Mistä liput kevätjuhliin?

Kevätkesä... Herättää niin monenlaisia tunteita.
 Paljon enemmän kuin mikään muu vuodenaika.

Vai onko kyse ehkä sittenkin siitä että tämä vuodenaika herättää vain normaalia enemmän positiivisia tunteita jotka sitten tiedostan tarkemmin kuin negatiiviset itse tunnemäärän pysyessä samassa? Negatiiviset tunteet työnnetään helposti mielen taustalle kun positiivisissa lelluu kuin pilvenhattaralla.

Äsken aloin ihan miettimään miksi minulla oli niin mukava olo. Tunnustelin oloani ja tajusin että sehän johtuu siitä että minulla on lämmin! Minusta on ihanaa ja ihmeellistä että voi kuljeskella vain pitsipöksyissä ja paidassa eikä mikään vartalon kohta tunnu viileältä ja kylmältä.

Täällä huoneessa jossa istun on nyt 27 astetta lämmintä mikä monelle varmaan on kuuma mutta minulle suunnilleen normaalilämpötila. Ei ole kylmä eikä ole kuuma vaan kauttaaltaan mukava, ihana olotila. 

Toivon että kylmyyden aika olisi nyt väistynyt usean kuukauden ajaksi. Jos nämä säät johtuvat ilmastonmuutoksesta, silloin syleilen sitä. Vihaan todellakin talvea koko sydämestäni ja tänä vuodenaikana tunnen surumielisyyttä vain siitä että se inhottu murhaaja vielä palaa, talvi merkitsee minulle vain pahoja asioita.

Tiedostan että olen eläinasioissa oman mukavuuteni kannalta liiankin herkkävaistoinen ja en ole kestää jokapäiväisia talviajatuksia siitä miten luonnon eläimistö taistelee henkensä edestä kylmyydessä ja ruoanpuutteessa. Talvisin suorastaan vainoan itseäni ajatuksilla siitä miten esimerkiksi muutamien kymmenien grammojen pikkulinnut voivat selvitä (eikä moni selviäkään) tai miten jo muutenkin harvinaiset siilit tekevät kuolemaa. Viime talvi vei minulta myös todella tärkeän marsutyttöni joka vilustui ja menehtyi.

Myös itse kärsin sisätiloissa joihin en vain saa itseni kannalta tarpeeksi lämpöä vaikka kuinka haluaisin.

Kylmyys tuntuu kehossani kuukausien ajan jatkuvana kivunkaltaisena tilana joka on kokonaisvaltaisen uuvuttavaa ja raskasta. Miksi esivanhempamme koskaan vaelsivat lämpimiltä seuduilta tänne pohjoiseen sitä en ymmärrä. Tai no ymmärrän mutta toivon etteivät he sitä sittenkään olisi tehneet vaan vain koettaneet jotenkin pärjäillä vanhoilla seuduillaan.

Vaan niin tämä lämmöntuntokyky on yksilöllinen ja omasta sisäisestä termostaatistamme, kilpirauhasesta riippuvainen.

Blogikirjoituksia lukiessani olen huomannut että tämä vuodenaika tuo monille muillekin monenlaisia mietteitä. 

Kevät avaa ovet ja ikkunat eikä se tunnu aina mukavalta. 

Ulkona on niin järkyttävän hienoa ja kaunista että tuntuu jopa pelottavalta sinne mennä, henki kun on salpautua. Kaikki elää niin voimakkaasti että melkein kuulen sen ääninä.

"Suih" ruohoista ja "Slurps" puiden lehdistä jotka avautuvat supusta täyteen leveyteensä. 

Oma kevätkesän oloni on tällainen:

Minulla on sellainen tunne kuin tuolla ulkona olisi käynnissä joidenkin juhlien tai isojen bileiden järjestely ja se tekee minut levottomaksi koska huomaan mitä siellä on meneillään mutta jotenkin en pääse siitä osaksi. 

Olo on kuin naapurissa olisi isot kestit joihin ramppaisi jatkuvasti väkeä, asunnon ikkunoista tulvisi musiikkia ja naurua ja shamppanjalasien kilistelyä mutta minua ei olisi kutsuttu vaan istuisin omassa asunnossani vain kuuntelemassa. Tällainen olo on varmaan niillä yksinäisillä ja yksinasuvilla ihmisillä jotka suorittavat vaatimattomia arkiostoksiaan paria päivää ennen jouluaattoa suuressa marketissa jonka kuumeisessa ihmisvilinässä asiakkaat kasaavat herkkuja ja lahjoja kärryihinsä ja puhuvat tulevasta ihanasta juhlasta. 

Minulla on luonnon menoa katsellessani siis tähän vuodenaikaan lähes kaihoisia tunteita. Tuolla ulkona on niiiiiin ihanaa että minäkin tahtoisin päästä bileisiin joita ollaan kasaamassa noissa villin energian pyörteissä mutta en oikein tiedä miten. 

Olen selvästi tämän maapallon nöyrä ja pieni asukki, eläinlajia nimeltä ihminen ja kaikella tavalla siis luonnon osa mutta oloni ei kuitenkaan sellainen ole.

Tunnen että me ihmiset olemme elektroniikan ja keksintöjemme himossa ja huumassa menettämässä luontoyhteyttämme ellemme jo ole sitä menettäneet.

Luonto ikäänkuin ei enää kutsu meitä juhliinsa jotka se kuitenkin vuosi vuoden jälkeen järjestää.

Tämän asian ajattelu tuo tähän ihanaan vuodenaikaan oman kirpeän sävynsä.

Koetan kyllä vakavissani tavoitella omassa elämässäni tuota luontoyhteyttä. Olen nytkin viettänyt päiväni puutarhassa kaivamassa sekä uudelleensijoittelemassa saniaispensaita, karsimassa, kaivamassa, kuokkimassa, sahaamassa... 

Myönnetään;  muovisaappaissani ja keinokuituvaatteissani. Sellainen pieni yhteys jää saamatta vaikka kuinka ulkona puuhailisin. Harmittaa. 

Onneksi olen huomannut miten noihin luontobileisiin pääsee mukaan. Omalta kohdaltani pääsen ainakin juhlahuoneiston eteisaulaan käymällä ensinnäkin uimassa. Jos oikein sukeltelee ja pyörii meressä ja pärskyttelee vielä vettä, on selvästi osa suurempaa luontoa. Varsinainen luontokappale! 

