Kuvaton kirjoitus minimalismin hengessä

Vuoden loppua kohden kuljetaan ja olen kerrankin ajoissa ainakin joissakin suhteissa.

Olen viimeisten kahden viikon aikana hävittänyt omaisuudestani arviolta 10 jätesäkillistä tavaraa hyväntekeväisyyteen, nettikirpputorille tai suoraan kaatopaikalle. Suursiivous on käynnissä ja tulevien ja menneen uudenvuoden lupausten täyttämisten toteuttamista joko jatketaan tai tulevaa suunnitellaan.

Viime vuodenvaihteessa suunnittelin organisoivani elämääni paremmin kaiken ylimääräisen suhteen uudenvuoden lupauksen nimissä. Minua ovat pitkään ahdistaneet liiat tavarani ja tahdoin päästä eroon turhista kiviriipoista. Pitkin vuotta olen raakannut omaisuudestani pois paljon sellaista jonka hävittämisestä en olisi ennen unelmoinutkaan mutta nyt vauhti on kiihtynyt.

Lupumisen ongelmia on ollut.

Minäkö antaisin pois kaikki ihanat historialliset hömppäromaanini jotka löysin 9-10-vuotiaana kirjastosta ja joita sittemmin nostalgianhimossani ostelin divareista? Niiden sankarittarien seurassa on elävästi seikkailtu versaillesin palatsissa, etelämerellä kuin haaremissakin. Tai mitä tekisin näille matkamuistosimpukoille joita keräsin ison rasian silloin joskus joltain matkalta jota en enää muista. Entä tämä hieno mekko josta pidin tosi paljon kun olin lukiossa eikä se ole ajan kuluessa mennyt miksikään, ei vain enää sovi tyyliini. Mites sitten tämä lasilintu jonka sain mammaltani kun olin lapsi. Täysin turhahan se on mutta lämmöllä minulle annettu.

Näiden ja lukuisten tavaroiden kohdalla olen ennen kokenut niin paljon turhautumista että on ollut helpointa vain pakata kaikki pois silmistä takaisin laatikoihinsa tai hyllyjen perälle. Turhaa tavaraa jota en käyttänyt enkä tarvinnut mutta säästää piti.

Tänä vuonna olen pikkuhiljaa alkanut katsella tuollaistakin vanhaa omaisuuttani uusin silmin ja onnistunut karsimaan kuormaa. Silti, joidenkin tavaroiden kohdalla olen istunut pitkään ja pyöritellyt niitä käsissäni sillä olen tullut sen perimmäisen seikan äärelle miksi luopuminen on niin hankalaa.

Nämä tajuamiset tapahtuivat kun jostakin kamalaatikosta käteeni osui kärsineen näköinen, punainen muoviruusu joka vielä viime vuoteen saakka yli 20 vuoden jälkeen soitteli syntymäpäiväonnittelulaulua sillä sen lehtien lomaan oli piilotettu patterimekanismi. Sen sain ala-asteella syntymäpäivälahjakseni  serkultani ja aina kun sen näen, saan elävän takauman siitä syntymäpäiväpäivästä ja sen maagisesta tunteesta. Jostain syystä aivoni ovat taltioineet tuolta lapsuuden syntymäpäiväjuhlasta lyhyen pätkän äärimmäisen voimakasta onnen tunnetta ja taianomaisuuden hetkeä ja tuo tunne oli rihkamaruusussa kiinni.

Nyt tuo muoviruusu lörpöttää lehtiään, muovivarsi on kuoriutunut paljasten sisäpuolen rautalangat enkä tee sillä mitään. Se vain on, lisäten tavarakuormaani varastolaatikossa. Mutta vaikka se on ruma ja sillä ei ole mitään funktiota, on kuitenkin vain sillä kyky temmata minut lapsuuteni ajan syntymäpäivän riemuun. Se kiinalainen muoviruusu on ainoa olemassaoleva kontakti siihen aivojeni lokeroon joka on kaikilta muilta avaimilta suljettu ja tiedän että jos luovun ruususta, tuon lokeron ovi sulkeutuu ikuisiksi ajoiksi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

En siis ollut luopumassa halvasta kiinalaisesta rihkamasta vaan tiesin että olin luopumassa muistosta.  Sen tajuamisen hetken parissa istuin liian kauan.

Jos luette oppaita joissa kannustetaan tavaran karsintaan, todetaan niissä jokaisessa lähes poikkeuksetta miten muistot jäävät vaikka tavara poistuukin. Tämä väite saa minut aina hymähtelemään.

Nimittäin usein on niin että tavaran poistuessa myös muisto katoaa. Aivot valitsevat omia salaperäisiä suunnitelmiaan noudattaen elämiemme hetkistä joitakin jotka ne sulkevat pimeisiin lippaisiinsa valiten avaimiksi kokemiemme hetkien tekiöitä. Tuo tekija voi olla tuoksu, musiikkikappale tai tavara joka on ainoa avain muistoon.

Ellei tuota ärsykettä koe, ei muistoakaan koeta.

Meidän kaikkien mielissämme on paljon suljettuja lippaita joiden avaimet olemme ikuisuuksia sitten unohtaneet ja joiden avaimista emme usein ole edes tietoisia. Moni lipas ei milloinkaan avaudu emmekä pääse käsiksi sen sisältöön.

Niinpä on ainakin minusta ja luulen että muistakin yhtä jännää jos jokin kadonnut muisto palaa äkillisesti mieliimme törmättyämme sen laukaisijaan kuten vaikkapa tuoksuun. Salamana olemmekin se kuusivuotias joka istuu laiturinnokassa kuunnellen miten edesmennyt sukulainen kertoo jännittävää satua samalla kun aurinko paistaa niin kuumasti ja käden yli juoksee musta muurahainen ja suussa narskuu hieman hiekkainen voileipä ja se tunne on kaikki, siinä hetkessä on kaikki ja sitten olemmekin taas oma aikuinen itsemme joka ajattelee että vau.

Nyt olen siis karsinut paljon tavaroitani. Olen laittanut paljon pois. Olen ratkonut mekoista talteen nappeja ja mekot laittanut siivousräteiksi. Luopunut käsilaukuista ja matkamuistoista, käyttämättömistä koruista ja hauskoista kirjoista. On lähtenyt kulhoja ja kuppeja, pyyhkeitä, takkeja. Tilaa tulee hitaasti mutta sitä tulee kuitenkin. Paljon tavarataakkaa katoaa, samalla selkeys lisääntyy ja eläminen tuntuu jotenkin helpommalta.

