lauantai 13. joulukuuta 2014
Kuvaton kirjoitus minimalismin hengessä
Vuoden loppua kohden kuljetaan ja olen kerrankin ajoissa ainakin joissakin suhteissa.
Olen viimeisten kahden viikon aikana hävittänyt omaisuudestani arviolta 10 jätesäkillistä tavaraa hyväntekeväisyyteen, nettikirpputorille tai suoraan kaatopaikalle. Suursiivous on käynnissä ja tulevien ja menneen uudenvuoden lupausten täyttämisten toteuttamista joko jatketaan tai tulevaa suunnitellaan.
Viime vuodenvaihteessa suunnittelin organisoivani elämääni paremmin kaiken ylimääräisen suhteen uudenvuoden lupauksen nimissä. Minua ovat pitkään ahdistaneet liiat tavarani ja tahdoin päästä eroon turhista kiviriipoista. Pitkin vuotta olen raakannut omaisuudestani pois paljon sellaista jonka hävittämisestä en olisi ennen unelmoinutkaan mutta nyt vauhti on kiihtynyt.
Lupumisen ongelmia on ollut.
Minäkö antaisin pois kaikki ihanat historialliset hömppäromaanini jotka löysin 9-10-vuotiaana kirjastosta ja joita sittemmin nostalgianhimossani ostelin divareista? Niiden sankarittarien seurassa on elävästi seikkailtu versaillesin palatsissa, etelämerellä kuin haaremissakin. Tai mitä tekisin näille matkamuistosimpukoille joita keräsin ison rasian silloin joskus joltain matkalta jota en enää muista. Entä tämä hieno mekko josta pidin tosi paljon kun olin lukiossa eikä se ole ajan kuluessa mennyt miksikään, ei vain enää sovi tyyliini. Mites sitten tämä lasilintu jonka sain mammaltani kun olin lapsi. Täysin turhahan se on mutta lämmöllä minulle annettu.
Näiden ja lukuisten tavaroiden kohdalla olen ennen kokenut niin paljon turhautumista että on ollut helpointa vain pakata kaikki pois silmistä takaisin laatikoihinsa tai hyllyjen perälle. Turhaa tavaraa jota en käyttänyt enkä tarvinnut mutta säästää piti.
Tänä vuonna olen pikkuhiljaa alkanut katsella tuollaistakin vanhaa omaisuuttani uusin silmin ja onnistunut karsimaan kuormaa. Silti, joidenkin tavaroiden kohdalla olen istunut pitkään ja pyöritellyt niitä käsissäni sillä olen tullut sen perimmäisen seikan äärelle miksi luopuminen on niin hankalaa.
Nämä tajuamiset tapahtuivat kun jostakin kamalaatikosta käteeni osui kärsineen näköinen, punainen muoviruusu joka vielä viime vuoteen saakka yli 20 vuoden jälkeen soitteli syntymäpäiväonnittelulaulua sillä sen lehtien lomaan oli piilotettu patterimekanismi. Sen sain ala-asteella syntymäpäivälahjakseni serkultani ja aina kun sen näen, saan elävän takauman siitä syntymäpäiväpäivästä ja sen maagisesta tunteesta. Jostain syystä aivoni ovat taltioineet tuolta lapsuuden syntymäpäiväjuhlasta lyhyen pätkän äärimmäisen voimakasta onnen tunnetta ja taianomaisuuden hetkeä ja tuo tunne oli rihkamaruusussa kiinni.
Nyt tuo muoviruusu lörpöttää lehtiään, muovivarsi on kuoriutunut paljasten sisäpuolen rautalangat enkä tee sillä mitään. Se vain on, lisäten tavarakuormaani varastolaatikossa. Mutta vaikka se on ruma ja sillä ei ole mitään funktiota, on kuitenkin vain sillä kyky temmata minut lapsuuteni ajan syntymäpäivän riemuun. Se kiinalainen muoviruusu on ainoa olemassaoleva kontakti siihen aivojeni lokeroon joka on kaikilta muilta avaimilta suljettu ja tiedän että jos luovun ruususta, tuon lokeron ovi sulkeutuu ikuisiksi ajoiksi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
En siis ollut luopumassa halvasta kiinalaisesta rihkamasta vaan tiesin että olin luopumassa muistosta. Sen tajuamisen hetken parissa istuin liian kauan.
