Lucia-neito

Hyvää Lucian päivää!

Lucia, silmätön neito, tuo nykyisen

 laulumme mukaan valon pimeään.

Vanhan juliaanisen kalenterin mukaan Lucian muistopäivä osui

talvipäivänseisaukseen, vuoden pisimpään yöhön jonka jälkeen valon

 määrä alkoi taas lisääntyä. Keskiajalla Lucian päivä oli siis myös 

valon juhla ja valosta Lucia-laulussa tänäänkin lauletaan.

Lucian päivä on lapsesta saakka ollut eräitä lempipäiviäni.

Muistan vieläkin joulukuun kolmannettoista päivät ala-asteellani.

Meidät lapset kerättiin luokista pimeiksi jätettyihin käytäviin joista 

jonoissa kuljimme yhtä pimeään valtavaan juhlasaliin jonka ikkunanpielille 

oli sytytetty tuikkuja. Kun kaikki istuivat paikallaan, kului muutama odotuksen

 tuskainen hetki hiljaisuudessa kunnes aivan yhtäkkiä jostakin kuului hentoinen 

laulanta äänen tullessa hetki hetkeltä lähemmäs. Lopulta esiin astui Lucia-neito,

 kynttiläkruunu päässään. 

Tunnelma oli taianomainen ja maaginen. Koko valtava laitoskoulu seisoi pimeänä

 ja hiljaisena lukuunottamatta pikkutyttöjen kynttiläkulkuetta ja niin kaunista laulua. 

Näin toimittiin 80-luvun lopussa, toivottavasti

Lucia-perinne jatkuu kouluissa yhä.

Muutaman harmistuksenaiheen kyllä muistan, Luciana-olo oli unelmani ja tätä

 pestiä minulle jopa lupailtiin mutta aina päädyttiin kuitenkin käyttämään

 oppilaita ruotsinkielistä painotusta käyvästä luokasta.

Toinen harmistuksen aiheeni pikkutyttönä oli se, että jo silloin olin kiinnostunut 

historiasta ja minua vaivasi kovasti kuka tämä ihana kruunupäinen Lucia-tyttö

oikein oli? 

Muistan elävästi miten vuosi toisensa jälkeen kulloinkin tehtävään valitut

 tytöt lukivat nopeasti läpi lyhyen paperilappusen Lucia-neidon

historiasta jossa ei ollut päätä eikä häntää. Janosin tietää enemmän mutta 

kesti melko kauan ennen kuin sain minkäänlaisia vastauksia.

Lucian päivän vietto liittyy alun perin katoliseen

uskoon, pyhimyksillä oli katolilaisuudessa vankka sijansa.

Kristinuskon alkuaikojen marttyyrien eli uskonsa puolesta ikävillä tavoilla

 tapettujen ihmisten, pyhimysten, ympärille rakennettiin kertomuksia jotka 

olivat pohjimmiltaan aivan totta, toki yliluonnollisin mausten höystettynä.

Lucian tarina ei olekaan mikään myytti, hän oli aivan aito, ylhäinen roomalaistyttö

 1730 vuotta sitten, vuonna 283. Hänet tapettiin marttyyrina rooman keisari 

Diolectianuksen aikaan, vain 19-vuotiaana nuorena naisena.

 Muuta varmaa faktaa ei voidakaan tietää mutta seuraavasti 

Lucia-neidon elämästä kerrotaan.

*

Lucia syntyi varakkaaseen roomalaiseen sukuun. Hänen isänsä menehtyi Lucian 

ollessa 5-vuotias ja näin Lucia sekä hänen kreikkalaissyntyinen äitinsä Eutychia 

jäivät ilman miespuolista holhoajaa joka tuon ajan roomassa oli 

välttämättömyys.

Muutamia vaikeita vuosia kului ja näiden vuosien aikana nuori Lucia-lapsi

 tutustui kristittyihin hyläten roomalaisten omat jumalat. Hän samalla lupasi

 neitsyytensä Jumalalle todeten pysyvänsä ikuisesti aviottomana.

Lucian äiti Eutychia ei ottanut moisia pienen tytön horinoita ollenkaan

 tosissaan vaan taloudellisten huolien painamana lähinnä keskitti 

voimavaransa hankkiakseen Lucialle arvovaltaisen aviomiehen. 

Koska perheen nimi oli köyhtymistä lukuunottamatta erinomainen, tarttui

pian varakas pakanauskoa kannattava perhe tarjoukseen ja järjestelyjä 

tehtiin jotta Lucia ja varakkaan perheen nuori mies saataisiin pian

 liitettyä avioliittoon.

Pieniä mutkia matkaan tuli Lucian äidin sairauden pahentuessa.

Lucian äiti, Eutychia sairasti verenvuototautia, ilmeisesti pahaa

 punatautia ja sairaus oli yhtäkkiä kääntynyt huonompaan suuntaan. 

Pyhä Agatha ja... Lautanen.

Lucia suostuttelikin äitinsä tulemaan kanssaan erään varhaisen kristityn

 marttyyrinaisen haudalle jossa oli kuullut tapahtuvan ihmeitä. Kun äiti ja tytär

 olivat taivaltaneet Pyhän Agathan haudalle (toinen melko raju marttyyrikuolema) 

ja viettäneet siellä yön, näki Lucia unessa ihmeellisen näyn jossa hänelle

kerrottiin hänen äitinsä parantuvan ja myös vihjattiin että Lucian-elämä

 tulisi olemaan ihmisten ikuisesti muistama.

Tämän hautavierailun jälkeen Lucia painosti entistä vakuuttuneempana

uskostaan äitinsä lahjoittamaan Lucian myötäjäisiksi varatut jalokivet ja 

muun arvo-omaisuuden köyhille. Eutychia oli kuin olikin hautavierailun

jälkeen mystisesti parantunut ja kiitollisena terveydestään hän suostui 

Lucian ehdotukseen. 