Olen saanut toteutettua paljon siitä mitä olen suunnitellut. Viime vuodenvaihteen uudenvuodenlupaukseni ovat siis pitäneet ja kolmenkymmenen vuoden tavarat ovat pian läpikäydyt.

Olen karsinut myös aineettomia asioita kuten raakannut facebookin ystävälistaani.

Jos en ole tavannut sitä kymmenen vuoden takaista työkaveriani siitä kesätyöpaikasta kertaakaan emmekä kertaakaan ole jutelleet sen jälkeen, ehkä hänen on aika mennä. Sähköpostinikin ja sen tuhannet viestit ovat saaneet läpikatsauksen ja on merkillistä mutta tuntuu kuin oloni olisi kevyempi nyt kun deletoin pois kaiken turhan.

Olen tänä vuonna myös kirjaimellisesti pudottanut turhaa taakkaani laihduttamalla lähes 15 kiloa ja nyt mahdun kaikkiin niihin vanhoihin vaatteisiini joita olen tässä pari vuotta säilönyt turhan panttina ajatellen että ehkä joskus mahdun niihin. No tavaran säilöminen kannatti tässä tapauksessa ja vanha garderobini on taas käytössä.

Seuraavina parina viikkona tahti kiristyy sillä tahdon saada projektini päätökseen ennen vuodenvaihdetta ja ennen uutta uudenvuodenlupausta jota en ole vielä päättänyt. Kun te muut vasta suunnittelette joulusiivouksianne, olen minä siis tavoistani poiketen hyvin ajoissa!

Matka tähän on kuitenkin ollut ajoittain vaikea ja herättänyt paljon tunteita ja muistoja. Olen kokenut äärimmäisen hankalia hetkiä kun olen kokenut että en voi luopua ja toisaalla tiennyt että tavara on turha ja vie vain tilaa. Kävin esimerkiksi kirjahyllyni läpi ja poistin sieltä yli sata kirjaa joita en ollut useisiin vuosiin lukenut mutta joita en ennen ollut voinut laittaa pois koska niihin liittyi niin paljon nostalgiaa. Tämä ei ollut helppoa vaikka monta sataa kirjaa vielä hyllyyn jäi.

Olen lannistusten hetkien aikana saanut tukea muutamista hyvistä blogeista joita lämpimästi suunnittelen jos oma tavarataakkasi ahdistaa. Suosittelen mm. Minimalismin ilo-blogia, Sopivasti-blogia ja blogia Pelkistämisen mestari.

Jos olet aloittelemassa tai toteuttamassa samaa karsimisprojektia, tahdon kuitenkin palata kirjoitukseni alkuun ja varoittaa siitä ettet innostuksen huumassa erehtyisi hävittämään liikaa ja liian nopeasti. Tavaran mukana saatat kadottaa niitä tärkeitä avaimia lippaisiin jotka eivät ilman avainta enää koskaan aukea. Punnitse harkiten mistä olet valmis luopumaan.

Yllä olevat linkittämäni blogit keskittyvät minimalismiin mutta kaikilla ei ole tarvetta äärimmäisyyteen, moni kokee kultaisen keskitien omakseen. Niin minäkin. Minimalisti en ole eikä minusta sellaista koskaan tulekaan mutta kehoitan jokaista kohdallaan miettimään omaa tavarataakkaansa ja sen määrää. Turhasta tavarasta luopuminen kirpaisee kerran ja sen jälkeen tavaraa josta luopui ei enää edes suurella todennäköisyydellä muista.

Eräästä asiasta haluan myös mainita. Tavaran poistoon nimittäin liittyy jotakin merkillistä. Taianomaista ja selittämätöntä. Sillä kun fyysinen tavara katoaa, katoavat myös mielessä olleet sumut ja pöhnät joita ei edes tiennyt siellä olevan. Oma elämä, oman elämän valinnat ja oma itse näkyvät kirkkaammin kuin koskaan. En ymmärrä mistä tämä johtuu mutta kehoitan kokeilemaan. Se tapahtuu sinullekin. Elämä muuttuu. Se on outoa.

Itse pian päätän oman projektini.

Olen istunut muistojeni äärellä kauan. Aivoni ovat aikamatkustaneet minut milloin mihinkin ikääni jolloin olin pikkutyttö-Taika ja tuoneet taas salamannopeasti takaisin niin että heikompaa hirvittäisi. Olen antanut suuren osan muistoistani naurattaa minua viimeisen kerran ja sitten olen luopunut.

Nyt aiemmin mainitsemani syntymäpäiväruusu on roskissa ja muisto siihen aivojeni lippaaseen jonka avaimena se toimi, on iäksi kadonnut. En enää koskaan koe sitä salamannopeaa ilomuistoa jota en muuten saa esiin kaivettua eikä sitä aikahyppyä enää koskaan tapahdu.

En silti sure.

Pölyyntyköön entistä useampi aarrelipas aivojeni salaisissa komeroissa ikuisesti. Vaikka mennyt oli ihanaa, on tulevakin ihanaa. Nykyhetki vasta mukavaa onkin ja taitaa olla niin että tulevaisuus luo uusia muistoja.

Tämän päivän todellisuus on aina muistoa aidompaa.

Joka naisen niksikirja vuodelta 1951. Osa 1.

Tämä kirja onkin varmasti joillekuille teistä tuttu. 

Maija Suovan kokoama niksikirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1951 ja se piti suosionsa yllä seuraavat 15 vuotta joiden aikana siitä otettiin 13 painosta.

Olin iloinen kun löysin tämän kirpputorilta vain yhdellä eurolla ja vielä täysin loistokuntoisen ensipainoksen.

Onhan kyseessä kuitenkin suomalaisten kotien erästä aivan tiettyä ajanjaksoa kuvaava kiinnostava teos jonka niksien takaa kulttuurihistoriasta kiinnostunut lukija voi katsella 50-lukulaisten kotien arkielämää.

Tahdon tietenkin että myös te saatte makupaloja kirjan nikseistä joita isoäitimme tai isoisoäitimme todennäköisesti ongelmia kohdatessaan käyttivät. Ehkäpä joskus nousee tilanne jossa sinäkin voit vinkkejä kaivata?