Jos luette oppaita joissa kannustetaan tavaran karsintaan, todetaan niissä jokaisessa lähes poikkeuksetta miten muistot jäävät vaikka tavara poistuukin. Tämä väite saa minut aina hymähtelemään.
Nimittäin usein on niin että tavaran poistuessa myös muisto katoaa. Aivot valitsevat omia salaperäisiä suunnitelmiaan noudattaen elämiemme hetkistä joitakin jotka ne sulkevat pimeisiin lippaisiinsa valiten avaimiksi kokemiemme hetkien tekiöitä. Tuo tekija voi olla tuoksu, musiikkikappale tai tavara joka on ainoa avain muistoon.
Ellei tuota ärsykettä koe, ei muistoakaan koeta.
Meidän kaikkien mielissämme on paljon suljettuja lippaita joiden avaimet olemme ikuisuuksia sitten unohtaneet ja joiden avaimista emme usein ole edes tietoisia. Moni lipas ei milloinkaan avaudu emmekä pääse käsiksi sen sisältöön.
Niinpä on ainakin minusta ja luulen että muistakin yhtä jännää jos jokin kadonnut muisto palaa äkillisesti mieliimme törmättyämme sen laukaisijaan kuten vaikkapa tuoksuun. Salamana olemmekin se kuusivuotias joka istuu laiturinnokassa kuunnellen miten edesmennyt sukulainen kertoo jännittävää satua samalla kun aurinko paistaa niin kuumasti ja käden yli juoksee musta muurahainen ja suussa narskuu hieman hiekkainen voileipä ja se tunne on kaikki, siinä hetkessä on kaikki ja sitten olemmekin taas oma aikuinen itsemme joka ajattelee että vau.
Nyt olen siis karsinut paljon tavaroitani. Olen laittanut paljon pois. Olen ratkonut mekoista talteen nappeja ja mekot laittanut siivousräteiksi. Luopunut käsilaukuista ja matkamuistoista, käyttämättömistä koruista ja hauskoista kirjoista. On lähtenyt kulhoja ja kuppeja, pyyhkeitä, takkeja. Tilaa tulee hitaasti mutta sitä tulee kuitenkin. Paljon tavarataakkaa katoaa, samalla selkeys lisääntyy ja eläminen tuntuu jotenkin helpommalta.
Olen saanut toteutettua paljon siitä mitä olen suunnitellut. Viime vuodenvaihteen uudenvuodenlupaukseni ovat siis pitäneet ja kolmenkymmenen vuoden tavarat ovat pian läpikäydyt.
Olen karsinut myös aineettomia asioita kuten raakannut facebookin ystävälistaani.
Jos en ole tavannut sitä kymmenen vuoden takaista työkaveriani siitä kesätyöpaikasta kertaakaan emmekä kertaakaan ole jutelleet sen jälkeen, ehkä hänen on aika mennä. Sähköpostinikin ja sen tuhannet viestit ovat saaneet läpikatsauksen ja on merkillistä mutta tuntuu kuin oloni olisi kevyempi nyt kun deletoin pois kaiken turhan.
Olen tänä vuonna myös kirjaimellisesti pudottanut turhaa taakkaani laihduttamalla lähes 15 kiloa ja nyt mahdun kaikkiin niihin vanhoihin vaatteisiini joita olen tässä pari vuotta säilönyt turhan panttina ajatellen että ehkä joskus mahdun niihin. No tavaran säilöminen kannatti tässä tapauksessa ja vanha garderobini on taas käytössä.
Seuraavina parina viikkona tahti kiristyy sillä tahdon saada projektini päätökseen ennen vuodenvaihdetta ja ennen uutta uudenvuodenlupausta jota en ole vielä päättänyt. Kun te muut vasta suunnittelette joulusiivouksianne, olen minä siis tavoistani poiketen hyvin ajoissa!
Matka tähän on kuitenkin ollut ajoittain vaikea ja herättänyt paljon tunteita ja muistoja. Olen kokenut äärimmäisen hankalia hetkiä kun olen kokenut että en voi luopua ja toisaalla tiennyt että tavara on turha ja vie vain tilaa. Kävin esimerkiksi kirjahyllyni läpi ja poistin sieltä yli sata kirjaa joita en ollut useisiin vuosiin lukenut mutta joita en ennen ollut voinut laittaa pois koska niihin liittyi niin paljon nostalgiaa. Tämä ei ollut helppoa vaikka monta sataa kirjaa vielä hyllyyn jäi.
