perjantai 7. marraskuuta 2014

Kun vielä voin, juon teeni kultareunuskupista.


Ensilumi on nyt täälläkin satanut.

Kun sen ulos kurkistaessani huomasin, sain takauman viime talvesta ja mieleni palasi erääseen joulua edeltävään tapahtumaan joka sattui tällä kylällä. Tuo tapahtuma on ohimennen hipaissut ajatuksiani usein mutta tämä uusi lumi toi tuon illan mieleeni jälleen elävämmin.

Tuo tapahtuma jonka kohta kerron, käynnisti mielessäni monenlaisia ristiriitaisia pohdintoja.

Ihmisten elämän kaari, se mitä meille kaikille tapahtuu, näyttäytyi minulle silloin hyvin selkeästi. En pitänyt siitä. En pitänyt näkemästäni enkä pitänyt muutoksesta ja vaikka tuo muutos ei onneksi koskenut tällä kertaa minua. Tajusin että jonain päivänä se tulisi kuitenkin koskemaan. Kuten kaikkia meitä.

Kaikenlainen muutos on muutenkin ollut minulle aina vaikea paikka. Minun puolestani asiat saisivat pysyä siten miten ne ovat. Näen sen niin että me kaikki ponnistelemme saavuttaaksemme asioita, on turhauttavaa että kun tavoitellut jutut on vihdoin saavutettu, muuttuu jälleen jokin ja eteenpäin on siirryttävä, halusipa tai ei.


Vaikka tilalle tulisi sitten jotain muuta, ehkä yhtä mukavaa, en silti pidä siitä että se jo hyväksi havaittu jokin joutuu lähtemään. Minä olen kai sitä koulukuntaa joka haluaisi jäädyttää tilanteen. Kyllä, tahdon pitää juuri nämä perheenjäsenet ympärilläni myös tulevaisuudessa. En tahdo luopua juuri näistä lemmikeistä jotka minulla nyt on. En esimerkiksi keväisin tahtoisi että omenapuut pudottaisivat koskaan kukkansa koska vaikka myöhemmin tulisikin omenoita, niin tahtoisin silti pitää kukista kiinni.

En siis pidä siitä että asiat muuttuvat vaikka tiedän että juuri se on elämää.

Mikään ei ole pysähdyksissä, asiat muuttuvat, kaikki virtaa, pyörä pyörii eteenpäin eikä se milloinkaan pysähdy. Uusia asioita tulee, ne ovat käsissämme hetken ja pian ne jo menevät. Sitten tulee jälleen jotain uutta. Aamu valkenee, saapuu yö, jälleen aurinko nousee.

Luulen että omalta osaltani nostalgia-aiheinen bloginikin perustuu siihen että näin saan jarrutettua ajan pyörää pieneltä osalta. Maailma tahtoisi mennä menojaan ja hylätä vanhan, minä tartun siihen joka jo on ollut ja pidän sitä pinnalla jutuillani vielä hetken. Se on ajan eteenpäinkulkevassa kierrossa juuri ja juuri sallittua ja siitä porsaanreiästä pidän kiinni.

Ajan pyörän armoton kulku, asioiden tuleminen ja meneminen on siis mietityttänyt minua tänä vuonna useammin kuin ennen. Nimittäin viime vuoden puolella eräs naapurimme menehtyi kotonaan.

Hänen puolisonsa heräsi eräänä aamuna ja huomasi että elämänmittainen ystävä vierestä oli yöllä hiljaisesti lähtenyt viimeiselle matkalleen. Lähtijä oli vain hieman päälle keski-ikäinen nainen. Jälkeen jäi mies joka  joka jatkoi hiljaisesti elämäänsä heidän omakotitalossaan, pariskunnalla kun ei ollut lapsia.

