Maanantaikummalllisuudet

Katselinpa taas kummien juttujen kansioita

 joista nyt pari palaa maanantaipäivään. 

Maanantai ei muutenkaan ole useimpien suosikkipäivä

joten ehkä muutama karmiva tarina tuolla joukossa 

muistuttaa meitä siitä että ei se maanantai 

loppujenlopuksi niin paha olekaan!

 "Älä osta sikaa säkissä."

Sanonta ei ole suomalainen vaan muualta lainattu ja lisäksi 

melkoisen vanha. Keskiaikaisilla toreilla myytiin 

porsaita säkkeihin ommeltuina. Porsaspolo ei päässyt

tiiviistä säkistä karkaamaan mutta eipä ostajakaan voinut pussiin

kurkistaa. Toisinaan kävi niin että kotona säkistä putkahtikin

ulos reippaankokoinen kollikissa eikä maukas sika!

 Jotkut teistä varmaan ovat kuulleetkin että tomaatteja

pidettiin hyvin pitkään ihmisille sopimattomana ravintona,

myrkyllisinä. Tomaatin jotkin osat kuten vihreät varret

ovatkin lievästi myrkyllisiä mutta luulo ei perustunut tähän.

Aikanaan lautaset tehtiin kovatinasta, metalliseoksesta

jonka eräs ainesosa on lyijy. Ruoat jotka sisälsivät runsaasti

happoja, aivan erityisesti tomaatit, liuottivat nopeasti 

tinalautasista lyijyä joka aiheutti vakavan myrkytys-

tilan ja usein kuoleman. Niinpä tomaattiateriat joutuivat

pannaan useiksi sadoiksi vuosiksi.

...Tarina joka johtaa jouhevasti tähän seuraavaan. Lyijy oli

samoihin aikoihin yleinen materiaali lautasten lisäksi 

tuopeissa. Kaljamukeina ja viskituoppeina.

Yhdistelmä alkoholia lyijyn kera usein tainnutti uhrinsa

jopa useiksi päiviksi erittäin syvään koomankaltaiseen 

tilaan jossa elintoiminnot painuivat minimiin. Usein

"ruumis" asetettiin esille muutamiksi päiviksi keittiön

pöydälle muun perheen toimien keskelle jonka aikana 

katsottiin heräisikö onneton vai ei.

...Tarina joka johtaa taas toiseen. Englanninkielisissä maissa

on sananlasku "saved by the bell" joka juontaa juurensa

1500-luvun niin yleisiin lyijymyrkytystapauksiin.

Sattumoisin myös ahtaasti asuvilla paikkakunnilla alettiin näihin 

aikoihin uudistaa hautausmaita. Tila yksinkertaisesti oli 

loppua kesken joten lukuisia hautoja kaivettiin auki jotta luut 

voitaisiin kerätä ja sijoittaa tiiviimmin näin luoden enemmän tilaa.

Ikävänpuoleiseen työtehtävään joutuneet henkilöt alkoivatkin 

työn edistyessä tehdä varsin epämieluisia huomioita.

Huomattiin että keskimäärin 1:ssä arkunkannessa 25:stä

oli sisäpuolella selviä raapimisjalkiä jolloin tajuttiin

että hautaan oli joutunut lyijykoomassa olleita henkilöitä

jotka olivat heränneet ja koettaneet epätoivoisesti päästä ulos.

Tämän jälkeen muodiksi tuli asettaa haudatun käteen köysi

joka nousi haudasta maan päälle jossa kilisivät naruun 

kiinnitetyt kellot joiden tarkoitus oli ehkäistä uusien

uhrien syntymistä.

Katsokaa miten komea mies! 

Törmäsin häneen pitkässä vanhojen kuvien listassa ja jäin ihaillen

tuijottamaan ja miettimään että kylläpä kerrassaan on ollut salskea 

herrasmies, kuka hän sitten olikaan! Monille varmasti tuttu kuva.

Itse taas olin vähän hämmästynyt kun hän paljastui nuoreksi

Josif Staliniksi jonka toimien johdosta kuoli

 16 miljoonaa ihmistä.

Tässä on Julia Drusilla. Hän menehtyi vain 21-vuotiaana ja

oli Roomalaisen keisarin Caligulan rakastettu sisar.

Niin rakastettu että kun hän menehtyi Roomassa

riehuneeseen kuumeeseen, määräsi hänen veljensä

kaikille kansalaisille vuoden suruajan.

