Jokaisen kesän huvitteluuni kuuluu nykyään myös ravintolapäivän vietto. Koska se sekä Helsingin taiteiden yö olivat molemmat viikon sisällä, huomasin että voin osallistua molempiin.
Kaunistelen kyllä sanoessani että ravintolapäivä olisi osaltani ihan huvittelua, se on nimittäin aika kovaakin työtä. Kotini lattia kuorruttuu jauhoista, taikinanokareista ja jokainen kattila on liukas munkkienpaistoöljystä. Ja kaappien kädensijat ja ovien kädensijat.
Öljyisiä sormenjälkiä onnistuu tarttumaan todella moniin paikkoihin joista ne viimeistään seuraavana päivänä löytyvät. Suklaata on valunut hyllyjen reunoja pitkin puroina josta niitä rapsahdellen voi taitella siivotessa myöhemmin pois. Nonparelleja kaikki tasot täynnä. Astiapinot ahdistavat jo ruoanvalmistusvaiheessa ja selkärangassa tuntuu kireys joka hetki kun vilkaisee katonrajaan ja huomaa että tuuletuksesta huolimatta siellä on paistoöljystä syntynyt pieni savu ja tietää että ennemmin tai myöhemmin asunnon kiinteä sähköpalovaroitin syttyy kutsuen paikalle vartiointifirman.
"Ei mitään ongelmaa, paistoin vain munkkeja."
Kaiken raahaaminen myyntipisteelle on etukäteistuskaa tuottavaa. Matka on lyhyt mutta kulkuvälineitä ei ole saatavilla. Olen huomannut että jos pinoan kiinalaistalonpoikatyyliin kaiken päälleni, tuolit, pöydät ja leivokset, on se toimiva ratkaisu ainakin siltä kannalta että tähän saakka olen aina myyntipaikalleni onnistunut pääsemään. Mutta nyrkin kokoiset kaiken tavaran painosta aiheutuneet violettivihreät mustelmat eivät ole vieläkään harteissani haalenneet vaikka jo viikko on h-hetkestä kulunut.
Tuo päälläni oleva essu on minusta ihana. Kuusikymmenluvun loppua ja reunoista röyhelöinen.
Sinisen mekon kanssa taas kävi hauskasti. Se ei ole mikään vintagelöytö vaan näin sen kappahlissa alkukesästä. Sovitin ja huomasin että vyötärölinja minun koossani oli liian korkealla. Hintakin oli korkealla joten hylkäsin vaikka muuten oli väriltään ja malliltaan kauniin neutraali.
Kun alennusmyynnit alkoivat, kävin edelleen sovittamassa mutta hinta oli vieläkin liian korkea ja se vyötärölinja ei edelleenkään istunut.
Kun sitten tulivat romahdusalennusmyynnit, oli hinta pudonnut muutamaan kymppiin mutta jäljellä oli enää suuria kokoja. Sovitin kuitenkin sillä halusin tarkistaa olisiko vyötärölinja suuremmassa koossa alempana, sen ihan oikean vyötärön kohdalla ja näin tosiaan oli. Kaiken muun pystyinkin korjausompelemaan. Ostin mekon ja ompelin kyljistä isot palat pois. Muualle ei tarvinnut koskeakaan. Harvoin nämä minun vaatekikkailuni näin sujuvasti menevät.
(Tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa etsiskelen seteliä jonka sujautin esiliinan nauhan alle asiakasryntäyksen aikana ja joka päätti lähteä omille teilleen, tilanne jonka ystäväni päätti tallentaa. Mutta näkyypä esiliina vähän paremmin.)
Onneksi päivä oli aurinkoinen ja lämmin, ihana kesäpäivä. Tällä kertaa ravintolapäivää kanssani vietti ystäväni jonka seurassa ei ollut tylsää hetkeä, kaikki sujui hauskasti. Ainoa edelleen minua harmittava asia oli se että yöleipomisen ja torkkuherätyksen pettämisen takia en ehtinyt myyntipaikalle siihen aikaan kuin olin luvannut. Ja toki siivous sitten jälkeenpäin oli kamalaa mutta kaikenkaikkiaan ei valittamista ja kotinikin on puhtaampi kuin ennen.
Välipäivinä minulla oli kaikenlaista tekemistä. Tapasin muutamia tuttaviani, kävin piknikillä... Oli mukavaa kun yhden ainoan viikon sisään mahtui paljon pelkästään mukavaa ohjelmaa. Toisaalta Helsinkiin palaaminen oli eräänlaisensa kulttuurishokki. Olen elänyt koko kesän pikkukaupungin vieruskunnan metsissä. Ihmisiä siellä on vähän, kaikki on rauhallista, vihreää. Helsingissä kaikki on nopeaa, on melua ja julkisten tilojen likaa, ei ole yksinäistä hetkeä. On kiire, kaikilla on kiire jonnekin. Kukaan ei katso päin.
Mullan kaivamisen, mustikanpoimimisen, mattojenpesun ja meriuintien maailmasta oli hätkähdyttävää siirtyä maailmaan joka ei ole sitä. Oloni on vieläkin ristiriitainen, Helsinki tulee aina olemaan minulle erityinen paikka mutta en enää tule koskaan muuttamaan sinne pysyvästi.