Toivottavasti, sillä tästä alkaa kuusiosainen sarja jossa jokaisessa keskityn yhteen kirjan niksiosioon ja joka alkaa perehtymällä kotien

RUOKATALOUTEEN.

Disclaimer: 

Niksien noudattamiseen suositan omaa järkeä.

 
-Jos jauhoissa on toukkia, voi jauhojen päälle asettaa pellavarievun johon toukat kerääntyvät ja ne voi siten poistaa.

-Homehtunut leipä käsitellään seuraavasti. Poista kaikki hometahrat harjalla tahi puhtaalla rievulla jonka jälkeen leipä huuhdotaan vedellä. Sen jälkeen leipä pannaan kuumaan uuniin jossa se on kunnes leipä on lämmennyt. Silloin se maistuu täysin tuoreelta.

-Nopea leivän lämmitys. Leivän viipaleet asetetaan asbestilevylle ja niiden ylle pannaan kattila kumolleen. Viipaleet käännetään välillä jotta lämpenevät levyä vasten molemmilta puoliltaan.

-Älä haaskaa vanhaa leipää. Liota se veteen ja sekoita se uuteen taikinaliemeen jolloin uusia jauhoja ei tarvitse lisätä. Tai ota vanha leipä ja lisää joukkoon vettä, sokeria ja hiivaa. Saat mainiota kaljaa.

  -Älä heitä hukkaan ravintoainepitoista perunankeittovettä vaan käytä leipätaikinaan. Leipätaikinaan sopivat myös kalja ja marjamehu.

-Yksinäisille henkilöille joilla kermankulutus on vähäistä, sopii seuraava säilöntäkeino. Kermadesiitraan sekoitetaan 3rkl hienoa sokeria ja se säiltetään lasitölkissä. Kermaa hämmennetään joka päivä. Näin se säilyy talvisaikaan huoneenlämmössä kaksi viikkoa. Kesällä huoneenlämmössä viikon. (Päivittäinen sekoitus estää homeitiöiden kasvua.)

-Kesällä hyväkin hunaja usein härskiintyy ja pilaantuu jos sitä ei ole lingottu hyvin. Aseta tällöin huono hunaja kuumaan veteen jotta se sulaa ja kuori pinnalle noussut kuoha pois. Hunaja on jälleen käyttökelpoista.

-Jos maito on hapantunut, lisää vain joukkoon hiukan soodaa ja se on taas käyttökelpoista.

-Homehtunut juusto. Jos juusto homehtuu, pätevin keino on tällöin panna juusto kirnupiimään siten että se kokonaan peittyy. 12 tunnin jälkeen juuston karvas maku on kadonnut, ulkonäkö jälleen hyvä ja jäljellä on tuore, herkullinen valkoinen juusto. Kun pidempi aika annetaan kulua, pehmyää juusto niin että sitä voidaan levittää leivälle kuin voita.

-Pilaantuneet kananmunat. Jos munat haisevat, riko ne ja aseta lautaselle avonaisen ikkunan eteen. Silloin häviää haju ja kananmunat voi käyttää.

-Kananmunan valkuainen säilyy jos kuivaat sen teevadille ja tarvittaessa rouhit sen vesitilkkaseen. Muna säilyy näin yli kaksikymmentä vuotta.

-Jos ei ole munaa, raasta pannukakkutaikinaan porkkana jolloin pannukakku on keltainen. (Oi aikoja jolloin kotimunista leivonnainen muuttui oranssiksi. Taas syy vältellä halvimpia kidutus-häkkikanojen munia.)

"Järkiperäistä leipomista on monien leipälajien valmistaminen yhtaikaa, mikä edellyttää kuitenkin, että leipomiseen on käytettävissä runsaasti aikaa yhteen menoon. 

Jos siis teet kahden maitolitran taikinan, erota taikinasta kaksi kahvikupillista, sekoita niihin 1 kahvikupillinen voita ja leivo pieniä rinkeleitä jotka kastetaan hienoon sokeriin. 

Suunnilleen neljännestä osasta taikinaa tehdään tavallista vehnäleipää. 

Jäljelle jääneeseen taikinaan lisätään ruisjauhoja, siirappia, rasvaa ja mausteita jolloin syntyy hyvää ruokaleipää. 

Ensimmäiseksi alusta vehnäleipäosa ja sitten ruokaleipäosa. Näin toisella on aikaa kohota kun toinen valmistuu. Kun viimeinen leipäerä nousee pannulla, on aikaa valmistaa sokerikakku tai vanukas jotka paistetaan leipien valmistumisen jälkeen. Kun leipominen suoritetaan näin ankaraa rationalisointia noudattaen, ei lämpöä mene hiukkaakaan hukkaan."

 Näiden toukkien ilmeet..!

-Mikä tahansa hillo säilyy kuukausia jos levität pinnalle puolukkahilloa joka suojaa alla olevan hillon homeelta ja käymiseltä.

-Jos rotat syövät kellarissa hillopurkkien nimilaput, liimaa lappu purkin pohjaan.

-Avaa luumunkivet pihdeillä. Sisällä olleet pehmyet siemenet säilötään sokeriin ja näitä käytetään karvasmantelin sijasta leivonnaisiin ja cocktaileihin.

-Omenankuoret: Hyvänmakuista juomaa saat säästämällä omenankuoret, kuivaamalla nämä uunissa ja sen jälkeen teeaineksena käyttämällä.

-Jos paistetusta sipulista halutaan erityisen herkullista, on se paistettava hyvin heikolla tulella. Sipuli vaatii hyvin paljon rasvaa ja aikaa tullakseen erityisen maukkaaksi. Se on suolattava huolellisesti.

Elintarvikkeiden erotus huijauksista:

-Vehnäjauhot: Hyvät vehnäjauhot tuoksuvat raikkailta ja ovat kellertäviä. Kun niitä hiukan sysäisee, ne kasaantuvat yhteen mutta hajaantuvat nopeasti. Huonot vehnäjauhot ovat hyvin valkeita (tiedätkö että nykyään suomalaisiakin jauhoja valkaistaan kemikaalein? Määrät ovat niin pieniä ettei niitä tarvitse mainita pakkausselosteessa mutta ovat osansa nykyajan kemikaalikuormaa.) tai joskus jopa sinertäviä ja niissä voi olla mustia pilkkuja. Jos otat puoli lasillista spriitä, uiskentelevät hyvät jauhot spriin pinnalla, mutta jos niitä on väärennetty kipsillä, ne laskeutuvat pohjaan.