Suruajan aikana kiellettyä oli

-kylpeminen

-nauraminen

-ateriointi perheen kesken

Jos suruaikaa rikkoi oli rangaistuksena kuolema.

Ihanat pylvässängyt. Minä olen aina halunnut sellaista

ja joskus vielä sellaisen hankinkin. Niiden historia on

mielenkiintoinen. Aikoinaan talon isäntäväki on hyödyntänyt 

pylvässängyn verhoja luodakseen yksityisyyden illuusiota

ajalla jolloin palvelusväki usein nukkui samassa huoneessa.

Pylvässänky varsinaisesti kehitettiin kuitenkin toiseen 

tarkoitukseen, käytännölliseen sellaiseen. Kun rakennusten 

kattomateriaali oli yleisimmin olki, oli normaalia että

katon läpi rapisi ja putoili milloin mitäkin yllätyksiä,

hiirenpoikasia, jätöksiä, hyönteisiä ja roskia. 

Vuoteen päälle kehitettiin katos joka suojasi

 edellämainituilta harmistuksilta.

Tähän mekkoon liittyisi varmasti mielenkiintoinen

tarina jos vain tietäisimme sen. Liitin sen kuitenkin

tähän vain muistutukseksi siitä että vaikka mennyt

usein näyttäytyy meille vain mustavalkoisina kuvina,

ennen käytettiin myös runsaasti ja rohkeasti värejä.

Tämä on vuodelta 1869.

Tämä tietty väri oli erityisen muodissa

yhdysvalloissa vuosina 1855-1860.

Loppukevennyksenä Cosmopolitan-lehti sellaisena

jollainen se olisi varmasti ollut 500 vuotta sitten,

aikana jolloin kuningas Henrik VIII hallitsi.

Hän oli naimisissa kuuden eri naisen kanssa

joita vaihtoi kuin paitaa. Vaihdon syynä oli milloin

mikäkin, vaimo ei saanut aikaan poikaa,

oli muuten ärsyttävä tai sitten vain uusi ihastus.

Niin upeaa kuin kuningattareksi pääsy varmasti 

tuolloin olikin, olisi tämä lehti ollut omiaan 

muistuttamaan kuninkaan puolisoksi pyrkiviä

neitoja myös siitä että kaikestä löytyvät

kääntöpuolensa!

Past beauty osa 1. Brigitte Bardot

Minä olen hieman Brigitte Bardot-fani.

Hän on ollut niin kovin kaunis 

ja on ilmeisesti edelleen 

myös mielenkiintoinen persoona.

Julkisuuteen hän päätyi äitinsä kirjattua hänet tanssikouluun. 

Hän tanssi balettia, päätyi myös Elle-lehden kanteen ja

lopulta elokuvaohjaaja Roger Vadim bongasi hänet, 

otti hänet vaimokseen ja teki Brigittestä leffojensa

tähden. Brigitte oli myös musikaalinen

ja julkaisi lukuisia omia levyjä.

Hänellä oli hurjan villi ja vauhdikas nuoruus, 

neljä aviomiesta, läjä rakastajia, lukuisia 

itsemurhayrityksiä, lääkkeiden väärinkäyttöä

ja kiivasta matkustelua.

Eipä ihme että hän päätti

elokuvauransa jo 39-vuotiaana.

Vähemmästäkin väsyy!

Mutta vaikka viihdeuransä päättyi,

uusi ura alkoi. Nimittäin eläinoikeusaktivistin ura.

80-luvulla hän perusti jo oman eläinten suojeluun 

keskittyvän säätiön jonka rahoituksen hän järjesti

huutokauppaamalla suurimman osan koruistaan

ja muusta omaisuudestaan!

Vaikka hän on jo 78-vuotias, ei vauhtinsa ole

hidastunut. Joitain vuosia sitten hän mm. lahjoitti 

yli 100.000 euroa sterilointikampanjaan Bukarestiin jossa

hän pyrki vähentämään kaupungin villikoirien populaatioon

sekä auttamaan niiden uudelleensijoittamisessa lemmikkikoteihin.

Hän ei myöskään nöyristele korkeiden poliitikkojen edessä vaan

on ottanut rohkeasti kontaktia eri maiden hallitsijoihin koskien 

hallinnoimiensa maiden eläinoikeustilanteita. 

