Tänään on halloween.
Viikonloppuna on pyhäinpäivä.
Eli oikea vuodenaika tälle blogipostaukselle.
Aloitetaan 1800-luvusta.
Tuolloin
vuosisadan puolivaiheilla valokuvaus oli uusi ja ihmeellinen juttu.
Oli totuttu että muistot ovat vain kunkin henkilön muistissa, ja vain siellä.
Hyvin, hyvin harvalla oli varaa maalauttaa minkäänlaista muotokuvaa ja kun joku kuoli, tarkoitti se
sitä että hänen kasvonsa häipyivät ennenpitkään kokonaan unhoon.Valokuvaus muutti kaiken tämän.
Oli totuttu että muistot ovat vain kunkin henkilön muistissa, ja vain siellä.
Hyvin, hyvin harvalla oli varaa maalauttaa minkäänlaista muotokuvaa ja kun joku kuoli, tarkoitti se
sitä että hänen kasvonsa häipyivät ennenpitkään kokonaan unhoon.Valokuvaus muutti kaiken tämän.
Viktoriaanisen ajan kaunis suruasu.
Sata,
parisataa vuotta sitten kuolema oli heikon terveydenhoidon
tason takia alituinen ystävä ja kanssakulkija. Sitä ei tervehditty
ilolla mutta se hyväksyttiin osaksi elämää.
tason takia alituinen ystävä ja kanssakulkija. Sitä ei tervehditty
ilolla mutta se hyväksyttiin osaksi elämää.
Kun
valokuvaus yleistyi, yleistyi myös menehtyneiden
perheenjäsenten valokuvaus, asettelu vihoviimeisiin
poseerauskuviin jotka asetettiin hellitysti perhealbumiin.
perheenjäsenten valokuvaus, asettelu vihoviimeisiin
poseerauskuviin jotka asetettiin hellitysti perhealbumiin.
Kuvia menehtyneistä katseltiin usein perheen kesken eikä niitä piiloteltu vierailtakaan.
Valokuvaus katsottiin erinomaiseksi mahdollisuudeksi saada
viimeisiä muistoja perheenjäsenistä ja ystävistä.
Kuvia lahjoitettiin hautajaisvieraille kuin kiitoskortteja.
Suortuvia menehtyneen hiuksista saatettiin myös leikata medaljonkeihin
sekä sormuksiin, kellonperiin ja rintakoruihin joita käyttivät niin miehet
kuin naiset sekä lapset.
Nykyään aikansa suurta teollisuudenhaaraa
pidettäisiin kaiketi makaaberina ja epähygieenisenä.
Valokuvaus katsottiin erinomaiseksi mahdollisuudeksi saada
viimeisiä muistoja perheenjäsenistä ja ystävistä.
Kuvia lahjoitettiin hautajaisvieraille kuin kiitoskortteja.
Suortuvia menehtyneen hiuksista saatettiin myös leikata medaljonkeihin
sekä sormuksiin, kellonperiin ja rintakoruihin joita käyttivät niin miehet
kuin naiset sekä lapset.
Nykyään aikansa suurta teollisuudenhaaraa
pidettäisiin kaiketi makaaberina ja epähygieenisenä.
Tämä on valmistettu hiuksista.
Seuraavassa
muutamia post mortem-valokuvia
jotka ovat säilyneet museoissa ja yksityiskotien valokuvakansioissa,
olivathan ne aikoinaan todella yleisiä.
Tämänkaltaisia post mortem-kuvia oli tapana ottaa myös suomessa vielä 30-50-luvuilla.
jotka ovat säilyneet museoissa ja yksityiskotien valokuvakansioissa,
olivathan ne aikoinaan todella yleisiä.
Tämänkaltaisia post mortem-kuvia oli tapana ottaa myös suomessa vielä 30-50-luvuilla.
Lapset eivät pelkää. Miksi menehtyneestä sisaruksesta olisikaan tullut mörkö nyt?
Nuorimies parhaisiinsa puettuna. Taustalla päällekkäisvalotus.
Näin niitä valokuvia otettiin.
Pikkulapset kuvattiin usein nukkejensa kanssa.