Äidin ja tyttären talon luona puhkesi varsinainen

karnevaalitunnelma köyhien tapellessa heille luovutetuista arvoesineista

 ja tämänkaltainen rähäkkä herätti myös Lucian tulevan miehen huomion. 

Kun puoliso tajusi että mitään myötäjäisiä ei tulisi olemaan, ilmiantoi hän

morsiamensa kuvernöörille. Kristinuskoa ei näet katsottu ollenkaan hyvällä

ja vaikka almujen anto köyhille kuului hyviin tapoihin, ei sitä saanut suorittaa

kristillisen hurmoshenkisesti. Kuvernööri rankaisi nopeasti mutta maltillisesti.

Lucian tulisi polttaa ruokauhri keisaria esittävän kuvan edessä ja näin 

rikos olisi kuitattu. 

 Keisari Diolectianus jolle Lucia ei uhrannut.

Lucialle tämän kaltainen teko olisi kuitenkin ollut epäjumalanpalvontaa

johon hän ei nuorena kristittynä (itsepäisenä teininä) aikonut suostua.

Tämä suoranainen niskurointi oli jo liikaa. Lucia tuomittiin entistä ankarammin, 

mitä nöyryyttävimpään rankaistukseen. Tämä yläluokkainen nuori nainen

 määrättiin pantavaksi paikalliseen huorataloon ja tuomittiin työskentelemään 

siellä eräänä asiakkaita palvelevista naisista kunnes tämä armahdettaisiin. 

Tästä eteenpäin tarina saa yliluonnollisia piirteitä.

Kun keisarin sotilaat saapuivat noutamaan Lucian kotoaan, eivät he saaneet

 Luciaa liikkumaan. Lucia siis aivan konkreettisesti tuli liian painavaksi yhdenkään 

ihmisen nostettavaksi. Mitään sen kaltaista ei oltu ennen nähty. Sotilaat pelkäsivät 

mutta heidän johtajansa sisuuntui. Paikalle hankittiin raskastekoinen härkävaljakko

mutta härätkään eivät saaneet tyttöä liikahtamaankaan.

Lucian ilmeettömyys ja kaikkialla ympäröivät väkijoukot

alkoivat jo huomattavasti hermostuttaa keisarin sotilaita.

 

Tyttöä ei siis saatu kannettua pois joten hänet päätettiin polttaa siihen paikkaan. 

Lucian ympärille kerättiin palavaa materiaalia mutta ihmeellisin asia tapahtui,

 kaikista puista ja paikalle tuodusta sytykealkoholista huolimatta, yksikään

puu ei suostunut palamaan. 

Tässä vaiheessa kansa hurrasi spektaakkelin ympärillä ja

show oli selvästi mitä mainiointa pilailua roomalaissotilaiden

kustannuksella. Mutta siitä tehtäisiin nopeasti loppu.

Lucia-tyttöä ryhdyttiin kiduttamaan. Hänen silmänsä lusikoitiin

pois hänen päästään. Viimeiseksi näytös lopetettiin iskemällä

miekka läpi Lucian rintakehän.

Näin murheellisesti ja makaaberisti mutta omalla tavallaan

ylevästi siis päättyi tänään juhlimamme Lucia-neidon elämä.

Aikanaan Luciasta tehtiin katolinen pyhimys ja valontuojana

hänet adoptoitiin pimeisiin pohjoismaihin omaksi suosikkitytöksi

jolle annettiin ikioma muistopäivänsä vaikka muita pyhimyksiä 

emme enää muistelekaan. 

Lucian tarina jatkuu hänen luissaan nykypäivään saakka

 nimittäin muutaman sadan vuoden hautalevon jälkeen Lucian luut

 kaivettiin haudastaan ja niitä kuljetettiin pyhinä reliikkeinä ympäri 

eurooppaa satojen vuosien ajan. 

Tällä hetkelläkin Lucian luiksi väitetyt kappaleet

 makoilevat siroteltuna Roomassa, Napolissa, Veronassa

Lissabonissa, Milanossa, Saksassa, Ranskassa ja Ruotsissa.

Voit lukea lisää katolisten reliikkishowsta Tosivanhasta

jonne asiasta hetki sitten kirjoitin.

Nykyään Luciaa muistetaan lähinnä täällä meillä pohjoismaissa että 

Italiassa. Siellä tarjoillaan tänään mm. jälkiruokaa jossa kaakaojuomassa 

lilluvat pyöreät vehnätyynyt kuvastavat Lucian silmämunia.

En tiedä välittäisinkö itse niin moisesta jälkiruoasta mutta 

tämän videon katselen tänään ja mietiskelen hetken millainen

mahtoi todellisuudessa olla tuo varhaisen marttyyrikuoleman

 kokenut nuori nainen jonka ympärille kehittyi näin 

mielenkiintoinen tarina.

Mäkisen kuvastimen kukkapeili ja kauhua Tosivanhassa

Tässä olisi nyt tämä aikaisemmin mainitsemani peili.

Retrokodin vakio tuli lopulta minunkin kotiini.

Nimittäin tämä monelle tuttu Mäkisen kuvastimen kukkapeili.

Törmäsin siihen sopuhintaan kirpputorilla. Ei minulla ole sille vielä
paikkaa mutta paikka järjestyy ennemmin tai myöhemmin. Ja

sopuhintaan ja sopuhintaan, peili maksoi parikymppiä.

Teiniaikojen kirjahyllyni teiniaikojen kirjoineen. Varhaisteininä keräsin Angelica-kirjasarjaa...

Nykyään löydän paljon kaikkea hauskaa kirpputorilta sopuhintaan, eli
täysin arvoiseensa hintaan mutta haluaisin ostaa vain halpaa.

En tahtoisi maksaa esineen arvoista hintaa vaan tahtoisin tehdä
koko ajan älyttömän halpoja löytöjä ja sitten voisin anteeksi-
pyytelevästi todeta krääsänkeräyksestäni "mutta kun se
maksoi vain kaksi euroa."