Hän myös puhuu eläinten puolesta julkisuudessa

rohkeudella eikä pelkää sitä että astuisi joidenkin

varpaille. Joskus sitä varpailleastumista nimittäin

tarvitaan, hymistelemällä ja korulausein asiat

harvoin paranevat.

Tässä hän on nykyään. 

Tämä kuva herättää minussa sellaisia ajatuksia että vaikka kauneus on 

katoavaista, voisi sen silti säilyttää jos vain pitäisi itsestään huolta. 

Brigiten aikoina kun ei puhuttu mitä elinikäinen tupakointi tekee 

terveydelle ja iholle ja koko ulkonäölle saatikaan sitten mitä jatkuva 

grillaus auringossa saa aikaan. Onhan hän jo iäkäs mutta tunnen 

vanhempiakin naisia jotka ovat varsin siloposkisia.

Minut tekee hieman murheelliseksi miten alkukuvien hehkuvien kaunis 

nainen on rapistunut tähän tilaan.Se muistuttaa minua siitä miten tärkeää on 

pitää huolta kehostaan, eikä siis vain ulkoisen kauneuden vuoksi vaan 

myös sisäisen terveyden vuoksi.

Rypyissä ei ole mitään vikaa, ne kertovat elämästä,
Brigiten kohdalla ne kertovat tupakanpoltosta.

Ihana Brigitte. Lukekaa
toki elämäkertakirjansa BB.

Vaatteiden holokausti

Viime päivät olen ollut siivouspuuhissa sillä minua on kauan ahdistanut tavaran paljous.

Nyt kirjoitan pitkän tekstin asiaan liittyen, varaa kahvikuppi, pulla ja mukava tuoli
ennen lukemisen aloitusta jos  aihe kiinnostaa.

Kaikki alkoi tällä kertaa siitä että keittiössäni on puoli vuotta maannut
kaksi jätesäkillistä vaatteita "Joille pitäis tehdä jotain."

Näen ne joka päivä lukemattomia kertoja ja lukemattomia
 kertoja päivässä tunnen pistävää ärtymystä juuri niistä pusseista.

Ne vaatteet, aihe tuottaa minulle ihastuksentunteita,
turhautumisentunteita ja ahdistusta samalla kuin nautintoakin.

 Olen tässä suhteessa tyypillinen nainen että olen perso vaatteille,
 väreillä on vaan kiva leikitellä ja luoda uusi nahka niillä erilaisilla kamppeilla.

Nykyisissä mitoissani mitä tulee pituuteen ja painoon olin jo 13-vuotiaana.
Nykyisen kertakäyttökulttuurinkin keskellä jotkin vaatteet kestävät ajan hammasta
 yllättävän hyvin ja minulla on edelleen sellaisia vaatteita käytössä jotka ostin teini-iässä.

 Sama maku oli jo tuolloin enkä teininäkään mennyt mukaan muotihömpötyksiin
vaan olin sama retroilija silloin kuin nyt eli vaatteita on sieltä asti. 

Puhumattakaan sitten kaikista niistä omistamistani
 vintagevaatteistani joista monet ovat 60-80-vuotta vanhoja. 

Jokainen vaatekappale jonka olen hankkinut,
on jollain lailla minua miellyttänyt.

Pidän vähän erikoisemmista leikkauksista ja malleista ja jos sellaisen satun löytämään, 

en siitä kovin mielellään luovu. Olen myös löytänyt paikan josta saan jatkuvana virtana
 60-70-lukujen hyväkuntoisia vaatteita melkein ilmaiseksi jotka vain odottavat
korjausompelua joten talouteeni tulee jatkuvana virtana "uusia" vaatteita... 

Se kuohuva vaatteiden koski vain ei laske asunnostani enää minnekään vaan
 kaapit täyttyvät, sängyn alusta täyttyy, vaaterekki täyttyy ja ilmestyy mystisiä 
jätesäkkejä puolihuolimattomasti seiniin nojailemaan sinne tänne.

Niinpä olen jatkuvan dilemman edessä mitä tekisin entisille vaatteille jotka ovat
aikansa palvelleet, joihin olen kyllästynyt tai jotka ovat aavistuksen liian pieniä
 koska olen lihonut hiukan tai aavistuksen liian suuria koska olen laihtunut hiukan.

