"STAR CATCHER: Coolein tapa tehdä ponista näköisesi
Erikoiset jääkynät mahdollistavat värien muutokset ponissa, voit tehdä poniin erilaisia leimoja. Täytä jääkynät vedellä ja pakasta. Jäisinä kosketa niillä ponin pintaa paljastaaksesi salatut värit! Käytä sitten lämpimiä sormiasi tai lämpöistä pesukinnasta (ei sisälly pakkaukseen) muuttaaksesi ponin jälleen valkoiseksi!
Koristele poni millä tahansa haluamillasi tavoilla, niin usein kuin haluat."
Star Catcher oli poni joka tuotiin markkinoille ensimmäisen
kerran vuonna 2004 osana G3-linjaa ja sen tuotanto on
sittemmin lopettettu. Poni tuotiin markkinoille uudelleen
vuonna 2007 suurena koristeltavana ponina.
Star Catcher on ensimmäinen pegasusponi G3-sarjassa ja:
"ponivillen legendan mukaan Star catcher on nimenomaan toiveiden toteuttaja, hän asuu perhossaarilla, paikassa jossa kaikki pegasusponit asuvat.
Hän rakastaa tutustua uusiin ystäviin. Hänen parhaimpiin ystäviinsä kuuluu mm. Skywishes."
(Kuka näitä tönkköjä mainostekstejä on oikein keksinyt...)
My little pony-keräilyni on liikkumassa huolestuttavaan
suuntaan josta olen aikaisemminkin maininnut. Ensin vain
G1-krääsää, sitten satunnaisia G2:sia ja nyt jo G3:ia!
Eikä tämä ole edes varsinainen poni vaan iso figuuri.
Vaan, kun kirpulla vastaan tuli muutamalla eurolla koristettu
hintalappu ja näin sirpakka neitonen niin alistuin. Tulkoon geekolmoset.
(Pahoittelen samalla kamalan huonoja kuvia.)
Allekirjoittaneella ei ollut aavistustakaan että tässä olisi tällainen
spesiaaliponi ässä hihassaan. Ei, googlasin siivekkäitä poneja vuosiluvun
perusteella, sitten symbolin kautta löysin oikean uhrin ja huomasin että
tämä mukamas osaisi vaihtaa väriä.
Ja kyllähän se osasi, vieläkin ja jopa aika räiskyvin värein.
Kylmää vettä hanasta nenään...
Ihmisen lämpimällä sormella voi painella kuvioita.
Mikä sirkusponi!
Hupaisinta on että toisinkuin yleensä näissä lämmön perusteella
väria vaihtavissa leluissa, tämän värit eivät hiivu takaisin
valkoiseksi kun lämpötila muovissa tasaantuu vaan poni säilyttää
nuo sirkuksenkirjavat värinsä ihan aina, vaikka kuukausitolkulla
kunnes huvittaa iskeä poni jälleen kuumaan kylpyyn.
Minä olen niitä ihmisiä jotka alkavat heräilemään
vasta siinä kello kahdeksan jälkeen illalla. Huolimatta siitä
että ylös olisi noussut aamuseitsemältä.
Lapsesta saakka vireystasoni on noussut aina vasta iltaisin.
Yleensä nukunkin päivätorkut joka mahdollistavat tämän
itselleni luonnollisen rytmin ylläpidon.
Viikko sitten oli jälleen kansainvälinen ravintolapäivä.
Hauska tapahtuma joka kaiketi on vasta vuoden vanha.
Tuolloin kuka tahansa Maija Meikäläinen voi perustaa oman
kahvilan tai ravintolan oikestaan minne vain ja minkälaisella
konseptilla tahansa eikä lupia tarvita eikä kysellä.
Päivää ennen h-hetkeä sain päähäni perustaa oman pop-up
kahvilan joten eräs taannoinen yöni meni näissä puuhissa:
Nämä raa'at munkit ovat jotenkin niin hellyttävän näköisiä. Tekisi mieleni melkein nyppiä ne rasvasta ja paijata niitä.
Huh mikä homma mutta pari sataa munkkiä syntyi ja seuraavana aamuna myös joka ainoan myin parin tunnin sisään.
Keittiö jälkeenpäin oli hävityksen kauhistus.
Seuraava ravintolapäivä on elokuussa, luulen että munkkitehdas pyörähtää jälleen silloin käyntiin.
Viime yötä edeltävänä yönä otin käsittelyyni tannoin kirpparireissulta ostamani 50 sentin mekon. Se on musta, kauluksessa jonkinlaista kuviointia ja se oli aivan liian iso. Ommella surautin sivuista isot lovet pois ja lyhensin helman, kiva sitä tulikin mutta tosi tylsän näköinen.