Olen lannistusten hetkien aikana saanut tukea muutamista hyvistä blogeista joita lämpimästi suunnittelen jos oma tavarataakkasi ahdistaa. Suosittelen mm. Minimalismin ilo-blogia, Sopivasti-blogia ja blogia Pelkistämisen mestari.
Jos olet aloittelemassa tai toteuttamassa samaa karsimisprojektia, tahdon kuitenkin palata kirjoitukseni alkuun ja varoittaa siitä ettet innostuksen huumassa erehtyisi hävittämään liikaa ja liian nopeasti. Tavaran mukana saatat kadottaa niitä tärkeitä avaimia lippaisiin jotka eivät ilman avainta enää koskaan aukea. Punnitse harkiten mistä olet valmis luopumaan.
Yllä olevat linkittämäni blogit keskittyvät minimalismiin mutta kaikilla ei ole tarvetta äärimmäisyyteen, moni kokee kultaisen keskitien omakseen. Niin minäkin. Minimalisti en ole eikä minusta sellaista koskaan tulekaan mutta kehoitan jokaista kohdallaan miettimään omaa tavarataakkaansa ja sen määrää. Turhasta tavarasta luopuminen kirpaisee kerran ja sen jälkeen tavaraa josta luopui ei enää edes suurella todennäköisyydellä muista.
Eräästä asiasta haluan myös mainita. Tavaran poistoon nimittäin liittyy jotakin merkillistä. Taianomaista ja selittämätöntä. Sillä kun fyysinen tavara katoaa, katoavat myös mielessä olleet sumut ja pöhnät joita ei edes tiennyt siellä olevan. Oma elämä, oman elämän valinnat ja oma itse näkyvät kirkkaammin kuin koskaan. En ymmärrä mistä tämä johtuu mutta kehoitan kokeilemaan. Se tapahtuu sinullekin. Elämä muuttuu. Se on outoa.
Itse pian päätän oman projektini.
Olen istunut muistojeni äärellä kauan. Aivoni ovat aikamatkustaneet minut milloin mihinkin ikääni jolloin olin pikkutyttö-Taika ja tuoneet taas salamannopeasti takaisin niin että heikompaa hirvittäisi. Olen antanut suuren osan muistoistani naurattaa minua viimeisen kerran ja sitten olen luopunut.
Nyt aiemmin mainitsemani syntymäpäiväruusu on roskissa ja muisto siihen aivojeni lippaaseen jonka avaimena se toimi, on iäksi kadonnut. En enää koskaan koe sitä salamannopeaa ilomuistoa jota en muuten saa esiin kaivettua eikä sitä aikahyppyä enää koskaan tapahdu.
En silti sure.
Pölyyntyköön entistä useampi aarrelipas aivojeni salaisissa komeroissa ikuisesti. Vaikka mennyt oli ihanaa, on tulevakin ihanaa. Nykyhetki vasta mukavaa onkin ja taitaa olla niin että tulevaisuus luo uusia muistoja.
Tämän päivän todellisuus on aina muistoa aidompaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mä taidan olla nykyaikana vähemmistössä mielipiteineni tässä karsimis/luopumisasiassa. Mä mieluummin pidän sen muistoja tuovan esineen itselläni tallessa kuin heitän sen kaatopaikalle makaamaan tai polttouuniin josta se päätyy savuna taivaalle. Mikään ei tästä maailmasta katoa, joten mieluummin pidän ne tavarat itselläni. Poikkeus tietysti hyväkuntoiset vaatteet, astiat tai muut tarve-esineet jotka oikeasti päätyvät käyttöön. Kirjojenkaan kierrätyksestä en oikein enää tiedä mitä ajatella kun ne tuntuvat kovin monelle (myös divareille) olevan lähinnä ongelmajätettä nykyään.
VastaaPoistaMä en ole koskaan tuntenut ahdistusta tavarapaljoudesta, vaikka luoja tietää että sitä tavaraa myös mun kotoa löytyy. Päinvastoin, mua ahdistaa paikoissa joissa on liian tyhjää. Se ehkä juontaa jo lapsuudesta, mun koko perhe on kovia keräilijöitä ja oon koko ikäni asunut pienissä, täyteen ahdetuissa kodeissa.
