä tänään orjuus-aiheeseen.

Olaudahin taannoin kerrottu tarina päättyi lopulta hyvin mutta tutkiessani

häntä koskevaa materiaalia, törmäsin toiseen kuvailuun eräästä tapahtumasta
 vuodelta 1781 jolla oli varsin toisenlainen loppu.

Vuonna 1781 eräs brittiläinen yritys joka tienasi orjakaupalla, hankki uuden
 aluksen, varusti sen miehistöllä ja lähetti sen toivottavasti tuottoisalle
orjienkeräysreissulle Länsi-Afrikkaan.

Kapteeniksi palkattiin Luke Collingwood-niminen mies joka oli kapteenina ensikertalainen
mutta ei suinkaan orjakauppabisneksessä. Aikaisemmin hän nimittäin oli toiminut monilla orjalaivoilla laivalääkärinä sekä kirurgina.

Jos tuntuu hassulta ajatella miten lääkäriksi kouluttautunut mies voi yhtäkkiä hypätä
 orjalaivan kapteeniksi onkin sen käsittäminen astetta helpompaa kun lukee mitä
 laivalääkärin töihin orjakaupassa kuului.

Aikansa laivalääkärin hommiin kun kuului mm. valikoida eri orjasatamista, (siis paikoista
jonne kylistään ryöstetyt ihmiset vietiin odottamaan orjakauppalaivoja)  juuri ne ihmiset
jotka todennäköisemmin kestäisivät äärimmäisen ja käsittämättömän hirveän
laivamatkan kohdesatamiin.

Kun lääkäri oli valintansa tehnyt surmattiin yleensä lääkärin hylkäämä "huono kauppatavara"
suorilta käsin siinä lääkärin silmien edessä sillä tavara joka ei käynyt kaupaksi oli vain harmin
 ja huolen aiheuttaja. Kun on vastuussa tuollaisista päätöksistä eivät varmasti ne
viimeisetkään hentomielisyyden hituset kestä tuhoutumatta.

 Kun miettii Kapteeni Collingwoodin myöhempiä tekoja tuntuvat ne ehkä hieman
helpommin käsitettäviltä kun tietää millainen tausta hänellä on ollut. Mikä ei siis suinkaan
 ole minkäänlainen puolustus.
 

Paluumatka kotiin alkoi kauniin Acran satamasta.

Kapteeni Collingwood aloitti hommansa poimimalla orjia monen eri orjakauppasataman
 "noutopisteeltä." Kun lasti, vähän vajaa 500 orjaa oli lastattu purjelaivan mustiin
 uumeniin, aloitti laiva matkan takaisin kotiin Jamaicaan. Hankalin osuus oli siis
vasta alkamassa eikä kukaan odottanut paluumatkaa innolla mutta tehtävähän se oli.

Niin alkoivat pitkät ja pitkästyttävät purjehduspäivät kannella ja
kauhistuttavat helvetinomaiset ajat kannen alapuolella.

Kun pohditaan itse lastia, oli normaalia ja odotettavissa että kauppatavaraa
myös menehtyi. Itseasiassa noin 10% hävikki oli aina odotettavissa eikä sitä pidetty minään.

Tällä kertaa menetyksiä tulisi kuitenkin olemaan paljon, paljon enemmän. Miksi näin?

Ensikapteenina toimiva entinen laivakirurgi Luke Collingwood oli varustautunut huonosti. Säästöyrityksissään hän oli varannut laivalle säälittävän pienen, vain 17 ihmisen miehistön koko laivaa ja puolta tuhatta orjaa varten. Tuo sallittu ja odotettu 10% menetysprosentti siis ylitettiin reippaasti ja mikä pahinta myös jo sokeeraavan pienen miehistön jäseniä kuoli suhteellisen pitkän, neljän kuukauden matkan aikana erilaisiin sairauksiin jättäen miehistön hälyttävän pieneksi.

 Ensimmäiset kuusi viikkoa matkasta kului. 

Tuona aikana menehtyi lähes sata vankia.

Kuolemat eivät tuohon numeroon päättyneet vaan orjia alkoi kuolla 

päivittäin eikä vielä oltu lähimailllakaan määränpäätä.

 Lisäksi laiva oli orjien painon takia niin painava että se ei voinut kulkea nopeammin ja
juuri nopeus olisi ollut valttia jotta sairaus orjien keskellä ei ehtisi tappaa lisää.

Kapteenin hermot kiristyivät tämän ajatellessa satikutia jonka saisi määräsatamassa
menetettyään niin paljon kallisarvoista kauppalastia josta oli yksin vastuussa.

Mitä siis tehdä jotta edes muutama kallisarvoinen kauppatavara selviytyisi perille saakka?