Hyvä homma myös on jos saa kokea harvinaisen nautinnon (joka on niin ihana että leukaperissäni tuntuu miellyttävää kutitusta nyt kun ajattelenkin) ja pääsee paljain varpain muhistelemaan oikein märkää sinisavea jostain ojanpohjalta. Sitä liukasta ja sileää josta kaikki lapset tekevät patsaita ja kakkuja Ja jos sitä ei ole saatavilla niin märkä multakin käy korvikkeeksi, ikäänkuin hopeasijalle. 

Ylipäätään paras keino saada kutsu luontobileisiin on uppoutua siihen koko ruumiinsa mitalla. Vesi on se siistein elementti tähän tarkoitukseen mutta miten kivaa olisi toimia toisinkin. Itseasiassa tänään maata käännellessäni, muhevaa ja ihanan ilmavaa mustaa multaa katsellessani ajattelin että nyt, nyt otan vaatteet pois ja kieriskelen tuossa kuohkeudessa alasti ja heittelen multaa päälleni ja tahkoan multaa naamaani. Ehkä kaadan kastelukannusta vettä päälleni.

Ajatus oli ihana.

Enkä kuitenkaan toteuttanut äkillistä himoani. Ajattelin lähellä kulkevaa tietä ja läheisiäni joiden mielestä olen luultavasti jo ihan tarpeeksi hullu muutenkin mutta veikkaan että sen toteuttaminen olisi tuntunut upealle. 

Luulen että lopultakin bileiden ovet olisivat olleet minulle apposen avoimina. Käteeni olisi tuikattu kuohuviinimalja, näkymättömät olisivat taputelleet selkääni helpottuneena ja iloisen yllättyneenä tervehdyksenä ja kaulaani olisi kiedottu vihreää serpentiiniä kun kauan kadoksissa ollut olisi vihdoin palannut. Ja olisin päässyt tästä kevätkesän kaihostani olemaan yhtä sen kaiken ihmeellisen kauneuden kanssa jota eniten ihailen.

Huomenna minulla on uusi puutarhapäivä. Jään miettimään miten suurella tahdolla kaipaan päästä noihin mainittuihin koko kesän mittaisiin megajuhliin. 

Tässä samalla pohtiessani sitä heittäydynko kastematojen kaveriksi vai maltanko odottaa lämpimämpiä uintikelejä skannailen muuten teille sellaista materiaalia joka liittyy omaan muutaman päivän takaiseen hammaslääkärikäyntiini sekä myös teidän lapsuusaikojen käynteihinne. 

Ensi kerralla siis paluu (70-) ja 80-lukujen hammashoitoloihin luontokaihouksien sijasta.

Vapun perinteet

Olen välillä kirjoitellut suomalaisten juhlien historiasta.

Minun pääni saa pyörälle ajatus että me nykyihmiset teemme sellaisia asioita vuodesta toiseen tiettyinä päivinä jotka joku muu satoja tai tuhansia vuosia sitten on aloittanut ja joiden juuret ovat niin kaukana ettemme enää ole niistä tietoisia. Onneksi juhliemme taustat ovat pääpiirteissään muistiinmerkittyjä, niin on vapunkin kanssa.

Vappu ei ole se työläisjuhla jonka leiman se nykyään on saanut vaan tuhansia vuosia vanha eurooppalainen hedelmällisyys- ja kevätjuhla. Vappua on vietetty viikinkien parissa, kelttien parissa, germaanikansojen parissa ja sen juuret ovat syvällä koko euroopan historiassa.

Nuo kaukaiset esivanhempamme ovat mukavan mutkattomasti juhlissaan yhdistäneet uskon ja juhlan. Kuten useassa muussakin alkuperäiskansojen juhlassa, myös vapunviettoon liittyi palvontamenoja. Luonto oli herännyt mystisten voimien ansiosta. Oli aika kiittää jumalia ja oli aika juhlia ja juoda sen aikaista kaljaa. Ja syödä kevään tuoreita versoja ja lehtiä jotka olivat pitkän säilöruoan parissa vietetyn talven jälkeen yhtä tervetullutta herkkua kuin nykysuomalaisille juhannuksen uudet perunat.

Tästä lähtökohdasta vappua onkin sitten muokattu vuosituhansien ja -satojen aikana eteenpäin hyvin monipuolisesti.

Alkuperäisen ihmiskunnan luontokulttia jalostivat eteenpäin Roomalaiset jotka loivat monimutkaisen palvottavan jumalverkoston. Eräs vanhimmista jumalista oli Flora, kevään, kukkien ja hedelmällisyyden jumalatar jonka palvontapäiväksi vappu varattiin. Keltit muokkasivat juhlastaan Beltanen jolloin karja pääsi ulos laitumille ja jolloin suoritettiin monimutkaisia suojausrituaaleja uutta kautta varten. Samankaltainen juhla oli suomessa nimeltään Hela jolloin tanssittiin, loihdittiin ja ryypättiin.

Ja lopulta luonnollisesti kaikkien alkuperäisten juhlallisuuksien pilaaja kristinusko tahtoi oman osasensa ja olkapäätaktiikalla sen myös vei.

Täytyy sanoa että henkilökohtaisesti toivoisin että voisin edes joskus perehtyä ihmisten alkuperäisiin perinteisiin törmäämättä siihen informaatioon miten kristinusko on jälleen kerran astunut kuvioihin ja rikkaruohonomaisella tehokkuudella peittänyt kaiken edeltävän alleen mutta se ei näköjään onnistu. En ole kristinuskovastainen mutta paheksun sen järkyttävää vaikutusta alkuperäisiin kulttuureihin.

Siis hypätään hetkeksi nykyhetkestä 700-luvun englantilaiseen aristokraattiperheeseen.

Kun perheen miehet toimittivat monimutkaisia poliittisia velvollisuuksiaan uskottiin sen nuorimmainen jäsen, 11-vuotias tytär Walburga nunnien hoiviin luostariin seuraaviksi 26 vuodeksi. Luostarissa Walburga menetti parhaat vuotensa ankaran kurinalaisessa yhteisössä mutta saavutti aikansa parhaimman mahdollisen koulutuksen ja huomattavan sivistyksen.

Samaan aikaan Walburgan setä työskenteli euroopassa käännyttääkseen kaikki germaaniset kansat kristinuskoon, nämä kun itsepäisesti tahtoivat pitää kiinni omista tuhatvuotisista tavoistaan.