Joulun tienoilla ajattelin miestä usein. En tuntenut häntä mitenkään hyvin sillä pari oli viihtynyt omissa oloissaan mutta mietin miltä tuntui elää ensimmäistä joulua yksin ja olin noita mietteitä ajatellessani pahoilla mielin.

Muutamaa viikkoa ennen joulua tämä naapurin leskimies joutui onnettomuuteen.

Hän oli kävellyt ilta-aikaan lähellä asuvan tuttavaperheen luokse. Oli vietetty leppoisa rupatteluilta. Pitää mainita että naapurinmies ja tämä tuttavaperheenmies jakoivat hauskan harrastuksen, he kutoivat molemmat villasukkia. Vaimonsa kuulemma eivät osanneet tehdä sukkien varsia kunnolla joten piti tehdä itse!

Kun ilta oli ohitse keskiyön paikkeilla, hyvin lyhyellä, runsaan sadan metrin kotimatkalla oli tapahtunut jotain. Sairaskohtaus tai liukastuminen. Miehen elämä päättyi öiseen pakkaseen, pilkkopimeälle, hiljaiselle ja jäiselle maantielle. Itse olin tuona hetkenä luultavasti siinä missä nytkin näitä sanoja kirjoittaessani eli vain kahden talon päässä, muutaman hassun metrin päässä facebookissa tai blogimaailmassa.

Olisin voinut auttaa mutta en tiennyt avuntarpeesta.

Tuona yönä, poliisien ja ambulanssien äkillisen öisen ja säikähdyttävän ilmestymisen takia lähdin ulos pakkaseen kun en vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Tulipaloko vai mikä? Mikä oli hätänä ja ei kai vain kenelläkään lähellä asuvalla sukulaisella?

Muistan että oli hyvin kylmä ja hyvin hiljaista, pakkanen naputteli talojen nurkkia.

Maantienpätkällä ei ollut minkäänlaisia katuvaloja ja harpoin lähes pilkkopimeässä naapurin, juuri tämän naapurin talon luokse pohtimaan mistä edessä, joidenkin kymmenien metrien päässä välkkyvät valot johtuivat.

Näin kauempana miten poliisit katselivat jotakin joka oli maassa.

Silloin pysähdyin paikalleni. Tuo hetki jäi voimakkaana mieleeni. Seisoin aivan pimeässä, lumisen metsän hiljaisuudessa kun  puskaradion (puhelimeni) soidessa kuulin mistä oli kyse.

Lyhyen puhelun jälkeen vilkaisin juuri hänen, naapurin taloa jonka eteen olin sattunutkin pysähtymään ja jonka isäntä ei enää palaisi. Se oli siinä, valot pimennettynä mutta vajan liikkeentunnistinvalo temppuili.

Se räpsähti päälle. Sammui. Hetken kuluttua se räpsähti jälleen päälle. Mikään ei kuitenkaan liikkunut pimeässä.

Se tuntui hyvin oudolta.

Oli hiljainen, merkillinen hetki.

Jotain oli tapahtunut ja sen tunsi yöilmassa pakkasen paukkuessa. Oli metsä ympärillä, maantie, talo ja talon temppuilevat valot. Ja siellä edessä, hieman kauempana poliisiautot ja poliisit jotka yhä katselivat jotakin joka oli maassa.

Nyt tietenkin tiesin mikä siellä maassa oli.

Käännyin kotia kohti ja parissa minuutissa olin taas lämmössä ja valossa. Se tuntui väärältä. Minä sain olla elossa ja lämmössä ja valossa ja toinen oli juuri äsken kuollut aivan yksin pimeään pakkaseen hiljaisen metsän keskelle. Vain muutamia kuukausia vaimonsa jälkeen. Vain siihen, aivan lähelle. Ihan yksin.

Minä sentään olen täysin sivullinen ja minusta tuntui tältä. En tuntenut pariskuntaa sen tarkemmin. En ollut heidän ystävänsä, en edes tuttavansa.