Zong-laivan tarkka kopio on yhä olemassa

Kas, kapteeni keksi idean jonka arveli
pelastavan nahkansa ja laivan tuoton.

Kauppatavara eli orjat oli vakuutettu erikoisella tavalla.

Jos orja kuoli sairauteen, vakuutus ei korvanut mitään.
Jos orja kuitenkin hukkui (laivoja upposi usein) maksettiin yhdestä
 orjasta peräti kolmekymmentä puntaa, iso raha siis. Niinpä Kapteeni Collingwood
 teki vastenmielisen retken alas ruuman syvyyksiin ja valikoi 50 naista ja pikkulasta
jotka raahattiin kannelle. 

Kannella nuo 50 naista ja lasta kahlehdittiin 

tiukasti toisiinsa kiinni, sitten heidät heitettiin mereen.

Asiaa pohdittiin ja seuraavana päivänä tehtiin uusi retki alas ruumaan.

Tällä kertaa valittiin 40 miestä. Heidät raahattiin ylös pimeudestä ja
hajusta raittiiseen ilmaan ja auringonpaisteeseen ensimmäiseen kertaan
viikkoihin, kahlittiin yhteen ja hukutettiin.

Ne sadat orjat jotka makasivat ruumassa odottivat hiljaisina milloin heitä tultaisiin hakemaan.

On mahtanut olla käsittämättömän kauheaa odottaa omaa vuoroaan. Karmivien, kannelta
 jo lähes päivittäin kaikuvien pelonhuutojen ahdistamina orjat lopulta pyysivät että sen
sijaan että heidätkin hukutettaisiin, heiltä vain kiellettäisiin vesi ja ruoka sillä he
pelkäsivät merta ja kuolisivat mielummin janoon ja nälkään.

Tuohon pyyntöön ei suostuttu vakuutusrahojen takia vaan hukutukset jatkuivat.

Seuraavien kymmenen päivän aikana naisia, lapsia, miehiä hukutettiin ryhmissä vielä vajaa 50.

Tietyt orjat, joko erityisen arvokkaiksi katsotut tai erityisen heikkokuntoisiksi katsotut
 saivat joskus valvotusti olla kannella. Kymmenen tällaista ihmistä tappoi itse itsensä
 heittäytymällä yli laivan reelingin.

Kun Kapteeni vihdoin muutaman kuukauden kuluttua saavutti määräsataman, teki hän suunnitelmansa mukaisesti välittömästi  korvaushakemuksen hukkuneista orjista jotka oli lähes omakätisesti hukuttanut.

Ja kummallisin asia tapahtui, vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta! 

Tällainen julkeus ei ollut pälkähtänyt kapteenin päähänkään joten asiasta käytiin laajasti huomiota herättänyt pitkällinen oikeustaisto jonka orjalaivan varustamo lopulta hävisi. Asiantilaa ruodittiin sanomalehtien palstoilla ja yksityiskeskusteluissa ja päätöstä laajasti harmiteltiin "yrityksen kärsimän taloudellisen tappion vuoksi"

Kapteeni Luke Collingwood ei koskaan saanut

 minkäänlaista syytettä tai leimaa lähes 150 ihmisen murhaamisesta.

Uskokaa tai älkää, hänen kunniakseen

on painettu postimerkki.

Hienon Naisen Opas. 1. Käsineet

Ajattelin aloittaa uuden sarjan.

Naisen käyttäytymistä on säädelty iät ja ajat. 

 Säätelijöinä toimivat niin miehet kuin naisetkin, ollakseen yhteiskuntakelpoinen 

on naisen ollut pakko läpi vuosisatojen noudattaa erilaisia etikettejä ja käytössääntöjä.

Etiketin säännöt koskivat luonnollisesti myös miehiä mutta tyypillistä on ollut että kautta

 aikain miesten käytös julkisessa elämässä on aina ollut sallitumpaa ja niin myöden myös

 etiketistä vapaampaa elämää kuin naisten. Käyttäytymissääntöjä naisille on tehtailtu

 koskemaan ulkoisen elämän lisäksi myös sisäistä elämää, ajatuksia, eleitä ja
avioliiton intiimielämääkin usein nykyihmiselle käsittämättömin tavoin.
Näihin piirteisiin keskittyy Hienon Naisen oppaani.

Aloittelen hienovaraisesti, palataan ensin taaksepäin

 vain hieman, noin 1950-luvulle josta 

alla oleva kuva on peräisin.

Käsineiden käyttöetiketti on ollut todella tärkeä juttu 

aikanaan, jonka kuvan tiukoista neuvoistakin huomaa.

