Turha, iloinen ostos

Minun, aloittelevan wannabe-minimalistin (ei kyllä varmaan koskaan tule kohdallani onnistumaan tuo minimalismi) tuli tehtyä juuri sellainen ostos mitä minun ei todellakaan pitäisi tehdä.

Tästä ei ole minulle mitään hyötyä ja pikemmin nostalgian kuin sormeni kosketus hiiren painikkeella sai minut tämän hankinnan tekemään joka on myös esimerkki tilanteesta jolloin asiat tapahtuvat mutta liian myöhään.

Miten iloinen olisinkaan ollut jos tämä tuttien runsaus olisi tullut luokseni ala-asteella. Olisin saanut loputonta materiaan perustuvaa suosiota ja olisin voinut trokata näitä eteenpäin kalliilla hinnalla.

Tämänkaltaiset muoviset tutit kuten ajan lapset muistavat, olivat 90-luvun alussa kuuma muoti-ilmiö ala-asteikäisten tyttöjen joukossa. Niitä sai tuolloin vain vaihtamalla, erilaisilta markkinoilta ja eräänä keväänä myös pääsiäismunista. Ja ne olivat kalliita.

En muista markkamääräisiä hintoja mutta muistan noin kymmenvuotiaana arponeeni ostaisinko sen syksyn silakkamarkkinoilta pienen, oranssin tutin vai neljä käytettyä Aku Ankan taskukirjaa joka antaa vaatimatonta viitettä hinnasta. Ainakin jos puolestaan tietää miten arvokasta materiaa taskarit olivat aikanaan joka onkin jo toinen juttu. Mutta nyt tämä pussillinen maksoi minulle vain euron!

Kieltämättä aikuista itseäni kiinnosti mistä tutti-innostus sai alkunsa. Vanhin löytämäni tieto oli tässä artikkelissa vuodelta 1992 jonka mukaan tuttimanian alkulähteenä olivat useammat eri jenkkiläiseen musiikkikulttuuriin liittyvät koristautumistrendit.

Onko ehdotuksia mitä näillä nykyään voisi tehdä? En taida itse koetella eksentrisyyteni rajoja tuttikaulakorulla vai mitä olette mieltä? Voitaisiinko palauttaa tämä muoti takaisin ihan siksi että minulla on nyt näitä 50kpl ja olisin sitten todella muodin aallonharjalla korvaukseksi siitä etten sitä lapsena ollut?

 (Niitä oli sinisinäkin.)

Kauniita hankintoja

Olen nyt ollut vähän jumissa kirjoittelun suhteen

joten aloitellaan tällaisella "mitä olen ostanut kirpputorilta"

-kirjoituksella.

Eilen olin vähän huonovointinen ja olin jo vähällä peruuttaa

kirpputorille lähdön. Ajattelin vain istahtaa ison earl grey-kupin
kanssa netin ääreen katselemaan brittidokumenttisarjaa

johon olen sen löydettyäni koukkuuntunut. Lähdin sitten kuitenkin 

"ihan pikaisesti ja vain hetkeksi" vilkaisemaan mitä löytyisi.

Löytyi tällainen söpöstelytäkki.Voi miten kaunis se on.

En ole pitkään aikaan löytänyt yhtään vanhaa täkkiä, taisin osua
paikalle sopivaan aikaan. Nämä ovat nykyään niin meidän harrastajien
 huudossa, ihmekös tuo sillä nykypeitot ovat sisältään inhottavaa höttöä

eikä niiden laadusta voi puhua näiden kanssa samana päivänäkään.

Vanhat täkit ovat ihanan lämpimiä, usein palelevana en ole

 löytänyt näille vertaa. Höyhenpeiton alla en pysty nukkumaan kun tiedän 

minkä koneiston läpi ne höyhenet tulevat. Kutsun niitä murhapeitoiksi. 

Tämä ei siis tule vain koristukseksi vaan muiden 

kaimojensa kanssa käyttöön ja maksoikin vain pari euroa. Hyvä löytö.

Aikaisemmalla kirpparireissulla löysin pronssisen rannekorun.

Olen aika mieltynyt rannekoruihin ja sormuksiin. Olen mieltynyt 

myös riipuksiin sekä korvakoruihin mutta varsinkaan korvalehteni

eivät anna minulle asiassa periksi. 