Miltä mahtoi tuntua tämän naapurinmiehemme villasukankutojakaverista joka olikin päättänyt lähteä ystävänsä perään pimeään, ja oli löytänyt hänet makaamasta maasta aivan yksin? Sen mukaan mitä olen kuullut, tuntui aika pahalta.

Vuoden kuluessa olen ajatellut tapahtumaa aika usein. Se tuntuu kokonaisuudessaan niin väärälle. Miten surullista että sinä iltana kun mies lähti kotoaan, ei hän koskaan enää voinut palata. Miksi asiat eivät voineetkaan pysyä ennallaan? Miksi vaimon piti kuolla niin odottamatta ja yllättäen, miksi miehen? Yhtä odottamatta ja yllättäen. Miksi niin nuorina molemmat, miksi tuolla tavoin.

Miksi he eivät voi vain edelleen elellä keltaisessa talossaan tuossa noin, tuossa jossa omenapuut jokaisena keväänä niin kauniisti kukkivat?

Talven jälkeen asia nousi keväällä pinnalle sillä niitä omenapuita valokuvattiin ahkerasti. Talo oli menossa myyntiin, kiinteistövälittäjä kumarteli kameransa kanssa puutarhassa, näin oli nähty.

Lopulta huomattiin talon pihassa pakettiautoja, sellaisia joissa lukee "ostamme kuolinpesiä."

Kuulemma naapuriemme arabiat ja pitsiverhot ovat nyt paikalliskirpputorin looseissa, siellä vieraiden ihmisten hypisteltävinä.

Näin päättyi yhden pienoismaailman olemassaolo.

Tällä tavoin ajan eteenpäin menevä pyörä palasteli pienen pariskunnan elämän kappaleiksi. Ensin lähti toinen, sitten toinen. Ei jäänyt lapsia pitämään muistoa elossa, ei kummaltakaan edes sukulaisia. Kahden ihmisen elämänmittaiset muistot ja irtaimisto myytiin sille ketä ne pikemmin osti ja jälkeenjäänyt talo on nyt tyhjä ja odottamassa uutta perhettä.

Ihminen syntyi ja kuoli, pyörä pyörii, aika kiitää, aamu valkenee pimeän jälkeen kunnes taivas taas tummuu.

Kuka enää muistaa heitä, tavallisia, mukavia ihmisiä muutaman kymmenen vuoden päästä? Joku toinen, kenties minun kaltaiseni kauniiden tavaroiden keräilijä ehkä kirpputorikäynnin jälkeen pyörittelee käsissään jotakin rouvan kauneimmista maitokannuista ja miettii mikäköhän senkin tarina on saamatta kuitenkaan vastausta.

Tällaisten asioiden takia minä söin tänään leivoksen ja join teeni hauraimmasta posliinikupistani jota yleensä säästelen. Ja tällaisten asioiden takia olen viimeaikoina tehnyt monia sellaisia asioita joiden tekemistä olen lykännyt "koska teen niitä sitten joskus."

Koska jos en tee niitä tänään, voi olla etten tee niitä koskaan.

Elämä kulkee eteenpäin, aina.

Aika kuluu, hetki joka näyttää niin hiljaiselta kiitää salaa eteenpäin. Ehkä tämä hetkemme on viimeisiä hetkiämme? Ja vaikka tiedän että olen enemmän kuin tämä pelkkä ruumis, tunnen haikeutta. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää mutta ehkä kannattaa elää elämänsä liikoja lykkäämättä. On totta että tämä hetki joka meillä juuri nyt on, on meidän ainoa hetkemme.

Menneisyys on mennyttä ja tulevaa ei vielä ole. On todella vain tämä kaunis syksyinen hetki.

