Et-lehti, nuoruusmuisto

 

Et-lehti on aika epäseksikäs eikä yhtään trendikäs julkaisu,
ainakin jos kysytään nuorilta tai itseään nuorena pitäviltä ihmisiltä.

Olen huomannut että monet lehden kohderyhmäänkin
 kuuluvat ujostelevat Et-lehden tilausta, onhan se vähän sellainen,
 eläkeläisten ja mummojen lehti.

Mutta juuri siksi itse luenkin sitä usein. Kenelläpä olisi
aidoimpia juttuja lähimenneisyydestä kerrottavana kuin
eläkeikäisillä ja senioreilla?

Erään kohderyhmäläisen eli isoäitini luona törmäsin tähän
artikkeliin josta nyt pieni pätkä. Nuoruusmuistoja sarjassa
Hanna Kiiskinen muistelee lapsuuttaan näin:

"Olin pieni alakoululainen 30-luvulla. Siihen aikaan ei
 tunnettu taksikyytejä ja koulukyytejä vielä vähemmän.

Linja-auto, linjakas, kulki kaupunkiin kouluni ohi vaikkakin
 tuntia liian aikaisin. Aution Anjan, Telan Annin ja muutamien muiden kanssa
 keksittiin että jos mennään tienvarteen kyllin aikaisin niin kuski ottaa meidät kyllä kyytiin.

Rahaa meillä ei ollut eikä tainnut tulla edes mieleen ettei se kyyti ilmaista ollut.

Niinpä sitten yksi aamu menimme tienvarteen hyvissä ajoin ja eikös se linjakas
 pysähtynyt kohdallemme. Istumapaikkoja ei ollut mutta jaksoimme tosin seistä.
Muistan vieläkin sen jännityksen hyrinän sydänalassani! Eihän autokyyti
 siihen aikaan ollut ollenkaan tavallista.

Autokuski katseli meitä tyttöjä myhäillen ja tuumi että pitäisikös meidän
tyttöjen  laulaa matkan maksuksi. Supisimme Anjan kanssa että mikä
laulu. Koulussa olimme harjoitelleet mun kanteleeni kauniimmin ja
aloimme rohkeasti laulaa sitä.

Puheensorina autossa lakkasi yhtäkkiä ja kaikki kuuntelivat
 hartaasti. Laulun loputtua olimmekin jo koululla.

Näin maksoimme matkamme tästä lähtien lähes joka kouluaamu.

Laulut vaihtuivat vuodenaikojen mukaan.

Opettajammekin oli huomannut meidän tulevan aamuisin linjakkaalla kouluun.
Hän odotti eräänä aamuna pysäkillä ja kysyi kuskilta olimmeko vaivaksi.
 Kuski kielteli ja totesi ettei näistä tytöistä ole ollenkaan haitaksi ja
niin matkamme jatkuivat.

Vuosikausien päästä matkustin taas linjakkaalla, nyt kaupungista kotiin päin.

Silloin kuljettaja vilkaisi minua yhden jos toisenkin kerran mietteliään näköisenä.
Minä kyllä muistin heti meidän tyttöjen koulumatkojen pelastajan mutta en
 rohjennut kiittää koulukyydeistä - laulamisesta puhumattakaan!"

Ajatelkaa miten hienoa että kerran on kulkenut bussi jossa on ollut
pikkutyttöjen laulukuoro joka ikisenä aamuna. Varmaankin työmatka
 tuolloin on kulkenut kuin siivillä.

Mitä luulette, olisiko tämä mahdollista enää nykyään?

Eipä taitaisi. Koittaisipa samanlainen mutkaton aika vielä joskus.