-Hunaja: Ota lasi alkoholia ja pudota joukkoon nokare hunajaa. Väärennetty hunaja laskeutuu heti pohjaan.

-Kahvi: Aito kahvi pysyy kokeiltaessa veden pinnalla, väärennetty laskeutuu heti pohjaan.

-Maito: Jos epäilet että maitoon on sekoitettu vettä, pistä sitä sukkapuikolla. Väärennetty maito valuu puikosta heti pois, jos maito on aitoa, se tippuu vähitellen pisara pisaralta.

-Tee: Aseta teetä kylmään veteen. Jos se on väärennettyä, irtoaa siitä välittömästi ruskeaa väriä. Aidosta teestä ei irtoa väriä kylmään veteen vaan se tekee pitkällä testiajalle veden sameaksi.

-Voi: Nokare voita sytytetään palamaan. Jos voi on aitoa, siitä leviää miellyttävä tuoksu. Jos voi on väärennetty, haisee se pahalle palaneelle talille. Lisäksi, jos sulatat voita lasissa, muodostuu pohjalle 1 osa vettä ja suolaa ja pinnalla on neljä osaa rasvaa. Jos rasvaa on vähemmän, on voi väärennetty.

-Kahvia valmistat kotona rukiista. Keitä ensin rukiita maidossa minkä jälkeen paahda ruskeiksi ja jauha.

Korviketta voi valmistaa myös voikukan juurista. Tällöin liota juuria yön vedessä minkä jälkeen puukolla kaavitaan jäljelle äänyt multa ja juuret paloitellaan 1cm pituisiksi palasiksi. Palasten annetaan päivän kuivua ulkona, mieluimmin auringossa jonka jälkeen ne laitetaan kuivumaan jälkilämmössä. Viimeksi ne paahdetaan liedellä tai uunissa paistinpannussa.

-Teetä voi valmistaa kotona monenlaisista aineksista, lehmuksenkukista, laventelista, mustaherukan lehdistä, kirsikasta ym. mutta jos on kyse todellisesta teen korvikkeesta, ovat omenapuun lehdet ehdottomasti parhaat.

Yleinen sääntö on että teen korvikkeeksi kelpaavat lehdet on poimittava suoraan puusta minkä jälkeen ne levitetään kuivumaan karkealle paperille mielellään ullakolle. Niiden tulee nimittäin kuivua kuivassa paikassa johon ei käy aurinko. Kun ne ovat olleet tällä tavalla kuivumassa 14 päivää, pannaan ne paistinuuniin, missä ne saavat olla, kunnes tulevat kauniin ruskeiksi. Sitten ne hierotaan kappaleiksi ja pannaan säilöön tiiviiseen tölkkiin.

Omenatee on kaunista kullanväristä juomaa joka valmistetaan aivan samalla tavalla kuin oikea tee mutta lehdet voi käyttää kahteen kertaan jolloin jälkimmäinen painos on tavallisesti parempaa kuin ensimmäinen.

-Jauha appelsiininkuoria lihamyllyssä (teho- sauvasekoittimella) ja sekoita siirappiin. Mainiota ruokaleivän ja leivonnaisen maustetta.

-Laita omenankuoret vesiastiaan kahdeksi viikoksi jonka jälkeen sinulla on hyvää etikkaa. Sen voit kirkastaa sekoittamalla joukkoon ruokalusikallisen maitoa jolloin pohjaan muodostuu sakka ja puhdas etikka voidaan kaataa pois.

-Jauhettuna ja suolattuna nokkonen säilyy yli tarven tyydyttäen raudan tarvettamme. Maistuu paremmalta kuin apteekista ostetut rautalääkkeet.

-Poimi havuneulasia ympäri vuoden sillä ne ovat erittäin vitamiinipitoisia. Niistä saat hyvän juoman keittämällä niitä 4 minuuttia vedessä ja maustamalla hunajalla.

"Miksi minulle ei mikään onnistu?"

Minulla on ollut jonkinlaisia itsetunto-ongelmia tämän bloginpitoni kanssa. Vähän samanlaisia itsetunto-ongelmia kuin muutenkin elämässä toisinaan.

Minusta välillä tuntuu että tämä Pupuleipomo aiheineen kiinnostaa vain minua eikä minuakaan enää niin kovasti nykyään. Ajattelen teksteistäni että onpas vallan kuivakkaa tavaraa mutta myös sitä että kamalaa  naiivia kirjoitusta, miten voi olla että tuollaista joku tällainen, kolmekymppinen kirjoittelee.

Nämäkin ovat tällaisia alitajuisia ajatuksia jotka eivät oikein pääse päivätajuntaan, ihme että jotenkin sain niistä nyt kiinni. Tajusin oikeastaan vasta nyt että nämä ovat ajatukset jotka ovat pyörineet mieleni taustalla jo aika kauan ja ovat olleet esteenä koko bloginpitoharrastukselle joka on kuitenkin antanut minulle paljon.

Sattumoisin huvittavasti nämä blogikritiikkiajatukset ovat muuten aivan samoja joita minulla on toisinaan ollut itsestäni.

Olen usein elämässäni tuntenut olevani joko ihan kalkkis tai sitten vastakkaisesti liian lapsellinen ja naiivi. Se on siten ristiriitaista että hymyillyttää.

Lapsena minulla oli ikäisteni joukossa aina sellainen olo etten sovi joukkoon sillä mielipiteeni olivat usein pikkuvanhoja ja mietiskeleviä ja niitä ladellessani minua katseltiin oudosti.

Samalla koin kuitenkin olevani myös muita lapsellisempi ja pidin aina toisia itseäni kypsempinä ja  osaavampina ja itseäni tyhmänä.

Tuo sama ristiriita, mistä lie kumpuavan, seuraa minua nyt edelleen aikuiselämässä.

Edelleen pidän itseäni lapsellisena ja muita viisaina. Katselen oikealle ja vasemmalle ihaillen ja hiljaa mielessä miettien miten hienoja ja fiksuja ihmisiä siellä täällä. Ja välillä herään ajattelemaan että mitäköhän minäkin nuoruudellani teen kun oloni on jollain tapaa kuitenkin niin vanha että kaveeraisin paremmin isoäitini palvelutalojengin kanssa kuin ikäisteni.