Tällaisista ostoksista en taas voi niin todeta sillä
parikymppiä on parikymppiä ja minulla on entuudestaan
ihan hyvä peili. Mutta ei toisaalta Mäkisen kukkapeiliä.

Mäkisen kukkapeilit ovat silti edelleen hinnoissaan joten
olihan tämä parinkympin ostokseni sentään ihan ookoohintainen.

Uustuotannon nykypeilit maksavat viitisenkymppiä johon lisätään 

vielä postikulut, nettikirppareilla hintana on 30-40e plus ne postikulut.

Sain omani paljon halvemmalla mutta tunnen silti tästä ostoksestani
pientä morkkista koska se oli periaatteessa ihan turha. Mutta onko

mikään näin söpö ikinä turhaa? En tiedä. Soma se on kuitenkin.

 Tämä minun peilini näkyy myös 
vuoden 2010 postimerkissä.

Luin huvikseni mistä nämä kuvastimet ovat tulleet ja katselin itse firman

historiikkia. Tämäkin peili tuli minun kotiini Kaarlon ansiosta. 

Kaarlo-niminen mies perusti siis itselleen 1920-luvulla valokuvankehysbisneksen 

Tyrvään tienoilla mutta iski varsinaiseen kultasuoneen saatuaan tuntemattomia

reittejä pitkin käsiinsä peilien valmistuskaavan. 

Peilien valmistus ei olekaan niin yksinkertainen asia ja tuolloin 20-luvulla

sellaisten valmistaminen oli edelleen melkoinen salatiede. Vaan Kaarlopa

laittoi toimeksi ja perusti Mäkisen perheyrityksen joka viitisenkymmentä

vuotta myöhemmin tuotti runsaat määrät näitä 

kukkapeilejä kotien ja mökkien iloiksi.

 1970- ja 1980 luvun markkinoilla myytiin tällaisia nimipeilejä.
Tässä omani. 

Myöhemmin perheyritys myytiin Finnmirrorille mutta 

kukkapeilejä ei unohdettu vaan ne otettiin uustuotantoon ja niitä 

voit katsella tästä linkistä. Kiitokset Kaarlolle ja Kaarlon lisäksi 

myös Tuula Lintiselle. Hän oli nainen peilien designin takana.

1920-luvulla siis peilien valmistuskaava oli kiven alla. Kivistä

puheenollen, juuri niitä olivat alkuperäiset peilit: hiottuja kiviaihioita.

Juttu jatkuu tästä Tosivanhan puolella kun olen saanut kerättyä
sinne tarpeeksi materiaalia. Ihan piakkoin kuitenkin. Kerään
sinne siis tosiaan erilaisia peiliin liitettyjä uskomuksia kuten myös
juttua peilin historiastakin.

Se nimenomainen kirjoitus ei ole vielä valmis mutta
sen sijaan naputtelin sinne tulevan pyhänpäivän ja halloweenin
ja pimeiden iltojen kunniaksi aika karmean tarinan. Käykää siellä
lukemassa kun ne jutut eivät enää tänne pupuleipomon puolelle kuulu.

Tosivanha

Pupuleipomoa on koskettanut iloinen perhetapahtuma.

Tälle blogille nimittäin syntyi uusi sisar Tosivanha.

Pupuleipomo jääköön mukavien retrojuttujen aurinkoiseksi

pupujen ja sydämien blogiksi johon keskitän tästä lähtien

jutut pääosin viimeisen sadan vuoden ajanjaksolta.

Tosivanhaan kirjoitan tästä eteenpäin kaikki tummempisävyiset 

kertomukset ja sadan vuoden ajanjaksoa vanhempaa aikaa 

käsittelevät jutut mutta päätyvätpä sinne myös jotkin 

sellaiset kirjoitukset jotka ovat täyttä nykyaikaa mutta 

sävyltään liian melankolisia tai jopa makaabereita sopiakseen

Pupuleipomoon...

 

Tämä on siis hyvä uutinen niille jotka eivät tahdo 

keskiaikaisia pääkalloja aamun blogipäivitystensä

 joukkoon tai niille jotka puolestaan eivät ole

 kiinnostuneita 70-luvun hippirytkyistäni ja

retropurnukoistani kun jako on vastaisuudessa 

selkeämpi.

Tosivanhaan olen nyt siirtänyt ne Pupuleipomon vanhat

 jutut jotka sopivat paremmin Tosivanhan teemaan. Noita 

juttuja voi löytyä vielä täältä Pupuleipomostakin mutta 

pyrin siirtämään ne kaikki lopulta tosivanhaan. Tosivanhan 

ulkonäkö voi vielä muuttua. Palautetta siitä saa antaa. 

Toivottavasti viihdytte myös siellä. Tervetuloa!

Keisarinna Elisabeth

Kun olin pieni tyttö, vietin useita pitkiä talvipäiviä tylsistyneenä
vanhempieni yritystä sivuavassa mökissä jossa oli lämmityksenä
vain laiskasti toimiva lämpöpuhallin samalla kun maailmaansaattajani
puuhasivat ulkosalla työjuttujaan sen sijaan että olisivat pitäneet
minulle seuraa.

Olin usein tylsistynyt ja lohdutuksekseni katselin tuossa mökissä
hengitykseni huurutessa mustavalkotelkkaria syöden samalla kohmeisin
käsin hyisiä viipaleita kakkoa (pyöreä sekaleipä) päällään margariinia
 ja reunoilta kipristyneitä juustoviipaleita.

 Sitten eräänä kertana ja tuollaisena hetkenä televisiosta tuli tylsyyttäni
valaisemaan aivan ihastuttava elokuva joka kertoi jonkinlaisesta prinsessasta
 joka meni prinssin kanssa naimisiin ja vastoin kaikkia odotuksia neidosta
 tuli tosi onneton vaikka tyttö itse oli niin herttainen.

