Olen viihdyttänyt tässä viimeaikoina itseäni katselemalla taas rattoisia brittisarjoja joissa juodaan paljon teetä ruusukupeista, syödään reunattomia kurkkuvoileipiä ja aamiaistarjottimella on pieni maljakko jossa yksinäinen kukka.
Facebookissakin uutissivullani on brittiläiseen teekulttuuriin keskittyvä ryhmä joka iskee nähtäväkseni päivittäisiä, kotoisia kuvia ja maalauksia idyllistä jonka päivittäinen teehetki voi parhaimmillaan tarjota.
'A Tea Party,' Thomas Webster (1800-1886)
Tiedättekö että kun Agatha oli lapsi, oli olemassa kermabaareja?
Iltapäiväkävelyllä kuljeskeltiin pikkupolkuja myöden baariin ja tilattiin lasillinen kylmää, aitoa kermaa. Jota ei tasan oltu pastöroitu eikä homogenisoitu ja sen valmistaneet lehmät oikeasti kirmasivat laitumilla eikä se ollut vain Valion mainostoimiston kikka. On mielikuva että olen tästä ennenkin täällä puhunut mutta minkäs teet. Ihana ajatelma.
Ihan pökrään kun näen jotain tällaista kaunista.
Aloittaa aamu kannusta ruusukuppiin kaadetulla teellä. Kuppi olisi leveä ja sen posliini läpikuultavaa. Minulla olisi tuoreita kukkiakin. Teessä haluaisin käyttää sekä sokeria että kermaa. Ja kerma tulisi nekasta, ei pahvipurkista.
Olisi reunattomia leipiä koska en pidä reunoista ja leivälle hilloa jossa ei olisi siemeniä.
Olisi vieläpä jotain kakkuakin, viipale tai pari.
Sitruunakakkua tai rusinakakkua tai ehkä perunajauhoihin valmistettua hiekkakakkua. Voi olla että joisin appelsiinimehuakin, miksei kristallilasista. Joinain aamuina aurinko paistaisi aamiaispöytään ja joskus ikkunan toisella puolen sataisi mutta katselisin aina hiljaa ja tyytyväisenä ulos samalla juodessani ja syödessäni.
Eikä tilanteessa olisi mitään hätäistä vaan olisin asetelman osana niin pitkään kuin suinkin tahtoisin.
Eikä tee kylmenisi vaan olisi koko ajan kuumaa.
Lapsellisen bruneten sijasta olen lapseton blondi(hko) mutta samaistun.
'Teatime,' Vladimir Volegov
Todellisuus unelman toisella puolen on seuraava.
Juon teeni yleensä tietokoneen edessä huonekaluliikkeen joululahjaksi antamasta ilmaismukista joka on vain ruma. Minulla on samanlaisia kolme. Toisinaan sentään Beatrix Potter-mukista mutta sekin on mustaksi pinttynyt. Kupit kasautuvat kirjapinojen ja toistensa päälle. Teevesi tulee vedenkeittimestä jonka painike on siten rikki että sitä pitää painaa runsaat viitisen sekuntia jotta se toimisi joka aloittaa aamuni aina ärsyyntymisellä. En todellakaan käytä teekannua. Teeni tulee pussista ja pussia en poista vedestä vaan pidän sitä siellä kunnes tee on juotu. Monta kertaa juodessa pussin naru valuu huulteni väliin jota inhoan.
En käytä teessä kermaa enkä sokeria. Syön sokeria liikaa, en tahdo lisätä sitä enää juomiini. Kermaa en osaa ostaa vain teehetkiäni varten, ehkä ajattelen että päätyisin juomaan monta litraa kermaa joka viikko vain teeni joukossa koska kerma on hyvää ja itsehillintä huono. Ja jos ostaisin sitä, kaataisin sitä aivan varmasti teen joukkoon suoraan rumasta pahvipurkista eikä kaunis kermanekka koskaan tulisi käyttöön. Sehän imaisisi jääkaapista itseensä kaikki hajutkin.
Kuorettomia kurkkuvoileipiäkään ei ole. En koskaan syö aamuisin mitään koska aamulla vatsani ei ole vielä herännyt ja aamusyöminen saa minut pahoinvoivaksi. Iltapäiväteen aikaan voisin kyllä niitä syödä mutta on hirveää haaskausta leikata leivän reunat roskiin. En voisi niin tehdä puhumattakaan että niin tekisi joka päivä.
Sievällä, vihreäpukuisella neidillä on herraseuraa ja ruusukupit. Kermanekkakin on.
Ja se siemenetön hillo. Valmistin kerran siemenetöntä vadelmahyytelöä jota söin paahtoleivällä ja se oli ihanaa, luksusta ja parasta maailmassa niin kauan kuin sitä kesti. Mutta tässäkin tervellisyysajatteluni astuu esiin; haluanko ottaa tavaksi syödä valkoista paahtoleipää sokerihillolla välipalakseni? Ja jälkkäriksi kakkua joka päivä?
Todellisuudessa haluaisin kyllä! Kuka mukamas ei? Juttu vain on masentavasti niin että olen tässä alkanut tajuta oman kehon oloja ja sokeri ja höttöhiilarit tekevät minulle pöhnäisen olon. En halua sitä jokaiseen päivääni.
Edes sitä appelsiinimehua en voi juoda. Sitrusmehut päivittäisessä käytössä aiheuttavat minulle kamalat vatsakrampit.
Ja kukat. En raaski katkoa! Sitten ne kuolevat.
Miksei nykyään heilastella näin? Olisin aivan myyty.
Tämän kaiken kirjoittaminen oli minulle jollain tavalla surkuhupaisesti hauskaa.
Miten monella tavalla sitä voi tehdä asiat itselleen vaikeiksi?
Haluan omalla tavallani arkeeni ideaalia mutta se ideaali maksaisi minulle tietynlaisia asioita joita en ole kai valmis maksamaan. Pienen arkiluksuksen hinta kohdallani olisi vaivannäkö, huonot ravitsemusvalinnat, vatsakipu ja ruusujen murha. Nyt saan ruman kupin, tylsän aamiaisen enkä mitään ekstrakaunista. Mutta en myöskään "maksa" mitään.
Tämäkin viaton iltapäiväteepohdinta tuntui vievän minut sen totuuden eteen joka mielestäni on koko elämän eräs suurimmistä ydinideoista; kaikella on kaksi puolta. Jokaisessa asiassa on aina kaksi puolta.
Jos vain tämän voisi pitää aina mielessään, ehkä se saisi elämän vaikuttamaan neutraalimmalta ja oikeudenmukaisemmalta silloinkin kun se ei kummaltakaan tunnu?
Kertokaa nyt ihmeessä minulle miten kauniita ja runsaita aamiaiskattauksia teillä on ja vääntäkää veistä haavassa ;)
Asiaa ei auta kaunistella.