Voiko olla samaan aikaan vanha ja nuori? Onko sieluilla ikää?

Ehkä ei.

Enkä nyt ihan vakavissani kirjoittelekaan.

Pidän blogistani ja teistä lukijoista. Tiedän että olen ihan fiksu ja kiva enkä haluaisi olla kukaan muu. Se on vain tämä vuodenaika joka nostaa epävarmuustekijöitä ilmoille. Ja sehän on tosi hyvä juttu koska silloin niihin oman alitajunnan ongelmakohtiin voi tarttua kiinni ja niille voi jotain tehdäkin; kitkeä itseä vähättelevät ajatukset juurineen ja korvata ne paljon paremmilla ajatuksilla.

Tasapainoa haeskellessa ymppään pohdintaani näitä ihmisen sisäiselle epävarmuudelle pohjautuvia Rexonamainoksia joita olen usein kauhistellut. Pöyristyttäviä ja kamalia mutta epäilemättä niiden ansiosta lukuisa käsi on tarttunut kaikkien kaupan vaihtoehtojen seasta juuri rexonapakkaukseen.

Nykyäänkin ihmisen epävarmuuksille pohjataan paljon mainontaa mutta ei aivan näin lapsekkaan suorasti. Harmi kun parhaimmat esimerkkini ovat toisen koneen syövereihin skannattuna (näitä mainoksia on nimittäin paljon) mutta nämäkin riittävät näin esimauksi.

Kieroja ovat mainosmiehet (ja naiset.)

Jostain syystä he eivät näy viihtyvän kanssani... Miksi minulta ei mikään onnistu?

Kukaan ei näy olevan kiinnostunut seurastani... Toivotonta. Eihän tästä ruletinpeluusta tule mitään - Yksin! Kunpa tietäisin syyn miksi kaikki karttavat seuraani. Onkohan vika minussa itsessäni?

Rexona on tehnyt tämän mahdolliseksi!

...Ja minun ei tarvitse olla yksin. 

Ystäviä on nyt joka puolella ympärilläni. Se on Rexonan ansiota!

Kun vielä voin, juon teeni kultareunuskupista.

Ensilumi on nyt täälläkin satanut.

Kun sen ulos kurkistaessani huomasin, sain takauman viime talvesta ja mieleni palasi erääseen joulua edeltävään tapahtumaan joka sattui tällä kylällä. Tuo tapahtuma on ohimennen hipaissut ajatuksiani usein mutta tämä uusi lumi toi tuon illan mieleeni jälleen elävämmin.

Tuo tapahtuma jonka kohta kerron, käynnisti mielessäni monenlaisia ristiriitaisia pohdintoja.

Ihmisten elämän kaari, se mitä meille kaikille tapahtuu, näyttäytyi minulle silloin hyvin selkeästi. En pitänyt siitä. En pitänyt näkemästäni enkä pitänyt muutoksesta ja vaikka tuo muutos ei onneksi koskenut tällä kertaa minua. Tajusin että jonain päivänä se tulisi kuitenkin koskemaan. Kuten kaikkia meitä.

Kaikenlainen muutos on muutenkin ollut minulle aina vaikea paikka. Minun puolestani asiat saisivat pysyä siten miten ne ovat. Näen sen niin että me kaikki ponnistelemme saavuttaaksemme asioita, on turhauttavaa että kun tavoitellut jutut on vihdoin saavutettu, muuttuu jälleen jokin ja eteenpäin on siirryttävä, halusipa tai ei.

Vaikka tilalle tulisi sitten jotain muuta, ehkä yhtä mukavaa, en silti pidä siitä että se jo hyväksi havaittu jokin joutuu lähtemään. Minä olen kai sitä koulukuntaa joka haluaisi jäädyttää tilanteen. Kyllä, tahdon pitää juuri nämä perheenjäsenet ympärilläni myös tulevaisuudessa. En tahdo luopua juuri näistä lemmikeistä jotka minulla nyt on. En esimerkiksi keväisin tahtoisi että omenapuut pudottaisivat koskaan kukkansa koska vaikka myöhemmin tulisikin omenoita, niin tahtoisin silti pitää kukista kiinni.

En siis pidä siitä että asiat muuttuvat vaikka tiedän että juuri se on elämää.

Mikään ei ole pysähdyksissä, asiat muuttuvat, kaikki virtaa, pyörä pyörii eteenpäin eikä se milloinkaan pysähdy. Uusia asioita tulee, ne ovat käsissämme hetken ja pian ne jo menevät. Sitten tulee jälleen jotain uutta. Aamu valkenee, saapuu yö, jälleen aurinko nousee.

Luulen että omalta osaltani nostalgia-aiheinen bloginikin perustuu siihen että näin saan jarrutettua ajan pyörää pieneltä osalta. Maailma tahtoisi mennä menojaan ja hylätä vanhan, minä tartun siihen joka jo on ollut ja pidän sitä pinnalla jutuillani vielä hetken. Se on ajan eteenpäinkulkevassa kierrossa juuri ja juuri sallittua ja siitä porsaanreiästä pidän kiinni.

Ajan pyörän armoton kulku, asioiden tuleminen ja meneminen on siis mietityttänyt minua tänä vuonna useammin kuin ennen. Nimittäin viime vuoden puolella eräs naapurimme menehtyi kotonaan.

Hänen puolisonsa heräsi eräänä aamuna ja huomasi että elämänmittainen ystävä vierestä oli yöllä hiljaisesti lähtenyt viimeiselle matkalleen. Lähtijä oli vain hieman päälle keski-ikäinen nainen. Jälkeen jäi mies joka  joka jatkoi hiljaisesti elämäänsä heidän omakotitalossaan, pariskunnalla kun ei ollut lapsia.

Joulun tienoilla ajattelin miestä usein. En tuntenut häntä mitenkään hyvin sillä pari oli viihtynyt omissa oloissaan mutta mietin miltä tuntui elää ensimmäistä joulua yksin ja olin noita mietteitä ajatellessani pahoilla mielin.

Muutamaa viikkoa ennen joulua tämä naapurin leskimies joutui onnettomuuteen.