Ollaksesi Hieno Nainen, sinun tulee siis muistaa pitää käsineitä aina

mennessäsi kaupungille asioille, kirkkoon, lounaalle, päivällisille tai 

vastaanottoon, tanssiaisiin, häihin tai muuhun viralliseen tapahtumaan.

Tai matkustaessasi lentokoneessa, junassa tai missä tahansa julkisessa

liikennevälineessä.

Myös teatterissä ja ravintolassa on käsineitä pidettävä. Muista kuitenkin

ravintolassa riisua käsineet mutta vasta kun olet istahtanut pöytään, tuolloin

voit myös riisua hattusi. Takki on jo aikaisemmin jätetty vastaanottoon.

Riisuttava käsineet on aina jos syöt, juot, tupakoit, korjaat meikkiäsi

tai pelaat korttipeliä.

Käsineiden ja Hienojen Naisten yhteispelin alku

 alkoi kauan sitten hänestä 1500-luvun puolivälissä.

Englannin kuningatar Elisabeth ensimmäisellä kerrotaan olleen

mitä kauneimmat kädet, piirre josta hän itse oli erinomaisen tietoinen.

 

 Itseasiassa hänen mielestään hänen kätensä olivat hänen koko vartalonsa parhain 

kaunistus ja käsien liikkeet ja ylenmääräinen ojentelu kuuluivat hänen tavaramerkkeihinsä.

Käsineiden historia luonnollisesti oli alkanut jo kauan ennen kauniskätistä Elisabethia

mutta vasta hän teki niistä naisten uuden muodin. Vetääkseen huomion solakoihin käsiinsä, 

otti kuningatar tavaksi käyttää erilaisia hansikkaita merkillepantavalla tavalla. 

Elisabeth nimittäin valtaistuimella istuessaan veti käsineet käsiinsä, 

elehti käsivarsillaan, tarkasteli sormiaan ja veti lopulta käsineensä pois.

 Kun käsineet olivat pois kädestä, tarkasteli hän taas käsiään, ojenteli niitä 

huomiota herättävästi, asetteli niitä siroihin asentoihin ja... Veti taas harkitusti

 käsineet takaisin käsiinsä. Vain ottaakseen ne hetken kuluttua jälleen pois...

...Asettaakseen ne kohta taas takaisin kätösten ollessa jatkuvasti tässä puuhassaan. 

Hyvin nopeasti hovinaiset nappasivat tämän tavan itselleen ja loppu on historiaa.

Eräät Elisabethin käsineet.

Nahkakäsineistä tuli Ladyn tunnusmerkki tämän jälkeen ja kuten

 vielä ylläolevasta 1950-luvun kuvastakin näkee, ilman käsineitä ei 

sopinut liikkua oikein missään. Nimittäin jos olit hieno nainen.

Alemmat kansanluokat luonnollisesti kulkivat käsineittä, olivathan 

hienot käsineet myös rahanarvoista tavaraa joihin läheskään

kaikilla ei ollut varaa. Hienoimmat käsineet olivat tehdyt

ohuimmasta mahdollisesta nahasta, maksoivat hyvinkin vuoden,

parin palkan ja olivat niin ohuet että ne mahtuivat saksanpähkinän

kuoren sisään.

Käsine- ja muotiteollisuus kulkivat, no, käsi  kädessä ja erilaisia 

käsineitä ei voinut pitää aivan minkä tahansa asun kanssa.

Käsine-etikettiin kuuluu myös tietää että käsineen varren pituus

on riippuvainen puvun hihan pituudesta. Mitä lyhyempi hiha, sen 

pidempi käsine. Mitä pidempi hiha, sen lyhyempi varsi käsineessä.

Napoleonin ajan oopperakäsine. 

Lyhyt hiha, pitkä varsi käsineessä.

1800-luvulla pitkiä käsineitä ei ollut sopivaa pukea tai riisua julkisesti 

eräällä poikkeuksella. Niiden kanssa ei todellakaan saanut syödä mitään, 

ei edes pientä coctailherkkua jolloin käsineet on poistettava ja puettava 

välittömästi takaisin. Juodessa käsineitä voi käyttää (mutta ei enää 1950-luvulla!)
Käsineiden poisto ja päällelaitto siis oli osin sallittua mutta vain
tietyissä tilanteissa ja toimenpide piti suorittaa naisellisen hillitysti.

 Värikoodauksesta voi sanoa että esimerkiksi mustia käsineitä ei saanut pitää 

vaalean asun kanssa vaan vain mustan, tummasävyisen tai värikkään asun kanssa.

Jos ilmestyi kauniiseen puuterinväriseen asuun pukeutuneena kutsuille mustissa 

käsineissä, olit varsinainen juntti, "uutta rahaa."