Tämän kuvan tarina kertoo:
Välittömästi kuvan tytön viimeisen henkäyksen jälkeen
kutsuttiin valokuvaaja paikalle liikkeestä jotta kuva olisi mahdollisemman "tuore."
Kuvaajaa odoteltaessa kiharrettiin nopsaan tytön hiukset...
Surunkin keskellä käytännöllisyyttä.
Eihän viimeinen potretti voi olla huolittelematon sillä sen tulisi
moni näkemään ja siitä moni saamaan kopion.
Viimeinen kuva kaverin kanssa.
Tämä kuvahan on valtavan kaunis.
Niin tyylikäs äiti valkeine hansikkaineen.
Niin tyylikäs äiti valkeine hansikkaineen.
Post mortem-kuvia otettiin luonnollisesti myös rakkaista lemmikeistä.
Tämä hautakivi kertoo tarinan:
" A poisoned plant among the rest,
In nature's order stood;
I ate and was distressed, It poisoned my blood.
So sudden was the stroke,
By which I was snatched away,
That in one hour,
That in one hour,
life's thread was broke,
And I was mouldered to the clay."
Vaikka kuvat ei sinänsä järkyttäneet niin kyllä tuntui vähän pahalta nuo kuvat missä oli lapsia. Varsinkin ne vauvat. Johtunee ehkä siitä kun itsellä on tuollainen 9 kk ikäinen. Kaunis kuva kyllä tuo missä vauva makaa kyljellään.
VastaaPoistaHei Taika-tyttönen...ilahduttavan rohkea aihe ja niin totta. Kuolemahan on yhtä luonnollinen asia kuin sytymä, miksi sitä ei voitaisi juhlia hieman iloisemmissa merkeissä? Itse toivoisin hautajaisissani soitettavan hilpeää musiikkia, kirjoittasin pirullisen jäähyväispuheen jossa vielä kaivelin tikulla silmään viimeisen kerran...hahaa mitä mahdollisuuksia vielä pitää hauskaa rakkaidensa kanssa ;) ja ehdottomasti tukka kiharalle päälle jotain punaista ja arkun kansi sepposen selällään ;)
VastaaPoistaTotta! Itsekin olen usein miettinyt kulttuurimme suhtautumista kuolemaan. Monissa hautajaisissa olen miettinyt mielessäni, että tämä ihminen olisi ehkä halunnut, että saatto viimeiselle matkalle tehtäisiin hieman eri tavalla. Kirkko on todella jäykkä hyväksymään poikkeamia siunaustilaisuudessa, mutta muistotilaisuuteen tietenkin voi vaikuttaa. Vanhempani vierailivat Balilla vuosi sitten ja siellä kuolemaan suhtaudutaan hyvin eri tavalla. Kuolema on siellä luonnollinen osa elämää ja henkien palvonta on jokapäiväinen rituaali. Siellä kuolemaa ei demonisoida, niin kuin meillä. Ja Kreikassa ollessani ihastelin kauniita hautakiviä, joihin oli painatettu vainajien valokuvia. Meillä haudoilla käydään hiljentymässä, mutta joissain maissa haudoille tehdään eväsretkiä suvun voimin. Minä haluaisin, että hautajaisissani juhlittaisiin ja muisteltaisiin ennemmin minun elettyä elämää, kuin surettaisiin minun poismenoa!
VastaaPoistaMistä keksitkin aina näitä erikoisia ja mielenkiintoisia postausaiheita!
VastaaPoistaItselleni kuolema on ollut joskus hyvinkin vaikea aihe, ja siinä suhteessa minulle sopii suomalainen vaikenemis- ja piilottelukulttuuri ihan hyvin. Siinä mielessä en oikein ymmärrä, miksi kuolemasta pitäisi oikein muistuttamalla muistuttaa, kun aihe on niin vaikea muutenkin. Minusta tuntuu miellyttävämmältä muistella kuolleen ihmisen elämää eikä hänen kuolemaansa. Mutta kuten sanoit, ruumiitahan (tai niiden osia) siellä lihatiskissäkin on, että siinä mielessä todellakin aika ristiriitaista ajatella näin, kun itsekin olen lihansyöjä. Ehkä eläimen elämä ei ole ihmisten mielissä samalla tavalla arvokas ja ainutlaatuinen asia kuin ihmisen elämä.