Setä tahtoi nimensä historiaan ikäänkuin palkkioksi raskaista vaivoistaan joten Walburga-neito kutsuttiin paikalle kirjoittamaan tämän elämänkerta muistiin tuleville jälkipolville. Walburga teki työnsä hyvin ja nykyään historijoitsien keskuudessa mainetta on niittänyt pikemmin Walburga kuin setänsä, Walburga onkin nimtty nyt euroopan ensimmäiseksi naiskirjailijaksi.

Aikanaan Walburga yleni luostarin johtajaksi. Kun hän kuoli, siirrettiin hänen jäänteensä toisesta luostarista toiseen toukokuun 1. päivänä ja tuota päivää mekin nyt juhlimme.

Tiivistettynä, juhlimme siis Walburg-nimisen naisen ruumiinsiirtopäivää.

Keskiajalla kristinusko oli vihdoin onnistunut rynnäkössään. Esivanhempiemme alkuperäiset jumalat sekä heidän tapansa olivat tuhottu. Muutamissa sukupolvissa vanhat tavat unohtuivat kun niistä ei saanut enää rangaistuksen uhalla puhua ja keväänjuhlinta muuttui pyhimkysenpalvontapäiväksi.

Pyhimyksenpalvontapäivänä vappu on virallisesti pysynytkin, myös meillä täällä suomessa.

Moni mieltää kuitenkin vapun työväenliikkeen juhlaksi. Tämä taas on sitä "amerikkalaista hömpötystä" jolle suomalaiset muuten ovat niin kovin allergisia.
 
Yhdysvalloissa ei luonnollisesti ollut eurooppalaista perinnettä vapunvietosta. Kevät oli kuitenkin sovitusti se aika jolloin työntekijöiden vuosisopimukset uudistettiin ja tarkalleen tuo uudistaminen tehtiin yleensä 1.5.

Tuo päivä sopi siis hyvin sopivaksi ajankohdaksi vaatia parempia työoloja, työaikoja ja palkkoja. Tuona päivänä uskaliaimmat osallistuivat marsseihin oikeuksiensa puolesta.

Koska aihe oli sinänsä hyvä ja kiintoisa, aloitettiin myös siellä täällä euroopassa kevätmarssien suorittaminen ja koska uskonnon jalansija oli jo menetetty, omaksuttiin nyt työväen asia Walburg-neidon tilalle.

Ylioppilaat taas liittyvät vappuun vain siitä yksinkertaisesta syystä että akateemisena väkenä ylioppilaat muistelivat historian vanhaa vappujuhlintaa erilaisin vappukestein ja kevätjuhlin.

Jos olisi olemassa vappujuhlan jana, näkisimme että suunnilleen 85 prosenttia koko janasta jakautuisi alkuperäisuskontojen kevään palvontamenoille. Hieman janasta jakautuisi roomalaisille, hieman kristityille ja lopuksi aivan pikkuriikkinen murunen työväenliikkeelle.

Voit siis vapaasti päättää mitä tai ketä tahdot nyt näin vappuaattona muistella.

Vaihtoehtoina ovat

A. esivanhempiasi kaukana menneisyydessä joille koivun ensisilmut olivat merkki siitä että keripukki ei enää vainoaisi, että koittaisi jälleen jumalten suosion ja täydemmän mahan aika,

B. mietitkö kaunista Flora-jumalatarta ja juhlit roomalaisten tapaan runsaalla viinillä ja vastakkaisen sukupuolen hakkailulla

C. Istutko alas ajattelemaan 11-vuotiasta esimurrosikäistä Walburg-tyttöä joka sai nimensä historian lehdille

D. ...vai kääntyykö mielesi kohti niitä toimistotyöasioitasi jotka ovat vielä tämän maailman aikaan huonosti.

Kun itse ajattelin vapun aikajanaa, koin pienen valaistumisen. Oli mielenkiintoista huomata että huolimatta siitä miten vappua juhlitaan, on sen keskiössä kuitenkin aina nainen.

Jopa silloin kun patriarkaalinen kristinusko omi vapun, tuli sen ikoniksi Walburg-neito.

Samat ikiaikaiset piirteet ovat kuin huomaamatta läsnä yhä edelleen nykypäivänkin vapun vietossa.

Huomenna ympäri suomen kunnioitetaan naista lakittamalla erilaisia naispatsaita. Ylioppilaslakin päähänsä saavat mm. Helmi, Manta, Minna ja Lilja.

Ennen patriarkaalisia jumalia jumaluuden katsottiin olevan pikemmin nainen kuin mies, tästä todisteena ovat lukuisat runsaslanteiset ja -rintaiset hedelmällisyyspatsaat ympäri koko maaplaneetan.

Vappu onkin omalla tavallaan varsin feministinen juhla, meidän kaikkien naisten oma päivä.

Hauskaa vappua.

Erilaiset puput ja tiput

Kanit ja kanat liittyvät pääsiäiseen symboloimalla uutta elämää. 

Pääsiäisenä kristityt juhlivat elämän voittoa kuolemasta Jeesuksen noustua haudastaan. Ennen kristinuskoa suomalaiset juhlivat myös moninaisin riitein uudelleensyntymän aikaa luonnon herätessä. Jo kalevalan maailmansyntyruno alkaa munasta jonka sisältä kaikkeus luodaan. Kananmuna siis toimii kevään ajan symbolina elämälle ja kani taas lisääntymistehokkuudellaan hoitaa saman työn. 

Siksipä pääsiäisen kuvamaailmaan kuuluvat puput ja tiput. Pitkä talvi on ohi. Elämä alkaa jälleen.

Elämässä on kuitenkin muistettava hetki kuolemaa. On ristiriitaista miten pääsiäisen pastellisten symbolien, kanien ja tipujen kohtalo on sittenkin kuolla. Tehotuotetun kidutusbroilerin myynti hyppää kattoon pääsiäisen tienoilla ja kuolo kohtasi myös seuraavat sotapuput. 

Pääsiäisen kunniaksi siis muutamia erilaisia kaneja ja tipuja. Suomen sotien aikana kuvattiin nimittäin paljon muutakin kuin vain pommitusten jälkiä. Sotakuvaajat suhtautuivat lämmöllä kotoisiin kanoihin joihin rintamalla törmäsivät. Osaa hellittiin ja siliteltiin ja osa syötiin tervetulleena ateriana. Asukkaiden hylätessä partisaanien ja pommien pelossa kotinsa jäivät taakse kanat, käyskentelemään pihalle kesäisten koivujen huminaan pahaenteiseen hiljaisuuteen. Lempeitä kaneja taas kasvatettiin ruoan ja turkisten takia ja ennen kuolemaansa toimivat ne varmasti eräänlaisena sotaterapiana hoitajilleen. 