Naistenlehden maaliskuun muotiesittelyä vuodelta 1811

Käsineillä osoitit siis olevasi 

A. varakas, 

B. lady, 

C. tunsit muodin, 

D. tunsit etiketin.

Mutta niillä oli myös merkitys E. joka myös 

miesten oli pakko opiskella!

Nimittäin käsineflirttailu!

Lukijani, ollaksesi siis Hieno Nainen, on sinun osattava nämä taidot, 

ainakin kunnes löydät itsellesi puolison. Muista olla myös 

hienovarainen käyttäessäsi käsineflirttiä. Olethan Lady.

Lyhyt käsineflirtin opas

"Pyörittele käsineitä sormiesi lomassa = 

Meitä katsellaan."

"Nainen pitelee käsineitä niiden sormenpäiden osoittaessa lattiaa kohden = 

Haluan että meidät esitellään toisillemme."

"Nainen silittelee hansikkaita hellästi = 

Toivoisin että voisin olla kanssasi kahden, minun on puhuttava kanssasi."

"Nainen pitelee molempia käsineitä oikeassa kädessään =

Olen tyytyväinen tilanteeseen, toistaiseksi."

"Nainen pitelee molempia käsineitä vasemmassa kädessään =

Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen."

"Nainen napauttelee käsineillä kättään rivakasti =

Olen hyvin tyytymätön."

"Nainen nostelee hyvin keveästi käsineitään ylöspäin =

Olen kihloissa."

"Nainen taputtelee leukaansa käsineellään =

Rakastan toista."

"Nainen pudottaa toisen käsineensä lattialle = 

Hänen vastauksensa on kyllä."

"Nainen pudottaa molemmat käsineensä lattialle =

Minä rakastan sinua."

"Nainen kääntää käsineensä vuorin näkyviin =

Minä vihaan sinua."

Jos siis tänään haluat olla erityisen inhottava jollekulle

vanhalle vihamiehelle tai vaikka ärsyttävälle työkaverillesi 

ja osoittaa sen kuten Lady, vilauta tälle 

vähän lapastesi sisävuorausta. 

Siitäs saa sitten sekin ilkimys!!

Jos taas olet jo löytänyt puolison tai kiikarissa on sopiva 

ehdokas, voit harkita muutamia toimenpiteitä. 

Kenties voit valita hienotunteisen tavan ja 

hieman silitellä sormikkaitasi miehen katseen alla tai jos 

olosi on erityisen röyhkeä, ehkä voit jopa pudottaa lapaset maahan!

Harkitsethan jälkimmäistä toimenpidettä kuitenkin tarkoin, 

olethan Lady.

Julma varaslähtö ystävänpäivään

Ystävänpäivä on suomessa kovin vähän 

aikaa vietetty juhla mutta sillä on pitkä historia.

Tuon hyvin, hyvin pitkän historian aikana tällä 

juhlalla on ollut paljon aikaa pohtia olemustaan. 

Tänään lisää ystävänpäivän pimeää puolta.

Ystävänpäiväkortteja ja tervehdyksiä on lähetetty niinkin kauan kuin

peräti 1400-luvulta alkaen. Huiman kauan siis. 

Alkuaikoina tervehdykset olivat romanttisia, lauluja joita 

laulettiin rakastetulle tai ihastuksen kohteelle tai sanallisia 

korulauseisia rakkaudentunnustuksia. 

Kun näitä rakkaudentunnustuksia alettiin 

merkitä paperille, syntyi ystävänpäiväkortin ensiversio.

Väliin mahtui sekalaista ystävänpäivän viettoa lähes 500 vuotta

kunnes ystävänpäivää keksittiin 1800-luvun 

puolivälin jälkeen "modernisoida."

Hieman ilkeällä tavalla.

 "Tis a lemon that I hand you and bid you now 'skidoo,' because I love another - 

There is NO chance for you!"

Tuolloin keksittiin "vinegar valentines"-nimellä 

kulkevat ilkeämieliset tervehdykset joilla oli 

aivan päinvastainen merkitys mitä 

ystävänpäivätervehdyksellä yleensä.

Niiden oli tarkoitus satuttaa.

 "You'r safely lodged upon the shelf, 

and I hope you'll be there for life.

You do not like it much yourself, 

youd rather be a wife.

But you'r not the sort for me,

or any other man,

so pray be reconciled to fate,

it is the wisest plan."

"I dont like you'r paw, I know very well it's sharp, cruel claw."

Etikkakortit olivat halpoja, ne maksoivat vain pennyn 

joten jokaisella oli varaa niihin.

Jokainen siis saattoi ystävänpäivänä "tervehtiä" kylän

vanhoja piikoja, yksinäisiä naishenkilöitä

tai vielä naimattomia tyttöjä, opettajiaan koulussa,

koulukaveriaan, esimiehiään, vaikkapa lääkäriään, 

pappiaan, lakimiestään tai naapuriaan. 