Viime yönä palasin asiaan päätettyäni että halusin jotain kivaa kaulukseen ja sitten keksin:
Askartelun paha puoli on se inhottava sotku :(
Muovailin polymeerisavesta englanninlakunappeja. Uunipaiston jälkeen niitä kelpasi ommella kolttuun samalla kun dvd:ltä pyöri perinteinen askartelu/puuhailusarjani Buffy Vampyyrintappaja.
Tuli aika kiva!
Hauskinta oli että pitäessäni mekkoa hetken ylläni minua häiritsi koko ajan jokin. Ensin en ollenkaan ymmärtänyt mikä minut sai kurkkimaan kohti koristelua vähän väliä, aivan kuin olisin nähnyt jotain ylimääräistä. Vasta hämärään eteiseen mentyäni tajusin mistä oli kyse; koko rinnukseni hohti pimeässä!
Olin näemmä vahingossa käyttänyt lakunappien valkoisiin osiin fluoresoivaa eli pimeässä hehkuvaa massaa. Se kun on päivänvalossa aivan valkoista ja vain oikeaan valkoiseen verratessa, hyvässä valaistuksessa, siinä saattaa ehkä huomata aavistuksen vihertävää hehkua. :D
Nyt minulla on sitten tosi sopiva hamonen vaikka
työhastatteluun makeistehtaalle jossa arvostetaan
käsityötaitoa ja hupimieltä.
Minusta tällaiset tempaukset ovat hauskoja. Ei ole tarvetta maksaa kalliita hintoja kirppispöydästä, turhasta krääsästä pääsee eroon ja sen voi korvata jollain kivemmalla krääsällä :)
Herttoniemen asukkaat olivat siis kärränneet kerrostalojensa ja omakotitalojensa ja yleisesti vain katujen varsille myytävää. Kuhina oli kova jo aamukymmeneltä ja itsekin löysin muutaman ponin.
Tästä on paljon sanottavaa. Ensinnäkin että on hirveän herttaista miten kasariponi tämä on.
Diskoraidat kyljessä, krepattu tukka, turkoosi silmämeikki ja vaikka tämä poni on GREAT HAIR Ringlets jonka pitäisi olla tuttu poikkeuksellisen pitkästä harjasta niin oli joku lapsi kyllästynyt totaalisesti sen vaikeahoitoisuuteen ja krouvisti tehnyt sille aidon kasaripunkkarin joka tyyliin paremmin toki sopiikin.
Lisäksi nimensä hämmentää minua. Syyt löytyvät tästä ja tästä.
Mikä himo Hasbrolla on ollut nimetä niin monta ponia niin harhaanjohtavan samoin?
Tästä olin iloinen. Daddy sweet celebrations oli niin hyvässä kunnossa, siis todella tahmainen ja likainen kylläkin. Lisäksi otsatukkaa on napsittu aivan aavistuksen mutta muuten harja oli ihanan silkkinen. Rakastan tämn ponin värejä. Tuo smaragdinvihreä väri on aivan upea.
Lisäksi ostin Pony briden josta ei ole kuvaa, se saa mennä kahden muun Pony brideni kimppaan... Ponit maksoivat vain 50 senttiä kappale.
Kierrokseni jälkeen kaappasin itsekin ikeakassiin kirppikselle menossa olevia vaatteita, suuntasin katumyyjäksi ja istuskelin aurinkoisella mutta kylmällä nurmikolla muutaman tunnin tienaten kokonaista 17 euroa.
Kassa ei pahemmin karttunut mutta minun ei olisi todellakaan muuten tullut istuttua kauniina aurinkoisena päivänä ulkona ja oli ihana hengitellä raikasta ilmaa ja katsella ihmisiä.
Loppuvaiheessa tosin sormeni olivat pudota pois. Lueskelin samalla kirjaa Below stairs ja sormien altistaminen viimalle ja kylmille kirjan sivuille oli koitua niiden kohtaloksi.
Tuo Below stairs on mielenkiintoinen kirja. Te jotka katselitte ihanaa Downton abbey-tv-sarjaa alkuvuodesta saattaisitte olla tästä kiinnostuneita.
Kirja perehtyy tuonaikaisen palvelusneidin elämään ja työhön ja pitää sisällään paljon sellaisia mielenkiintoisia pikkujuttuja joista olen kiinnostunut.