Näiden kuvien myötä toivotan mukavaa kevättä ja uudelleensyntymisen juhlaa.

 (Yläkuvassa Impilahdelta metsästä venäläisten jäljiltä kanoja,

 joista vaalea on "Tiltu." Kaitajärvi, Riuhtavaara 28.08.1941.)

 Lotta-emäntä ja Tuulijärven ainoa kana.
Tuulijärvi 08.07.1941.

Hanhi ja kana jakamassa sotilaan päivällistä.
Simola 05.07.1941

 Kolme kanaa asuu autiossa talossa
Hangon rintama 02.08.1941

 Kanat ovat talvella pirtin nurkassa.
Selki 03.02.1942

 Talot ovat hylätty. Ainoastaan joku yksinäinen koira

 tai muutama kana liikkuvat pihalla.Ylämaa 22.07.1944

 Rintamajermu ja hänen elikkonsa ( II/Pans.D ja II/KTR 7). Viipurilaisen tykkimiehen kaniinitarha joka on haloilla suojattu sirpaleilta. Kranaattikeskityksessä uroskaniini haavoittui ja kuoli.
Aunuksen kannas (Pans.D) 15.8.1943

 Ilmatorjuntapatterin kaniinien erikoistuntija, kersantti Sarlin,

 kahden angorakanin kanssa. Turku 17.05.1944.

Elämää stadin peestossa. (II/KTR 7) Stadin peesto harrastaa suurpiirteistä 

kaniininviljelystä. Hyvin kanit viihtyvätkin tulipatterissa ja lisääntyvät.
Aunuksen kannas 19.08.1943. 

Sotilas ruokkii kaniinejaan.
Säkkijärvi 11.07.1944.

 Kuvat: SA-arkisto.

Hidasta myrkkyä

Jostain syystä tämä hiusteema tässä blogissa ei ota päättyäkseen. Jatketaan siis sillä mikä suorastaan haluaa tulla kirjoitetuksi. (Osa tämän kirjoituksen kuvista on piilotettu nappien alle graafisen sisältönsä vuoksi.)

Olen aina ihaillut punaisia hiuksia. Kaikensävyisiä punaisia hiuksia. Sitä en tiedä mistä tämä fiksauma on alkanut mutta näin se on. Ehkä kaikki alkoi Pienen merenneidon Arielista mutta kuka tietää eikä sillä ole niin väliäkään. Omissa hiuksissani on ilokseni aavistus punaista, parhaiten se näkyy auringonpaisteessa mutta joskus myös sähkövaloissa pienenä oranssina hehkuna tämän maantienvärin joukossa mutta tarpeeksi sitä ei punaisenhimooni ole. Värjäsinkin hiuksiani ensimmäisen kerran 12-vuotiaana kevytvärillä joka oli aivan upeaa, ensimmäisen kerran näytin siltä millainen tunsin henkisesti olevani. Punahiuksinen!

 Minä seurakunnan leirin valvojana noin 15 vuotta sitten.

Kauaa ei kevytsävy kelvannut vaan otin askeleen kohti kestovärejä, mitä tummempaa kuparia ja verenpunaa, sen parempi. Lähes parikymppiseksi saakka jaksoin kuukausi tolkulla lääppiä päähäni punaista lientä saavuttaakseni ihanat Ariel-kutrit mutta aivan auvoa kaikki ei ollut. Ongelmakseni

nousi ikuinen juurikasvu ja sen värjäys. Vaaleaa hiusta tuli esiin jo runsaan viikon päästä edellisestä värjäyksestä, punainen väri haalistui myös nopeasti eikä väri ollut enää hetki värjäyksen jälkeen yhtä kaunis. Minuun iski myös tunne siitä että tahdoin olla vuosikausien jälkeen täysin luonnollinen ja elää mahdollisimman luonnollisesti. Hylkäsin hiusten värjäyksen, meikin, lopetin alkoholinkin käytön muutamiksi vuosiksi (vaikka en muutenkaan pahemmin juonut) ja elin luomuelämää.

Hiustenvärjäykseni oli päättynyt mutta kaiho punaisia hiuksia kohtaan jäi elämään. Vuodet kuluivat ja aloin hyväksyä että kaikkea (tummanpunaisia hiuksia) en voi saada mutta lopullinen kuolinisku värjäyskaipuulle tuli muuan musiikkitapahtumassa.

 Leirin leikkejä... Lempisävyni oli tumma mahonginpunainen

Kyse oli Vantaan Ankkarockista jonne lähdimme pyörähtämään ystäväni kanssa. Kyse oli ihan muutaman tunnin piipahduksesta ja siellä otin halvan hennatatuoinnin solisluuni päälle. Hennatatskat olivat minulle tuttuja, olinhan tehnyt niitä kotona itselleni useasti sekoittamalla hennakasvijauhetta sitruunamehuun ja levittämällä massaa kuvioiksi iholle. Iholle jää muutamaksi viikoksi oranssihko kuvio joka aikanaan haalistuu pois.

Muistan että festarikojun ulkopuolella oli hyvin pitkä jono ja jonossa oli paljon nuoria ja lapsia. Kojussa puuhaava pariskunta pursotti hennaa pokemonien ja delfiinien muotoihin ja uusia asiakkaita tuli jatkuvasti entisten tilalle. Siellä minäkin sain kiemurani.

Festarikäyntiä seuraavana päivänä kaunis hennatatuointini alkoi oireilla tosi oudosti.

Iho hennauksen ympäriltä muuttui kirkkaanpunaiseksi. Kun festarireissusta oli kaksi päivää, nousi ihoni hennatatuoinnin päältä kuplille kuin hapon tai kiehuvan veden jäljiltä. Kolmantena päivänä hennatatuointia ei enää näkynyt. Sen tilalla oli mätivä, kupliva ja mustaa rupea ja verta puskeva leveä avohaava harmaata limaa reunoillaan. Kivut olivat valtavat. (Seuraavat kuvat eivät ole omasta hennatatuoinnistani mutta aivan vastaavista tapauksista.)

Asia lähti selviämään melko pian. Muistan miten järkyttynyt olin oman yleistietoni huonoudesta.