 

Tai ihan ketä vain jota haluttiin

satuttaa kipeään kohtaan ja tuottaa

pahaa mieltä ja murhetta.

Ja niin myös tehtiin.

 

 Ei ollut ketään joka ei ainakin joskus

olisi saanut etikkakorttia. Niiden suosio oli huima

kuten myös niiden aiheuttama paha mieli.

 

Kortithan siis tietenkin lähetettiin aina nimettömänä

ja niiden tuloa kammottiin ja samalla odotettiin. 

Korostan että mitään hupia näihin kortteihin ei liittynyt,

entisaikojen ihmisten huumorintaju ei sentään näin 

pahasti poikennut omastamme. Etikkakorttien

ainoa tarkoitus oli haavoittaa saajaansa

mahdollisimman pahasti.

Muistan itse lapsena lukeneeni jotakin 

1800-luvulle sijoittuvaa tyttökirjaa jossa

eräs luokan tytöistä sai pelkkiä etikkakortteja muiden

tyttöjen saadessa romanttisia ihastuskortteja.

Koulukiusausta kaikkein tyylikkäimmässä muodossaan.

 

 

Erityisen ilkeän twistin etikkakorttibisnekseen

lisäsi se, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun 

alussa postin saaja maksoi saamansa postin

postimaksun.

 

Eli ei riittänyt että sait postitse 

pahaa mieltä, jouduit vielä 

maksamaankin siitä!

 

"You snooty clod, without even a nod, you give the big go by,

it's okay with us, your pitiful bust, you won't make anyone cry."

Vaikka myöhemmin kortin maksuja 1940-50-luvuilla ei 

enää joutunut maksamaankaan, ei niiden sisältö

 lieventynyt, pikemmin päinvastoin. 

 

Tässäkin kortissa onnistutaan

muutamaan sanaan tiivistämään vastaanottajalle 

tämän olevan lattarintainen ja ylpeä nirppanokka 

josta kukaan ei välitä.

Myös naiset ilkeilivät korteissa.

 

Voin kuvitella miltä vaikka jostakin teinipojasta

on tuntunut saada tällainen kortti.

 

 

Etikkakortit ovat mielenkiintoinen

tutkimuskohde myös monille historioitsijoille sillä

ne ilmensivät myös aikansa poliittista ja 

sosiaalista ilmapiiriä. 

 

Esimerkiksi kun naisten oikeuksia 

ajava liikehdintä alkoi 1900-luvun alussa, 

kohdistuivat monet etikkakortit välittömästi

paikkansa unohtavia naisia kohtaan 

mitä julmimmin sanankääntein.

Iloinen asia etikkakortteihin liittyen olivat ne monet lempeämieliset 

postinkantajat jotka etikkakorttiin törmätessään, tuhosivat sen oman käden

oikeutta käyttäen eikä pahaa mieltä tuova kortti milloinkaan päätynyt 

vastaanottajalleen. 

Koska kyseinen toiminta oli kuitenkin vastoin lakia, saavuttivat useimmat 

etikkakortit siis silti vastaanottajansa. 

 

Etikkakorttien lähetys ja painaminen väheni 1950-luvun jälkeen radikaalisti

joten nykyään ystävänpäivää ei onneksi enää tarvitse odottaa valmiiksi ikäviin

iskuihin varautuneena.

Häiriintynyt varaslähtö ystävänpäivään

Ystävänpäivä, sieltä se on tulossa.

Vaihdoin ystävänpäiväviikon kunniaksi 

kimalteetkin punaisiksi.

Ystävänpäivä onkin varsinainen rakkauden päivä.

Entisissä ystävänpäiväkorteissa oli

usein aika kiihkeä ote.

Mieleeni nouseekin jostain kummasta
syystä sana "lähestymiskielto..."

Tuntuisiko tällaisten korttien

saaminen mukavalta?

Vaikka ex-puolisolta tai muuten vain sinuun 

"ihastuneelta" tuntemattomalta tai vaikka kollegalta

töissä? Tai vaikka siltä omalta kumppanilta?

Tällainen kortti. 

Herättää välittömiä rakkauden tunteita!

Tai ehkäpä sittenkin tämä vie voiton

 hellien tunteiden herättelijänä!

Kyllä asia on niin että 

joko rakastat tai sitten

itket ja rakastat!

Tuliko tämä nyt

 varmasti selväksi?

 Sillä ellei tullut,

saatan päätyä epätoivoisiin tekoihin!

Onhan sydämeni sentään

kuin aikapommi!

Enkä tule kestämään torjuntaa...

 

Voisin aivan pistellä sinut poskeeni kultaseni!