Pidän tyköistuvista vaatteista, korjausompelen lähes jokaisen uuden vaatekappaleen
itselleni just eikä melkein istuvaksi joten pienikin painonvaihtelu näkyy siinä että
 jostakin vaatteesta tulee ainakin hetkeksi käyttökelvoton.

Rahaa en vaatteisiin paljon hassaa, ison osan ostan käytettynä koska pidän
retro/vintagevaatteista joten rahan menetyksen harmikaan ei hillitse hankintojani
koska sitä ei käytännössä kulu.

Mutta aina välillä huomaan että en edes muista mitä vaatteita omistan. 

Minulla on niitä vain aivan liikaa.

Säilytystilani ovat rajalliset ja siksi pinot on tiiviisti tungettu kaappiin.

Asukokonaisuuksien etsiminen on mahdotonta ellei vedä pinoja lattialle kaiveltavaksi.
Helppouden ja laiskuuden takia lankean myös käyttämään jatkuvasti samoja vaatteita,
 ehkä kymmentä prosenttia koko vaatevarastostani.

Niinpä sitten ryhdyin vaatteidenkarsimistöihin.
Ja törmäsin niin tuttuun ongelmaan.

Mistä raaskin luopua? 

En ole käyttänyt jotakin vaatetta 10 vuoteen, eikö se kerro sitä että
todennäköisesti en tule käyttämään sitä koskaan tulevaisuudessakaan?
Mutta entä jos se vaatekappale on hieno eikä vain ole tullut sopivaa
tilaisuutta käyttää sitä? Ehkä sellainen tilaisuus vielä tulee? 

Entä tämä hame jonka kuminauhavyötärö on liian tiukka ja materiaali
 liian paksu? Käytin sitä vain kerran mutta sen ostin harvinaista kyllä
 uutena, se oli kallis ja olen käyttänyt sitä vain kerran? Eikö ole
haaskausta ja huonoa rahankäyttöä hävittää se?

Entä tämä hame joka istuu täydellisesti mutta on väärän värinen?
Voisin kyllä värjätä sen jonka takia pitäisi ostaa kympin värinappi
 ja suolaa ja investoida aikaa ja lisärahaa värjäämiseen ja mietin
 vaatekappale käsissäni pitkään siirränkö sen muokattavien vaatteiden
 pinoon joka kasvaa kasvamistaan vai kierrätyspinoon vai peräti siivousrättipinoon.

Entä tämä maailman kaunein mekko jolle on neljä kiloa liian lihava?
En voi käyttää sitä ennen kuin vaa'an lukema laskee. Laitanko sen
odottavaan pinoon että laihtuisin ja milloin se tapahtuu?

Entä tämä virallisenoloinen mekko jota käytin toimistotyöaikana?
Se on liian virallinen kouluun mutta aivan ihana. En kuitenkaan
ole käyttänyt sitä useaan vuoteen joten mitä sille pitäisi tehdä?
Säästää viemään tilaa kenties vuosiksi?

Tai sitten tämä paita jossa on kiva leikkaus, itseasiassa samantyylisiä
 paitoja on, kappas vain, ainakin kaksikymmentä eri väreissään ja
vähän eri leikkauksin. Milloin oikein käytän niitä kaikkia kun en
 muista arjessa edes niiden kaikkien olemassaoloa?

Ja en voi olla miettimättä että  kaikki tämä ajatusenergia jota
laitan omaisuuden hallinnoimiseen tuntuu todella tyhmältä ja
 turhalta. Todella, todella tyhmältä ja tarpeettomalta.

Missä se ongelma sitten oikein on?

Rahaa minulla ei kulu paljon harrastukseeni. Vaatteet eivät maailmasta
 lopu ja on hyvä että joku tallentaa retrovaatehistoriaa ja pitää niistä huolta.

Ongelma taitaakin olla siinä etten osaa luopua.

Itse koen vahvasti siis että jos vaate on ehjä ja lämmin, on haaskausta
 heittää se pois. Uff:ia en halua tukea hämäräperäisten toimintatapojensa
vuoksi, harva laitos tulee noutamaan pieniä vaate-eriä ja kirpputoripöytä
on hankala ajatus ilman autoa.

Nettikirppiksillä joskus mato käy koukkuun ja vaatteelle löytyy uusi koti
mutta se prosessi vaatii paljon vaivannäköä ja nykyään kun vaatteet tusinakaupoissa
 ovat niin halpoja, harva viitsii ostaa hyväkuntoistakaan käytettyä.