Lukemiseni keskeytyi kohtaan jossa kertoja Margaret on kuvailemassa herrasväen arkipäivällistä johon yksistään kuului viisikin eri ruokalajia alkaen kirkkaasta keitosta jonka päältä Margaret-raukka joutui kuorimaan loputtomia kerroksia rasvapisaroita saadakseen keiton aivan kirkkaaksi, työ jota hän inhosi. Margaretin muu arki oli toki rasvapisaroiden kuorintaa huomattavasti raskaampaa.
Lopulta oli aika kerätä kimpsut ja kampsut ja palata sisätiloihin lämmittelemään. Oli oikein mukava päivä, kylmä mutta aurinko oli aivan ihana ja uskomatonta miten paljon erilaisia kevätkukkia pursui joka nurkalta. Keltaisia ja sinisiä ja punaisia ja valkoisia. Luonto keväällä on niin kaunis.
Jos teitä kiinnostaa vastaava tapahtuma niin teillä on toivoa vaikka tämä tapahtuma menikin sivu suun; Sivustolla siivouspäivä kerrotaan tarkemmin pääkaupungin yhteisestä massiivisesta kirppistapahtumasta joka on lauantaina 12.5. Itse missaan kemut mutta menkää te.
"On aika siivota vintit, ja vaihtaa kodin tyyli. Kevätsiivous muuttaa lauantaina 12.5. Helsingin isoksi kirpputoriksi ja markkinoiksi, jolloin kuka tahansa saa tuoda ylimääräiset tavaransa kadulle annettavaksi tai myytäväksi. Ja shoppailla itselleen naapuruston parhaat löydöt. Tänä yhtenä siistinä päivänä saa myös myydä itse tekemiään ihanuuksia, esimerkiksi lapset omia askartelujaan."
Rajoitan keräilyni yleensä tiukasti G1-poneihin (joskus nättiin G2:seen) mutta toisinaan teen krääsäheräteostoksen. Varomattomalla kierroksella löysin tällaisen parilla eurolla ja annoin periksi mielihalulleni ottaa se mukaan.
Tämä on vuoden 2004 Sweetsong-pehmo joka oli tosi lötkössä kunnossa.
Pesun jälkeen pakkautui sisällä oleva vanu entistä tiukempaan klimppiin ja poni oli lähinnä tyhjä pussi. Tyhjensin siis pari tarpeetonta, tämäntyylisiin tarkoituksiin varaamaani koristetyynyä ponin lisätäytöksi.
Ratkoin saumat auki ja operaatio alkoi... Riivin klimppiintyneen vanun pois, nypin sen suortuviksi ja laitin takaisin tyynyjen sisälmysten kanssa.
(Missä tää permis on otettu..?)
Mutta tulihan siitä ihan söpö!
Missin kelpaa hymyillä. Vaikka onkin raukka vain g3:nen.
Helsinki on ristiriitainen paikka.
Luulisi että suurehkossa kaupungissa olisi paljon
kivoja kirppiksiä monipuolisine valikoimineen.
Näin ei kuitenkaan ole.
Helsingin kirpputorit ovat todella pieniä, nuhjuisia ja
kalliita niin ostajalle kuin myyjällekin ja ne ovat siroteltuina
ympäriinsä kaupunkia vaikeiden välimatkojen taakse.
Noin vain ei piipahdeta hauskalle kirpparikierrokselle, ehei.
Lähes minkä tahansa muun paikkakunnan kirpputorit
hakkaavat täkäläiset kirpparit aivan täysillä niin koon
kuin hintojen ja monipuolisuuden puolesta.
Asiaan on kuitenkin yksi poikkeus, Vallilan makasiineilla sijaitseva Valtterin suurkirpputori.
Jokaisena viikonloppuna kello 9-15 (sekä nykyään myös keskiviikkoisin) valtavat ihmismassat vyöryvät jättimäiseen tiilihalliin myymään tarpeettomia tavaroitaan ja toiset niitä itselleen ostamaan. Ja tätä kirpputoria minä todella suosittelen.
(Jonkun ruma auto peittää lähes kokonaan sisäänkäynnin edessä olevan jättimäisen vesilätäkön!)
Valtterin makasiinikirppishän on siis aivan ihana paikka. Tavara ei ole vanhaa monin kerroin koluttua vaan myyjät ovat ne tuoneet paikalle ihan muutamaa tuntia aikaisemmin. Tinkimisvaraa on runsain mitoin jo hyvin halvoista hinnoista.
Kirppistelyvinkkejä?