Mietin miten tavarasta on tullut asia joka ahdistaa ihmisiä. Toki tavaraa tuotetaan koko ajan ihan liikaa, karmeaa roinaa hikipajoissa. Mutta ne tavarat jotka jokainen on kuitenkin itse kotiinsa valinnut, tai (toivon mukaan) rakkaudella lahjaksi saanut.
(Sulla oli blogissa kesällä kuva ihanista vanhoista viilipurkeista, jotka sun mummo muistaakseni oli säästänyt ja ajattelin sillon että onpa ihanaa että joku on tuollaset säästänyt niin että jälkipolvetkin näkee ne ihanat viilipurkit. Ja mietin sitä mainosta jossa naurettiin mammalle joka säästi tyhjiä jugurttipurkkeja lapsenlapsilleen ja fiksu mamma laittoi kaikki purkkinsa roskiin ja sanoi ylpeästi ettei jätä perinnöksi mitään. Mua jotenkin suretti se mainos.)
No, itse edustin vielä ihan hetki sitten sitä ihmisryhmää joka on vain askeleen päässä siitä ihmisryhmästä joka päätyy tv-sarjaan himohamstraajat. Näin arvon jokaisessa esineessä, roskissakin. Ihana käärepaperi vaikka se on repaleinen. Säästän. Tän leipäpussin klipsun voin käyttää uudestaan. Pidän sen siis. Tää 80-luvun alun kotijumppalaitteen ohjekirjanen, se on aika hullunkurinen kun siinä on toi hassu kuva sivulla 85 noiden kiinankielisten ohjeiden joukossa, säästän.
PoistaJa kun tälle linjalle lähtee, huomaa aika pian että kaikki pitää säästää. Roskatkin. Ylipäätään sen taju mikä on roska hämärtyy ja kaikkeen jää kiinni.
Esim. nuo mun kirjat päätyivät nyt spr:lle josta olen suuren osan niistä haalinutkin. Sieltä joku sellainen ne löytää joka niistä nauttii. Itse en selvästi nauttinut kun en ollut niiden kanttakaan vuosikausiin avannut.
Ja sitten mielestäni nimenomaan pitää kyseenalaistaa että onko pakko säilyttää vaikka lahjaesineitä. Onko lahjaksi saaminen itseisarvo? Yksi tavaraesimerkki jonka voisin kertoa on kun pari vuotta sitten sain eräältä käsitöihin hurahtaneelta naapurilta kudottuja pöytätabletteja jotka olivat beigeoransseja. En käytä tabletteja, en varsinkaan tuon värisiä ja ne olivat vain taakka ja lisäesine niiden miljoonan muun tavaran joukkoon jotka vain makasivat kaapissa täysin turhana. Vaikka lahja annettiin varmasti hyväsydämisyydestä, on sen takana myös se että lahjanantaja innokkaana käsityöntekijänä oli ne kutonut ajanvietteekseen ja harrasteekseen eikä sitten tiennyt mitä olisi niillä tehnyt. Mutta lahjaksihan ne soveltuivat. Onko minulla siis velvollisuus säilyttää kaapissa tavaraa vain siksi että se on ollut lahja. Ei minun mielestäni.
Itse kammoan myös tyhjiä koteja, varsinkin valkoisia. Niissä on minusta kolkko ja kylmä olo. Siksi olenkin tämän keskitien reitin kannattaja. Entinen himohamstraajaminä ei ollut hyvä asia ja aidosti se aiheutti pahaa oloa. Edelleen mulla on tavaraa ja aika lailla vielä mutta nyt en enää koe hukkuvani sen alle.
Ja ne viilipurkit, ne minulla vielä on, ihanaa että mammani on ne säilyttänyt mutta koska tavaransäilyttäjäluonteelleen uskollisena hän on säilyttänyt myös kaiken muun, mm. niitä leipäpussin klipsuja ja leipäpusseja, on lapsillaan ollut aika raskasta käydä läpi kokonaisen omakotitalollisen vintintäydeltä suoraan sanottuna roskaa.
Niin, tämä on aihe josta voisin aika paljon puhua ;)
Tavarasta taisi tulla taakka siinä vaiheessa kun liukuhihnat ja ne hikipajat alkoivat työntää ulos paljon halpaa tavaraa ja kun ihmisillä oli yhtäkkiä varaa ostaa paljon sitä halpaa kamaa. Miksei ostaa jos se on halpaa ja kivaa? Kotona tajutaan että ei sitä tilaa oikeastaan ollutkaan eikä ollut edes tarvettakaan ja mites mulla onkin nyt 30 parit identtisiä farkkuja ja 38kpl ulkoilutakkeja vaikka en edes lenkkeile paljon ja näköjään on 15 paria lenkkareitakin oho jne...