Selvisi että oli melko yleistä tietoa että hennatatuointeja markkinoilla ja tapahtumissa käyttävät yritykset käyttävät tuotteissaan poikkeuksetta ns. "mustaa hennaa" joka ei ole hennaa ollenkaan vaan PPD:tä sisältävää myrkyllistä kemikaaliseosta. Markkinamiehet käyttävät PPD:tä hennatatuoiden teossa sillä luonnonhenna ei jätä yhtä nopeaa ja voimakasta tulosta kuin kemikaali"henna" eikä heitä kiinnosta että tällaisen tilapäistatuoinnin ottaja altistuu loppuelämäkseen ppd:tä sisältäville tuotteille eivätkä he enää koskaan elämässään voi värjätä hiuksiaan riskeeraamatta henkeään.

PPD:n käyttö ihokosketuksessa olevien tuotteiden kanssa on kiellettyä mutta valvonta on vaikeaa ja väärinkäytöksiä tapahtuu jatkuvasti.

Olen onnekas että ajan kanssa kemikaalitatuointini parani eikä jättänyt jälkeensä edes arpea.

 Sen sijaan kannan nyt ikuisesti sisälläni kemikaalialtistusta. Minä joka olen ollut niin tyytyväinen siitä etten ole millekään allerginen.

Jos nyt värjäisin hiukseni, alkaisi päänahkani kuplia ja rupeutua samoin kuin hennatatuointini aikanaan ja näin kävisi jos olisin onnekas, pahimmassa tapauksessa kurkkuni turpoaisi umpeen ja kuolisin.

Miten tämä liittyy sitten moniin teihinkin jotka ettte ole haksahtaneet ottamaan vääränlaista hennatatuointia ja miten tämä liittyy mitenkään hiusten värjäämiseen? Kohta kerron sillä huomasin että suomeksi löytyy aiheesta melko puutteellisesti tietoa vaikka kyse on todella tärkeästä asiasta.

Hennatatuointini myrkyllinen aine PPD on koko nimeltään parafenyleenidiamiini. Sitä käytetään hiusväreissä kiinnitysaineena. Juuri PPD on kemikaali joka saa värin kiinnittymään hiukseen, se on halpa ja tehokas valmiste ja erittäin voimakas karsinogeeni. Suomessa PPD oli kielletty ennen eu:ta kuten olivat myös atsovärit ja moni muu haitallinen aine jotka ovat kiemurrelleet takaisin koloistaan ihmisten terveyttä tuhoamaan.

PPD on siis myrkky.

Mitä tummempi on käyttämäsi hiusväri, sen enemmän siinä on mukana PPD:tä. Musta on ihmiselle haitallisin väri, tummanruskea, tummanpunainen ja niin edespäin käytännössä yhtä haitallisia.

Yksi värjäyskerta PPD:tä sisältävällä hiusvärillä tuskin aiheuttaa terveysongelmia, Eikä kaksikaan. Käyttöä saa kestää vuosia. Joka värjäyskerralla käyttäjä altistuu PPD:lle aivan hieman, hieman enemmän kuin edellisellä kerralla. Kerta toisensa jälkeen altistus jatkuu. Sitten eräänä värjäyskertana päänahka kirvelee, polttaa, nousee vesikelloille ja silloin henkilö tietää, lopullinen altistus on syntynyt. Hiuksia ei enää koskaan voi värjätä.

Armollista asiassa on se että hiusvärien kanssa tämä prosessi vie vuosia eikä se ole yhtä välitön kuin niinsanotun mustan hennan kanssa. Se silti tapahtuu, jossain vaiheessa lievempänä tai suurempana jokaiselle joka on käyttänyt ppd:tä sisältäviä aineita tarpeeksi kauan. Jos olet parikymppinen, tämä ehkä tapahtuu sinulle vasta kun olet 70-vuotias harmaita hiuksia värjäävä eläkeläinen tai sitten se tapahtuu huomenna. Mutta se tapahtuu yhtä kaikki ja sen jälkeen seuraa ikuinen nollatoleranssi kaikkea sellaista kohtaan joka sisältää PPD:tä ja niiden tuotteiden kirjo on laaja.

PPD:n toksisen vaikutuksen täystehoon siis todellakin saattaa mennä toiselta viisi, toiselta neljäkymmentä vuotta mutta jossain vaiheessa oireet alkavat ja jos oireet alkavat lievinä on onnekas.

Toisinkin voi käydä kuten kävi näille naisille. He kuolivat.

Lievemmistä kokemuksista hiusvärien kanssa voit lukeä tästä, tästä, tästä, vielä tästäkin, ja tästä...

Tässä artikkelissa todetaan miten allergia- ja astmayhdistys saa vuosittain puolisen tuhatta puhelua pelkästään koskien hiusväriallergiareaktioita.

Näiden lisäksi suosittelen lämpimasti lukemaan Bonnien kertomuksen. Myös sympaattinen Hupsistarallaa-blogisti joutui leikkaamaan
hiuksensa pois mahdollisen PPD:n aiheuttaman hiusväriallergian vuoksi.

Miten sitten voi olla mahdollista että
kaikkein tunnetuimmat hiusvärivalmistajat
käyttävät selvää myrkkyä tuotteissaan ja
miten voi olla mahdollista etteivät he joudu vastuuseen myymistään tuotteista jotka
altistavat jokaisen käyttäjänsä haitalliselle, karsinogeeniselle kemikaalille?

He eivät joudu asiasta vastuuseen yksinkertaisesti siksi että he vapauttavat itsensä vastuusta painamalla pakkausten pohjiin pienen präntin varoituskolmion ja tuoteselosteisiin ohjeen allergiatestin suorittamiseen.

Allergiatestissä ohjeistetaan käyttäjää laittamaan iholle tipan verran tuotetta ja odottamaan hetken, ellei reaktiota synny on tuote "turvallinen." Allergiatesti vain on yhtä tyhjän kanssa sillä altistus syntyy vuosien tai vuosikymmenten aikana, ei kertakäytöstä eikä kertaluonteinen allergiatesti hyödytä ketään.

Ihotautilääkärit itseasiassa neuvovat ettei kukaan tekisi tätä kotitestiä sillä testissä tietentahtoen altistetaan henkilö aineelle joka vain lisää alttiutta saada reaktio väriaineesta seuraavalla värjäyskerralla.

Kun kunnollinen altistus on syntynyt, ei enää riitä että välttelee hiusvärejä. PPD kun on kemikaali jota käytetään hiusvärien lisäksi myös monissa muissa tuotteissa. Altistuksen jälkeen saat olla lopun ikääsi varuillasi mm. mustien vaatteiden, paperin musteen ja kumituotteiden kanssa.
 