No, ainakin sen verran voin todeta että kirppis on erityisesti naisille loistopaikka uudistaa vaatevarastoaan sillä täällä lukemattomat pääkaupunkilaisnaiset ja tyttöset kierrättävät eteenpäin usein vain kerran tai pari pidettyjä vaatteita hintana 50 senttiä tai 1e kpl. HUOM! Seuraa katse kovana pöytiä joiden luona käy samanlainen kuhina kuin voisi käydä Amazon-joessa silloin kun piraijaparveen on pudonnut onneton matkaaja. Siellä on usein kultasuoni.
Myös siipoille löytyy paljon katseltavaa. On levyjä, kojeita ja muuta miestavaraa. Tylsäksi ei aika tule.
Huomioi myös että osa pöydistä on vakkarimyyjien pöytiä jotka myyvät ulkomaista turistirihkamaa; feikkimerkkilaukkuja, glitterkoruja, epämääräistä elektroniikkaa lähes kaupan hinnoilla. Älä haksahda näihin pöytiin. Niistä et tee löytöjä. Löytöjä voit sen sijaan tehdä myyntipöytien lomasta löytyvästa alekukkakaupasta joka myy kauniita ja omaan silmääni virheettömiä ruusuja, orkideoita, leikkokukkia ym. ainakin puolet kaupan hintoja halvemmalla.
Tänään Valtterissa näytti tältä kello 9.30.
Kuva toiminee paikan suosituksena. Ihmisiä on paljon.
Eräs hauska juttu on makasiinin toisessa päädyssä oleva pikkuruinen huone jossa myydään kaikenlaisia epämääräisiä tuotteita hyvin halvalla ja joka on yleensä hyvin täynnä. Myyjällä on kekseliäs konsepti, hän myy kakkoslaatuista ruokaa huokein hinnoin ja ostajia riittää joihin itsekin usein lukeudun.
"Osa tuotteessa on päiväys mennyt..." Sanon suoraan että kaikissa on päiväys mennyt!
Myytävänä on kuitenkin lähinnä makeisia, keksejä ja pilaantumatonta kuivatavaraa mutta myös vihanneksia ja hedelmiä joiden perässä itse kaupassa usein shoppaan. Tänään ostin kolme suomalaista kurkkua 80 s. kappalehintaan sekä kaksi euron pussia paprikoita. Olisikohan sellaisia puolen pään kokoisia paprikoita ollut kymmenkunta? Eli halpaa on eikä muuta vikaa niistä löytynyt kuin osan pieni ryppyisyys.
Tässä kaupassa maahanmuuttajat jostain syystä ovat sitten todella tylyn oloisia. Jonossa etuillaan sumeilematta ja tänään jopa eräs pyyhkäisi ostokseni tiskiltä taaemmas ja lättäisi omat tavaransa myyntitiskille. Siis aivan suoraan ja röyhkeästi nenän eteen kiilaus! Olin niin typertynyt etten edes tokaissut mitään vaikka yleensä sanon aina kun sanottavaa on! Liekö sitten halpojen tuotteiden huuma niin voittamaton?
Omat ostokseni ovat tässä, joskin puolet paprikoista oli pudonnut laukkuuni pussin reiästä eivätkä ole kuvassa. Kulutin 14 euroa joka on minusta enemmän kuin kohtuullista. Tein niin mukavia vaatelöytöjä. Makasiinin takapihalla on myyjille hieman halvempia pöytiä ulkotiloissa ja siellä eräs neiti halusi päästä tavaroistaan eroon vikkelästi! Jokainen vaatekappale maksoi vain 50 senttiä.
En tiedä esim. mitä teen tällä supernaisellisella pitsi- ja
satiininauhaluomukselle mutta kun se maksoi vain 50 senttiä...
Yhtään yli euron arvoista vaateostosta en tehnyt ja vaatteita tuli ostettua suunnilleen 15 kappaletta.Tämä on ainakin huokea tapa uudistaa vaatekaappiaan. Etsin erityisesti keltaisia mekkoja ja paitoja, keltainen kun on eräs tämän hetken suurimmistä lempiväreistäni. Keltaista ei vain suomessa milloinkaan tunnu saavan mistään josta olen hyvin katkera. Onnella keväisin löytää hailakan olmia vaaleankeltaista tai sitten teinien osastoilta kasarityylin neonkeltaista joista kumpikaan ei satu olemaan minun mielestäni varsinaisesti kiva sävy.