Toisaalta Intia on opettanut tässäkin asiassa, ja kuolemaan on ollut pakko ruveta suhtautumaan luonnollisemmin, kun se on täällä ihan eri tavalla läsnä kuin Suomessa. Taannoisella automatkalla näin tiellä ainakin kymmenen kuollutta koiraa, ja mies näki tien varressa yhden palasiksi menneen ihmisruumiinkin. Minä en onneksi kerennyt sitä ruumista näkemään, kun näin vain ambulanssin ja ihmismassan siinä ympärillä. Kuolemaan suhtaudutaankin täällä ihan eri tavoin kuin Suomessa, yhtä luonnollisena asiana kuin elämäkin, ja ehkä siitä asenteesta on tarttunut jotain mukaan itsellenikin.
Minussa on varmaan jotain hirveän pahasti vialla, kun minua suretti eniten tuo kuolleen koiran kuva, ihmiset eivät niinkään.
Piparminttu-Pipsa: kuolemahan helposti koskettaa jos sillä on jokin, vaikka kaukainenkin linkki omaan elämään joten ymmärrän kyllä. Ja on riipaisevaa että kenties jos nämä kaikki kuvatut henkilöt olisivat eläneet nykyaikana, olisivat he todennäköisesti yhä elossa kiitos lääketieteen kehittymisen. Ennen kun menehdyttiin pieniin lastentauteihinkin joita ei mielletä nykyään edes vaarallisiksi.
VastaaPoistaMaria: Heipähei :) Itse tiedostan että oma suhtautumiseni kuolemaan olisi paljon helpottuneempi jos kuolemaan suhtauduttaisiin yhteiskunnassamme toisin. Nykymeno on jotenkin kieroutunutta. Minullakin on omia ahdistuksen tunteitani kuolemaa kohtaan mutta tosiaan tiedostan että ne ovat pitkälti kollektiivisia ja tämän yhteiskunnan luomia ja siksi harmittelen tätä pohjoismaalaista suhtautumista kuolemaan koska se luo sitä kohtaan kohtuutonta pelkoa ja ahdistusta jota ei tarvitsisi oikeasti olla.
Minäkin haluaisin jotakin samantyylistä hautajaisissani :) Suunnitelmasi kuulostaa ihanalle :D
Oranssi omena: Sano muuta. Minäkin olen hautajaisissa miettinyt että olisiko tämä persoona ihan totta halunnut tällaista jäykistelytoimintaa? Ei varmasti. Minusta on ilahduttava kuulla että muutkin ovat kanssani samaa mieltä asiasta että näissä asioissa olisi parantamisen varaa. Että annettaisiin ihmisten käsitellä menetystä omin tavoin vaikka se merkitsisi eväsretkiä haudoille. Minusta on niin ikävää että pyhäinpäivänäkin haudoille tulee mennä arvokkaasti ja mustissa ja melkein vielä kuiskailla. Eväsretki haudalla olisi jotenkin niin luonnollisempi tapa, kuin vainaja kuuluisi yhä perheeseen. Mutta ei taida tapahtua suomessa ihan heti.
Hippu: Kiitos. Meillähän on sitten sama maku erikoisaiheisiin :)
Kun ajatellaan näitä eri maiden tapoja käsitellä kuolemaa, tajuan että koska ihmisillä on kuolemanjälkeisestä elämästä tai elämättömyydestä niin monia eri käsityksiä että jos hautajaisiin pakotettaisiin polkkamusiikkia tai kasaridiskoa ja oltaisiin väkisin hymy naamassa, olisi se osalle mahdottomuus. Siellä Intiassa taitaa olla uskonto niin vahvasti osa jokapäiväistä elämää plus hieman suurempi kuolleisuus että suhtautumisen kuolemaan on oltavakin luonnollisempaa ja vähemmän maailmoja mullistava asia.
Muistan postauksesi kun kävit siellä hautausmaalla jossa sait kuvausryhmänkin perääsi. Hautojen värit olivat niin kauniita ja iloisen värisiä. Soisin samaa auomeenkin. Itsekin olen kerran viipurin turistimatkalla saapunut tuoreeltaan auto-onnettomuuden jäljiltä paikalle ja valitettavasti ehdin nähdä millaista jälkeä se oli tehnyt avoautoilevalle ihmiselle.