Joten, rakkaani, ethän sano ei?

"Be my valentine!"

Maanantaikummalllisuudet

Katselinpa taas kummien juttujen kansioita

 joista nyt pari palaa maanantaipäivään. 

Maanantai ei muutenkaan ole useimpien suosikkipäivä

joten ehkä muutama karmiva tarina tuolla joukossa 

muistuttaa meitä siitä että ei se maanantai 

loppujenlopuksi niin paha olekaan!

 "Älä osta sikaa säkissä."

Sanonta ei ole suomalainen vaan muualta lainattu ja lisäksi 

melkoisen vanha. Keskiaikaisilla toreilla myytiin 

porsaita säkkeihin ommeltuina. Porsaspolo ei päässyt

tiiviistä säkistä karkaamaan mutta eipä ostajakaan voinut pussiin

kurkistaa. Toisinaan kävi niin että kotona säkistä putkahtikin

ulos reippaankokoinen kollikissa eikä maukas sika!

 Jotkut teistä varmaan ovat kuulleetkin että tomaatteja

pidettiin hyvin pitkään ihmisille sopimattomana ravintona,

myrkyllisinä. Tomaatin jotkin osat kuten vihreät varret

ovatkin lievästi myrkyllisiä mutta luulo ei perustunut tähän.

Aikanaan lautaset tehtiin kovatinasta, metalliseoksesta

jonka eräs ainesosa on lyijy. Ruoat jotka sisälsivät runsaasti

happoja, aivan erityisesti tomaatit, liuottivat nopeasti 

tinalautasista lyijyä joka aiheutti vakavan myrkytys-

tilan ja usein kuoleman. Niinpä tomaattiateriat joutuivat

pannaan useiksi sadoiksi vuosiksi.

...Tarina joka johtaa jouhevasti tähän seuraavaan. Lyijy oli

samoihin aikoihin yleinen materiaali lautasten lisäksi 

tuopeissa. Kaljamukeina ja viskituoppeina.

Yhdistelmä alkoholia lyijyn kera usein tainnutti uhrinsa

jopa useiksi päiviksi erittäin syvään koomankaltaiseen 

tilaan jossa elintoiminnot painuivat minimiin. Usein

"ruumis" asetettiin esille muutamiksi päiviksi keittiön

pöydälle muun perheen toimien keskelle jonka aikana 

katsottiin heräisikö onneton vai ei.

...Tarina joka johtaa taas toiseen. Englanninkielisissä maissa

on sananlasku "saved by the bell" joka juontaa juurensa

1500-luvun niin yleisiin lyijymyrkytystapauksiin.

Sattumoisin myös ahtaasti asuvilla paikkakunnilla alettiin näihin 

aikoihin uudistaa hautausmaita. Tila yksinkertaisesti oli 

loppua kesken joten lukuisia hautoja kaivettiin auki jotta luut 

voitaisiin kerätä ja sijoittaa tiiviimmin näin luoden enemmän tilaa.

Ikävänpuoleiseen työtehtävään joutuneet henkilöt alkoivatkin 

työn edistyessä tehdä varsin epämieluisia huomioita.

Huomattiin että keskimäärin 1:ssä arkunkannessa 25:stä

oli sisäpuolella selviä raapimisjalkiä jolloin tajuttiin

että hautaan oli joutunut lyijykoomassa olleita henkilöitä

jotka olivat heränneet ja koettaneet epätoivoisesti päästä ulos.

Tämän jälkeen muodiksi tuli asettaa haudatun käteen köysi

joka nousi haudasta maan päälle jossa kilisivät naruun 

kiinnitetyt kellot joiden tarkoitus oli ehkäistä uusien

uhrien syntymistä.

Katsokaa miten komea mies! 

Törmäsin häneen pitkässä vanhojen kuvien listassa ja jäin ihaillen

tuijottamaan ja miettimään että kylläpä kerrassaan on ollut salskea 

herrasmies, kuka hän sitten olikaan! Monille varmasti tuttu kuva.

Itse taas olin vähän hämmästynyt kun hän paljastui nuoreksi

Josif Staliniksi jonka toimien johdosta kuoli

 16 miljoonaa ihmistä.

Tässä on Julia Drusilla. Hän menehtyi vain 21-vuotiaana ja

oli Roomalaisen keisarin Caligulan rakastettu sisar.

Niin rakastettu että kun hän menehtyi Roomassa

riehuneeseen kuumeeseen, määräsi hänen veljensä

kaikille kansalaisille vuoden suruajan.

Suruajan aikana kiellettyä oli

-kylpeminen

-nauraminen

-ateriointi perheen kesken

Jos suruaikaa rikkoi oli rangaistuksena kuolema.