Olin katsonut Romy Schneiderin tähdittämän elokuvan Sissi
joka kertoi Baijerin herttuattaresta, Itävallan keisarinnasta ja
Unkarin kuningattaresta Elisabethista.

Olin vaikuttunut ja prinsessasatuihin tottuneenakin lumoutunut.
 Lumo ei ole sittemmin laantunut vaan korkeintaan laajentunut.

Olenkin keräillyt hyllyyni monia elämäkertakirjoja hyvin erilaisista
kuninkaallisista. Jotain aivan erityisen hurmaavaa ja traagista on
kuitenkin nimenomaan Elisabethissa joten hänestä kirjoitan tänään.

Elisabeth syntyi korkea-aateliseksi.

Hän oli arvoltaan herttuatar ja asui prinsessaäitinsä, herttuaisänsä ja
lukuisten sisarustensa kanssa Possenhoffenin linnassa Baijerissa.

Hänen lapsuutensa oli ollut kokonaisuudessaan onnellinen.

Rakastavat vanhemmat sekä idyllinen ympäristö loivat
hyvinvointia, lisäksi Elisabethin elämä oli maalla kasvaessa varsin
etiketistä vapaata ja rajoittamatonta.

Elisabethin suuri toive oli, että kun hänen tulisi aika avioitua, saisi hän
miehekseen jonkin maalaisaatelisen jotta hänen elämänsä voisi jatkua vapaana
potokollasta ja aatelispiirien etiketistä joita hän oli aina syvästi inhonnut.

Elisabethin äiti solmi samaan aikaan suunnitelmia tyttäriensä
pään menoksi. Oli tullut aika Elisabethin sisaren Helenen
avioitua ja niin oli päätetty matkustaa vierailulle
Itävällan keisari Frans Joosefin luokse jotta nämä
kaksi päätyisivät yhteen.

Frans Joosef kun ei ollut vain keisari vaan hän sattui
myös olemaan tyttöjen serkku.

Elisabethin ja Helenen sekä Frans Joosefin äidit sopivat avioliitosta etukäteen.

Oli sopivaa että serkukset Helene ja Frans Joosef menisivät naimisiin
ja päätöksestä informoitiin lopulta myös itse asianosaisia. Frans Joosefin
dominoiva äiti määräsi poikansa kosimaan serkkuaan ja näiden oli määrä
tavata jolloin virallinen kosinta suoritettaisiin. Frans alistui äitinsä
määräykseen vaikka ei ollut milloinkaan tavannut tulevaa morsiantaan.

 Serkkupoika

Elisabeth joutui äitinsa ja sisarensa mukaan kosiomatkalle
hoviin jossa kävikin hassusti; Frans ei välittänyt vanhemmasta
 sisaresta jota hänen oli kosia vaan iski silmänsä nuorempaan
serkkuunsa Elisabethiin. Hän ilmoitti äidilleen että ellei hän
saisi puolisokseen Elisabethia, ei hän ottaisi ketään.

Elisabeth oli vain 14-vuotias suostuessaan keisarin kosintaan
ja häitä vietettiin 8 kuukautta myöhemmin.

Aikansa nuorena aatelisneitona Elisabeth ei ollut
saanut minkäänlaista valistusta siitä mitä aviovuoteessa tapahtui.
Hääyön jälkeen hän oli niin järkyttynyt että kieltäytyi tapaamasta
 ketään ja piileskeli huoneessaan kolmen päivän ajan.

*

Elämä linnassa ei ollut teinikeisarinnalle leikkiä ja vapaata
kirmaamista metsissä ja pelloilla kuten vielä hetki aikaisemmin kotona.
 Vapaan olemisen tilalle tuli tarkka hovietiketti kivisten linnojen sisätiloissa.

Sisiksi perheen parissa kutsuttu Elisabeth masentui ja katkeroitui.
Elämänmuutos tuli hänelle suurena shokkina. Kuningattaren
 elämä oli hyvin rajoitettua ja räikeästi erilaista
 kuin elämä johon hän oli tottunut.

Kirjeenvaihdossa sisarensa kanssa nuori kuningatar vuodatti kurjuuttaan. 

Elisabeth kertoi Helenelle katuvansa loppuelämänsä suostumistaan
 serkkunsa kosintaan ja myönsi että oli jo hääpäivänään aavistanut
voimakkaan pahan tunteen siitä avioliitosta tulisi epäonnistunut ja
 onneton. Hän jatkaa kuvailemalla miten tunsi olonsa pakotetuksi ja
riistetyksi ja luonnehtii itseään linnuksi jota pidetään koristehäkissä
pysyvänä vankina yksin.

Sisin äidin sisar eli Sisin täti Sophie, Fransin äiti, oli ankara nainen
 joka vaati tiukan hovietiketin noudattamista myös perhepiirissä.

Etiketin noudattamisesta siis ei ollut minkäänlaisia vapaahetkiä.

Sisin anoppi/täti kutsui mielellään Sisiä tyhmäksi tytöksi ja
 hallitsi 15-vuotiasta ja raskaana olevaa Sisiä lujalla kädellä.

Elisabeth oli siis hyvin yksinäinen, hänet oli eristetty kaikista
vanhoista ystävistään, hän ei useinkaan saanut nähdä etäällä asuvaa
lapsuudenperhettään ja hänen arkensa täyttyi kovaluonteisen tädin
 neuvoista, vaatimuksista sekä moitteista. Se henkilö jonka olisi
pitänyt olla Sisille kaikkein läheisin, hänen oma puolisonsa, kulutti
päivänsä ulkona hoidellen erilaisia virka-asioita ja he näkivät
toisiaan hyvin vähän.
.

Nuori Elisabeth

Kun parin ensimmäinen lapsi lopulta syntyi hankalan
synnytyksen jälkeen, kaappasi anoppi lapsen hoitoonsa
 ja nimesi tyttövauvan itsensä mukaan Sophieksi.

