Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruoka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruoka. Näytä kaikki tekstit

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Teessä ja elämässä saat sitä mistä maksat


Olen viihdyttänyt tässä viimeaikoina itseäni katselemalla taas rattoisia brittisarjoja joissa juodaan paljon teetä ruusukupeista, syödään reunattomia kurkkuvoileipiä ja aamiaistarjottimella on pieni maljakko jossa yksinäinen kukka.

Facebookissakin uutissivullani on brittiläiseen teekulttuuriin keskittyvä ryhmä joka iskee nähtäväkseni päivittäisiä, kotoisia kuvia ja maalauksia idyllistä jonka päivittäinen teehetki voi parhaimmillaan tarjota.

  'A Tea Party,' Thomas Webster (1800-1886)

Erehdyin taas myös aloittamaan minulle mahdottoman rakkaan Agatha Christien elämäkerran joka muun ihanan sisältönsä lisäksi pursuaa järjettömän täydellisiä välipalahetkiä ja perheen kokin valmistamien hapanleipien, vanukkaiden ja leivosten kuvailuja.

Tiedättekö että kun Agatha oli lapsi, oli olemassa kermabaareja?

Iltapäiväkävelyllä kuljeskeltiin pikkupolkuja myöden baariin ja tilattiin lasillinen kylmää, aitoa kermaa. Jota ei tasan oltu pastöroitu eikä homogenisoitu ja sen valmistaneet lehmät oikeasti kirmasivat laitumilla eikä se ollut vain Valion mainostoimiston kikka. On mielikuva että olen tästä ennenkin täällä puhunut mutta minkäs teet. Ihana ajatelma.

 Ihan pökrään kun näen jotain tällaista kaunista.

Kaipaan kovasti myös omaan elämääni tämänkaltaista arjen kauneutta. Olisi ihanaa...

Aloittaa aamu kannusta ruusukuppiin kaadetulla teellä. Kuppi olisi leveä ja sen posliini läpikuultavaa. Minulla olisi tuoreita kukkiakin. Teessä haluaisin käyttää sekä sokeria että kermaa. Ja kerma tulisi nekasta, ei pahvipurkista.

Olisi reunattomia leipiä koska en pidä reunoista ja leivälle hilloa jossa ei olisi siemeniä.

Olisi vieläpä jotain kakkuakin, viipale tai pari.

Sitruunakakkua tai rusinakakkua tai ehkä perunajauhoihin valmistettua hiekkakakkua. Voi olla että joisin appelsiinimehuakin, miksei kristallilasista. Joinain aamuina aurinko paistaisi aamiaispöytään ja joskus ikkunan toisella puolen sataisi mutta katselisin aina hiljaa ja tyytyväisenä ulos samalla juodessani ja syödessäni.

Eikä tilanteessa olisi mitään hätäistä vaan olisin asetelman osana niin pitkään kuin suinkin tahtoisin.
Eikä tee kylmenisi vaan olisi koko ajan kuumaa.

 Lapsellisen bruneten sijasta olen lapseton blondi(hko) mutta samaistun.
'Teatime,' Vladimir Volegov

Todellisuus unelman toisella puolen on seuraava.

Juon teeni yleensä tietokoneen edessä huonekaluliikkeen joululahjaksi antamasta ilmaismukista joka on vain ruma. Minulla on samanlaisia kolme. Toisinaan sentään Beatrix Potter-mukista mutta sekin on mustaksi pinttynyt. Kupit kasautuvat kirjapinojen ja toistensa päälle. Teevesi tulee vedenkeittimestä jonka painike on siten rikki että sitä pitää painaa runsaat viitisen sekuntia jotta se toimisi joka aloittaa aamuni aina ärsyyntymisellä. En todellakaan käytä teekannua. Teeni tulee pussista ja pussia en poista vedestä vaan pidän sitä siellä kunnes tee on juotu. Monta kertaa juodessa pussin naru valuu huulteni väliin jota inhoan.

En käytä teessä kermaa enkä sokeria. Syön sokeria liikaa, en tahdo lisätä sitä enää juomiini. Kermaa en osaa ostaa vain teehetkiäni varten, ehkä ajattelen että päätyisin juomaan monta litraa kermaa joka viikko vain teeni joukossa koska kerma on hyvää ja itsehillintä huono. Ja jos ostaisin sitä, kaataisin sitä aivan varmasti teen joukkoon suoraan rumasta pahvipurkista eikä kaunis kermanekka koskaan tulisi käyttöön. Sehän imaisisi jääkaapista itseensä kaikki hajutkin.

Kuorettomia kurkkuvoileipiäkään ei ole. En koskaan syö aamuisin mitään koska aamulla vatsani ei ole vielä herännyt ja aamusyöminen saa minut pahoinvoivaksi. Iltapäiväteen aikaan voisin kyllä niitä syödä mutta on hirveää haaskausta leikata leivän reunat roskiin. En voisi niin tehdä puhumattakaan että niin tekisi joka päivä.