Niinpä viime päivinä olen istunut vaatevuorien äärellä
tunteja silloin kun te muut olette eläneet arkielämäänne.

Olen siirtänyt vaatteita pinosta toiseen jokaisen kohdalla erikseen miettien ja
huomannut että mikään ei mene poistettavien pinoon. Välillä olen syönyt päivällistä
 tai välipalaa ja sitten jo illallista, aamupalaa jne, välillä  käväisen netissä ja häivyn
 tunneiksi kotini ulkopuolelle mutta lopulta olen taas palannut tuijottelemaan
 pinoja ja mietin mitä teen.

Olen vaatteideni vanki.

Tämä kuvailemani episodi ei ole mitenkään uusi laatuaan.

Näin käy säännöllisesti mutta usein en vain saa tehtyä mitään päätöksiä kasojen
kanssa vaan ne ahdistavat kunnes ryhdyn uuteen, tuloksettomaan karsimisepisodiin.

Silloin istun sakset käsissäni ja valintatilanne joka vaatteen kohdalla muistuttaa
Auschwitzin karsimisjonoa jossa päätettiin siirtyiko henkilö krematoriorakennukseen
vai työläisparakkiin. Olkoon huonoa huumoria tai ei. Näin todella mietin.

Että laitanko tämän punaisen samettimekon joka on aavistuksen liian pieni ja karkeaa
materiaalia mutta oikein kaunis tuohon rättipinoon saksilla silputtavaksi vai säästänkö sen.

...Tällä kertaa.

Olen ilmeisesti kypsynyt viime kuukausina sillä nyt, juuri tällä kertaa tein niitä
 kovia ja kylmiä päätöksiä joiden tekemisessä olen ennen epäonnistunut.

Keräsin sittenkin niitä vaatteita uffin laatikkoon vietäväksi vaikka
 pahaa teki sillä huononkin tahon tukeminen tuntui paremmalta kuin vaatteiden säilöntä
takaisin kaappeihin.  Olen monesti tehnyt näin ennenkin ja sitten katunut seuraavana
päivänä luopumistani "ihanista" vaatteistani jolloin olen hakenut vaatteet pois
kierrätyspusseista jotka odottivat eteisessä poisvientiä. Tällä kertaa päätin ettei niin kävisi.

Jos hellämielisyys oli kertakaikkiaan ottamassa valtaa minusta,
otin heti sakset ja mitään ajattelematta iskin niillä ison loven vaatteeseen
ennen kuin aivoni syöttivät minulle infoa "säästä tämä!"

 
Tiukasti leikkelin vaatteita siivousräteiksi, en olisi kuitenkaan ollut minä ellen olisi
 ottanut nappeja talteen ja ratkoin  myös vetoketjut irti uusiokäyttöön. Osan vaatteista
 vein asuintaloni pesutupaan "saa ottaa"-lapun kera josta ne hupenivat pian, niille
 löytyi uusi omistaja.

Ja silti,

silti siirsin takaisin kaappeihin monet, monet niistä jotka ovat väärän värisiä, 

liian suuria, liian pieniä, epämiellyttävää materiaalia mutta kalliita,
kauniita mutta epäkäytönnöllisiä, rumia mutta ihanan lämpimiä, 

outokuvioisia mutta retroja ja siksi säilytettäviä, joskus
muokattaviksi tarkoitettuja, liian paljastavia
 tai liian ahdistavan peittäviä, joiden helma
 on ratkennut ja vaatisivat korjausta, 

ehkä myytäviksi joskus meneviä 

ja niin edespäin...

Taisteluni jatkuu...

Kotilieden sekalaiset kasarimainokset osa 2.

Toinen osa kasarimainoksia!

Nämä muotikuvat ovat liian

hauskoja jäädäkseen unoholaan.

Pidän tämän kuvan symmetriasta. 

Naisella valkea takki ja punainen hame,

 toisella naisella punainen takki ja valkea hame.

Tämä on selvästikin

Marimekon tylsiltä vuosilta.

Olin hämmästynyt kun ylläolevien kamppeiden

keskellä oli jotain näin klassisen näköistä vaatetusta.

Käyttäisin mielelläni tuota oikeanpuolimmaista,

siinä on vähän 50-luvun henkeä.

Tämä on aika modernin näköinen
mainos, sopisi nykypäiväänkin.