Korvalehdissäni ovat olleet reiät jo reippaasti yli 20 vuotta, ne 

eivät mene umpeen mutta eivät myöskään siedä korvakorujen käyttöä. 

Käytän korvakoruja silti joskus kaiken uhallakin mutta lopputuloksena

ovat mätivät, inhoittavat verta ja mönjää vuotavat korvalehdet olipa

korvakorun metalli mitä hyvänsä. Olen koettanut sinnitellä, desinfioida

ja jatkaa korujen pitoa mutta oli vähällä ettei kerran tällaisen
 testin tuloksena koko korvalehti tippunut irti. 

Muistona tuosta testistä minulla on nyt iso kolo toisen korvan takana.
Onneksi se ei mitenkään näy ja olen tämän jutun kirjoitukseen saakka 

ollut ainoa ihminen koko maailmassa joka siitä kolosta tietää.

 Turhamaisuuden hinta.

Vaan nyt menin sivuraiteille, keskityn siis korustautumisessa
mielellään käsiini ja ilahduin kun löysin tämän pronssikorun.

Kuva on otettu turhan läheltä, se ei ole ollenkaan niin

massiivinen kuin mitä tuossa kuvassa vaikuttaisi olevan

vaan aika kapea ja naisellinen.

Maksoin siitä 50 senttiä ja elättelen toivoa että se olisi 

jonkun fiinimmän designin tulos kuin jokin kiinakopio.

No, kiinasta en kyllä usko sen olevan, kotimaiselta

vaikuttaa ja on selvästi vanha, 60-70-lukua. Laitoin tämän

kuvan eräälle vanhoja koruja tunnistavalle sivulle, 

ilahdun jos joku sen tunnistaa.

Tämä kuva on  huono. En aikonut laittaa sitä ollenkaan

mutta en jaksa uuttakaan kuvaa ottaa. Tämä prinsessojen

kuppisarja on väriltään tämän kuvan lyijynharmaan sijasta ihanan

heleän koivunvihreä. Ei mitenkään neonsävyinen vaan sellainen

herkkä vaalea vihreä jota keväällä näkyy kaikkialla. 

Olen halunnut tällaista överiksi menevää kuppisarjaa siitä

saakka kun alle kouluikäisenä näin Maija Mehiläinen-lehden

takakannessa Makao-kaakaon mainoksen jossa kultakruunuinen

yöpaitaan pukeutunut pikkutyttö joi makaokaakaota
tämäntapaisesta setistä. 

Ala-asteella luin myös kartanoromantiikkakirjallisuutta jossa

toki myös juotiin ahkerasti teetä, kahvia ja kaakaota kultareunuksisista

posliinikupeista. Nyt vihdoin minullakin on oma kultareunuskuppisarja

josta voin lipitellä mitä nestettä sitten haluankin. Joku posliinimaalari

oli kokenut nämä ilmeisesti epäkäytännöllisiksi sillä kuusi lautasta, 

kuusi asettia ja kuusi kuppia maksoivat muistaakseni 6 euroa yhteensä.

Ehkä minäkin koen nämä jossain vaiheessa tilaavieviksi ja epäkäytännöllisiksi

mutta minun mielestäni elämässä pitää olla tavaroita joiden ainoa funktio

saa olla pelkkä ulkonäkö. Sitäpaitsi näillähän on ihan käyttötarkoituksensa. 

Eivät nämä ole millaan lailla turhia.

Joululahjaostoksia

Olen jo miettinyt jonkin verran joululahjoja vaikka syksyhän se vielä on.

Elämäni on yhdestä paikasta toiseen siirtymistä joten pitää hiukan suunnitella mitä hankkia Helsingistä mitä ei saa sitten pikkukaupungista.

 Vuokra-asuntoni ikkunasta

 Auringonlaskut kyllä näkyvät asuntooni hyvin

Tilasin tänä vuonna parista eri nettikaupasta halpoja makeanvedenhelmiä. Makeanvedenhelmet tulivat joitain vuosia (varmaan jo useampia vuosia, en ole oikein ajan hermoilla tässä asiassa) sitten yleisille markkinoille ja nykyään oikein hyvänlaatuisia helmiä saa (erityisesti kun hoitaa kokoamisen itse) nettikaupoista kun ennen niitä voi ihailla vain kultakauppojen kiskurihintaisissa ikkunoissa. 

Helmet eivät koruina ole jokaisen makuun mutta ei kai kukaan voi kieltää että ne ovat kauniita silti? 

