Kun vielä voin, juon teeni kultareunuskupista.

Ensilumi on nyt täälläkin satanut.

Kun sen ulos kurkistaessani huomasin, sain takauman viime talvesta ja mieleni palasi erääseen joulua edeltävään tapahtumaan joka sattui tällä kylällä. Tuo tapahtuma on ohimennen hipaissut ajatuksiani usein mutta tämä uusi lumi toi tuon illan mieleeni jälleen elävämmin.

Tuo tapahtuma jonka kohta kerron, käynnisti mielessäni monenlaisia ristiriitaisia pohdintoja.

Ihmisten elämän kaari, se mitä meille kaikille tapahtuu, näyttäytyi minulle silloin hyvin selkeästi. En pitänyt siitä. En pitänyt näkemästäni enkä pitänyt muutoksesta ja vaikka tuo muutos ei onneksi koskenut tällä kertaa minua. Tajusin että jonain päivänä se tulisi kuitenkin koskemaan. Kuten kaikkia meitä.

Kaikenlainen muutos on muutenkin ollut minulle aina vaikea paikka. Minun puolestani asiat saisivat pysyä siten miten ne ovat. Näen sen niin että me kaikki ponnistelemme saavuttaaksemme asioita, on turhauttavaa että kun tavoitellut jutut on vihdoin saavutettu, muuttuu jälleen jokin ja eteenpäin on siirryttävä, halusipa tai ei.

Vaikka tilalle tulisi sitten jotain muuta, ehkä yhtä mukavaa, en silti pidä siitä että se jo hyväksi havaittu jokin joutuu lähtemään. Minä olen kai sitä koulukuntaa joka haluaisi jäädyttää tilanteen. Kyllä, tahdon pitää juuri nämä perheenjäsenet ympärilläni myös tulevaisuudessa. En tahdo luopua juuri näistä lemmikeistä jotka minulla nyt on. En esimerkiksi keväisin tahtoisi että omenapuut pudottaisivat koskaan kukkansa koska vaikka myöhemmin tulisikin omenoita, niin tahtoisin silti pitää kukista kiinni.

En siis pidä siitä että asiat muuttuvat vaikka tiedän että juuri se on elämää.

Mikään ei ole pysähdyksissä, asiat muuttuvat, kaikki virtaa, pyörä pyörii eteenpäin eikä se milloinkaan pysähdy. Uusia asioita tulee, ne ovat käsissämme hetken ja pian ne jo menevät. Sitten tulee jälleen jotain uutta. Aamu valkenee, saapuu yö, jälleen aurinko nousee.

Luulen että omalta osaltani nostalgia-aiheinen bloginikin perustuu siihen että näin saan jarrutettua ajan pyörää pieneltä osalta. Maailma tahtoisi mennä menojaan ja hylätä vanhan, minä tartun siihen joka jo on ollut ja pidän sitä pinnalla jutuillani vielä hetken. Se on ajan eteenpäinkulkevassa kierrossa juuri ja juuri sallittua ja siitä porsaanreiästä pidän kiinni.

Ajan pyörän armoton kulku, asioiden tuleminen ja meneminen on siis mietityttänyt minua tänä vuonna useammin kuin ennen. Nimittäin viime vuoden puolella eräs naapurimme menehtyi kotonaan.

Hänen puolisonsa heräsi eräänä aamuna ja huomasi että elämänmittainen ystävä vierestä oli yöllä hiljaisesti lähtenyt viimeiselle matkalleen. Lähtijä oli vain hieman päälle keski-ikäinen nainen. Jälkeen jäi mies joka  joka jatkoi hiljaisesti elämäänsä heidän omakotitalossaan, pariskunnalla kun ei ollut lapsia.

Joulun tienoilla ajattelin miestä usein. En tuntenut häntä mitenkään hyvin sillä pari oli viihtynyt omissa oloissaan mutta mietin miltä tuntui elää ensimmäistä joulua yksin ja olin noita mietteitä ajatellessani pahoilla mielin.

Muutamaa viikkoa ennen joulua tämä naapurin leskimies joutui onnettomuuteen.

Hän oli kävellyt ilta-aikaan lähellä asuvan tuttavaperheen luokse. Oli vietetty leppoisa rupatteluilta. Pitää mainita että naapurinmies ja tämä tuttavaperheenmies jakoivat hauskan harrastuksen, he kutoivat molemmat villasukkia. Vaimonsa kuulemma eivät osanneet tehdä sukkien varsia kunnolla joten piti tehdä itse!

Kun ilta oli ohitse keskiyön paikkeilla, hyvin lyhyellä, runsaan sadan metrin kotimatkalla oli tapahtunut jotain. Sairaskohtaus tai liukastuminen. Miehen elämä päättyi öiseen pakkaseen, pilkkopimeälle, hiljaiselle ja jäiselle maantielle. Itse olin tuona hetkenä luultavasti siinä missä nytkin näitä sanoja kirjoittaessani eli vain kahden talon päässä, muutaman hassun metrin päässä facebookissa tai blogimaailmassa.

Olisin voinut auttaa mutta en tiennyt avuntarpeesta.

Tuona yönä, poliisien ja ambulanssien äkillisen öisen ja säikähdyttävän ilmestymisen takia lähdin ulos pakkaseen kun en vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Tulipaloko vai mikä? Mikä oli hätänä ja ei kai vain kenelläkään lähellä asuvalla sukulaisella?

Muistan että oli hyvin kylmä ja hyvin hiljaista, pakkanen naputteli talojen nurkkia.