Taaranvähennys auttaa myös kyseenalaistamaan ostoskäyttäytymistään ja kaupassa tulee mietittyä paljon tarkemmin tarvitseeko todella sitä halpaa henkkamaukkapaitaa vai olisiko kotona sellainen jo.
Mä säilytän pussinsulkijat ja leipäpussit ja käytän niitä uudelleen kunnes ne hajoavat... Joo tiedän kyllä että pula-ajan läpikäyneet on usein säästäneet mitä hullumpia asioita ja että niissä on jälkipolville urakkaa. Mutta yhtälailla se ongelma säilyy jälkipolville vaikka ne on siellä kaatopaikalla, eri muodossa vain.
PoistaJoo sehän se on se nykyajan ongelma että pitäis pitää pää kylmänä niiden halpojen ihanien tavaroiden kanssa kaupoissa (myös kirppareilla).
(Himohamstraaja-ohjelmien ihmiset ovat lähes aina sairaita, siinä ei ole enää kyse siitä tavarasta vaan mielisairaudesta.)
Hyvä jos saat ne kulumaan. Itse en koskaan saanut koska uusia leipäpusseja ja vastaavia tulee jatkuvana virtana eikä niille säästämilleni jutuille aidosti ikinäkoskaan tullut käyttöä.
PoistaMä olen vähän eri meiltä tuosta himohamstraaja-ohjelmasta. Olen lueskellut aika paljon erilaisia tekstejä viime viikkoina ja niissä on tullut esille se että psykologisessa mielessä hamstrausta on eri asteista. Tiedän erään naisen jonka koti voisi päästä himohamstraaja-ohjelmaan enkä usko että esim. hän kärsii mielenterveysongelmista. Tai ainakin onnistuu pitämään ns. pakan koossa muuten aivan täydellisesti.
Mut joo, kaupassa pitäisi pitää pää kylmänä. Vaikka joku olisi halpaa niin jos kotona jo on sellainen tai parhaassa tapauksessa monta, tarvitsenko sen vai jätänkö sellaiselle jolla ei ole ainuttakaan? Tätä koetan nykyään pitää mielessä omilla ostosreissuilla.
Mä leivon useammin ite leipää kuin ostan kaupasta, siten ne kuluu...:) Tätä ei ehkä pitäis kertoa mutta mä myös pesen muovipusseja (sellasia paksumpia), myös mun äiti pesee niitä ja niin teki mun mummokin vielä eläessään. Me ollaan vähän tällasia pöhköjä mettäläisiä...;)
PoistaJoo, oot varmaan ihan oikeassa tuosta ohjelmasta. Mä en ole tainnut nähdä kuin yhden kokonaisen jakson ja siinä ne ihmiset oli kyllä todella sairaita ja hamstraus oli vaan yksi asia miten se sairaus ilmeni. Mutta ei varmasti oo kaikkien kohdalla näin.
Mä vaan haluaisin että jokainen joka karsii, tai sitä harkitsee, tiedostaisi että vaikka ne tavarat on poissa sieltä omista nurkista, ne ei maailmasta katoa mihinkään. Se ongelma pysyy, se vaan on hetkellisesti poissa omista silmistä. Ja mun mielestä olis hyvä tästä asiasta muistuttaa.
Ja nyt lupaan etten enää jatka tätä vinkunaani täällä!;)
Olipa taas hienosti ja viisaasti kirjoitettu, Taika! Noin se juurikin on, että kun luopuu jostain itselleen tärkeästä tavarasta, luopuu samalla myös tavaraan liittyvistä muistoista. Minulla itselläni on ainakin niin huono muisti, että jos ei ole niitä avaimia (tavaroita), joilla muistojen lukot avataan, niin muistotkin unohtuvat.
VastaaPoistaTästä tuli mieleen joulukalenterini, jonka äitini on ommellut minulle lapsena ja joka on minulla taas käytössä. Siihen liittyy muistojen lisäksi niin paljon tunteita, joita en oikeastaan pysty pukemaan sanoiksi, mutta jotka kuitenkin aina heräävät, kun katson kalenteria. Onneksi en ole heittänyt kalenteria pois, vaikka monta muuta juttua onkin saanut mennä!