 Sievällä, vihreäpukuisella neidillä on herraseuraa ja ruusukupit. Kermanekkakin on.

Ja se siemenetön hillo. Valmistin kerran siemenetöntä vadelmahyytelöä jota söin paahtoleivällä ja se oli ihanaa, luksusta ja parasta maailmassa niin kauan kuin sitä kesti. Mutta tässäkin tervellisyysajatteluni astuu esiin; haluanko ottaa tavaksi syödä valkoista paahtoleipää sokerihillolla välipalakseni? Ja jälkkäriksi kakkua joka päivä?

Todellisuudessa haluaisin kyllä! Kuka mukamas ei? Juttu vain on masentavasti niin että olen tässä alkanut tajuta oman kehon oloja ja sokeri ja höttöhiilarit tekevät minulle pöhnäisen olon. En halua sitä jokaiseen päivääni.

Edes sitä appelsiinimehua en voi juoda. Sitrusmehut päivittäisessä käytössä aiheuttavat minulle kamalat vatsakrampit.

Ja kukat. En raaski katkoa! Sitten ne kuolevat.

Miksei nykyään heilastella näin? Olisin aivan myyty.

Tämän kaiken kirjoittaminen oli minulle jollain tavalla surkuhupaisesti hauskaa.
Miten monella tavalla sitä voi tehdä asiat itselleen vaikeiksi?

Haluan omalla tavallani arkeeni ideaalia mutta se ideaali maksaisi minulle tietynlaisia asioita joita en ole kai valmis maksamaan. Pienen arkiluksuksen hinta kohdallani olisi vaivannäkö, huonot ravitsemusvalinnat, vatsakipu ja ruusujen murha. Nyt saan ruman kupin, tylsän aamiaisen enkä mitään ekstrakaunista. Mutta en myöskään "maksa" mitään.

Tämäkin viaton iltapäiväteepohdinta tuntui vievän minut sen totuuden eteen joka mielestäni on koko elämän eräs suurimmistä ydinideoista; kaikella on kaksi puolta. Jokaisessa asiassa on aina kaksi puolta.

Jos vain tämän voisi pitää aina mielessään, ehkä se saisi elämän vaikuttamaan neutraalimmalta ja oikeudenmukaisemmalta silloinkin kun se ei kummaltakaan tunnu?

Kertokaa nyt ihmeessä minulle miten kauniita ja runsaita aamiaiskattauksia teillä on ja vääntäkää veistä haavassa ;)

Asiaa ei auta kaunistella.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Larsin torttuja


Jos on esimerkiksi jouluyö tai juhannusyö, eikö silloin voi olla myös Runebergin yö?

Minun mielestäni ihan hyvin voisi. Nyt Runebergin yönä luen tietenkin hänen runojaan ja syön Larsin torttuja. Ja Runebergin yötä vietän siksi että vasta nyt sain Larsin tortut uunista, punssivaleltua, koristeltua ja pääsin istahtamaan teekupin kanssa niiden ja tietokoneen ääreen.

Ajattelin tämän vain kerran vuodessa olevan Runebergin yön kunniaksi (jonka ainoa viettäjä taidan olla minä) antaa kunnian sille kenelle kunnia kuuluu ja muistella varsinaisen Runebergin yön päähenkilön lisäksi jotakuta toistakin.


Ensin pohtikaa tilannetta omalta kohdaltanne.

En tiedä milla aloilla työskentelette mutta ajatelkaa että eräänä päivänä tekisitte työssänne läpimurron. Jonkin työhönne liittyvän ihanan, aikaa kestävän oivalluksen johon vuodattatitte aikaanne, vaivaanne ja ylpeyttänne. Ette tietäisi sitä nyt, mutta tuo työnne tulos tulisi niittämään sellaista mainetta ja kunniaa joka kestäisi vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Nimesi jäisi historiaan eikä unohtuisi niin kuin moni muu.

Sitten ei kävisikään näin. Kaiken kunnian ylpeytesi kohteesta veisi joku muu.

Tämä on Runebergin yön pimeä puoli. 

Yläkuvan ihanan leivoksen taustalta löytyvän lurjusparin Runebergien sietäisi punastua pilvenreunallaan...

Runebergin torttu kun ei olekaan Runebergin vaan Asteniuksen torttu.


Lars Astenius oli 1800-luvulla elänyt porvoolaiskondiittori.