Tuo koirakuva oli minustakin niin liikuttava, liikuttavampi kuin muut. En edes osaa jäsennellä miksi.
Kauniita kuvia, etenkin nuo lapsikuvat liikuttaa tosi syvältä.
VastaaPoistaJossain poniblogissa oli tehty (elossa olevan) tytön hiuksista karvat ponille. Hirmu nätti, vähän sellanen näköisponi. Jotkut kommetoi, että hyi. Miusta se ol niin söpö idea :D Olisin onnesta ymmyrkäinen jos joku teki miun hiuksista korun tai jotain :)
Itsekin olen monesti miettinyt näitä asioita ja sitä miten masentava tilaisuus hautajaiset täällä ovat. Tosin olen todennut muutamissa viimeaikaisissa hautajaisissa että vainajaa on todellakin muisteltu. On kerrottu tarinoita joita saattoväki on hänen kanssaan kokenut. Ja viimeksi pappi jopa kyseli saattoväeltä mistä kukakin vainajan tunsi: martoista, kutomapiiristä, naapuruksena jne. Se oli mielestäni virkistävää ja hieman erilaista.
VastaaPoistaItse pitäisin sellaisesta Meksikolais-tyylisestä pyhäinpäivästä kun kaikkialla on väriä, valoja, äänekkäitä juhlia vainajien muistoksi. Ankea paatos ei oikein sovi minun kastiini. Kuolema on minulle omakohtaisesti varsin läheinen asia siksi että olin läsnä oman isäni siirtyessä ajasta ikuisuuteen. Hän nukkui pois pitkän sairauden runtelemana, mutta vaikka hetkessä oli jotakin hirveän toivotonta ja surullista, eikä hän tullut tajuihinsa enää niin se oli samalla kaunis hetki. Oli kevätpäivä ja sillä hetkellä aurinko tuli näkyviin pilvien raosta.
Noista kuvista en kauhistunut, jotenkin ajatus viimeisestä muistosta viehättää. Kuvathan ovat todella kauniita ja vainaja on aina puettu parhaimpiinsa ja lapset myös usein lempilelujensa ympäröimänä. Viktoriaanisella ajalla sureminen oli muoti-ilmiö. Leskikuningatar Viktoria suri kuollutta miestään vuosikymmeniä joten siitä tuli sillä tavoin muodikasta. Itselläni on viktoriaaninen sururintakoru, ei tosin hiuksista tehty vaan käsi kukkaseppeleen ympäröimänä, suosittu surukoruaihe.
Minä mietin tätä juttua jokin aika sitten myös hieman toiselta kantilta. Suomessa kuolema ja hautaaminen on täysin kirkon säätelemä toimitus. Ystäväni olisi halunnut haudata oman isänsä ilman kirkollisia toimituksia mutta sepä ei täällä onnistu. Hautausmaat ovat (muutamaa yksityistä lukuunottamatta) kirkon omistuksessa eikä hautausta voi suorittaa ilman kirkkoa. Ja kirkkohan pitkälti määrää miten hautaus tulee suorittaa. Sinänsä mielenkiintoista että kirkkoon kuulumattomatkaan eivät voi tässä asiassa valita. Ainoa erilainen keino lienee jos valittavana on tuhkaus. Tuhkauurnallehan saa kaiketi tehdä omaiset mitä tahtoo. Mutta tuhkauskaan ei ilmeisesti ole mahdollista kaikilla paikkakunnilla.
Heipähei ja vielä Halloweenina.. pidin todella postauksesta, en näe itse kuolemassa mitään pahaa, sehän on jokaiselle joku päivä väistämätön. Todella hienoa että joku vielä tuntee nuo kuolemanjälkeiset valokuvat, enkä näe syytä peitellä niitä (ehkä turhan nipolta) nyky-yleisöltä. Itse vaikka paljon historiaa lukeneena en tiennyt että myös lemmikit ovat kuuluneet Post Mortem Photo -piiriin. Kuvat ovat kauniita ja niistä henkii inhimillisyys, kuinka paljon rakastamme poisnukkunutta ja haluamme muistaa hänet. Hänhän vain nukkuu.. nukkuu ikuista unta :)
VastaaPoistaWow tosi mielenkiintoisia tarinoita! Sinullakin on hieno blogi :)
VastaaPoistaHeiri: itsekin ihailin tuota ponia, taisi olla Huokuni blogissaan joka teki ihanat ihmisponit! Minusta tämä hiuksista koru-idea on mahtava. Nykyään ei vain taida löytyä enää osaajia.