Taiteiden yö-päiväkin koitti aikanaan. Antaisin kyllä järjestäjille napakkaa palautetta jos heitä tuntisin. Suurin osa taiteiden yön tapahtumista kun sijoittui aikavälille 17-21. Mikä yö se sellainen on? Miksi kerrankin ei voitaisi tehdä siten että tapahtuma olisi auki oikeasti yölläkin. Jos pelätään myöhäisillan humalaisia asiakkaita, voisihan heiltä evätä sisäänpääsyn.
Talvisirkus unen tytöt jakoivat vaahtokarkkeja ja lehtisiä kaapelitehtaan edessä. Silmäni huomasi retroaamutakit ennen neitien hattuja. Kuva piti saada.
Ystäväni olisi tahtonut myös käydä rautatientorilla olevilla ruokamarkkinoilla mutta nekin oli määrätty suljettaviksi noin iltayhdeksän pintaan vaikka sekä yrittäjät että asiakkaat olisivat innolla edelleen olleet paikalla. Muutenkin tunnelma olisi ollut ihanan eurooppalainen, tummeneva ja lämmin yö, ruoantuoksu, ihmiset kuljeskelemassa perheineen. Mutta ei niin ei. Niin luterista, vakavaa mentaliteettia... Turhauttavaa.
Olin siis taiteiden illassa, yöksi sitä ei voi sanoa. Ja toki
ravintolamuseon kaapelitehtaan näyttelyssä. vihdoin pääsin sinne, odotukseni olivat aika korkealla. Odotin näkeväni paljon ruokapakkauksia ja visuaalisuutta. Valitettavasti sitä en saanut odottamissani määrin.
Näyttely ja itse koko ravintolamuseo oli kuitenkin kiinnostava paikka. Käytäviä halkoivat selkeät ja informatiiviset tekstitaulut joka kattoivat aiheen hyvin ja sain mielenkiintoista uutta tietoa esim. kieltolain ajasta. Mieleeni jäi esimerkiksi muuan mittava hintaero.
Kieltolain aikana tavallisissa ravintoloissa ja salakapakoissa tarjoiltu juoma ei ollut mitä tahansa vaan "kovaa teetä" eli teellä laimennettua pirtua. Tavallinen teekupillinen maksoi 1.5 penniä ja kovan teen kupillinen toisaalta 15 markkaa!
Onpa mahtanut olla hauskaa kun pariskunta oli teekupposella juoden juomaansa identtisistä kupeista, toisen kupin sisältö vain maksoi tuhat kertaa toisen juomaa enemmän! (Mahdoinkohan laskea sen pikaisesti oikein... Paljon enemmän kuitenkin!)
Nautin paljon myös museon tuoksuseinästä, mikä sitten olikaan sen oikea nimi.
Tuossa vihreässä masiinassa oli paljon pieniä nappuloita, nappulasta vetämällä sen yläpuolisesta
torvesta tulvahti sen aineksen tuoksu joka oli nähtävissä napin ja torven yläpuolisessa lasiputkessa.
Oli hauskaa tuoksutella ja arvailla ja tuoksut olivat vieläpä tosi voimakkaita. Lapsien mielestä
näköjään aivan huippuhauskaa ja mielestäni museoissa olisi hyvä olla juuri tämäntapaisia
esityksiä joita voi koskea ja kokea monin aistein.
Neiti, saisinko pullon viinaa?
Erityisen hauska oli myös lavastettu entisalkon myymälä josta koetin saada kuvaa
esittämällä itse asiakasta tiskillä mutta romukamerani heittäytyi
hankalaksi kuvaajan käsissä joten tässä on nyt paras johon pystyn. (Tosin minun on sanottava että tuo Alko olisi kaivannut lisää pulloja hyllyihinsä.)
Nähtävillä oli myös muutamia vanhoja hotelliesitteitä... Näitäkin olisin kaivannut enemmän sillä ne ovat minusta mielenkiintoisia kielenkäytön ja sisällönkin vuoksi. Ilokseni huomasin että museo tarjoaa sentään loputtomasti lisää ruokalistoja ja menyykortteja nettisivuillaan joita voit katsella vaikka saman tien
tästä.
Eräässä näyttelyn (ehkä ainoassa) Kämp-hotellin hinnastossa kuvailtiin esim. aikansa aamiaista joka oli
"Kahvia eli teetä, leipää, voita ja hedelmähyydelmää."
Jäin miettimään millaistakohan tuo hedelmähyydelmä olikaan ollut, että jonkinlaistako kompottia vai mitä mutta listan englanninkielinen käännös paljasti että ihan tavallisesta marmeladista oli kyse.
Sitten itse kasariosuuteen. Luvattu kasaridisko oli rakennettu ja musiikki sen mukaista että omaa tanssijalkaani alkoi vipattaa. Jotain kuitenkin puuttui... Muut ihmiset.