Eräänä päivänä hän teki kehitti työssään aivan uudenlaisen reseptin jonka lopputuloksena olemme mekin saaneet tänään suumme makeiksi. Larsin uutta leivonnaista päädyttiin myymään runsain mitoin suositussa kestikievarissa jossa hän työskenteli ja jonka asiakaskuntaan kuului myös kansallisrunoilijamme vaimo Fredrika. Fredrika ihastui kievarin uusiin leivonnaisiin mutta tämän makea mieltymys ei ollut mitään verrattuna hänen puolisonsa Johanin reaktioon joka vaati saada Larsin torttuja vastedes joka aamu.

Jossakin vaiheessa taloudellinen Fredrika omi Larsin leivonnaisten reseptin ja alkoi leipoa ja tarjoilla vadelmasilmäisiä kakkuja miehensä lisäksi myös heidän kotonaan käyville vierailijoille. Vierailijat yhdistivät pian Larsin tortun isäntäväkeen ja loppu on historiaa. Runeberin torttu oli syntynyt.

Mitä mahtoi Lars-parka ajatella!

Jotta unohtuneet eivät unohtuisi, leivoin tänään Asteniuksen torttuja ja luin muutamia Runebergin runoja.  Ehkä he lyövät nyt jossain taivaanrannan toissapuolen kättä, sillä muistettaisiinko kuitenkaan toista ilman toista?

Johan Ludvig Runeberg oli herkkusuun lisäksi suuri romantikko. Hänen makeisiin sanoihinsa ja Larsin torttuihin päättyköön oma Runebergin yöni.

Kauniita unia.

        *
Mä yhä sua suutelen
Ja kyllästynkö koskaan? En!
Nyt sanos, neito, minulle,
Kuink’ maistaa muisku sinulle?

Se sullekin on mieluinen;
Nyt, miksi on se herttainen?
Ma tuota kysyn uudestaan,
Ja muiskun muiskulta vaan saan.
Jos huulissain ois hunajaa,
Et hellemmin vois suudella;
Jos sappea ne tarjoisi,
Sa suutelisit sitteki.
Nyt mitä voitkin mainita,
Jos syitä täytyy annella?
Jos rohkeasti tutkaistaan,
Miks’ suudella sa tahdot vaan?
On kansa valmis kielimään,
Nyt mitä siitä mietitään,
Kun suuta annat ainiaan,
Ja et tie, miksi annatkaan?

En puolestani tiedä, en,
Min hyödyn siitä voittanen:
Vaan kuolla tahdon, jos en saa,

Sun huuliasi suudella.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Kevätkeitto


En ole pariin päivään päässyt kauppareissulle. Kun vatsa alkoi 
huudella tänä aamuna vaatimuksiaan oli pakko kääntää katse siihen
mitä jääkaapista löytyy ja mikä ei ole aikaisemmin houkutellut.


Sain pari viikkoa sitten kesäkurpitsamanian ja söin joka päivä 
kesäkurpitsa-valkosipulipaistosta ja hapankaalia. Sitten yhtäkkiä se ei 
enää maistunutkaan ja hylkäsin jääkaapissa makaavat kurpitsat sinne.

Äsken minulla oli nälkä ja tein niistä, herneistä, sipulista ja kermasta
aamupalakeittoa. Ajattelin että koska on kesäkeittoa niin voi olla 
kevätkeittoakin ja söin sen arabian Ahmet-lautasestani. 

Kaikki maistuu tästä hyvältä. 

Ajattelen että nuo kukat ovat sinivuokkoja.

Tänään järjestelen ja korjailen joidenkin vanhojen tekstieni sisältöä
 joten anteeksi jos vanhat jutut välkkyvät turhaan bloggerin feedissä.

Mukavaa alkavaa perjantaita.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Sweet secrets


Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa
ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.


Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen, 
ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on
 kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni
 aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen. 

En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle
makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina
 vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,
 elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.

Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.


Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
 ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.

Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli 
siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja 
perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.


Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.

Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.

Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.

Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.

Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.

Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit. 

Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?

Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai  pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.

Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.

Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.

Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.

Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.

Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.

Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo
laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.

Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.

Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi. 

Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka
alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni. 

 Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 

Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen
kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.


Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. 

Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
 toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
 sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen,  katseli tarjoamuksia hiljaisena.

Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys: 

 Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?


 Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
 ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
 hienouksia kuten edes margariinia. 

Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
 syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.

Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
 ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!

 Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
 varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.


Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni
ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä 
makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena. 

Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen
pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.

Toivottavasti tekin piditte niistä.


sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Suklaakääreitä


Makeiskääreitä sunnuntaihinne!

jonka mukavan ylläpitäjän ansioista tässä taas muutamia
kaupasta kadonneita tai vanhoja tuttuja kääreitä.

Menkää ihmeessä katsomaan hänen sivujaan.

Keräilyn eteen on tehty valtavasti töitä
 ja sivu päivittyy jatkuvasti.







Suklaati-suklaa



Siesta















Rondo
Tofferiina
















Lo-suklaa






Fever-suklaa

Panama





Traviata-suklaa