VastaaPoistaHei Rhia, kuvailemasi hautajaiset kuulostavat juuri sellaisilta kuin voisi kuvitella henkilön itsensä pitäneen. En tiedä mikä meissä nykyihmisissä on vikana, olemmeko surun kohdatessa niin lamaantuneita ettemme osaa käsitellä edesmenneen viimeistä tilaisuutta ja niinpä on helpointa mennä kristillistylsää ja persoonatonta tietä?
On todella ikävää että ilman kirkon jonkinlaista sekaantumista asiaan, ei voi hoitaa hommaa jonka jokaisen on käytävä läpi. Pappiahan haudalle ei ole pakko hankkia vaan haudalla voi pitää omanlaisensa muistotilaisuuden mutta harvalla on asian kohdatessa siihen voimia. Enemmän tarvittaisiin palveluita jotka tarjoaisivat henkilön ominaisuuksien ja mielenkiinnonaiheiden muistelua ja vähemmän perinteistä kristillistä mytologiaa.
Minusta on harmi että nykyään on PAKKO haudata henkilö viralliselle hautausmaalle. Ennen byrokratiaahan tiloilla oli esimerkiksi omat siunatut hautausmaansa.
Kuolemahan voi olla myös kaunis hetki. Sinulla on siitä kokemuksesi.
Aconitum hei ja hienoa pohdintaa. Olen taipuvainen ajattelemaan ihan samalla tavalla ja Piparipulla, kiitokset!
This was so interesting! Why don't you put the google translator widgit on your blog so it's easy for us foreign visitors? Thanks for sharing.
VastaaPoista"A poisoned plant among the rest,
In nature's order stood;
I ate and was distressed, It poisoned my blood." This reminds me to be very careful when gathering wild plants!
Thanks for the feedback!!
VastaaPoistaActually I just haven't imagined that my blog would have international readers. Also I personally find google translations so awkward and at times hilarious that I just haven't seen the point. But, it's added now. I hope it helps even a bit.
That poem by the way is so beautiful. And smart. I also gather wild plants for my pets and sometimes for myself also. You have to be really careful of what you pick from nature. I just had big issues with a batch of mushrooms, long story...
Thanks for visiting my blog!
Thankyou, ok the translations are far from perfect, but at least you can get the general sense. Will visit again x
VastaaPoistaHei, en tiedä huomaatko kommentteja näin vanhaan kirjoitukseen, mutta...
VastaaPoistaSusannan työhuoneen linkin kautta löysin tänne ja valtavan mielenkiintoisiin kirjoituksiisi jäin ihan koukkuun ja olen näitä tässä lukenut.
Tätä juttua jäin miettimään, koska meidän perheessä on kyllä edelleen otettu valokuvia kuolleista. Ei sitä kukaan ole outona tai perverssinä pitänyt. Esimerkiksi mun pappa kuoli nelisen vuotta sitten ja äiti (jonka isä pappa siis oli) otti valokuvia papasta arkussa. Oon pitänyt sitä ihan tavallisena. Mutta ei se taida sitä siis ollakkaan?
Nuo asetellut kuvat ovat ehkä hitusen makaabereja, mutta silti kauniita ja valtavan liikuttavia.
Hei Hilja, toki minä nämä vanhatkin näen :) Kiitos kauniista sanoista!
PoistaMinunkaan mielestäni kuolleen valokuvaus ei ole mitenkään paha asia. Mutta suomalaisessa yhteiskunnassa se alkaa olla jo erittäin katoavaa kansanperinnettä. Ymmärtääkseni esim. jenkeissä kuvataan edesmenneitä ihan säännönmukaisesti mutta suomessa ei juurikaan muuten kuin suljettua arkkua.
Mikä tähän on syynä en osaa sanoa. Kuolemaa ei enää arjessa näe joten ehkä se koetaan niin pelottavaksi sen lisäksi että se osaa olla surullinen asia.