34 kommenttia:

  1. ❤️

    Ainoa rajanaapurimme on vanhainkoti. Kuolema ja liputettujen autojen jonot ovat tulleet tutuiksi. Ja aina minä mietin, että olisiko heistä ollut mukavampaa lähteä jossain muualla? Ehkä se oma sänky oman puolison vieressä on kuitenkin se paikka, jossa kuka tahansa meistä kuolisi mieluiten, nukkuen ilman kipua. Kuin yksin, jo lasten hylkääminä oudossa ja steriililtä haisevan vanhainkodin numeroidussa huoneessa.

    Tiedän monen toivovan, että he kuolisivat saappaat jalassa, ja ennen puolisoaan, mutta minä toivon puolisoni kuolevan ennen minua, koska en kestäisi katsella rajan toiselta puolelta hänen suruaan.

    Ehkä historiassa ja antiikissa on ihaninta juuri se eletty elämä. Ettei kukaan unohtaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet tietenkin ihan oikeassa. Jos minä saisin päättää kuolinpaikkani, olisi se kotona. Mikä voisi olla parempaa. On sääli että moni lähtee tästä maailmasta terveyskeskuksen vuodeosastolta, ehkä vielä aivan yksin. Kiitos kun muistutit asian tästä puolesta. Ehkä parin rouva oli ihan onnekas, jos piti lähteä niin lähtee sitten kotoa. Ja puolisokin pääsi pian perästä.

      Poista
  2. Kaunis ja surullinen tarina. Minusta siitä teki lohdullisen sen, että pariskunta jäi ajatuksiisi noin vahvasti. Sillä tavalla he eivät kokonaan kadonneet maailmastamme.

    Omituista, miten se kuolemattomuuden illuusio ja "sitten joskus"-asenne hiipii niin helposti takaisin elämään tällaisista muistutteluista huolimatta. Toisaalta sitä on tuhoisaa koko ajan murehtia, mutta toisaalta sitä juuttuu sellaiseen mitäänsanomattomuuteen jos ei ikinä ajattele, että välttämättä toista mahdollisuutta joihinkin asioihin ei vain tule.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on tunne kuin minun olisi pitänytkin jäädä miettimään tätä asiaa. Ehkä minulla on vielä opittavaa siinä että koetan tarttua asioihin liikaa. Tämän parin tarinan kyllä tulen aina muistamaan.

      Ehkä ei kannata stressata sitä että pitäisi joka päivä elää maksimitehoilla "koska voi olla viimeinen kerta ikinä!" mutta siten tosiaan että ei jättäisi pitkässä juoksussa liikaa tekemättä tai lykkäisi jotain ikuisuuksia.

      Poista
  3. Laitoin tämän jutun kirjanmerkkeihini muistutukseksi siitä, että pitää elää juuri nyt ja nauttia juuri tästä hetkestä. On nimittäin valitettava tosiasia, että omat ajatukseni harhailevat niin usein menneessä tai tulevassa, että nykyhetkelle ei jää ajatuksissani lainkaan sijaa. Mutta siltikin - vaikka eläisin joka ikinen minuutti ja sekunti tässä hetkessä - en saa pysäytettyä ajan pyörää ja estettyä muutosta (myös minä haluaisin kaiken pysyvän ikuisesti ennallaan ja säilyttää elämäni sellaisena kuin se on vaikkapa juuri tällä hetkellä). Siitä herääkin kysymys, että mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, missä hetkessä sitä elää, kun lopputulos on kuitenkin aina sama. Muutos. Luopuminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen paljon miettinyt tuota "mitä väliä millään on"-kysymystä.

      Oman elämänkatsomukseni mukaan elämä maailmankaikkeudessa toimii jatkuvan kierrätyksen perusteella. Mikään ei voi pysähtyä koska eteenpäin meno on elämän kaikkein perusteellisin sisältö. Silti pidän tätä elämänkatsomustani oman pienen elämäni kannalta joskus lohduttomana. Haluaisin että elämä joskus vaikka pysähtyisi.