Erityisen iloiseksi tulin kasan päällimmäisenä olevasta topista. Se on jonkin halpakaupan, muistaakseni hm:n toppi jollainen minulla on jo entuudestaan vihreänä ja nyt löysin samanlaisen keltaisena. Vihreä toppini on niin paljon pidetty että ohut kangas on haurastunut ja viimeisen pesun aikana kankaaseen tuli reikä. Nyt ei enää tarvitse olla harmissaan asian suhteen.
(Vanhat kuvat 1e/kpl. Näiden kohdalla emmin pitkään. Eräs salskea Hjalmar-niminen nuoriherra olisi välttämättä halunnut päästä kirjanmerkikseni mutta torjuin hänet. Arvelin että tulisin surulliseksi katsellessani Hjalmarin kuvaa ja pohtiessani miksi hänen kuvansa olisi kirjani välissä eikä hänen lastenlastenlastenlastensa sukualbumissa...)
Napsin mukaani myös pari korua, eräs tyttö oli ripustanut pöydälleen suuren kyltin julistaen "Olen menossa naimisiin! Kerrytä häärahastoa!! OSTA!!" Joten tietenkin piti jotain, edes pientä hankkia projektia tukeakseen. Ostin kahdella eurolla strassikorvikset ja niiden kanssa kuuluvan kaulaketjun. Ketjua tuskin tulen käyttämään mutta katselin sitä kylmin ja laskelmoivin näpertäjäsilmin ja veikkaan että siitä tulee käsissäni rintakoru. Vaikka koristamaan jotain uutta vaatettani!
Jos jaksan, käyn paikanpäällä huomennakin. Matkaa Valtteriin on kotoani parikymmentä minuuttia bussilla ja suunnitelma vaatii heräämistä hyvin aikaisin... Parhaathan luonnollisesti viedään päältä aamulla.
Joskin, jos paikalle saapuu vasta iltapäivällä voi neuvokas dyykkari myös vilkaista paikan avoimeen roskikseen. Sinne kuin useampi kuin yksi myyjä dumppaa myymättä jääneet tavaransa.
"Se oli kaunis laiva. Se oli niinko kaupunki. Ja
siellä oli kaikki niin hyvin ettei voi paremmin olla."
"Sinä iltana kun se ajo siihen jäävuoreen, me olimma
sielä vähän myöhemmällä... Me olimme kolmannen luokan matkustajia."
Näin aloittaa Titanicilla matkustanut suomalainen Anna Turja.
Annan ollessa 18-vuotias houkutteli hänen sisarensa Maria
Annan mukaansa Amerikkaan siirtolaiseksi.
Vuonna 1974 Amerikassa asuva Anna sai mieluisia vieraita kotisuomesta.
Toinen vieraista kuultuaan Annan olevan Titanicilta selviytyjä sai päähänsa
pyytää häntä kertomaan pelastumisestaan ja nauhoitti keskustelun kasetille.
Anna oli nuorin Oulaisissa asuvan perheen 21 lapsesta.
Hän ei käynyt juurikaan koulua vaan joutui jo kahdeksanvuotiaana pappilaan
pikkupiiaksi. Leipä ei ollut leveä ja vaikka ajatus kotimaan hylkäämisestä
loppuelämäksi tuntui vaikealta, niin tuntuivat kertomukset uudesta maasta liian
lupaavilta ja päätös matkasta tehtiin. Anna selvisi mutta koska hänen nimensä
matkustusluettelossa oli kirjoitettu väärin, merkittiin hänet kuolleeksi kunnes
ilokseen omaiset kotimaassa saivat Annalta kirjeen useita viikkoja uppamisen jälkeen.
Amerikkaan päästyään Anna eli loppuelämänsä Ohion suomalaisessa yhteisössä
oppimatta koskaan kovin paljon englantia. Hän meni naimisiin ja sai seitsemän lasta.
Eräs lapsista muistelee äidin puhuneen nuorena naisena kokemuksestaan hyvin
usein. Milloin kyyneleet poskilla surusta, milloin säihkettä silmissään ilosta sillä
luksusristeilijällä tehty mahtava matka oli traagisuudestaan huolimatta Annan elämän
huippuhetkiä. Anna muisteli aina aikaansa laivaalla "suurenmoisena" sillä laiva oli
hänen sanojensa mukaan "kuin valtava, upea kaupunki.