Ihanat pylvässängyt. Minä olen aina halunnut sellaista

ja joskus vielä sellaisen hankinkin. Niiden historia on

mielenkiintoinen. Aikoinaan talon isäntäväki on hyödyntänyt 

pylvässängyn verhoja luodakseen yksityisyyden illuusiota

ajalla jolloin palvelusväki usein nukkui samassa huoneessa.

Pylvässänky varsinaisesti kehitettiin kuitenkin toiseen 

tarkoitukseen, käytännölliseen sellaiseen. Kun rakennusten 

kattomateriaali oli yleisimmin olki, oli normaalia että

katon läpi rapisi ja putoili milloin mitäkin yllätyksiä,

hiirenpoikasia, jätöksiä, hyönteisiä ja roskia. 

Vuoteen päälle kehitettiin katos joka suojasi

 edellämainituilta harmistuksilta.

Tähän mekkoon liittyisi varmasti mielenkiintoinen

tarina jos vain tietäisimme sen. Liitin sen kuitenkin

tähän vain muistutukseksi siitä että vaikka mennyt

usein näyttäytyy meille vain mustavalkoisina kuvina,

ennen käytettiin myös runsaasti ja rohkeasti värejä.

Tämä on vuodelta 1869.

Tämä tietty väri oli erityisen muodissa

yhdysvalloissa vuosina 1855-1860.

Loppukevennyksenä Cosmopolitan-lehti sellaisena

jollainen se olisi varmasti ollut 500 vuotta sitten,

aikana jolloin kuningas Henrik VIII hallitsi.

Hän oli naimisissa kuuden eri naisen kanssa

joita vaihtoi kuin paitaa. Vaihdon syynä oli milloin

mikäkin, vaimo ei saanut aikaan poikaa,

oli muuten ärsyttävä tai sitten vain uusi ihastus.

Niin upeaa kuin kuningattareksi pääsy varmasti 

tuolloin olikin, olisi tämä lehti ollut omiaan 

muistuttamaan kuninkaan puolisoksi pyrkiviä

neitoja myös siitä että kaikestä löytyvät

kääntöpuolensa!

Makeisten historia ja retronamit

Luulen että eräs lempiaiheeni tulee aina olemaan karkki.

Kun istun siinä kiikkustuolissa iäkkäänä mammaraisena

ja kasarilapsuus on jo tosi vintagea,  tulen varmasti vielä silloinkin 

mietiskelemään lapsuuteni ja nuoruuteni erilaisia makeisia tai hauskimpia

 lempikirjoissani olevia "makeiskohtauksia" joita löytyy monesta kirjasta.

 Eräs mieluinen on esimerkiksi Astrid Lingrenin Peppi-kirjojen 

luku jossa peppi menee karkkikauppaan ja ostaa monta säkkiä 

erilaisia makeisia, vadelmaveneitä, lakritsipiippuja, kolapaloja, 

suklaata ja vaikka mitä muuta.

Tiedättekö mikä on maailman vanhin karkki?

Hunaja.

Moni ei tiedäkään että hunaja on tavallaan mehiläisen oksennusta. 

Mehiläinen nielaisee kukista keräämänsä meden (tai kirvojen mesikasteen)

 joka menee erityiseen mesimahaan jossa siitä haihtuu vettä ja joka 

muokkautuu erilaiseksi. Sitten mehiläinen oksentaa hunajamassan ulos ja 

varastoi sen vahakennoihin josta tarhaaja kerää sen. Hunajaa voi syödä

 suoraan kennosta kennonpalat mukana rouskien mutta yleensä hunaja

 lingotaan kennosta pois ja purkkiin.

Kehitys ei ole noista juuri muuttunut, 

edelleen se terveellisin makeinen on hunaja. 

 Hunajalla on monia, lukuisia terveysvaikutuksia

joita nykymaailman sokerikarkeilla ei ole.

Karkin kehitys jatkui ja hunajan rinnalle tuli muita nameja. 

Hedelmiä kuivattiin ja jauhettiin ja massaa notkistettiin vedellä, 

muotoiltiin levyiksi tai pötköiksi ja joukkoon voitiin sekoittaa pähkinöitä ja 

sitä hunajaa. Muunmuassa hedelmänahkaa voi valmistaa nykypäivän keittiössäkin. 

Hunajalla pällystettiin kukkasia ja erilaisia ruokia.

Makeisten arvoa ei mitattu pelkällä viihdearvossa

kuten nykyään vaan makeista ruoka-aineista sai kullanarvoista

 energiaa ja kaloreita joita tarvittiin koneettomassa yhteiskunnassa 

jossa ruoan saanti muutenkin oli epävarmaa.

Sokeripitoinen ruoka oli esimerkiksi hyvää matkaruokaa. 