Tämä taas on aivan ihanan söpö mainos!

"Tunnet ne kukkasista."

Ihanaa ja yllättävää että vielä 

80-luvulla oli näin hipahtava

 tuote markkinoilla, voi miksei ole enää? 

En muita jauhoja ostaisikaan!

Sen sijaan näitä muroja en ostaisi. 

Kamalan näköisiä pipania, kuin makaroninpätkiä.

Todella epä-ruokahalunherättäjiä.

Pai-Pai piiraat.

Aika maistuvan näköisiä. 

Ja aivan samanlaisia kuin vastaavat

 nykyiset Fazerin marjapiiraat.

Onkohan siihen joku syy?

 

Viimeiseksi vielä tosi vastenmielinen mainos.

Tässä kuvassa kaikki on vain niin väärin. 

En edes aloita kuva-analyysiä jota muuten rakastan.

Jostain syystä nämä lihatalot eivät ikinä onnistu mainonnassaan.

Ensi kerralla taas lisää muotikuvia!

The “Cookie Carnival” (1935) - Walt Disney

Disneyn "The cookie carneval."

Piirretty ajalta ennen sotia,

vuodelta 1935.

 

 

Tämä on niin söpö piirretty, teidän pitää katsoa se!
Kesto vain 8 minuuttia.

Hauskaa perjantai-iltaa!

Makeisten historia ja retronamit

Luulen että eräs lempiaiheeni tulee aina olemaan karkki.

Kun istun siinä kiikkustuolissa iäkkäänä mammaraisena

ja kasarilapsuus on jo tosi vintagea,  tulen varmasti vielä silloinkin 

mietiskelemään lapsuuteni ja nuoruuteni erilaisia makeisia tai hauskimpia

 lempikirjoissani olevia "makeiskohtauksia" joita löytyy monesta kirjasta.

 Eräs mieluinen on esimerkiksi Astrid Lingrenin Peppi-kirjojen 

luku jossa peppi menee karkkikauppaan ja ostaa monta säkkiä 

erilaisia makeisia, vadelmaveneitä, lakritsipiippuja, kolapaloja, 

suklaata ja vaikka mitä muuta.

Tiedättekö mikä on maailman vanhin karkki?

Hunaja.

Moni ei tiedäkään että hunaja on tavallaan mehiläisen oksennusta. 

Mehiläinen nielaisee kukista keräämänsä meden (tai kirvojen mesikasteen)

 joka menee erityiseen mesimahaan jossa siitä haihtuu vettä ja joka 

muokkautuu erilaiseksi. Sitten mehiläinen oksentaa hunajamassan ulos ja 

varastoi sen vahakennoihin josta tarhaaja kerää sen. Hunajaa voi syödä

 suoraan kennosta kennonpalat mukana rouskien mutta yleensä hunaja

 lingotaan kennosta pois ja purkkiin.

Kehitys ei ole noista juuri muuttunut, 

edelleen se terveellisin makeinen on hunaja. 

 Hunajalla on monia, lukuisia terveysvaikutuksia

joita nykymaailman sokerikarkeilla ei ole.

Karkin kehitys jatkui ja hunajan rinnalle tuli muita nameja. 

Hedelmiä kuivattiin ja jauhettiin ja massaa notkistettiin vedellä, 

muotoiltiin levyiksi tai pötköiksi ja joukkoon voitiin sekoittaa pähkinöitä ja 

sitä hunajaa. Muunmuassa hedelmänahkaa voi valmistaa nykypäivän keittiössäkin. 

Hunajalla pällystettiin kukkasia ja erilaisia ruokia.

Makeisten arvoa ei mitattu pelkällä viihdearvossa

kuten nykyään vaan makeista ruoka-aineista sai kullanarvoista

 energiaa ja kaloreita joita tarvittiin koneettomassa yhteiskunnassa 

jossa ruoan saanti muutenkin oli epävarmaa.

Sokeripitoinen ruoka oli esimerkiksi hyvää matkaruokaa. 

Mm. Pohjois-Amerikan intiaanit tekivät matkaruoaksi Pemmikaania, 

rasvan ja jauhetun lihan seosta johon sekoitettiin makeita marjoja ja hunajaa.

Hunajan nykyään korvanneen sokerin historia taas alkoi Intiasta jossa

keksittiin menetelmä sokeriruo'on mehun tiivistämiseksi 400-luvun tienoilla.