PPD:tä sisältävät kauneudenhoitotuotteet siis ovat hyvin ongelmallinen asia. Tässä on tuote joka on tutkitusti ihmiskeholle erittäin haitallinen ja joka on kuitenkin nykyään eu:ssa sallittu. PPD-tuotteiden ympärillä pyörii miljoonien bisnes sillä mitään yhtä tehokasta ja korvaavaa ainetta ei ole vielä kehitelty. Asiaa koetetaan kierrellä toteamalla että PPD:n määriä hiusväreissä on vähennetty ja korvaavia tuotteita etsitään. Sen riskit ovat siis selvästi tiedossa mutta kuten eräs äsken lukemani kosmetiikkablogisti PPD:tä puolusteli toteamalla että nykymaailmassa nyt vaan on totuttava kemikaalialtistukseen koska kaikki muukin on myrkyllistä ja kaikesta muustakin voi tulla syöpä. Aivan hullu ajatus.

Tässä siis on tuote jonka tiedetään aiheuttavan pahimmassa tapauksessa kuolemaan päättyvän reaktion joka pitäisi hyväksyä koska moni muukin asia aiheuttaa kuolemaa. Olenko ainoa joka näkee tällaisen ajattelutavan älyttömyyden? Mieleeni nousevat keskiajan hienostonaiset jotka käyttivät puuterina lyijyvalkoista. Lyijyvalkoinen teki aatelisrouvien kasvot kauniiksi mutta nimensä mukaisesti lyijyä sisältävänä tuotteena se kerääntyi ihmiselimistöön PPD:n tyyliin kunnes ihminen lopulta sairastui peruuttamattomasti.

PPD:n tiedetään myös aiheuttavan neljää eri syöpää. Neljää - eri - syöpää.

Ja mieti; jos hiusväri on päässä 45 minuuttia joka kuukausi merkitsee se lähes kymmenen tunnin vuosittaista altistusta. Keho ei välitä tuleeko tuo altistus yhtenä kertana vai kuukausittaisina tippoina.

Viiden vuoden harmaiden hiusten peittäminen hiusvärillä merkitsee 50 tunnin altistusta, kymmenen vuoden värjäys sadan tunnin altistusta ja niin edelleen... Kehomme ovat nykymaailman kemikaalikuormituksessa todella kovilla. Onko ihme että jossain vaiheessa meistä jokainen tuppaa sairastumaan? Eikä tuota riskiä kannattaisi toimillaan ennemmin pyrkiä pienentämään eikä lisäämään?

Haluan myös korostaa sitä ettei kannata tuudittautua ajattelemaan etten minä varmaankaan allergisoidu sillä en ole allergisoituvaa tyyppiä. En minäkään ole, kyse ei olekaan mistään tavallisesta allergisoitumisesta vaan siitä että keho imee itseensä myrkkyä. Oikeaa, ehtaa myrkkyä. Olemme biologisia olentoja, lihaa ja verta. On rajansa miten paljon kehomme sietää myrkytystä. Rajat tulevat vastaan jokaisen kohdalla.

Tämä on kovaa puhetta kaikkien kampaajien elinkeinoja vastaan. Ensin liputan pitkien hiusten puolesta ja nyt vielä kovistelen värjäämisestäkin, olen todella pahoillani!

Hiusten pituusmieltymykselleni en mitään mahda mutta onhan onneksi edelleen vaihtoehtoisia hiustenvärjäysmenetelmiä. Kaikki hiusten värjäys ei vaadi PPD-värejä. Punaiset ja tummahkot hiukset voi saavuttaa luonnonhennalla joka on myrkytön kasviväri. On olemassa myös suoravärejä ja vaaleissa hiusväreissä jotka perustuvat vetyperoksidiin, PPD:tä ei ole. Värjääjät, toivoa ei siis ole menetetty.

Välittömään hysteriaan ei ole aihetta.
 Jos värjäät hiuksiasi tummalla värillä (joka siis sisältää aina PPD:tä) etkä ole saanut mitään reaktioita tähän saakka, tuskin olet eräs niistä joille lopullinen reaktio käy kohtalokkaaksi.

Mutta tiedä että jonain päivänä kun värjätessä tunnet kirvelyä tai polttelua, ei edessäsi ole enää loputtomia hiustenvärjäysvuosia vaan elimistö se vain ilmoittelee että PPD:tä on kertynyt kehoon riittämiin ja hommalle olisi aika laittaa piste

Levittäkää myös sanaa tuntemillenne nuorille ja vanhemmillekin etteivät ikinä koskaan milloinkaan ottaisi minkäänlaista mustaa hennatatuointia. Musta hennatatuointi tuo aina isoja ongelmia ja ikuisen altistuksen.

Mustia hennatatuointeja tarjotaan laajasti erilaisilla kesätapahtumilla tai ulkomaiden lomakohteissa. Niitä ei saa ottaa! On olemassa myös vaarattomia luonnonhennatatuointeja mutta niistä iholle jäävä jälki on oranssi tai punainen ei milloinkaan musta. On paras vältellä kaikenlaisia tilapäistatuointeja sillä kertakokeilulla hankkii itselleen elinikäisen haitan ja monesti myös kosmeettisia vaurioita. Vaikka allergiareaktiota ihon
vaurioineen ei tulisi, on altistus silti syntynyt. Ja miettikää että noita tatuointeja tehdään lapsille!

Suosittelen vahvasti että jos tulevana kesänä törmäätte jossakin tapahtumassa kojuun jossa käytetään mustaa hennaa, teette siitä ilmoituksen. Mustan hennan käyttö iholle laitettavissa aineissa on ehdottoman kiellettyä (hiusvärit ovat kiintoisa poikkeus) ja aiheuttavat sen pysyvän haitan.

Nuokin lapset jotka ottivat pokemontatuointinsa samaan aikaan kun minä spiraalikuvioni, altistuivat PPD:lle ikuisiksi ajoiksi. Kun joku noista lapsista sitten värjää ensimmäisen kerran hiuksiaan, lähteekin päänahka kuoriutumaan pois ja pahimmassa tapauksessa jotain vielä pahempaa. Lisäksi lapsen iho on noin 16-vuotiaaksi saakka aikuisen ihoa huomattavasti ohuempi ja herkempi joten altistuksen määrä on vielä massiivisempi. Levittäkää sanaa mustasta hennasta.