      Minua huolestuttaa myös miten helposti ihmiset hylkäävät kaiken vanhan, vanhat muistot, tavat, perinteet... Koska ajattelen sen niin että jos menneellä ei ole väliä niin eihän silloin tulevaisuudellakaan tai nykyisyydellä ole sillä niistä molemmista tulee hyvin pian menneisyyttä. Jolla taas ei ole merkitystä. On tämä elämä merkillinen paikka.

      Poista
  4. Maanantaina aamulla istuin sängyn laidalla ja silittelin ihmistä, joka hiipui pois, ehti kaiketi vielä ymmärtää, että saavuin siihen istumaan ja omalta osaltani saattamaan pois tästä maailmasta. En olisi voinut kuvitella, että saatan istua ja katsoa, kuinka elämä pakenee pois rakkaasta ihmisestä, mutta ihmeellistä kyllä, se oli surullisuuden lisäksi jotenkin jopa rauhoittavaa, ymmärrettävää, lohduttavaa...
    Näiden muutamien päivien aikana on ehtinyt miettiä monenlaista, kuten vaikkapa sitä hetkessä, kuluvassa päivässä elämistä. Sen kun oppisi. Oppisi ymmärtämään tämän hetken ainutlaatuisuuden.
    Taitaa olla aika paljon toivottu, ja vaikea oppia. Pitäisi oppia se, että menneitä saa muistella ja haaveilla tulevasta, mutta elää pitää nyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis tapa lähteä on siten kun rakastava ihminen on vieressä. Se luo turvan jonka varmasti lähtevä tuntee ja aistii. Itse uskon tosin että ei meistä kukaan täältä yksin lähdekään vaikka ketään ihmistä ei olisikaan vieressä mutta myös meille itsellemme on tärkeää olla mukana hyvästelemässä.

      Kuolemakin voi olla kaunis siinä missä syntymä, se on uuden vaiheen alku.



      Poista
  5. Olipas kaunis kirjoitus.

    Minua itseani muutos ei haittaa, oikeastaan nautin siita. En nae sita ainoastaan luopumisena, aina tulee saman verran jotakin muuta tilalle. Ennen kaikkea muutos on minulle virkistavaa ja tykkaan yllatyksista muutenkin. Ja jotkut asiat pysyvat lisaksi kylla mukana, vaikka ei edes haluaisi :) Tykkaan myos fiilistella nykyhetkea ja arvostan sita juuri siksi, koska ei koskaan tieda mita seuraavassa hetkessa tapahtuu.

    Elama on hirmuisen haurasta ja mielenkiintoista. Kirjoituksesi sai minut miettimaan myos sita, kuinka ehka naapuripariskunnallasi saattoi olla moniakin ystavia, jotka heidat muistavat vuosien varrelta. Yhteisia muistoja, lahjoja, hetkia jne. Eivat he ehka olekaan unohduksissa, vaan koskettivat monenkin elamaa laheisesti? Ja ehka mies halusikin pois yksinaan elamasta vaimon kuoleman jalkeen? Ulkopuolelta voi vain kuvitella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asenteesi on ihailtava, juuri sellainen jollaisen itse haluaisin kovasti omaksua. Valitettavasti luulen että nämä ovat niin perusluonnekysymyksiä että sitä ei varmaan voi muuttaa. Mutta siis ihan tosissaan tuo asenne jolla syleillään uutta, on se terveempi tapa näistä kahdesta ja varmasti helpottaa myös elämää monella tavalla. Näen sen kaikki hyvät puolet! Vaihtaisin jos voisin :)

      Tuokin on totta mitä sanot. Emme pääse toisten ihmisten päiden sisään, emme voi tietää mitä he ajattelivat tai ajattelevat. Varsinkin suomalaisessa kulttuurissa tunteista ja ajatuksista vaikeneminen on normi. Paljon jää pinnan alle.

