Minulla on ollut jonkinlaisia itsetunto-ongelmia tämän
bloginpitoni kanssa. Vähän samanlaisia itsetunto-ongelmia kuin muutenkin
elämässä toisinaan.
Minusta välillä tuntuu että tämä
Pupuleipomo aiheineen kiinnostaa vain minua eikä minuakaan enää niin kovasti nykyään.
Ajattelen teksteistäni että onpas vallan kuivakkaa tavaraa mutta myös sitä että kamalaa naiivia kirjoitusta, miten voi olla että tuollaista
joku tällainen, kolmekymppinen kirjoittelee.
Nämäkin ovat tällaisia
alitajuisia ajatuksia jotka eivät oikein pääse päivätajuntaan, ihme että
jotenkin sain niistä nyt kiinni. Tajusin oikeastaan vasta nyt että nämä
ovat ajatukset jotka ovat pyörineet mieleni taustalla jo aika kauan ja
ovat olleet esteenä koko bloginpitoharrastukselle joka on kuitenkin antanut minulle paljon.
Sattumoisin huvittavasti nämä blogikritiikkiajatukset ovat muuten aivan samoja joita minulla on toisinaan ollut itsestäni.
Olen
usein elämässäni tuntenut olevani joko ihan kalkkis tai sitten
vastakkaisesti liian lapsellinen ja naiivi. Se on siten
ristiriitaista että hymyillyttää.
Lapsena
minulla oli ikäisteni joukossa aina sellainen olo etten sovi
joukkoon sillä mielipiteeni olivat usein pikkuvanhoja ja
mietiskeleviä ja niitä ladellessani minua katseltiin oudosti.
Samalla
koin kuitenkin olevani myös muita lapsellisempi ja pidin aina toisia
itseäni kypsempinä ja osaavampina ja itseäni tyhmänä.
Tuo sama ristiriita, mistä lie kumpuavan, seuraa minua nyt edelleen aikuiselämässä.
Edelleen
pidän itseäni lapsellisena ja muita viisaina. Katselen oikealle ja
vasemmalle ihaillen ja hiljaa mielessä miettien miten hienoja ja fiksuja
ihmisiä siellä täällä. Ja välillä herään ajattelemaan että mitäköhän
minäkin nuoruudellani teen kun oloni on jollain tapaa kuitenkin niin
vanha että kaveeraisin paremmin isoäitini palvelutalojengin
kanssa kuin ikäisteni.
Voiko olla samaan aikaan vanha ja nuori? Onko sieluilla ikää?
Ehkä ei.
Enkä nyt ihan vakavissani kirjoittelekaan.
Pidän
blogistani ja teistä lukijoista. Tiedän että olen ihan fiksu ja kiva
enkä haluaisi olla kukaan muu. Se on vain tämä vuodenaika joka nostaa
epävarmuustekijöitä ilmoille. Ja sehän on tosi hyvä juttu koska silloin
niihin oman alitajunnan ongelmakohtiin voi tarttua kiinni ja niille voi
jotain tehdäkin; kitkeä itseä vähättelevät ajatukset juurineen ja
korvata ne paljon paremmilla ajatuksilla.
Tasapainoa
haeskellessa ymppään pohdintaani näitä ihmisen sisäiselle epävarmuudelle
pohjautuvia Rexonamainoksia joita olen usein kauhistellut.
Pöyristyttäviä ja kamalia mutta epäilemättä niiden ansiosta lukuisa
käsi on tarttunut kaikkien kaupan vaihtoehtojen seasta juuri
rexonapakkaukseen.
Nykyäänkin ihmisen epävarmuuksille
pohjataan paljon mainontaa mutta ei aivan näin lapsekkaan suorasti.
Harmi kun parhaimmat esimerkkini ovat toisen koneen syövereihin
skannattuna (näitä mainoksia on nimittäin paljon) mutta nämäkin
riittävät näin esimauksi.
Kieroja ovat mainosmiehet (ja naiset.)
Jostain syystä he eivät näy viihtyvän kanssani... Miksi minulta ei mikään onnistu?
Kukaan
ei näy olevan kiinnostunut seurastani... Toivotonta. Eihän tästä
ruletinpeluusta tule mitään - Yksin! Kunpa tietäisin syyn miksi kaikki
karttavat seuraani. Onkohan vika minussa itsessäni?
Rexona on tehnyt tämän mahdolliseksi!
...Ja minun ei tarvitse olla yksin.
Ystäviä on nyt joka puolella ympärilläni. Se on Rexonan ansiota!