PPD:n löydätte hiusväripakkauksista sanoilla "phenylenediamine" ja "toluene- 2,5-diamine." Nuo sanat eivät välttämättä ole omina itseinään vaan löytyvät usein sanojen sisältä. Mutta mikäli jonkin sanan sisällä siis ovat nuo kirjainyhdistelmät, ne ovat PPD:tä. (Suosittelen välttelemään myös aminophenoleita.)

Haluan kuitenkin painostaa että JOS tapaatte asiantuntevan, luotettavan yrittäjän joka tekee AITOhennaisia hennatatuointeja joiden jälki iholla on oranssi tai punainen, on tuote täysin turvallinen. Tässä blogissa näette esimerkkejä aidoista ja täysin turvallisista hennatatuoinneista.

Aivan lopuksi suosittelen tämän linkkipommituksen päätteeksi kemiantekniikan diplomi-insinöörin ja blogistin Anja Nystenin kirjoitusta PPD:stä jonka voit lukea tästä.

Toivottelen varovaisia hetkiä kauneudenhoitonne parissa.

Kutreja

Tosielämän Rapunzelien virtaa. Katsokaa ja ihastelkaa.

Oletteko huomanneet että nykyään pitkiä hiuksia näkee todella

 harvoin. Kun kävin yläastetta 90-luvun puolivälin jälkeen, vielä silloin
hyvin monella tytöllä hiukset ulottuivat vyötärölle, nykyään tätä ei
oikeastaan näe ollenkaan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta.

 Olen kiinnittänyt asiaan huomiota aivan tarkoituksella
 ja näin on laita. Onkohan se nykyajan muotia? 

On kiinnostavaa miten vaikeaa on useimmin havainnoida juuri 

nykyhetken muotia, kymmenen vuoden kuluttua kun itse katson vuoteen

2014, kykenen näkemään selvästi tämän hetken tyylit ja trendit...

Tällä nimenomaisella hetkellä en kuitenkaan siihen täysin pysty.

Oman silmäni iloksi soisin kuitenkin näkeväni useimmin pitkiä hiuksia.

Viime kesänä istuin autossa osuuspankin edessä odottamassa seuralaistani

palaavaksi. Kadulla edestäni kulki tyttö jonka hiukset olivat täsmälleen kuin

tässä yläkuvassa. Olin hypätä autosta tytön perään ihastelemaan mutta 

hillitsin impulssini. Hyvin harvinainen näky.
 

Omat hiukseni ulottuvat nyt vain vyötärölle ja kun pian leikkaan pois
kuluneet latvat ovat ne sitäkin lyhyemmät. Olen huomannut miten kaupungilla
 monet silti kääntyvät katsomaan hiuksiani. Ennen tätäkään ei tapahtunut. Myös
tähän perustan väitteeni siitä että pitkät hiukset eivät ole nykymuodissa, niitä

 näkee harvemmin ja vain siksi niitä tuijotetaan.

Kaikkihan eivät pidä ollenkaan pitkistä hiuksista, tiedän että monen

mielestä jo vyötärömittaisetkin hiukset ovat suorastaan vastenmieliset ja
kummalliset, jopa rumat. Minua ei haittaa tämä ajattelu, enhän minäkään
 pidä kaikesta eikä minun tarvitsekaan. Nykyään ihmiset saavat
olla omia itsejään. 

Pitkien hiusten ylläpitämisellä on taloudellinenkin puolensa, säästyy

 rahaa. En ole moneen vuoteen käynyt kampaajalla. Minulla oli lyhyet hiukset

 ollessani 18 ja muistan miten harmitti joka ainoa kuukausi mennä kampaajalle

 ja silloin tulin myös ajatelleeksi miten rasittavaa on varmaan monen miehenkin

 mielestä mennä parturiin muutaman viikon välein. Kannustan myös tapaamiani
  miehiä jos asia tulee jotenkin puheeksi kasvattamaan vain suoraan pitkät hiukset.

Toki nämä ovat makuasioita mutta itse haluaisin kokonaisuudessaan enemmän 

pitkähiuksisia ihmisiä liikenteeseen. Naisia ja miehiä molempia.

Kuten sanottu, pidän myös lyhyistä hiuksista ja monesti minulla on ajoittaista
kaipuuta leikata omanikin pois. Hiustenleikkuuseen liittyy suuri virkistyminen ja
muistan hiustenleikkuuhistoriastani miten kiehtovaa oli olla hetkessä aivan
 uuden ihmisen näköinen. Minua lähinnä haittaa nykymenossa se että selvästi
se miksi pitkiä hiuksia ei näy, johtuu vallitsevasta hiusmuodista yhdistettynä
ryhmäpaineeseen. Se on surkuteltavaa. Toisaalta kaikenlaiset hiuslisäkkeet
ja pidennykset ovat huippusuosittuja mikä on melko ristiriitaista.

Olen muuten törmännyt myös todella paljon 40-lukulaiseen käsitykseen että jo yli 

kolmekymppisen naisen pitäisi leikata hiuksensa uskottavuussyistä! Järkyttävän

 seksististä ja törkeää ajattelua jota itse suomin pois kärkkäästi jos siihen törmään.

Oma isoäitini on yli 90-vuotias ja hänen hiuksensa ovat nyt mitä kaunein

hopanhohtoinen viitta joka vain kasvaa pidemmäksi vuosi vuodelta.

Itse odotan vanhuudelta erityisesti sitä että hiukseni muuttuvat

koko pituudeltaan harmaiksi sillä vanhemman naisen harmaat ja pitkät

 hiukset ovat todella viehättävät!

Olen taas vaihteeksi inspiroitunut tästä hiusaiheesta korjailtuani

joitain vanhoja kirjoituksiani jossa hiuksia käsitellään ja tulin

kirjoittaneeksi toiseen blogiini Tosivanhaan ainakin minusta

hyvin mielenkiintoisen perheen uskomattomasta elämänkohtalosta.

Aihe liittyy hiuksiin... Menkää sinne lukemaan.

Kevätkeitto

En ole pariin päivään päässyt kauppareissulle. Kun vatsa alkoi 

huudella tänä aamuna vaatimuksiaan oli pakko kääntää katse siihen

mitä jääkaapista löytyy ja mikä ei ole aikaisemmin houkutellut.

Sain pari viikkoa sitten kesäkurpitsamanian ja söin joka päivä 

kesäkurpitsa-valkosipulipaistosta ja hapankaalia. Sitten yhtäkkiä se ei 

enää maistunutkaan ja hylkäsin jääkaapissa makaavat kurpitsat sinne.