On kai ymmärrettävää että vasta vähän viiden jälkeen iltapäivällä diskoilu ei ole oikein ottanut vielä tulta alleen. Toista olisi varmasti ollut jos taiteiden yö olisi oikeasti ollut taiteiden yö.
Asiakasgallupkin oli järjestetty riemukkaaseen tyyliin, purkkapallokonein voi äänestää
mikä kasarissa sinua eniten kiehtoi. Ruoka, historian käännekohdat, muoti...
Purkan sai ottaa siitä koneesta jonka edustama kasariasia oli eniten sydäntä lähellä. Itse otin muotipurkan monen muunkin näyttelijäkävijän tavoin ja huomasin että se näyttäisi olevan voittamassa äänestyksen kokonaisuudessaan.
Mutta ne pakkaukset.
Mielikuvituksessani odotin värejä leiskuvia hyllyjä täynnään ihania pakkauksia
joiden näkemisestä mieleeni tulvehtisi satamäärin nostalgisia lapsuusmuistoja 80-luvulta.
Niitä etsiskelinkin ymmälläni läpi koko näyttelyn kunnes hoksasin avata keittiötilan jääkaapin.
Voi, voi, tyhjältä näytti ja ajattelin jo että tässäkö tämä. Ja kyllähän se siinä oli. Pakkauksia ei kai
lupailtukaan olevan loputtomiin eikä ainakaan mielikuvitukseni paisuttamin määrin mutta silti
jääkaapin puhdas ja siisti sisustus oli kieltämättä pettymys.
Onneksi näin nyt vihdoinkin livenä sitten lapsuusvuosien vanhat kunnon
kolmiotrip-mehutetrat. Tuo ananas, ah. Harmi että mustaherukka puuttui.
Yllätys näyttelyä kiertäessä oli myös äkillinen astuminen Rossoon. Aivan aito kasaripizzeria ilmielävänä tiffanylamppuineen ja ruokalistoineen. Pöytäliinassa oli oivaltavasti infoa 80-luvulta ja läheisessä naulakossa oli kasariasusteita ja vaatteita!
Olen iloinen että päätin jättää aiemmin suunnitellun teemapukeutumisen sikseen. Kuljeskelu vihreässä ja aidossa kasaripaljetti-olkatoppaus-satiinihaalarissani jota kaavailin näyttelypukeutumiseksi ei houkutellut kun näyttelyn jälkeen oli tarkoitus vielä liikkua muuallakin kaupungilla ja nyt kävi ilmi että se olisikin ollut turhaa.
Sovittelimme ystäväni kanssa eri asuja ja päädyin Rossoa varten tähän järkyt... Siis upeaan punaiseen olkatoppausnahkatakkiin, kynähameeseen ja korkokenkiin.
Siinä miettiessäni missä pizza vegetariana, esitti ystäväni toiveen jo pian siirtyä muihin näyttelyihin joita kaapelitehtaalta löytyi ja näin myös teimme.
Poistuimme museosta tyytyväisinä mutta itse olisin loppujenlopuksi kaivannut näyttelyyn hieman lisää... Sitä sellaista jonkinlaista
viimeistä kosketusta.
Esim. "Rosson" seinään tauluja joita jokaisessa italialaisessa ravintolassa on ja taatusti oli jo 80-luvulla. Pienia juttuja. Lisää pulloja alko-esityksen hyllyihin. Lisää pakkauksia näyttelykeittiön hyllyihin.
Näyttelykeittiö muuten oli hienosti kasarilaista lastulevyä mutta niin siisti. Sekin olisi kaivannut kodikkuutta, hieman jotain sellaista tilpehööriä joita voi löytää vaikkapa noista Anttila-kuvastojeni sivuilta joista olette nauttineet tänä kesänä. Vaikka kananmuotoisia munanlämmittimiä!
Kokonaisuutena näyttely oli hauska ja kehoitan kyllä teitä kaikkia käymään museossa jos siellä päin liikutte ja olette yhtään asianharrastajia. Näyttelyssä oli paljon sellaista josta en nyt tullut kirjoittaneeksi ja samassa rakennuksessa on myös paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.
Hotelli- ja ravintolamuseolla on myös tällä hetkellä uusi verkkonäyttely aiheesta "Moderni eksotiikka" joka keskittyy 1920-1930-lukujen helsinkiläisravintoloiden sisustuksiin. Itämainen eksotiikka, orientalismi ja art deco-olivat aikansa suuntauksia joiden toteutukseen aikansa ravintoloissa voi tutustua
tässä. Siellä on kieltolaistakin hieman asiaa.
Käytyämme "Rossossa," "Alkossa" ja luettuamme niin paljon
kieltolaista jatkoimme iltaamme näin. Syömisen ja juomisen merkeissä.
Varhain seuraavana aamuna olinkin jo bussissa joka kuljetti minut takaisin pikkukaupungin tytöksi
tänne metsien perukoille. Nyt sataa mutta odotan intiaanikesää. Joka syyskuu se on sieltä tullut ja
uskon ettei tämä ole poikkeus.
Joko olette suunnitelleet juhlianne?