Pikkuhiljaa sokeri levisi eurooppaan ja keskiajalla valmistettiinkin makeisia

lähinnä ruoansulatuslääkkeeksi sekoitettuna erilaisiin mausteisiin ja taputeltuina 

pikkuruisiksi pillereiksi. Yksinkertaisin karkki oli tietenkin pelkkä sokerikimpale.

Sokeriruo'on tehokkaampi viljely, kuljetusten paraneminen

tehtaistuminen ja teknologistuminen yleensä 1800-luvulla

 toi sokerin käytön lopulta mahdolliseksi lähes jokaiselle 

eikä kyse enää ollut kallisarvoisesta "mausteesta"

ja ainoastaan herrojen herkusta. 1700-luvun lopussa

myös kaakao ja siitä prosessoidut tuotteet olivat

löytäneet tiensä maailmanmarkkinoille vaikka se

 "keksittiin" jo 1400ekr.

Ensimmäiset prosessoidut makeiset olivat keitettyjä makeisia.

 Sokeria keitettiin karamelliksi johon lisättiin väriaineita ja

muita makuaineita tai muita aineksia.

Makeisten valmistuksessa moni asia voi mennä pieleen.

 Lämpötilalla on sokerin kannalta todella paljon merkitystä.

Tämän koin itse muutama viikko sitten kun yritin tehdä pehmeää

fudgea ja keitin seosta liian kauan, sain sitkeää toffeeta.

 Makeislämpömittari on siis keitellessä tarpeen!

Keitettyjen karkkien lisäksi markkinoille tuli tietenkin suklaata 

jonka historia on ihan oma lukunsa. 

Sokeriin sotkettiin maitoa, luotiin

 toffeeta eri muodoissaan, keitettyinä kovina karkkeina,

 pehmeinä fudgeina, sitkeänä toffeena ja karamellimakeisina.

Purukumi oli vuosisatojen aikana jalostunut puun pihkan

puremisesta aivan omaksi valmisteekseen ja sai huippusuosion.

Sokeria keksittiin kehrätä, tämä oli vanha keksintö mutta

1900-luvun alussa luotiin varsinainen hattara, "keijusilkki."

Sokerilaatujen lisääntymisen jälkeen kehitettiin

mitä erilaisempia makeislaatuja joista saamme 

nauttia nyt vaikka joka päivä.

Suomen elinkeinoelämän keskusarkistosta

löytyi muutamia suomalaisia, nyt jo

retro- ja vintagemakeisia.

Muistatteko joitain näistä?

Chymoksen monia tuotteita: 

Pähkinäkaramelleja, Marianneja, Miss:ejä,

Nizza-, Jamaica-, Mokka- ja Paris-patukoita,

Banaanipatukoita, Leppäkerttukonvehteja

ja Ruususuklaata.

Hopeatoffeelevyjä ja MauMau salmiakkilakritsia.

Ihania Disney-limsoja myös jotka liitin vaikkeivät 

olekaan karkkia koska monella on niistä varmasti

muistoja.

 

Karkkis, karkkipäivänpussissa on ihania Skottitoffeita

joiden paperi aina takertui toffeeseen kiinni, onko siellä

Ruutibubbiskin ja Hopeatoffeelevy tietysti.

Hessun Superpastilleja ja 

Hellaksen Jaffa-Toffeita.

 

Hellaksen Anis-pastillit.

Hellaksen Pehmeä Tsinuski

Hellaksen Mentholi-pastilleja

Ja lopuksi IHANA Kola-Sekoitus! 

Makuina minttu- kerma, banaani ja suklaa.

Tuota kolasekoitusta olen kaihoten muistellut läpi 

vuosikymmenet ja nyt sen löysin! Noita myytiin lapsuuteni 

lähikaupassa kappaleittain. Teenpä noihin liittyen tunnustuksenkin että 

kerran todella pienenä (mutta kuitenkin tajuavana) pistin kaupassa yhden 

tuollaisen poskeeni maksamatta. Aivan kuin muistaisin vielä maunkin: banaani...

Rikollisista muisteluista nykyhetkeen,

aika lähteä oikeisiin töihin mutta sitä ennen kysyn,

kaihoatteko te jotakin namia lapsuudestanne?

Entäs mikä mahtaa olla nykypäivän mielimakeisenne?