Mutta tavaraan on vaarallista kiintyä. Kun sehän on vain loppujen lopuksi... tavaraa.
Tuo sinun joulukalenterisi oli ihana :) Itse olen tässä tajunnut että niiden tosi ihanien tavaroiden arvostus nousee paljon korkeammalle kun ottaa ne pois kamalaatikosta jossa on arvoasteikoltaan paljon alempaa kamaa jota on silti säilyttänyt.
PoistaEsim. mulla oli ihana puinen lapsuuden korurasia samassa pahvilaatikossa jossa oli pari kourallista lapsena säästämiäni sulkia jotka olivat haprastuneet tomuksi ja matematiikan kouluvihkoja... Miksi ne oli säilötty on mysteeri varsinkin kun olen aina vihannut matematiikkaa. Tuli tosi hyvä olo kun pääsi roskista eroon ja sai rasian pöydälle :)
Meillä tuppaa aina olemaan samat aatokset :)
VastaaPoistaÄiti toi nurkistaan kaksi Kelan vauva-laatikon kokoista paperilaatikkoa minulle, joihin olin säilönyt koko lapsuuden/nuoruuden ajan kaikkea itselleni jotenkin tärkeää tai kivalta näyttävää. Kuvat ovat mulle olleet aina se juttu. Pelotti alkaa käymään laatikoita läpi. Pelotti ne kaikki muistot, jotka heräisivät eloon, ja jotka olin niin onnistuneesti tukahduttanut ja piilottanut kauas kauas alitajuntaan... Mutta se kannatti. Sain työstettyä monta ikävää, mutta myös ihanaa muistoa, kävin ne kaikki läpi ja onnistuin näkemään itsenikin kerroksia täynnä olevana aikuisena naisena. Muutamia juttuja säilytin. Kuten ne vanhoja karttoja kuvaavat kalenterinsivut, jotka kehystin tuvan seinälle. Pari vuotta siihen meni, kun valitsin ja hylkäsin, ja lopulta oli jäljellä vain pari kuvaa, joka on aika paljon vähemmän kahden ison laatikon sijasta. Ihanat muistot jäivät päähäni, jos ne olivat tärkeitä, mutta kivatkin jutut saivat mennä, jos ne herättivät minussa mitään muistoa ikäviltä ajoilta.
Minäkin luotan siihen, että uusia muistoja kertyy. Tällä kertaa enemmän hyviä :)
:)
PoistaTuo koitoksesi kuulostaa sellaiselta josta itse nauttisin katkeransuloisesti ja jollaista olen itseasiassa nyt läpikäynytkin. Ehkä tässä tavaran läpikäymisessä onkin kyse siitä että sen mukaan kun käy läpi krääsää, työstää tunteitaan ja tapahtumia jotka kaikki eivät ole niin mukavia. Ja mitä tulee energiaan, tuntuu kuin sekin kulkisi sekä talossa että omassa mielessä nyt paremmin.
Onneksi olkoon, voin uskoa että olo on mahtava kun on keventänyt taakkaansa paitsi fyysisesti, myös muistojen suhteen, antaen tilaa uudelle ja omille hyville valinnoille :-) Häpeällinen omahyväisyys nosti silti päätään tämän luettuani sillä jäinkin ajattelemaan ärtyneenä sukulaisten tavaravuoria, niitten paatuneitten keräilijäluonteitten, joille minun pitäisi nytkin olla ostamassa lisää tavaraa lahjaksi (en kyllä osta, suosin elämyslahjoja ja toisenlainen lahja -tyylisiä hyväntekeväisyysjuttuja, joita saajat eivät kuitenkaan arvosta yhtä paljon kuin tavaraa). Kyllä omassakin kodissa olisi hävitettävää. Jotenkin sen jälkeen kun mies heitti epähuomiossa pois lapsuuteni lempilelut, tärkeät roolipelihahmot, jotka olin ajatellut uudessa kodissa lisätilan kunniaksi ottaa esiin lapsiani varten, melkein mikään ei tunnu enää miltään, joitakin kirjoja lukuunottamatta olisi pieni isku menettää mitään muuta.