      Poista
    2. Juu, olen samaa mielta tuosta luonnehommasta, mutta molemmissa on varmasti ne hyvat ja huonot puolet :) Muutosinnokkaan on toisinaan hankala olla karsivallinen ja joskus asioiden 'hidas' muuttuminen voi tuntua jopa oikeasti ahdistavalta! Jotain balanssia kohti kai taytyisi yrittaa...

      Poista
    3. Tasapainon löytäminen olisi kyllä hyvä. Minä taas olen niin hyvä suunnittelemaan ja odottelemaan suunnitelmien toteutumista että se odottelu on minusta lähes mukavampaa kuin se itse odotettu asia! ;)

      Poista
  6. Koskettavia mietteitä, kauniisti kirjoitettu. Tunnistan itsessäni tuon halun tarttua kiinni menneeseen, menneet ihmiset ja asiat ovat vielä olemassa niin kauan kuin minä heitä ja niitä ajattelen. Kiitos muuten että pidät tätä blogia, olen sen vasta hiljakkoin löytänyt sen ja nauttinut löytöretkistä lapsuusmuistoihin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. On mukava löytää ajatuskaima joka pohtii asioista samalla tavalla. Toivottavasti viihdyt täällä tulevaisuudessakin.

      Poista
  7. Kaunis kirjoitus. Olen usein yllättänyt itseni pohtimassa ihan samoja asioita, mutta sinä osasit ne kirjoittaa ilmoille oikein koskettavasti. Siis eletään tässä hetkessä.
    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
  8. Pysäyttävä tarina. Viime aikoina on puhuttu tiedotusvälineissä paljon yksinäisyydestä. Minua jotenkin kosketti tuon miehen yksinäinen elämä vaimon kuoleman jälkeen. Oliko siinä jokin alitajuinen toive päästä vaimon luo, vai pelkkä sattumako hänet vei noin pian vaimon jälkeen. Mutta joka tapauksessa tarina laittaa miettimään joka hetkessä elämistä, ettei lykkää asioita sitten kun.
    Taidanpa laittaa kaakaota ja juoda sen ohutreunaisesta kukkakupista, ja miettiä tätä tarinaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä uskomatonta miten sinänsä terve, vain keski-ikäinen pari lähti tästä maailmasta noin lyhyen aikavälin aikana ja molemmat vielä odottamattomasti. Maailma toimii merkillisesti. Kuka tietää, ehkä tällä oli jokin tarkoitus.

      Kiitos kaakaomuistutuksesta, siinäpä on muuten elämän yksi pieni nautinto jota juon liian harvoin. Mutta tänään on sellainen päivä että sitä kupillisen teen.

      Poista
  9. Kylläpä osaat kirjoittaa hienosti! Kiitos paljon tästä tarinasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tämä tarina puhui puolestaan, minun piti vain se muistiinmerkitä. Kiitos kommentistasi Sanna.

      Poista
  10. Kaunis tarina siitä miten tärkeää on kunnioittaa nykyhetkeä läsnäolollaan :-)

    Muuten minulle jäi tuosta mieleen vilkkumaan se tyhjän vajan liikkeentunnistin. Tottahan toki vainaja jatkaa matkaansa kotia kohti kuten ennenkin - kunnes tajuaa että hei, mihin mun ruumis jäi. Anoppini tiesi pitkään sairaalassa olleen appeni kuoleman hetken, vaikka oli itse kotona ja vaikka kuolemasta ilmoitettiin vasta myöhemmin, sillä suihkussa ollessaan hän tunsi jonkun tulleen kotiin ja oli kuulevinaan tuon jonkun asettuvan sohvalle. Aivan niin kuin mies toimi eläessään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Olen aika varma että isäntä se vajansa edessä käveli ja ehkä koetti saada huomioni.

      Turhauttavaa on täytynyt olla jos poliisit katselevat sitä maassa olevaa kroppakasaa kun itse on mitä parhaimmin elossa ja kukaan ei vain näe eikä kiinnitä huomiota. Toivottavasti rouvansa tuli sitten naapurin hakemaan.