Itse Titanicilla Anna jakoi neljän hengen hyttinsä Amerikkalaistuneen
suomalaisnaisen kanssa joka otti nuoren 18-vuotiaan siipiensä suojaan. Hytissä
oli myös nuori nainen sekä tämän pieni vauva. Laivan osuttua jäävuoreen juuri tämän amerikkalaistuneen rouvan veli tuli komentamaan naiset äkkiä pelastusliiveihin ja
kannelle. Kyseinen nainen halusi mennä yläkansille jossa koki heidän olevan
paremmassa turvassa mutta Anna päätti toisin. Tämä pelasti hänen henkensä.
Ymmärrettävästi tilanne oli Annalle entistä häkellyttävämpi sillä hänhän
ei luonnollisesti ymmärtänyt kieltä eikä juuri käsittänyt miten paha tilanne oli.
Kannella hän tapasi myös Panula- sukunimisen toisen suomalaisperheen, äidin
viiden lapsensa kanssa. Rouva Panulan kymmenvuotias poika oli juuri hukkunut
suomessa ja vasta kun äiti itki Annalle "Pitääkö koko perheeni kuolla veteen?"
Anna alkoi ymmärtää tilanteen vakavuutta.
(Näin kävikin, koko kuusihenkinen Panulan perhe hukkui.)
Onnekseen hän päätyi pelastusveneiden luokse josta hänet, hänen poikansa
kertomuksen mukaan, merkillisesti valittiin muiden joukosta keskeltä pitkää
jonoa joka oli muodostunut pelastusveneiden eteen ja heitettiin kovakouraisesti
sisään vaikka tämä ei alla olevasta kertomuksesta käykään ilmi.
Alle olen videolta muistiinkirjoittanut Annan oman kertomuksen tuolta päivältä
jolloin hän 70-luvulla sai uteliaita suomalaisvieraita. Onneksi kyseinen tallenne
on säilynyt sillä Anna itse ei enää ole luonamme kertomassa tarinoitaan.
(Kiinnostavatko teitä lukijoita muuten Titanic-aiheiset kirjoitukset vai onko tässä jo riittämiin? Jättäkäähän kommenttia.)
"Ja niin.
Siellä oli kolmannella luokallakin kaikkea,.. sai siellä...
Musiikkia. Ja sai syödä vielä myöhemmällä mitä tykkäsi ja kaikki oli niin...
Ja olin siellä sitten koko kauan aikaa ja olin vissiin päässyt vähän uneen kun niin se ajo siihen jäävuoreen ja mä heräsin siihen kun se oli niin kova jysähdys.
No en mä siitä mitään ajatellut, että muka ajoi johonkin jäävuoreen... Elikkä karille ei ajanut
En vielä noussut yloskään ja siinä ruumassa missä minä olin siin oli niin yksi Missus, (Mrs) sillä oli vanhempia lapsia siellä miesten puolella ja sen misus oli sitten…
Ja sen Misiksen veikko (veli) tuli herättämään sitä sen siskoa sieltä ja… Elikkä meitä kaikkia. Se koputti ovelle ja sano että tulkaa pois ruumasta te ootte pian meren pohjassa.
No en mää ajatellut siitäkään mitään, en mä uskonut sittenkään mittään.
Mutta siellä oli vanhempi nainen se oli jo toista kertaa tähän maahan tulossa ja se oli jotain sen neljänkymmenen ympärillä ja se oli mulle niin hyvä, se oli niinko äiti mulle se piti musta niin hyvää huolta kun mä olin kahdenksantoista vuoden alla siinä. Ja tuota niin,se herätti taas ja sano että nouse ylös että niin mennään kattomaan sinne capille että mitä siellä oikeen on."
"Mää sanoin sille että no… Mee sinä ny ensin kun en oo vielä pukenu.
Ni se sano että ei tuu nyt vaan ja se ootti mua ja me menimme sinne sitten ja eihän...
Siellähän oli sitten niin sekasorto että heti sitten tiesin että jotain suurta oli
tapahtunut kun oli niin paljon sellaisia tuohtuneita ihmisiä siellä kannella.
Mutta ei annettu mitään tietoa että kuinka likellä, se vaara..
Että laiva hukkuu ja jos sen olis ihmiset siellä kaikki saanut tietää niin
ei sieltä olisi yksikään pelastunut. Sillä kaikille olisi ollut henki karussa, ei
ne olisi ollut nii rauhallisia sitten kaikki siellä.
No, minä menin takasi minun ruumaani sitten ja samaten se tyttö kanssa
menimme takasin ruumaan ja minä puin oikein hyvin sitten ja minä
ajattelin että (epäselvää) ja menimme sinne capille taas ja…
Ja minä sitten niin, me sitten sanottiin että mihinkä me mennään ny, kun
meillä oli sellainen usko sitten että sinne tulee pelastuslaiva joka pelastaa
ihmiset. No me siinä ajateltiin ja ajateltiin sitten päätettiin mennä niin,
noustaan sinne aivan ylimmäiselle capille niitä korkeita rappuja.