VastaaPoistaKiitos, olo on vähän sellainen että taas sen näki että maailmassa kaikki hakee tasapainon, työn jälkeen tulee palkkio. Ja siis korostan nyt että mitenkään minimalistinen minunkaan asuntoni ei edelleen ole, onpahan vain vähän vähäroskaisempi ja vähemmän nyssyköitä ja pusseja ja laatikoita nurkissa.
PoistaTämä vuosi onkin ensimmäinen kun olen itse ihan ajatusasteella ajatellut tätä joulunviettoa kunnolla vain epämääräisten tunteiden sijaan. Nimittäin tilanne on se että tänä jouluna en itseasiassa tarvitse mitään tavaraa mutta olen kyllä merkillepannut läheisteni kohdalta muutamia tavaroita joita he tarvitsisivat mutta eivät ole itselleen raaskineet ostaa. Niinpä hankin heille ne mutta kovasti haluaisin itse lahjoilta välttyä mikä ei kuitenkaan taida tapahtua koska kulttuuriin kuuluva vastavuoroisuus ja niinpoispäin :)
Muistan tuon episodin muuttonne ajalta. Et tiedäkään miten paljon myötäelin.
Mahtava postaus ja hieno keskustelu siitä syntyikin.
VastaaPoistaNurkissani on paljon turhaa tavaraa ja aikomus on sitä karsia kyllä. Huomaan alkaneeni tavaran karsimisen pikemminkin niin, että mietin aina kolme kertaa, ostanko jotain. Kaupasta ei yksikään tavara lähde mukaan heti vaan sitten, jos vielä myöhemminkin koen olevani sitä vailla.
Olen keräilijä. En voi ohittaa vanhoja esineitä jos sellaisia tulee vastaan edullisesti, mutta siinäkin olen kehittänyt itseäni. En osta enää sellaista, jota ei voi arjessa käyttää. Siis jos vanha kattila tai pannu on oikeasti käyttökunnossa, se saattaa lähteä mukaan, mutta koristearvoa en enää koe.
Siis pienin askelin, mutta kohti oikeaa suuntaa:)
Minäkin olen keräilijä enkä muuksi muutu :) Onneksi ei taida olla pakkokaan. Kun priorisoi mitä tavaraa sitä ympärilleen haluaa, luulen että huomaa pian että ympärillä on vain mieluisia ja kauniita juttuja sen sijaan että kaapit ja tasot olisivat täynnä krääsää joka ei ole kaunista eikä edes tarpeellista mutta jota pitää silti. Nyt kun vielä oppisi ottamaan kirpparikäynneillekin tuon kunnon pohdinnan mukaan sen suhteen onko se esine oikeasti kaunis tai hyödyllinen vai hankinkö sen vain koska se on halpa ja tavallaan kiva.
Poistaİhana kirjoitus Taika! Mullakin on ongelmia heittaa pois tavaraa, jonka pitaisi jarjen mukaan saada menna mutta joku vahva tunne siirtelee sita taas takaisin laatikon pohjalle...
VastaaPoistaKiitti Petra <3 Ei kaikkea tarvitse pois laittaakaan, kyllä harmittaa jos on hävittänyt jonkin tosi mieluisan muiston. Pitäisi vaan kehittää sitä taitoa raakata pois sellainen turhaksi käynyt johon liittyy vain vähän tunteita.
PoistaIhana ja ajatuksia herättävä postaus Sinulta. Voi kun pystyisin itsekin tuohon, että heittäisin pois kaikki ns.turhat tavarat, mutta en mitenkään voi niitä pois heittää. Olen vähän sellainen, että "laitanpa tuonkin korjuun, jos vaikka vielä johonkin sitä tarvitsisin" ja "jos minä nyt tuon heitän pois, niin kohta sitä kuitenkin tarvitsen". Olen myös jonkinsortin keräilijä. Esim. postikortteja on niin uusia kuin vanhojakin. Lapsuudenaikaiset onnittelu ym:t kortit ovat varastossa. Jos löydän uuden, oikein ihanan kortin, ostan niitä kaksi, että saan niistä toisen pelkästään itselleni. Kaikki lapsuuden kirjat ovat myös tallella. No, niistä kyllä voisin luopua.
VastaaPoistaKaikilla tavaroillani on tunnearvoa ja ne tuovat ihania muistoja mieleeni, enkä haluaisi niistä luopua.
Kitokset Sinulle tästä postauksesta. :)