      Näitä kokemuksia jossa menehtynyt tulee käymään kotonaan on tosi monilla. Mukavaa kun kerroit tuon suvussanne tapahtuneen jutun.

      Poista
  11. Kiitos Taika kirjoituksestasi! Koskettava ja kaunis tarina. Edelliseen kommenttiin viitaten, minäkin olen kuullut tarinoita siitä että puoliso tietää koska toinen on poistunut. Vanha rouva naapuristamme kertoi, että neljältä yöllä joku kosketti häntä. Hänelle tuli vahva tunne, että hänen miehensä tuli hyvästelemään. Aamulla hänelle soitettiin sairaalasta, mies oli kuollut juuri sillä hetkelllä. En voi uskoa, että kaikki loppuu kun kuolemme. Jonnekin me menemme ja ehkä palaammekin toisessa muodossa.

    Kiitos kun jaoit tämän tarinan, näin naapurisi elävät edelleen ainakin lukijoittesi mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taas yksi tarina siitä kun läheinen tulee vielä hyvästelemään. Näitä on mukava lukea. Kumpa ihmiset uskaltaisivat vain puhua enemmän kokemuksistaan, ne kun ovat ihan tosia. Minun luokseni on eräs rakkain lemmikkini tullut vielä viimeiselle vierailulleen, tämä tapahtui kun olin ihan hereillä ja valveilla. Mutta se on toinen juttu. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  12. Voi miten koskettavasti kerroit tuon tarinan, -siis tositarinan. Olen paljolti samanlainen kuin Sinä, eli en soisi minkään muuttuvan, vaan haluaisin kaiken pysyvän ennallaan. Kaikki uusi tuo minulle tuskaa. Tämä kai kuuluu kauriin luonteenpiirteeseen.
    Täällä oli paljon hyviä kertomuksia siitä, kunka poismennyt henkilö palaa takaisin. Uskon näihin, sillä itsellänikin on kokemuksia tuollaisesta. Hoitelin mieheni äitiä siksi, kunnes hän joutui sairaalahoitoon, jossa hän sitten menehtyi. Jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen istuin kotona sohvalla kutomassa. Vieressäni nukkui koira. Toinen koira nukkui lattialla umpiunessa. Oli hiljaista. Yhtäkkiä kuulin huoneen toiselta laidalta, kun tuolia siirrettiin. Molemmat koirat säntäsivät kuin ammuttuna haistelemaan sitä kohtaa, mistä ääni kuului. Ketään muuta ei asunnossa ollut sillä hetkellä. Uskon, että mieheni äiti kävi jättämässä hyvästit.
    Toinen outo asia tapahtui kauan sitten. Isäni oli saanut toispuoleisen halvauksen. Hän toipui siitä, mutta hänet vietiin sairaalaan tutkimuksiin. Seuraavana päivänä siskoni koitti soittaa sairaalaan. Hän ei päässyt sinne, koska puhelin soitteli vain omia aikojaan plim plim plim-soittoa. Ei auttanut, vaikka laski luurin paikalleen. Jonkin ajan kuluttua siskoni koitti uudelleen ja kyseli isän vointia. Isä oli kuollut. Siskoni lisäksi kotonani oli äitini ja siskoni anoppi, että tämä asia ei ollut keksittyä, kun kaikki kolme sen kuulivat.

    Mutta kiitos Sinulle tästä koskettavasta jutusta. Itse käyn vasta ensimmäistä kertaa sivuillasi, mutta en varmaan viimeistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentistasi ja jälleen kertomuksista joissa lähtenyt käy tervehtimässä. Jos aihepiiri muuten kiinnostaa, kannattaa lainata sellainen kirja kuin koskettava kokemus. Se on aivan täynnä tämänkaltaisia tapauksia. Hyvää jatkoa sinulle Mesis.