Äsken minulla oli nälkä ja tein niistä, herneistä, sipulista ja kermasta

aamupalakeittoa. Ajattelin että koska on kesäkeittoa niin voi olla 

kevätkeittoakin ja söin sen arabian Ahmet-lautasestani. 

Kaikki maistuu tästä hyvältä. 

Ajattelen että nuo kukat ovat sinivuokkoja.

Tänään järjestelen ja korjailen joidenkin vanhojen tekstieni sisältöä

 joten anteeksi jos vanhat jutut välkkyvät turhaan bloggerin feedissä.

Mukavaa alkavaa perjantaita.

Aamusta iltaan

 Aamu kurkkii jo uutimien raosta mutta vielä ei sen 

valo jaksa karkoittaa terveen nuoren mielen unikuvia. 

Ruumis lepää unenlämpimänä suloisen pehmeässä

 SILO-yöpuvussa. Siro pitsikuvio kohoilee rinnalla 

hengityksen tahdissa...

...Mutta herätyskello soi armottomana!

Päivä kutsuu töineen ja velvollisuuksineen. 

Ylös vain lämpimästä vuoteesta! 

SILO-kerrasto odottaa jo tuolilla.

Se on yhdeksästi pesty, mutta yhä on kudos 

joustavaa ja pehmeää ja väri haalistumaton.

Reipas aamuvoimistelu karistaa viimeisetkin unet silmistä.

Eikä kestävä SILO-kerrasto ratkea saumoistaan 

huikeimmassakaan "sillassa" tai jalanheitossa!

Ja nyt nopeasti kiharat järjestykseen!

Herkullisen kaunis SILO-kampaustakki hartioille! 

Se suojaa vilulta - ja onpa hauskaa tarkastella

 itseään peilistä niin naisellisen "kehyksen"

 ympäröimänä. 

Ja sitten nopeasti jalkaan SILO-sukat.

 Kello on jo uhkaavan paljon.

 ..Vielä kuppi kahvia tässä hienossa

aamutakissa - siitä ei todellakaan

hennoisi erota!

"Verrattoman kivoja työpukuja nämä SILOn villakudospuserot!

Kodikkaita ja käytännöllisiä. Ja silti niin sieviä ettei tarvitse

pelätä uuden prokuristin silmäyksiä, - tuon joka pitää itseään

"naistuntijana." 

Panenpa silti päälleni vaihteen vuoksi SILOn sinisen 

charmeuse-puseron... Hätäkös näillä SILOn valmisteilla

on konttoristin palalla hankkia useampiakin!"

 

 

"Tulen, tulen, tietysti tulen! Eihän missään opi niin paljon 

naisten muodista kuin SILOn mannekiininäytöksissä! 

 Saahan siellä nähdä kaikkea "intiimeistä" tanssiaispukuihin saakka!"

"Juu! Ja kyllä me ehdimme sen jälkeen vielä Irjan nimipäivillekin. 

Minä panen ylleni vierailupukuni SILO:n  charmeusesta, sen

 kauniin ruosteenpunaisen. ...Laurikin on niin ihastunut siihen väriin."

"Tietysti voit sen tehdä! Silon villakangaspukujen

joukossahan on monta jotka kelpaavat "tilaisuuksiinkin"

eikä vain arkipuvuiksi. Musta puku ja nyörikoristelu - Hienoa!

Ne ovatkin aina niin tyylikkään yksinkertaisia, juuri niin kuin

trikoopukujen pitää ollakin."                                                                 "Hei hei nyt sitten, näkemiin!"

"Miten monia uusia kudoslaatuja, leikkauksia ja värejä SILO olikaan 

taas keksinyt! Näitkö sen uuden melkein pitsimäisen charmeuse-laadun

"Vesililja-"asussa?"

"Minusta kyllä "Mona Lisa" oli kaunein. 

Sellaisen yöpuvun tahtoisin viivana... 

Voiko kauneemmin esittää muodin uutta naisellistunutta suuntaa!

 Ja mustan ja vaaleanpunaisen yhdistelmä oli sitten hieno. 

Ihailenkin aina SILO:n värisommitelmia ja pitsejä."

"Hei entä ne sirot ja nuorekkaat tanssiaispuvut? 

 "Tonavan aallot" oli niistä yliveto.  Ja entäs niiden hinta - 

vain puolet tavallisen kangasleningin hinnasta! 

Mutta nyt nopeasti Irjan luo, hänen nimipäiväkahvinsa

on jo ehtinyt moneen kertaan jäähtyä.

"Rakas ystävä - taidamme olla julman myöhässä!

Mutta mitä ihmettä, sinullahan on myös ylläsi SILO:a! Ennenhän

et sietänyt trikoopukuja, pelkäsit niiden venyvän."

"Oppia ikä kaikki. Nyt tiedän että silittämällä istumisesta venyneet paikat kostean 
kankaan läpi, ryhdistyy puku heti entiselleen. Viime kesänä rengasmatkallani 
ihastuin SILO:on - opin huomaamaan, että matkoilla käytännöllisempää

ja helpommin hoidettavaa vaatekappaletta ei voi olla. 

Äitikin on nykyisin niin innostunut SILO:n pukuihin, tummiin väreihin tietysti. 

Ja kun hän tilaa ne mittojen mukaan, istuvat ne hänellekin aina oikein mainiosti."

"Voi että miten hauska ilta."

"Niin on, ja sinä... Sinä olet vallan ihastuttava...

Mutta kylläpä sinulla on sievä leninki,

senkin pikku tuhlari!"

"Vai tuhlari! Hui-hai! Tämä on SILO:n valmistama

tanssiaispuku ja jos sanoisin sinulle sen hinnan,

et enää lausuisi minulle ainuttakaan kohteliaisuutta.

Mutta oli hauskaa että pidit siitä, itse viihdyn siinä

aivan hirmuisen hyvin. 

No, poika - älä nyt katsele siinä silmiäsi sokeiksi,

muista askeleetkin!"

Ah, miten makeasti olenkaan nyt

pitkän päivän jälkeen väsynyt. Miten hauska päivä...

Ei, en malta olla jatkamatta tätä juhlatunnelmaa!

Otanpä ylleni uuden SILO-pyjamani. Sen hienot 

värit ja mielikuvitusrikas malli sopivat juuri nyt 

mielentilaani!

Ja nyt, nyt hyvää yötä!

Keveitä, kirkkaita unia!

(Kuvat: Kansalliskirjasto 1935.)