Hän oli kävellyt ilta-aikaan lähellä asuvan tuttavaperheen luokse. Oli vietetty leppoisa rupatteluilta. Pitää mainita että naapurinmies ja tämä tuttavaperheenmies jakoivat hauskan harrastuksen, he kutoivat molemmat villasukkia. Vaimonsa kuulemma eivät osanneet tehdä sukkien varsia kunnolla joten piti tehdä itse!

Kun ilta oli ohitse keskiyön paikkeilla, hyvin lyhyellä, runsaan sadan metrin kotimatkalla oli tapahtunut jotain. Sairaskohtaus tai liukastuminen. Miehen elämä päättyi öiseen pakkaseen, pilkkopimeälle, hiljaiselle ja jäiselle maantielle. Itse olin tuona hetkenä luultavasti siinä missä nytkin näitä sanoja kirjoittaessani eli vain kahden talon päässä, muutaman hassun metrin päässä facebookissa tai blogimaailmassa.

Olisin voinut auttaa mutta en tiennyt avuntarpeesta.

Tuona yönä, poliisien ja ambulanssien äkillisen öisen ja säikähdyttävän ilmestymisen takia lähdin ulos pakkaseen kun en vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Tulipaloko vai mikä? Mikä oli hätänä ja ei kai vain kenelläkään lähellä asuvalla sukulaisella?

Muistan että oli hyvin kylmä ja hyvin hiljaista, pakkanen naputteli talojen nurkkia.

Maantienpätkällä ei ollut minkäänlaisia katuvaloja ja harpoin lähes pilkkopimeässä naapurin, juuri tämän naapurin talon luokse pohtimaan mistä edessä, joidenkin kymmenien metrien päässä välkkyvät valot johtuivat.

Näin kauempana miten poliisit katselivat jotakin joka oli maassa.

Silloin pysähdyin paikalleni. Tuo hetki jäi voimakkaana mieleeni. Seisoin aivan pimeässä, lumisen metsän hiljaisuudessa kun  puskaradion (puhelimeni) soidessa kuulin mistä oli kyse.

Lyhyen puhelun jälkeen vilkaisin juuri hänen, naapurin taloa jonka eteen olin sattunutkin pysähtymään ja jonka isäntä ei enää palaisi. Se oli siinä, valot pimennettynä mutta vajan liikkeentunnistinvalo temppuili.

Se räpsähti päälle. Sammui. Hetken kuluttua se räpsähti jälleen päälle. Mikään ei kuitenkaan liikkunut pimeässä.

Se tuntui hyvin oudolta.

Oli hiljainen, merkillinen hetki.

Jotain oli tapahtunut ja sen tunsi yöilmassa pakkasen paukkuessa. Oli metsä ympärillä, maantie, talo ja talon temppuilevat valot. Ja siellä edessä, hieman kauempana poliisiautot ja poliisit jotka yhä katselivat jotakin joka oli maassa.

Nyt tietenkin tiesin mikä siellä maassa oli.

Käännyin kotia kohti ja parissa minuutissa olin taas lämmössä ja valossa. Se tuntui väärältä. Minä sain olla elossa ja lämmössä ja valossa ja toinen oli juuri äsken kuollut aivan yksin pimeään pakkaseen hiljaisen metsän keskelle. Vain muutamia kuukausia vaimonsa jälkeen. Vain siihen, aivan lähelle. Ihan yksin.

Minä sentään olen täysin sivullinen ja minusta tuntui tältä. En tuntenut pariskuntaa sen tarkemmin. En ollut heidän ystävänsä, en edes tuttavansa.

Miltä mahtoi tuntua tämän naapurinmiehemme villasukankutojakaverista joka olikin päättänyt lähteä ystävänsä perään pimeään, ja oli löytänyt hänet makaamasta maasta aivan yksin? Sen mukaan mitä olen kuullut, tuntui aika pahalta.

Vuoden kuluessa olen ajatellut tapahtumaa aika usein. Se tuntuu kokonaisuudessaan niin väärälle. Miten surullista että sinä iltana kun mies lähti kotoaan, ei hän koskaan enää voinut palata. Miksi asiat eivät voineetkaan pysyä ennallaan? Miksi vaimon piti kuolla niin odottamatta ja yllättäen, miksi miehen? Yhtä odottamatta ja yllättäen. Miksi niin nuorina molemmat, miksi tuolla tavoin.

Miksi he eivät voi vain edelleen elellä keltaisessa talossaan tuossa noin, tuossa jossa omenapuut jokaisena keväänä niin kauniisti kukkivat?

Talven jälkeen asia nousi keväällä pinnalle sillä niitä omenapuita valokuvattiin ahkerasti. Talo oli menossa myyntiin, kiinteistövälittäjä kumarteli kameransa kanssa puutarhassa, näin oli nähty.

Lopulta huomattiin talon pihassa pakettiautoja, sellaisia joissa lukee "ostamme kuolinpesiä."

Kuulemma naapuriemme arabiat ja pitsiverhot ovat nyt paikalliskirpputorin looseissa, siellä vieraiden ihmisten hypisteltävinä.

Näin päättyi yhden pienoismaailman olemassaolo.

Tällä tavoin ajan eteenpäin menevä pyörä palasteli pienen pariskunnan elämän kappaleiksi. Ensin lähti toinen, sitten toinen. Ei jäänyt lapsia pitämään muistoa elossa, ei kummaltakaan edes sukulaisia. Kahden ihmisen elämänmittaiset muistot ja irtaimisto myytiin sille ketä ne pikemmin osti ja jälkeenjäänyt talo on nyt tyhjä ja odottamassa uutta perhettä.

Ihminen syntyi ja kuoli, pyörä pyörii, aika kiitää, aamu valkenee pimeän jälkeen kunnes taivas taas tummuu.

Kuka enää muistaa heitä, tavallisia, mukavia ihmisiä muutaman kymmenen vuoden päästä? Joku toinen, kenties minun kaltaiseni kauniiden tavaroiden keräilijä ehkä kirpputorikäynnin jälkeen pyörittelee käsissään jotakin rouvan kauneimmista maitokannuista ja miettii mikäköhän senkin tarina on saamatta kuitenkaan vastausta.