Äidiltä ei kysytty mielipidettä nimivalintaan
ja hänet pidettiin erossa myös lapsen hoidosta
ja kasvatuksesta.

Syntymää varjostivat moitteet siitä että Elisabeth ei ollut onnistunut
synnyttämään poikaa. Elisabeth ei myöskään saanut tavata lastaan ilman
pyytämättä audienssia anopilta joka antoi luvan toisinaan mutta
myös usein sen epäsi.

Vuosi kului sekalaisissa tunnelmissa. Sisi tuli lähes välittömästi
 uudelleen raskaaksi ja vuoden kuluttua syntyi toinen lapsi.

Jälleen tyttö joka nimettiin Giselaksi.

Gisela

Myös hänet kaapattiin kokonaisuudessaan
Elisabethin hoidosta.

Kolmas lapsi olisi varmasti syntynyt
melko pian entisen jälkeen ellei tragedia olisi
lyönyt särmää Sisin ja hänen miehensä väliin.

Esikoislapsi Sophie sairastui vesiripuliin ja kuoli
nestehukkaan vain kaksivuoriaana. Tämä oli isku
Elisabethille joka ei ollut kunnolla ehtinyt edes
lapseensa tutustua rajoittavan anopin vuoksi
ja puolisot syyttelivät toisiaan lapsen
kuolemasta.

 Sophie

 Elisabethin ja hänen anoppinsa välit olivat erittäin tulehtuneet.

 Elisabeth oli voimaton anoppiaan arkkiherttuatarta vastaan ja sai
harvoin nähdä lastaan. Anoppi suomi Elisabethia avoimesti siitä
 ettei tämä ollut vielä tuottanut miespuolista kruununperijää.

Elisabethin mielen- kuten myös hänen fyysinen terveytensa
 alkoivat horjua ankarissa olosuhteissa mutta jotenkin hän
 onnistui tulemaan raskaaksi vielä kolmannen kerran.

Sisin äiti oli ollut hyvin huolissaan tyttärensä terveydestä ja
toivoi että uusi raskaus toisi toivoa tämän elämään.

 Toivon sijaan Elisabeth kuitenkin koki epätoivoa sillä hän
tiesi että myös uusi lapsi otettaisiin pois hänen ulottuviltaan
 kuten kaikki aikaisemmatkin. Näin kävikin. Kun odotettu
kruununprinssi Rudolf syntyi, näki Elisabeth lastaan peräti
vielä vähemmän kuin aikaisempia lapsiaan.

Kaikki nämä henkiset paineet ja julkisen silmän alla oleminen
vaikuttivat Elisabethiin rajusti. Hän sublimoi ahdistustaan entistä
enemmän ankaraan liikuntaan sekä ruokarajoitteisiin.

 Pikku kruununprinssi Rudolf

Elisabet oli kaiketi aikansa tunnetuimpia syömishäiriöisiä.

Koko elämänsä ajan Elisabeth oli ollut aateluutensa ja julkisen

 asemansa lisäksi tunnettu ulkonäöstään. Elisabeth oli kaunis 

ja siitä laajasti palvottu. Ulkonäköään hän oli tottunut koulimaan
 painonsa tarkkailulla ja painosta muodostui eräs niistä harvoista
asioista joihin Elisabethilla oli elämässään valtaa.

Elisabeth oli 173 cm pitkä ja koko elämänsä hän painoi maksimissaan
50 kiloa. Anorektinen käytös ilmaantui hänen elämäänsä välittömästi
hänen häidensä jälkeen Elisabethin ollessa vain 15-vuotias.

Hän lopulta kieltäytyi yhteisaterioista ahdistavina tilaisuuksina
ja yksityistiloissaan söi vain hyvin vähän. Anopin ankariin sanoihin
ja rajoitteisin Elisabeth reagoi syömättömyydellä.

Jos hänen painonsa uhkasi nousta yli 50 kilon,
hän heittäytyi viikkojen paastokuurille.

Sisin normaaliinkin arkiateriointiinsa kuluivat yleensä vain keitetyt
kananmunat ja maito pienissä määrin ja ajoittainen kulaus lihalientä.

Varsinaista lihaa kaikissa muodoissaan Elisabeth inhosi ja
 kieltäytyi sitä yleensä syömästä.
 

Anoppi koki Elisabethin jatkuvat paastot kritiikkinä häntä itseään kohtaan
ja koetti monin tavoin moittein ja pilkan avulla saada Elisabethin luopumaan
rajoituksistaan. Anoppi tahtoi myös että Elisabeth olisi ollut raskaana alinomaa
joka ei luonnollisesti onnistunut niin kauan kun tämä pysyi anorektisen laihana.

Elisabeth käytti myös erikoisvalmisteisia korsetteja joiden teräsluut supistivat
hänen vyötärönsä vain 40 cm levyiseksi ja hänen vyöttämisensä niihin vei
yleensä tunnin sisäelinten etsiessä hitaasti paikkaansa korsetin sisällä.

Korsetin jälkeen oli vaatteiden vuoro. Ne ommeltiin päivittäin suoraan
 hänen ylleen sillä Elisabeth ei sietänyt vyötäröä mahdollisesti
tukevoittavia laskoksia jotka voisivat syntyä mekkojen soljista ja
kiinnikkeistä. Samasta syystä hän ei myöskään käyttänyt alusvaatteita.

Elisabeth rakennutti oleskelulinnoihinsa kuntosaleja joissa hän miekkaili
sekä voimisteli. Hän ratsasti tuntikausia joka päivä sekä näännytti hovineitojaan
kymmenien kilometrien marsseilla joille kaikki kammosivat joutua.