Me päätettiin että no mennään sinne. Sitten sinne tulee… Että sieltä pääsemme sitten paremmin pelastuslaivaan, jos tulee pelastuslaiva että olemme siellä ylhäällä.
No me menimme sinne sitten ja kävelimme monet pitkät raput sinne kannelle ja se toinen, tyttö meni minun eellä ja minä menin sen perässä ylös.
Ja minä en mennyt sinne ylätäkillekään enää, minä jäin siihen rapulle seisomaan ja sanoin sille tytölle että minä en ainakaan jää tänne.
Siellä oli niin kylmää ja pimiä ja vain näin joitakin miehiä vain siellä ja sanoin etten minä jää ainakaan tänne. Mutta hän ei tullu poies hän jäi sinne ja minä tulin sitten yksin alas sitten sieltä.
Ja…
Tähän loppu tää juttu, se tyttö hukkui.
No mää sitten kun mä tulin yksin sieltä rappuja alas mä miittasin kolme suom… Kaksi suomalaista tyttöä. Ja niin tuota sitten me taas päätettiin että mihinkä mennään.
Ensin me menimme kuuntelemaan…
Niinku mä sanoin jo niin meillä oli musiikkiruumat ja kaikki ni menemmekö sinne?
Se oli likellä ja niin menimme yhteen musiikkiruumaan jossa soitettiin ja laulettiin ja vissiin he oli yhtä tietämättömiä kuin mekin ja me istuimme siellä kaikessa rauhassa vaan ja kuuntelimme musiikkia.
Ja tietysti olisimme istunu niin kauan kunnes laiva menee meren pohjaan mutta ne koitti ajaa ne laivamiehet ihmisiä pois ruumista. Että niillä oli toivo tietysti että paremmin pelastuu mutta jos ne jää ruumiin ni ne ei pääse poies sieltä kun se laiva hukkuu.
Ne ajoivat meidät kaikki pois ruumista ja laittivat oven lukkoon. (Tästä syystä suurin osa kolmannen luokan matkustajista jotka eivät olleet vielä ymmärtäneet tilannetta menehtyi.)
No sitten me sitten lähdettin me kolme tyttöö. Me menimme sitten me päätettiin että mennään kattoon, me tiesimme että pelastusveneitä lasketaan siellä toisessa päässä laivaa. Me lähimme sinne päin käveleen sitten ja me mennään kattomaan että miten ne oikein saa sieltä alas ne venneet.
No sitten siellä oli sitten sellainen sääntö että ainoastaan vain lapset
ja naiset otettiin niihin pelastusveneisiin, että ei miehiä muutako ne jotka
pääsi narraamalla sinne. Sieltä pelastu joitakin miehiä sillon...
No kun ne laivamiehet ne huusi sieltä naisia ja lapsia ja kun ne näki meidät
kolme siellä kävelemässä siellä täkillä niin ne tuli hakemaan meitä… Ja ne
lähti meitä viemään niin nopiaan meitä sinne, ei me tietty mihinkä se meitä
vie mutta se vei sinne sitten missä niitä venneitä pantiin alas.
Eikä se kysynyt edes jos te meette mut se nosti meidät kaikki sinne.
Ja se oli melkeen jo täynnä ei sinne enää monta mennytkään ja se oli
melkein viimeisiä boattejakin. No sillai me jouduimma siihen boattiin
ja sitten se laskettiin sinne mereen.
Kyllä vielä joitakin tuli mutta ei se ollut kovin kauan enää
sitten se laiva kun se painui… Se pää joka meni sinne jäävuoreen se tuli
aivan vettä täyteen että se jäi melkein näin pystyyn, mulla on kuvakin kun
se laiva on näin pystyssä sitten .
Ja me olimma siellä vähän ollut sitten niin se laiva sitten kokonaan painui alas
ja se oli kova nouseen kun ne laivamiehet, meillä oli hyvät soutumiehet
jossei meil olis ollut niin hyvät soutumiehet niin olisimme joutuneet
siihen pyörteeseen ja menneet alas.
Mutta ne oli oikein hyviä soutajia ja kun ne penkit olivat niin täynnä…
Että aivan… Se oli aivan tasalaitainen (vene) ja jos siellä olis pikkusenkaan
ollut liikettä ja ihmiset rauhattomia niin sinne olis tullu heti vesi.