Minulla on vain ollut moraalinen ongelma simpukoiden kanssa. En ole ikinä kyennyt satuttamaan mitään eläintä, en isoa enkä pientä enkä halua mielelläni myöskään osallistua moiseen. En siis tapa kärpäsiäkään vaan vaanin niitä mehulasin kanssa jonka avulla lennatän ne sitten ikkunasta ulos. Tosin hyttysten kanssa menee joskus hermo, sen myönnän. 

Faktahan vain on että aito makeanvedenhelmi tulee jonkun onnettoman simpukan sisältä ja minulla on niitä helmiä tuossa aika kasa. 

Koska simpukan on kuoltava helmen vuoksi, on helmien joskus ajateltukin tuottavan epäonnea. 

Itseasiassa ennen on vahvasti uskottu että helmiä ei saisi antaa lahjaksi sillä lahjoitettaessa niiden mukana seuraa epäonni, vain ostettaessa pahalta onnelta välttyy. 

Tämän kirouksen voi kuitenkin murtaa jos henkilö joka helmet saa lahjaksi, antaa lahjoittajalle muodollisen summan rahaa, vaikka nykypäivänä viisisenttisen. 

Itse en joululahjoiksi tarkoitetuista helmistä ala rahaa vaatimaan, ehkä "kirouksen" murtaa se että saan todennäköisesti itsekin vastalahjan eli tavallaan maksun. ;)

No niin, netin syövereitä siis tutkittuani vaikuttaisi siltä että pienikokoisen simpukan hermojärjestelmä on niin kehittymätön ettei se kykenisi tuntemaan kipua vaikka täyttä
varmuutta ei asiasta ole. Tälla lepyttelen itseäni vaikka täysin jees-olo ei asian suhteen olekaan.

Näista helmistä teen erilaisia koruja, rannerenkaita, kaulaketjuja, sormuksia.. Olen erikseen ostanut muita korutarvikkeita kuten vaijeria, vaijerin pään suojia, lukkoja, sormuspohjia, helmilankaa... Tänään olen niin poikki että menen aikaisin nukkumaan mutta huomenna sitten luovat voimat käyttöön ja saa nähdä millaisia ensiyritykseni näiden helmien parissa ovat.

Mitä te ajattelette helmistä? Kauniita? Onko vaikea ajatella sellaisia käyttävänsä?

Post mortem / Halloween / Pyhäinpäivän aika

Tänään on halloween.
Viikonloppuna on pyhäinpäivä.

Eli oikea vuodenaika tälle blogipostaukselle. 

Aloitetaan 1800-luvusta.

Tuolloin vuosisadan puolivaiheilla valokuvaus oli uusi ja ihmeellinen juttu.

Oli totuttu että muistot ovat vain kunkin henkilön muistissa, ja vain siellä.
 Hyvin, hyvin harvalla oli varaa maalauttaa minkäänlaista muotokuvaa ja kun joku kuoli, tarkoitti se
sitä että hänen kasvonsa häipyivät ennenpitkään kokonaan unhoon.Valokuvaus muutti kaiken tämän.

 Viktoriaanisen ajan kaunis suruasu.

Sata, parisataa vuotta sitten kuolema oli heikon terveydenhoidon
 tason takia alituinen ystävä ja kanssakulkija. Sitä ei tervehditty
 ilolla mutta se hyväksyttiin osaksi elämää.

 Kun valokuvaus yleistyi, yleistyi myös menehtyneiden
perheenjäsenten valokuvaus, asettelu vihoviimeisiin
poseerauskuviin jotka asetettiin hellitysti perhealbumiin. 

Kuvia menehtyneistä katseltiin usein perheen kesken eikä niitä piiloteltu vierailtakaan.

 Valokuvaus katsottiin erinomaiseksi mahdollisuudeksi saada
viimeisiä muistoja perheenjäsenistä ja ystävistä.

Kuvia lahjoitettiin hautajaisvieraille kuin kiitoskortteja.

Suortuvia menehtyneen hiuksista saatettiin myös leikata medaljonkeihin
 sekä sormuksiin, kellonperiin ja rintakoruihin joita käyttivät niin miehet
 kuin naiset sekä lapset.

Nykyään aikansa suurta teollisuudenhaaraa
 pidettäisiin kaiketi makaaberina ja epähygieenisenä.

Tämä on valmistettu hiuksista.