Hän kärsi myös vakavasta anemasta ja aliravitsemuksesta ruokavalionsa sekä
ankaran liikunnan seurauksena ja sai vaikeita hengitysvaikeuksia. Elisabeth ei
 suurin surminkaan tahtonut tulla enää raskaaksi ja syömättömyydestä seuraava
 sairastelu myös antoi hänelle tilaisuuden pitää aviomiehen aviolliset
vaatimukset kaukana

Elisabethin eräs huomattava piirre olivat hänen hiuksensa.

Ne olivat parhaimmillaan useita metrejä pitkät ja laadultaan
erittäin paksut. Ne toivat painonsa vuoksi kantajalleen ankaria
päänsärkykohtauksia joihin Elisabeth joutui ottamaan oopiumia
mutta kaikesta huolimatta hiuksia ei milloinkaan leikattu.

Hiusten jokapäiväiseen hoitoon kuului kolmituntinen. Elisabeth
istui korkealla tuolilla käärittynä valkeaan viittaan ja hiukset levitettiin
viitan ylle latvojen osuessa maahan saakka. Ne kammattiin hyvin
pienissä osissa, jokainen irtohius otettiin talteen ja kampaajan saatua
 hiusten hoidon ja kampauksen suoritettua, esitettiin irtohiukset
hopeamaljassa Elisabethille joka tarkasteli ettei niitä ollut
irronnut liikaa. Hiukset pestiin arvokkaan konjakin ja kananmunien
sekoituksella ja pesupäivänä kaikki muut menot peruutettiin sillä
hiustenhoito vei koko vuorokauden.

Kurinalaisuus kuului kiistatta Elisabethin kauneusrutiineihin.

Hän nukkui ilman tyynyä käyttäen vain pientä rautakoroketta
niskansa alla uskoen ryhtinsä pysyvän näin parempana.

 Hän myös käytti öisin naamiota jonka alla ihoa vasten oli
joko raakaa vasikanlihaa tai mansikkamursketta. Nämä
säilyttivät hänen ihonsa kuulauden ja kimmoisuuden.

Vyötärönsä ja ylävartalonsa ympärille taas käärittiin
useimpina öinä orvokkietikkauutetta jonka tarkoitus oli
 vaikuttaa ihon joustavuuteen ja aamunsa hän aloitti
 jääkylmällä kylvyllä.

Elisabeth ratsailla

Pojan syntymän, syömishäiriöisen käytöksen, terveysongelmien ja
avioliitto-ongelmien takia hän terveyteensä viitaten hoidatti itseään
usein ulkomailla. Hän kiersi eri kylpylöissä sekä matkasi korfun saarelle
saakka. Hän myös palasi pitkiksi ajoiksi vanhempiensa ja muun lapsuu-
denperheensä luokse ja oli poissa hovista vuosia palaten vain satunnaisiin
juhlallisuuksiin joiden aikana hänen terveytensä romahteli jälleen stressin
ja psykosomaattisten syiden takia.

Tässä vaiheessa nuorin lapsista, Rudolf oli jo nelivuotias.

Elisabethilla ei ollut ollut valtaa olla missään tekemisissä lastensa
kanssa sillä anoppi piti tärkeänä ettei hän sekaantuisi lasten kasvatukseen
edes turhan useilla lastenkamarivierailuilla. Pyyntöihin nähdä lapset
 vastattiin usein kiellolla.

Elisabeth oli kuitenkin nuori ja vasta kolmen lapsen äiti.

Lisää lapsia ja varsinkin poikalapsia odotettiin syntyväksi mutta dilemman
muodosti fakta ettei Elisabeth tahtonut enää olla intiimeissä väleissä
puolisonsa kanssa saatika saada enää yhtään lasta jotka otettaisiin häneltä
heti syntymän jälkeen pois.

Lisäksi raskaudet tuhosivat hänen kaunista
vartaloaan ja estivät ankarat paastot joihin hän oli jo tottunut.

 Poliittisiin syihin vedoten Elisabeth saatiin painostettua
aviovuoteeseen vielä kerran ja tästä ajanjaksosta
 syntyi viimeinen lapsi, tytär Marie Valeria.

Marie-Valeria

Marie-Valerian kanssa asiat tulisivat olemaan eri tavoin, Elisabeth päätti.

Hän oli nuorimman lapsensa syntyessä 31-vuotias ja nousi dominoivaa,
autoritääristä anoppiaan vastaan voimalla jota hänellä ei ollut ollut aikaisempien
lastensa syntymien aikoihin. Kun hänen lapsensa oltiin normaalisti kiidätetty
niiden syntymän jälkeen imettäjälle ja siitä etäisiin lastenkamareihin joihin
Elisabethilla ei ollut pääsyä, piti hän nyt tiukasti lapsestaan kiinni
eikä antanut sitä eteenpäin luovutettavaksi.

Anoppi antoi periksi ja Marie-Valeriasta tulikin Elisabethin kiivaan
rakkauden kohde, olihan Marie-Valerie hänelle monessa tapauksessa
 kuin ensimmäinen lapsi.

 

Elisabethin nuorimman tyttären myötä elämä rauhoittui totuttuihin uomiinsa.

 Keisarinna keskittyi seuraavina vuosina matkusteluun sekä 

Marie-Valerian hoitoon. Lukuisat linnat kotimaassa ja ulkomailla

 takasivat sen että hovielämää ei juuri ollut pakko sietää vaikka 

keisarinnan jatkuva matkustelu herättikin närää lehdistössä.

Matkusteluun Elisabeth saattoi upottaa myös surunsa siitä että hänen 

kolme ensimmäistä lastaan oli niin julmasti hänestä erotettu. Kun ilkeä 

anoppi lopulta kuoli, olivat lapset niin etääntyneet tuntemattomaksi jääneestä 

äidistään ettei heidän väleistään muodostunut milloinkaan erityisen lämpimät.

Tilanne oli ollut raskas Elisabethin lisäksi erityisesti

hänen ainoalle pojalleen Rudolfille.