Mm. Pohjois-Amerikan intiaanit tekivät matkaruoaksi Pemmikaania, 

rasvan ja jauhetun lihan seosta johon sekoitettiin makeita marjoja ja hunajaa.

Hunajan nykyään korvanneen sokerin historia taas alkoi Intiasta jossa

keksittiin menetelmä sokeriruo'on mehun tiivistämiseksi 400-luvun tienoilla.

Pikkuhiljaa sokeri levisi eurooppaan ja keskiajalla valmistettiinkin makeisia

lähinnä ruoansulatuslääkkeeksi sekoitettuna erilaisiin mausteisiin ja taputeltuina 

pikkuruisiksi pillereiksi. Yksinkertaisin karkki oli tietenkin pelkkä sokerikimpale.

Sokeriruo'on tehokkaampi viljely, kuljetusten paraneminen

tehtaistuminen ja teknologistuminen yleensä 1800-luvulla

 toi sokerin käytön lopulta mahdolliseksi lähes jokaiselle 

eikä kyse enää ollut kallisarvoisesta "mausteesta"

ja ainoastaan herrojen herkusta. 1700-luvun lopussa

myös kaakao ja siitä prosessoidut tuotteet olivat

löytäneet tiensä maailmanmarkkinoille vaikka se

 "keksittiin" jo 1400ekr.

Ensimmäiset prosessoidut makeiset olivat keitettyjä makeisia.

 Sokeria keitettiin karamelliksi johon lisättiin väriaineita ja

muita makuaineita tai muita aineksia.

Makeisten valmistuksessa moni asia voi mennä pieleen.

 Lämpötilalla on sokerin kannalta todella paljon merkitystä.

Tämän koin itse muutama viikko sitten kun yritin tehdä pehmeää

fudgea ja keitin seosta liian kauan, sain sitkeää toffeeta.

 Makeislämpömittari on siis keitellessä tarpeen!

Keitettyjen karkkien lisäksi markkinoille tuli tietenkin suklaata 

jonka historia on ihan oma lukunsa. 

Sokeriin sotkettiin maitoa, luotiin

 toffeeta eri muodoissaan, keitettyinä kovina karkkeina,

 pehmeinä fudgeina, sitkeänä toffeena ja karamellimakeisina.

Purukumi oli vuosisatojen aikana jalostunut puun pihkan

puremisesta aivan omaksi valmisteekseen ja sai huippusuosion.

Sokeria keksittiin kehrätä, tämä oli vanha keksintö mutta

1900-luvun alussa luotiin varsinainen hattara, "keijusilkki."

Sokerilaatujen lisääntymisen jälkeen kehitettiin

mitä erilaisempia makeislaatuja joista saamme 

nauttia nyt vaikka joka päivä.

Suomen elinkeinoelämän keskusarkistosta

löytyi muutamia suomalaisia, nyt jo

retro- ja vintagemakeisia.

Muistatteko joitain näistä?

Chymoksen monia tuotteita: 

Pähkinäkaramelleja, Marianneja, Miss:ejä,

Nizza-, Jamaica-, Mokka- ja Paris-patukoita,

Banaanipatukoita, Leppäkerttukonvehteja

ja Ruususuklaata.

Hopeatoffeelevyjä ja MauMau salmiakkilakritsia.

Ihania Disney-limsoja myös jotka liitin vaikkeivät 

olekaan karkkia koska monella on niistä varmasti

muistoja.

 

Karkkis, karkkipäivänpussissa on ihania Skottitoffeita

joiden paperi aina takertui toffeeseen kiinni, onko siellä

Ruutibubbiskin ja Hopeatoffeelevy tietysti.

Hessun Superpastilleja ja 

Hellaksen Jaffa-Toffeita.

 

Hellaksen Anis-pastillit.

Hellaksen Pehmeä Tsinuski

Hellaksen Mentholi-pastilleja

Ja lopuksi IHANA Kola-Sekoitus! 

Makuina minttu- kerma, banaani ja suklaa.

Tuota kolasekoitusta olen kaihoten muistellut läpi 

vuosikymmenet ja nyt sen löysin! Noita myytiin lapsuuteni 

lähikaupassa kappaleittain. Teenpä noihin liittyen tunnustuksenkin että 

kerran todella pienenä (mutta kuitenkin tajuavana) pistin kaupassa yhden 

tuollaisen poskeeni maksamatta. Aivan kuin muistaisin vielä maunkin: banaani...

Rikollisista muisteluista nykyhetkeen,

aika lähteä oikeisiin töihin mutta sitä ennen kysyn,

kaihoatteko te jotakin namia lapsuudestanne?

Entäs mikä mahtaa olla nykypäivän mielimakeisenne?