Maantienpätkällä ei ollut minkäänlaisia katuvaloja ja harpoin lähes pilkkopimeässä naapurin, juuri tämän naapurin talon luokse pohtimaan mistä edessä, joidenkin kymmenien metrien päässä välkkyvät valot johtuivat.

Näin kauempana miten poliisit katselivat jotakin joka oli maassa.

Silloin pysähdyin paikalleni. Tuo hetki jäi voimakkaana mieleeni. Seisoin aivan pimeässä, lumisen metsän hiljaisuudessa kun  puskaradion (puhelimeni) soidessa kuulin mistä oli kyse.

Lyhyen puhelun jälkeen vilkaisin juuri hänen, naapurin taloa jonka eteen olin sattunutkin pysähtymään ja jonka isäntä ei enää palaisi. Se oli siinä, valot pimennettynä mutta vajan liikkeentunnistinvalo temppuili.

Se räpsähti päälle. Sammui. Hetken kuluttua se räpsähti jälleen päälle. Mikään ei kuitenkaan liikkunut pimeässä.

Se tuntui hyvin oudolta.

Oli hiljainen, merkillinen hetki.

Jotain oli tapahtunut ja sen tunsi yöilmassa pakkasen paukkuessa. Oli metsä ympärillä, maantie, talo ja talon temppuilevat valot. Ja siellä edessä, hieman kauempana poliisiautot ja poliisit jotka yhä katselivat jotakin joka oli maassa.

Nyt tietenkin tiesin mikä siellä maassa oli.

Käännyin kotia kohti ja parissa minuutissa olin taas lämmössä ja valossa. Se tuntui väärältä. Minä sain olla elossa ja lämmössä ja valossa ja toinen oli juuri äsken kuollut aivan yksin pimeään pakkaseen hiljaisen metsän keskelle. Vain muutamia kuukausia vaimonsa jälkeen. Vain siihen, aivan lähelle. Ihan yksin.

Minä sentään olen täysin sivullinen ja minusta tuntui tältä. En tuntenut pariskuntaa sen tarkemmin. En ollut heidän ystävänsä, en edes tuttavansa.

Miltä mahtoi tuntua tämän naapurinmiehemme villasukankutojakaverista joka olikin päättänyt lähteä ystävänsä perään pimeään, ja oli löytänyt hänet makaamasta maasta aivan yksin? Sen mukaan mitä olen kuullut, tuntui aika pahalta.

Vuoden kuluessa olen ajatellut tapahtumaa aika usein. Se tuntuu kokonaisuudessaan niin väärälle. Miten surullista että sinä iltana kun mies lähti kotoaan, ei hän koskaan enää voinut palata. Miksi asiat eivät voineetkaan pysyä ennallaan? Miksi vaimon piti kuolla niin odottamatta ja yllättäen, miksi miehen? Yhtä odottamatta ja yllättäen. Miksi niin nuorina molemmat, miksi tuolla tavoin.

Miksi he eivät voi vain edelleen elellä keltaisessa talossaan tuossa noin, tuossa jossa omenapuut jokaisena keväänä niin kauniisti kukkivat?

Talven jälkeen asia nousi keväällä pinnalle sillä niitä omenapuita valokuvattiin ahkerasti. Talo oli menossa myyntiin, kiinteistövälittäjä kumarteli kameransa kanssa puutarhassa, näin oli nähty.

Lopulta huomattiin talon pihassa pakettiautoja, sellaisia joissa lukee "ostamme kuolinpesiä."

Kuulemma naapuriemme arabiat ja pitsiverhot ovat nyt paikalliskirpputorin looseissa, siellä vieraiden ihmisten hypisteltävinä.

Näin päättyi yhden pienoismaailman olemassaolo.

Tällä tavoin ajan eteenpäin menevä pyörä palasteli pienen pariskunnan elämän kappaleiksi. Ensin lähti toinen, sitten toinen. Ei jäänyt lapsia pitämään muistoa elossa, ei kummaltakaan edes sukulaisia. Kahden ihmisen elämänmittaiset muistot ja irtaimisto myytiin sille ketä ne pikemmin osti ja jälkeenjäänyt talo on nyt tyhjä ja odottamassa uutta perhettä.

Ihminen syntyi ja kuoli, pyörä pyörii, aika kiitää, aamu valkenee pimeän jälkeen kunnes taivas taas tummuu.

Kuka enää muistaa heitä, tavallisia, mukavia ihmisiä muutaman kymmenen vuoden päästä? Joku toinen, kenties minun kaltaiseni kauniiden tavaroiden keräilijä ehkä kirpputorikäynnin jälkeen pyörittelee käsissään jotakin rouvan kauneimmista maitokannuista ja miettii mikäköhän senkin tarina on saamatta kuitenkaan vastausta.

Tällaisten asioiden takia minä söin tänään leivoksen ja join teeni hauraimmasta posliinikupistani jota yleensä säästelen. Ja tällaisten asioiden takia olen viimeaikoina tehnyt monia sellaisia asioita joiden tekemistä olen lykännyt "koska teen niitä sitten joskus."

Koska jos en tee niitä tänään, voi olla etten tee niitä koskaan.

Elämä kulkee eteenpäin, aina.

Aika kuluu, hetki joka näyttää niin hiljaiselta kiitää salaa eteenpäin. Ehkä tämä hetkemme on viimeisiä hetkiämme? Ja vaikka tiedän että olen enemmän kuin tämä pelkkä ruumis, tunnen haikeutta. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää mutta ehkä kannattaa elää elämänsä liikoja lykkäämättä. On totta että tämä hetki joka meillä juuri nyt on, on meidän ainoa hetkemme.

Menneisyys on mennyttä ja tulevaa ei vielä ole. On todella vain tämä kaunis syksyinen hetki.