Ja yksi, hyvä puoli, atlantti oli niin tyyni kuin peili.
Yhtään jos olisi silloin vähänkin aallot käyneet niin yhtään ihmistä ei olisi sieltä pelastunut.
No, niin se sitten päättyi, sitten kun se laiva hukkui.
Ja kokonaan painui ja valot hävis niin me olimme aivan pimeässä.
Ei ollut muuta kuin musta taivas ja musta vesi.
Siinä sillalailla sitten soudeltiin, ei ollut mitään
päämäärää. Laivamiehet vain menivät siinä eestaas sitten.
Ja sitten kun se Carpathia, ne kun pelasti meidät, kun ne Carpathian
valot tulivat niin alkoivat he soutamaan. Ja pääsimme sitten sinne."
Anna ei kerro haastattelussaan kaikkea. Ehkä pahimpien asioiden
kaivelu tuntui liian tuskalliselta, kenties niistä ei haluttu vieraalle puhua.
Anna avautui kuitenkin tarkemmin nuorimmalle lapselleen Martinille
ja Martin muistelee äitinsä olleen erityisen järkyttynyt laivalla velloneesta
paniikista, hädän tunteesta sekä tuskan ja kauhun huudoista. Kun Martin
kysyi mm. äidiltään pitikö paikkansa yhä elävä legenda jonka mukaan
kannella soitti loppuun saakka jousikvartetti kappaletta "Nearer, My God,
to Thee" vastasi Anna ettei hän tiennyt sillä ihmisten itku, epätoivon huudot,
karjumisen ja väkivallan äänet olivat niin voimakkaita ettei muuta kuulunut .
"Kenties jotkus lauloivat tai kuului musiikkia. En tiedä."
Anna paljasti että koko katastrofissa kauhein hetki ei ollut pelko pääsisikö
hän turvaan uppoavasta laivasta eikä ylipäätään koko tilanne vaan hirveintä
oli se hetki jolloin täyteen ahdettu pelastusvene soudettiin kauemmas
uppoavasta laivasta
"Se joka vainoaa minua eniten on se ääni, se ääni jonka yhä kuulen korvissani.
Huudot. Rääkyminen. Ne anelut ja rukoukset niiltä ihmisiltä jotka taistelivat jääkylmässä vedessä, rukoillen apua loputtomiin ja uudelleen... Ja sitten lopuksi pelkkä hiljaisuus."
Annan harvoin tästä puhuessaan hän joutui aina lopettamaan
sillä itkultaan hän ei kyennyt jatkamaan. Myös pitkä pimeydessä
vietetty yö ja epätietoisuus lopullisesta pelastuksesta olivat
raskaita ja hän muisti tunteen yhä.
Riipaisevaa on myös seuraava kertomus.
Kun vuonna 1949 ensimmäinen suurelokuva Titanicista ilmestyi
elokuvateattereihin oli Anna ensimmäisen näytöksen kunniavieras.
Anna ei edelleenkään puhunut hyvää englantia joten hänen poikansa
oli mukana teatterissa tulkkaamassa ja tilanne oli muutenkin jännittävä
sillä suht suljetussa Luterisessa yhteisössä elänyt Anna ei ollut milloinkaan
elämässään, ei koskaan, nähnyt mitään aikaisempaa elokuvaa.
Kun elokuva oli ohi, oli Anna huomattavan hiljainen,
järkyttyneen oloinen ja hän näytti fyysisesti hyvinkin uupuneelta.
Kun toimittaja kehoitti poikaa kysymään Annalta oliko hän sitä mieltä
että elokuva oli realistinen katsoi Anna poikaansa kyyneleitä silmissään
yhä täysin ymmärtämättä elokuvan ja filmikameran olemusta hän sanoi vain;
"Jos he olivat noin lähellä ottaakseen nuo kuvat... Miksei joku silloin auttanut meitä?"
Olen Saila, retro- vintage- ja historiaharrastaja. Luonnon rakastaja. Boheemi nostalgisoija. Tähän blogiin kirjoitan itseäni kiinnostavista asioista jotka ovat tapahtuneet 1900-luvun alun ja tämän päivän välillä. Vanhan haikailu, mainokset, retro- ja vintagemuotijutut, ajankuvat entiseen, naurettavat ja traagisetkin tosielämän (ja myös minun elämäni) kertomukset kuuluvat Pupuleipomon aihepiiriin. Rinnakkaisblogistani Tosivanhasta voit lukea vielä kaukaisemman historian kiinnostavia tarinoita.