Tällaisten asioiden takia minä söin tänään leivoksen ja join teeni hauraimmasta posliinikupistani jota yleensä säästelen. Ja tällaisten asioiden takia olen viimeaikoina tehnyt monia sellaisia asioita joiden tekemistä olen lykännyt "koska teen niitä sitten joskus."

Koska jos en tee niitä tänään, voi olla etten tee niitä koskaan.

Elämä kulkee eteenpäin, aina.

Aika kuluu, hetki joka näyttää niin hiljaiselta kiitää salaa eteenpäin. Ehkä tämä hetkemme on viimeisiä hetkiämme? Ja vaikka tiedän että olen enemmän kuin tämä pelkkä ruumis, tunnen haikeutta. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää mutta ehkä kannattaa elää elämänsä liikoja lykkäämättä. On totta että tämä hetki joka meillä juuri nyt on, on meidän ainoa hetkemme.

Menneisyys on mennyttä ja tulevaa ei vielä ole. On todella vain tämä kaunis syksyinen hetki.

Mary Hartman, Mary Hartman

70-luvun perheessä kuohuu. 

Tavallisten päiväkahvien aikaan naapurin viittäkymppiä lähenevän miehen

 kanssa naimisissa oleva hädin tuskin teini-iän ylittänyt wannabe-countrylaulajatyttö

 saapuu kertomaan karmeita uutisia: naapurustossa on tapahtunut murha. 

Eikä vain mikä tahansa murha, koko perhe on tapettu, vanhemmat, 

lapset ja vieläpä perheen lemmikkikanat ja kukko.

Kuolinuutisia kauhistellessa ja kahvikuppeja kallistellessa saapuu uusi uutinen. Tarinan päähenkilön
 Maryn, naimisissa olevan nuoren naisen ikioma isoisä jää kiinni itsensäpaljastelusta ja asiaa selvitellessä paikallinen komea ja salskea poliisivirkailija ihastuu ihastuttavan imelästi ja päätä pahkaan Maryyn itseensä. 

Mary onkin altis vaikutuksille ja herkässä tilassa. Hänen oma avioliittonsa on murenemassa sillä Maryn puoliso kärsii impotenssista ja kokee Maryn vastenmieliseksi.Vai onko avio-onnen esteenä sittenkin
Maryn puolison työpaikalla vaikuttava hemaiseva vanhempi eronnut nainen?

Lisäksi Maryn tytär on salaperäisesti sitoutunut naapuristossa tapahtuneisiin

 murhiin ja on ehkä itsekin tuleva uhri...

Juonenkuvaus on katsomisen arvoisesta 1970-luvun sarjasta Mary Hartman, Mary Hartman joka
painii aivan omassa liigassaan. Se alkoi yhdysvalloissa vuonna -76 parodiana silloin suosituille
saippuasarjoille ja sai heti suuren suosion niin kohdemaassaan kuin myös suomessa. Täällä meillä
sarja herätti paljon paheksuntaa sillä suomessa parodiaa ei vielä tuolloin oikein ymmärretty.

Puolison impotenssi, sukupuolitaudit tai se että naapuri hukkui lahjaksi tuotuun kanakeittoon ei
uponnut ihmisten huumorintajuun. Kauhistelunhaluun kylläkin joka varmaan selitti suosion.

Meillä jaksoja nähtiin kuitenkin vain murto-osa 365 valmistuneesta puolen tunnin pätkästä, harmi.
Tai itsehän en ollut esitysaikaan vielä syntynytkään mutta osaan kuvitella miten sarjan loppuminen
kirpaisi monia siihen koukuttuneita, olenhan nyt myös yksi heistä. Nimittäin niin kulttiohjelma kun tämä
 onkin, ei sitä enää mistään saa tai mistään näe. Vain ensimmäiset 25 jaksoa löytyvät youtubesta.

Joskus kun teillä on aikaa ja haluatte absurdin aikahypyn 70-luvun amerikkalaiseen kotiin,
menkää siis ja koukuttukaa. Niin saan ainakin myötäelijöitä sille tuskalle että Maryn elämän
mutkat jäävät isoksi osaksi arvoitukseksi.

Valivali

                                                             
Nytkö on se aika kun pitäisi muistella kesää?

Minulla oli ihana kesä.

Sitä vain en tiedä miten tästä talvesta taas kerran selvitään. Ei ole puutarhatekemistä, edessä vain homehtumista neljän seinän sisällä koska ulkona olo on kylmänarkuuteni takia niin vaikeaa.

Mitä siellä edes tekisi kun pian on vain musta maa ja sen jälkeen pelkkää valkoista kuukausitolkulla. Ja sisällä saa palella yhtäläisesti.

Valittaminenkin rasittaa. Ei ole kivaa valittaa mutta tuntuu ettei suustani muuta tulekaan.

No. Oikeastaan en ihan hirveästi valita ääneen mutta kärsin päänsisäisestä valituksestani joka yltyy kun katselen kesäkuvia.

Ärsytän itseäni eikä itseä pääse minnekään piiloon. On rasittavaa tulla toimeen sen ristiriidan kanssa että niin iso osa onnesta tuntuu tulevan ulkopuolelta kun sen pitäisi tulla sisäpuolelta.

Nyt kirjaimellisesti ulkopuolelle on vaihtunut se vuodenaika joka ei tarjoa minulle onnea ja myönnän, alakulo hiipii esille.

Koetan olla ulkona nyt niin paljon kun vielä voi. Olen kävellyt yksikseni läpi metsiä päivätolkulla.

 Eräänä päivänä melkein eksyin. Onneksi lopulta valitsin oikean suunnan. 

Olen myös ilokseni nähnyt hauskoja sieniä jotka ovat piristäneet. 

Liikutuin esimerkiksi eräästä näkemästäni kirkkaankeltaisesta keltasarvikkasienestä 

niin paljon että melkein itkin. En kyllä tiedä onko sekään ihan normaalia.

Olin siis kävellyt pitkään ja osuin sellaiseen metsän osaan jossa metsänpohjassa ei kymmeniin

 metreihin kasvanut mitään muuta kuin satukirjanomaista tummanvihreää sammalta joka oli aivan 

sileää samettia. Puut yläpuolella olivat latvoistaan yhteenkietoutuneita. 