Rudolf ei ollut saanut olla missään tekemisissä

äitinsä kanssa. Koska pojasta koulittiin suuren maan keisaria,

ei hänelle sallittu elämän mukavuuksia vaan arki oli jatkuvaa  koulutusta

 tulevaa asemaa kohti. Hän sai kokea hyvin vähän rakkautta  ja ankara

isoäiti ja etäinen ja yhtä ankara isä ohjasivat poikaa elämässä  eteenpäin

 omine lujine tapoineen.

 Luonteeltaan Rudolf oli tullut äitiinsä, hän oli herkkä, kiltti ja

 liberaali ja kärsi äärikonservatiivisen isänsä ja asemansa alla.

Vuodet kuluivat, Elisabethin lapset kasvoivat. Ensimmäisenä

naimisiin meni 17-vuotias Gisela, seuraavaksi oli Rudolfin vuoro.

Rudolf nai belgian prinsessa Stephanien mutta avioliitto oli

onneton ja solmittiin täysin pelkkien poliittisten syiden vuoksi.

Stephanie oli konservatiivinen ja tahtoi elää rauhallista hovielämää,

Rudolf taas kapinoi asemaansa vastaan, hän tahtoi matkustella ja

hullutella eikä jämähtää hovin sääntöihin joka olisi ollut kuin paluu

lapsuuden tiukkuuteen ja kurinalaisuuteen.

Rudolf harrasti useita avioliiton ulkopuolisia sivusuhteita ja

kun hän onnistui tartuttamaan prinsessa Stephanieen prostituoidulta

hankitun sukupuolitaudin, parin välit viilenivät lopullisesti. Pari

sai vain yhden lapsen ennen pysyväksi jäänyttä välirikkoa.

Rudolfin ja Stephanien kihlajaiskuva

Avioliittonsa viilennyttyä entisestään kolmekymppinen Rudolf

ihastui 15-vuotiaaseen Marie Vetseraan jonka kanssa aloitti salasuhteen.

Marie ei ollut kuka tahansa neitokainen vaan nuori paronitar itsekin.

Teinitytöstä oli epäilemättä äärimmäisen imartelevaa ja häikäisevää

 kun päälle 30-vuotias tuleva keisari oli häneen niin avoimesti ihastunut.

Marie lankesi vanhemman miehen sulaviin elkeisiin ja suhde alkoi.

Marien perhe oli kauhuissaan, olihan saalis hyvä mutta naimisissa.

Suhde tulevaan keisariin ei vain pilannut Marien mainetta vaan

tahrasi Marien sisarten ja vanhempien maineen. Lisäksi oli avointa

tietoa että Rudolf heilasteli samanaikaisesti kuuluisan näyttelijättären

Mizzi Kasparin kanssa. Marie oli kuitenkin sokea kaikelle kritiikille.

Tuleva keisari halusi hänet ja hän halusi tulevan keisarin.

Marie

Seuraavilla tapahtumilla tulisi olemaan traagiset vaikutukset

ei vain Elisabethin elämään vaan myös koko euroopan historiaan.

Eräänä tammikuun aamuna kruununprinssi Rudolf oli vetäytynyt metsästyslinnaansa.

Hän oli kertonut äidilleen Elisabethille suunnittelevansa metsästysretkeä 

tuoksi tietyksi aamuksi. Kun aamu koitti, huomasi Rudolfin kamaripalvelija

 miten tämän huoneiston ovi oli tavallisuudesta poikkeavasti salvattu lukkoon. 

Muutamien muiden miesten kanssa ovi murrettiin auki 

hämärään huoneistoon jonka verhot olivat suljettu.

Vuoteelta puoli-istuvasta asennosta löytyi eteenpäin retkottavana eloton
 Rudolf jonka suusta oli valunut vuolaasti verta tämän rinnalle. Vuoteen toisella
puoliskolla makasi jo aivan jääkylmä ja jäykistynyt nuori Marie Vetsera.

Kamaripalvelija varmisti että molemmat osapuolet olivat varmasti
kuolleita ja ryntäsi nopeimpaan junaan jolla pääsi keisarilliseen palatsiin.

Uutinen oli saatava välittömästi keisarin korviin mutta
 palatsin jäykkä protokolla muodostui tässä järkyttävässä
tilanteessa aivan yhtä joustamattomaksi kuin muissakin tilanteissa.

Rudolf 

Oli etiketin vastaista että lakeija kertoisi uutisen keisarille sillä moisen kauhistuttavan
kuolinuutisen voisi tuoda tämän korviin vain keisarinna. Niinpä aikaa kulutettiin
jotta löydettiin Elisabethin kamarineito joka taas etsi käsiinsä ylimmän kamarineidon
joka taas etsi käsiinsä Elisabethin.

Elisabeth oli kreikankielen oppitunnillaan ja oli kieltänyt keskeytykset joka aiheutti
 jälleen viivästystä kamarineitojen pohtiessa miten uutinen saataisiin eteenpäin.
Lopulta kamarineito keräsi rohkeutensa ja kuolinuutinen saatiin kerrottua. Elisabeth
 murtui täysin ja purskahti hysteeriseen itkuun jolloin myös keisari ilmaantui paikalle.
Näin suru-uutinen oli lopulta tavoittanut Rudolfin vanhemmat.

Se mitä tarkalleen metsästyslinnassa oli tapahtunut, jää osin salaisuudeksi.

Tiedetään että ensimmäisenä kuoli Marie. Rudolf istui tämän kylmenevän
 ruumiin vieressä ilmeisesti useita tunteja mietiskellen ennen kuin tarttui
 aseeseen ja ampui itsensä. Rudolf oli myös jättänyt etääntyneelle
vaimolleen jäähyväiskirjeen jossa toteaa:

"Rakkahin Stephanieni, nyt pääset minusta, ole onnellinen omalla tavallasi.
Pidä huolta pikkuisestamme, hän on nyt ainoa mitä minusta jää.
Kaikille ystävilleni ja sisarilleni, kerro viimeiset terveiseni. 