Seuraavassa muutamia post mortem-valokuvia
 jotka ovat säilyneet museoissa ja yksityiskotien valokuvakansioissa,
olivathan ne aikoinaan todella yleisiä.

Tämänkaltaisia post mortem-kuvia oli tapana ottaa myös suomessa vielä 30-50-luvuilla.

 Lapset eivät pelkää. Miksi menehtyneestä sisaruksesta olisikaan tullut mörkö nyt?

Nuorimies parhaisiinsa puettuna. Taustalla päällekkäisvalotus. 

Näin niitä valokuvia otettiin.

 Pikkulapset kuvattiin usein nukkejensa kanssa.

Tämän kuvan tarina kertoo:

Välittömästi kuvan tytön viimeisen henkäyksen jälkeen
 kutsuttiin valokuvaaja paikalle liikkeestä jotta kuva olisi mahdollisemman "tuore."

 Kuvaajaa odoteltaessa kiharrettiin nopsaan tytön hiukset...

Surunkin keskellä käytännöllisyyttä.

Eihän viimeinen potretti voi olla huolittelematon sillä sen tulisi
moni näkemään ja siitä moni saamaan kopion.

Viimeinen kuva kaverin kanssa.

Tämä kuvahan on valtavan kaunis.
Niin tyylikäs äiti valkeine hansikkaineen.

Post mortem-kuvia otettiin luonnollisesti myös rakkaista lemmikeistä.

Tämä hautakivi kertoo tarinan:

" A poisoned plant among the rest, 

In nature's order stood; 

I ate and was distressed, It poisoned my blood.

 So sudden was the stroke, 

By which I was snatched away, 
That in one hour,

 life's thread was broke, 

And I was mouldered to the clay."

Englanninlakuhelmet

Olen netissä nähnyt kauan sitten hauskoja englanninlakukoruja
joiden muisto on jäänyt mieleeni kaihertelemaan. Eräänä
päivänä sitten ostin uunissa kovetettavaa askartelumassaa ja
ryhdyin töihin.

Nauhaa ja lukkoa näissä ei vielä ole sillä en oikein tiedä millaisen
nauhan näihin laittaisi. että ketjuako vai narua. Ja minkälaista.

 

Englanninlakut eivät muuten ole suosikkejani.
En voi sietää niitä mutta harva karkki on yhtä soma.

Ehkä tämän myötä alkavat kyseisiin makeisiin
 liittyvät antipatianikin heikentyä?

Lisätietoa korusta

Kirjoitin jokin aika sitten löytäneeni vanhojen
tavaroiden myymälästä vanhan ja hopeisen
rusettirintaneulan.

Hopean leimat kertoivat esineestä jonkin
verran mutta kaikkea en osannut tulkita itse.

Päätin ottaa yhteyttä iGS tietohuoltoasemaan.

Kyseessä on kaikille ilmainen Helsingin 

kaupunginkirjaston tietopalveluammattilaisten palvelu.

Lähetä kysymys koskipa se leivontaa, 

 samoalaisten kihlausriittejä tai autonkorjausta sivun 

 kautta ja sinulle vastataan sähköpostilla. 

Vastaus on yleensä kattava ja asiantunteva, vastaavathan siellä alan ammattilaiset. 

Tälläkään kerralla IGS ei pettänyt,

koruni on todennäköisesti Aarne Saarinoron

 tekoa ja vuosilta 1939-1951.

Somia korulöytöjä kahdella eurolla

Ostin kirpputorilta muutamilla kymmenellä sentillä pari korua

ja keväästä innostuneena otin kuvia niistä ja pihalta löytyvästä sälästä.

 

Talven ajaksi ulos jääneet puutarhatontut ja

 likaiset lelut ovat jotenkin niin säälittävän ihania. 

Tämä kaulakoru on hopeaa ja riipus on vuorikristalli.

Kaunis arkikoru, maksoin siitä yhden euron.

Tämä puu on yksi suosikeistani. Nuo kantokäävät ovat mahtavan 

väriset. Oranssit ja mustat ja tervanväriset ja niin leveät että niitä

 voisi käyttää hyllyinä. Koetin kuvata 20 sentin kameesormusta jonka 

profiili on jotakin luuta mutta kamera ei suostunut tarkentamaan.

Sitten nämä korvikset. Kivi on sitriiniä 

ja tyylinsä perusteella 60-70-luvulta.