Oli vain mustaa ja vihreää ja sitten keskellä kaikkea hehkui neonvärisen kirkuvankeltaisen

 vappuhuiskan näköinen sieni. Ihan kuin se olisi ollut siellä vain siksi että joku osuisi paikalle

 siihen kaukaiseen ja yksinäiseen metsän osaan sen kauneutta katselemaan.

Seisoin pitkään katselemassa. 

Oli tunne kuin olisin itsekin ollut pala sitä kuvaelmaa joka siinä sillä hetkellä 

syntyi ja aivan kuin joku olisi puolestaan jostain katsellut minua.

Minua ovat alkaneet viehättää metsästä löytämäni luut. 

Eräälle tutulle paikalle oli viime talven aikana pikkubambi jäänyt viimeiselle matkalleen, ilves oli sen elämän ehkä päättänyt. Sen luut olivat hajallaan muutaman metrin säteellä ja otin mukaani nauravia selkänikamia. Otin mukaani myös leukaluut. Minulla on hyvä idea mitä niille teen. 

Tavallaan on harmi hajoittaa luuranko mutta itse peura on jo taivaan tuulissa ja suuremman peurasielunsa sylissä eikä enää välitä mitä sen jälkeenjättämillä osilla tehdään. Itse kunnioitan tuon peuran elämää joka kerta kun katselen nauravia nikamia hyllyn päältä.

 Tänäkään vuonna ei ole meduusoita vaikka kuinka olen niitä etsiskellyt. 

Sekin ilo on syksyistäni viety! En tiedä mitä meduusoille on tapahtunut. Niitä ei ole eikä tule. 

Viime vuonna sama juttu ja sitä edellisenä. Tänä vuonna en ole nähnyt yhtäkään, viimevuonna

 taisin nähdä yhden. 

Meduusat ovat eräs suomen luonnon suurista iloista minulle. Tämä on jotenkin sellainen alitajuinen viehätys jota en osaa selittää mutta kun näen meduusoita, tunnen kihelmöintiä leuoissani ja selkärankaani pitkin kulkee nautinnon väreitä. Kun soudellessa katselee mustaan veteen ja onnistuu näkemään miten siellä läpikuultava meduusa liikehtii omia reittejään eteenpäin, on se kuin olisi löytänyt jonkin suuremmankin ihmeen.

Pupuleipomon meduusaoppia; pinkit meduusat kuvan edessa ovat uroksia ja oranssit takana naaraita.

Katselin tuossa kesällä kummipoikani kanssa netflixistä siellä silloin olleet kaikki Paavo Pesusieni-piirretyn jaksot ja lempparini oli muuan jossa meduusat valtaavat Paavon (vai olikos se Paavon naapurin) asunnon pitääkseen bileet. Ehkä nekin meduusat jotka ennen hengasivat tähän aikaan vuodesta näillä rannoilla, ovat nyt jossain paremmissa juhlissa kun eivät enää täällä ui.

Siemenalennusmyynnit on läpikäyty ja odottelen vielä kukkasipulialennuksia. 

Näitä pussejakin on kyllä ahdistava katsella kun niille ei voi tehdä mitään puoleen vuoteen.

Jaa'a. Kaipa tästä aikanani tokenen ja piristyn kunhan nyt päästäisiin ensin yli esimerkiksi 

lemmikkien sairastelun ja muun harmin. Joulun paikkeilla ainakin piristyn koska sittenhän

kevät on jo taas melkein ovella. 

Olisi kiva inspiroitua tämän bloginkin kanssa, lueskelin

juuri noita alkuaikojen juttuja ja silloin oli päivityksiä useampia joka viikko. 

 Mahdankohan siihen tahtiin milloinkaan enää päästä.

Kodin kuvasto 1960

Anteeksipyyntönä melkein puolitoista kuukautta kestäneestä

 blogihiljaisuudesta skannailin teille erään kauniin kuvaston.

 

Mitenköhän tuo kuvastopolitiikka sujui 50 vuotta sitten? Tämän kuvaston laatija

 on Harjavallan osuuskauppa. Tekiköhän silloin jokainen osuuskauppa omansa?

Aivan jokaista sivua en tainnut skannata mutta kokonaisuudessaan suunnilleen

tältä näytti menneen kesän muoti silloin joskus. Kannattaa lueskella myös vaatteiden

infotiedot, nuo kuvailutekstit ovat ajoittain aika hauskat.

Karina-kotitakki, Kati-Kaarina-leninki

Kastemekko 1950-luvulta

 Lafemme nailonsukat, Lafemme kreppisukat, Lafemme verkkosukat

Nokia-urheilukengät: "Pallo," "Veto" ja "Isku."

 Elega yöpuku, Elega--kerrasto

 "Alusasut muodostavat naisen vaatetuksessa sen osan joka edustaa kätkettyä kauneutta. Erityisesti lämpiminä vuodenaikoina naiset voivat vapautua kylmän ilmaston asettamista vaatimuksista ja heittäytyä "kevytmielisiksi" hankkimalla keveitä, viehättäviä ja kauniita alusasuja. Jokainen 

nainen muistanee varmaan käytännössäkin että eleganssi alkaa altapäin. Aistikasta 

kokonaisuutta ei synny jos laiminlyö alusasujen hoitamisen. "

"Alusasu mieluinen, Elega on jokaisen."

 

Figura, hyvä liivi. Luo linjanne kauneimmilleen.

 Fortuna-liivit

 Tampella-pellavapyyhe, Kiviset ja Soraset-pyyhe, Yrttitarha-pellavapyyhe

 PMK-puuvillafrotee,  Rut Bryk-Seita-lahjapakkaus

Fammel-huopa, "Satu," "Ralli," "Amigo," "Taina," "Sonja," "Jaana" ja "Hetta"-peitehuovat.

Laila-vanupeite/silkkisatiini

 Timo Sarpaneva maljakko/malja, Tapio Wirkkala maljakko, 

Erkki Vesanto mehukaadin, Karhula-Iittala

Arabia palapeli, Platina, Liekki, Noakin arkki, Raija Uosikkinen Kehrä, Stella, Kultaraita

Venla-emalikattila, Pito-sanko, Kahvinkeitin Antti Nurmesniemi, 

Punahilkka/sinihilkka kahvipannu, Vegeta-kasari, Mari-emalipurnukka. Wärtsilä

 

 Vivi-Skandia. Kalustotehdas - Vaajakoski

 Pirkko-kirjahylly

 Jupiter-mopedi