      Poista
    2. Todellakin tämä aihepiiri kiinnostaa. Kiitos vinkistä. Pitää varmaan poiketa kirjastossa. Minulla on vielä toinenkin ihmeellinen kokemus, joka koskettaa koiraa. Meillä oli iäkäs saksanpaimenkoira, joka jo jonkin aikaa oli kärsinyt jalkavaivoista (takajalat). Sitä käytettiin kyllä eläinlääkärissä, mutta apua ei vaivaan saatu. Kerran sitten se koitti nousta lattialta ylös, mutta ei päässyt. Koitin kaikin tavoin auttaa, mutta jalat eivät pitäneet. Minun oli pakko soittaa eläinlääkärille ja pyytää häntä tulemaan meille tekemään se viimeinen ratkaisu. Hän ei ehtinyt ennen kuin muutaman tunnin päästä. Koitin rauhoittaa itseäni soittamalla uruilla. Kappaletta en muista, mutta se oli joku surumielinen kappale. Poskia kuumotti jännitys ja minun oli niin paha olla kuin vain ihmisen voi olla. Lääkäri sitten tuli ja kaikki kävi rauhallisesti ja hyvin. Seuraavana päivänä istuin taas urkujen ääreen ja soitin samaa kappaletta kuin lääkäriä odottaessa. Yhtäkkiä uruissa meni täydet volyymit päälle. Oikein säpsähdin, sillä koskaan ennen ei tuota ollut sattunut, -eikä kyllä sen jälkeenkään. Uskon, että koira kävi jättämässä jäähyväiset. Siihen ääninappulaan en koskenut, enkä olisi voinutkaan siinä soittaessa.
      Tämän kokemuksen halusin vielä kertoa.

      Poista
    3. ❤️ Kiitos myös tästä kertomuksesta. Nyt entistä lämpimämmin suosittelen sinulle tuota kirjaa. Kyse on siis tästä: http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9513159167

      Eläintenkin jättämistä hyvästelyistä on muutama kirja, kenties joskus kirjoitan niistä omat juttunsa.

      Poista
    4. Tein tänään tilauksen ja odotan mielenkiinnolla lukuhetkeä :). Kiitos vielä vinkistä. Uskon, että pidän kirjasta.

      Poista
    5. Kirja melkein luettu ja osoittautui tosi mielenkiintoiseksi ja mukaansatempaavaksi. Olen kuitenkin lukenut sitä pikku erissä ja mietiskellyt välillä.

      Poista
  13. Niin kaunis kirjoitus,kiitos siitä.Pysähdyin tämän äärelle muistelemaan isääni,joka lähti pilvenreunalle jo 14 vuotta sitten.Olimme kaikki läheiset saattamassa häntä ja sain pitää häntä kädestä kiinni viimeiseen henkäykseen saakka.Olen niin kiitollinen siitä.Hetki oli rauhallinen ja kaunis,en edes itkenyt silloin.Kävelimme sen jälkeen äitini kanssa pitkin käytävää ja hän näki kirkkaan valopallon leijailevan hiljaa ylhäältä ja laskeutuvan meidän väliimme jalkojen juurelle.Hautajaisten jälkeisenä yönä,kun veljeni valvoi (hän oli yötä lapsuudenkodissamme)adagio(joka soitettiin hautajaisissa)alkoi soida itsekseen soittimesta,levy oli kylläkin sisällä.Nämä merkit ovat lohtuna meille,jotka vielä tänne jäämme,tietona siitä,että kuolemaa ei ole
    Lämpimiä ajatuksia sinne,valoa ja rohkeutta elää tässä hetkessä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kauniita kokemuksia! Kiitos Kiisu kun kerroit ne. Miten lohduttavaa onkaan saada tällaisia viimeisiä muistamisia. Kuolemaa ei todella ole, on vain aina uusia alkuja. Kaikkea hyvää sinne sinulle.

      Poista

Ilahdun kommentistasi ❤️