Nyt menen hiljaa kuolemaani, joka on ainoa 
seikka joka voi enää pelastaa hyvän nimeni.

Syleilen sinua lämmöllä, rakkaudella Rudolf."

Tapahtumapaikka

Julkisuuteen kerrottiin ensin että kruununprinssi olisi menehtynyt sydänvikaan mutta
pian kerrottiin että kyse oli romanttisesta rakastavaisten yhteisitsemurhasta. Arvailtiin
että Marie Vetsera olisi mahdollisesti ollut raskaana mutta silti mysteeriksi jää miksi
tasapainoisena tunnettu Rudolf olisi surmannut itsensä ja suostunut kaksoisitsemurhaan
vain lasta odottavan rakastajattaren takia.

Itävalta oli kuitenkin nyt menettänyt kruununprinssinsä ja
 Elisabeth poikansa jota ei milloinkaan oppinut kunnolla tuntemaan.

Koska Elisabeth ei ollut saanut kuin yhden pojan eikä kruunu voinut periytyä tytöille,
tuli uudeksi kruununperijäksi Keisari Frans Josefin veli ja hänen jälkeensä tämän lapset.

Rudolfin kuolema oli valtava maailmanlaajuinen skandaali ja sillä oli
myös merkittäviä maailmanpoliittisia vaikutuksia.

Poikansa kuoleman jälkeen Elisabeth pukeutui pelkästään mustaan koko
loppuelämänsä ajan ja matkusteli entistä kiivaammin ympäri maailmaa.

Sisi muutamia kuukausia ennen kuolemaansa.

Vuonna 1898 Elisabeth oli jälleen eräillä
pitkistä matkoistaan, tällä kertaa Sveitsissä, Genevessä.

Samoihin aikoihin muuan 25-vuotias anarkisti Luigi Lucheni
 oli myös saapunut Geneveen toiveinaan murhata paikkakunnalla
oleskellut Orleansin herttua.

Luigilla ei ollut mitään henkilökohtaista herttuaa vastaan vaan hän
himoitsi oikeastaan kenen tahansa silmäätekevän murhaa. Hän tahtoi
tappaa "alistavan yläluokan" jäsenen hinnalla millä hyvänsä.

 Päiväkirjassaan hän pohti kenet ja milloin ja murehti vain sitä saisiko
 kynsiinsä ketään tarpeeksi arvokasta jotta hänen symboliseksi
 tarkoitettu tekonsa pääsisi lehtiin.

Pettymys oli suuri kun uhriksi katsottu Orleansin herttua olikin jo ehtinyt
 poistua kaupungista mutta lehtien seurapiiripalstat paljastivat että salanimen
alla matkaava "Kreivitär Hohenembs" olikin itseasiassa Itävalta-Unkarin
keisarinna ja siksi aivan mahtava saalis.

 Luigi

Noin kello puoli kaksi iltapäivällä Elisabethin oli määrä kävellä hotellista
jossa oli asunut läheisen genevejärven rantaan jossa keisarinnaa odotti
laiva valmiina viemään Elisabethin uuteen matkakohteeseensa.

Matkatavarat sekä palvelijat oli lähetetty etukäteen matkaan.
Elisabeth oli kieltäytynyt myös Geneven poliisin suojelusta erittäin
itsepintaisesti, hän tahtoi matkustaa mahdollisimman normaalisti
eikä se onnistunut mikäli ympärillä pyörisivät turvamiesten joukkiot.

Luigi oli tarkkaillut Elisabethia useiden päivien ajan ja lähestyi nyt
keisarinnaa joka kulki kadulla vain yksi kamarineito mukanaan. Harppoen
naisten viereen Luigi teeskenteli kompastuvansa ja iski piikiksi teroitetun
 viilan suoraan Elisabethin vatsaan. Iskun voimasta Elisabeth tuupertui
 maahan josta samaan aikaan ohikulkeva hevoskuski auttoi tämän ylös.

Keisarinna ei ymmärtänyt loukkaantuneensa pahasti.

Kamarineitonsa avustuksella hän jatkoi matkaa ja käveli noin
 sadan metrin matkan odottavaan höyrylaivaan jossa hänen kuntonsa
 nopeasti aleni. Laivan kapteeni joka ei tiennyt arvovaltaisen matkustajansa
henkilöllisyyttä komensi Elisabethin laivan kannelle selventämään
 päätään ja löysentämään korsettiaan mikäli tunsi olonsa huonoksi.

Kannella kauhistunut kamarineiti koetti vilvoittaa keisarinnaa ja kyseli oliko
Elisabethilla kenties kipuja. Keisarinna ehti vastata ettei tuntenu kipuja mutta
menetti välittömästi tämän jälkeen tajuntansa. Kamarineito viilsi keisarinnan
äärimmäisen tiukaksi nyöritetyn korsetin auki ja vasta silloin huomasi punaisen
yhä laajenevan veritahran tämän vasemman rinnan yläpuolella.

Jo liikkeelle lähtenyt laiva käännettiin takaisin rantaan, purjeesta
 improvisoidut paarit valmistettiin pikavauhtia ja kuusi matruusia
kantoi keisarinnan takaisin hotelliin jossa hotellinomistajan
 sairaanhoitajavaimo vastaanotti Elisabethin antaakseen ensiapua.

Ensiapu ei enää auttanut. Keisarinna oli kuollut.

Kamarineito, paikalle rynnänneet lääkärit ja henkilökunta
voivat enää vain polvistua hotellin lattialle rukoukseen.

Sähke Elisabethin keisaripuolisolle lähetettiin ja seuraavan
 päivän ruumiinavauksessa selvisi kuoleman aiheutuneen terävän esineen
iskusta sydämeen. Huomattiin myös että tiukka korsetti oli hidastanut
verenvuotoa, estänyt kipuaistimuksia ja siksi kuolema ei ollut tapahtunut
välittömästi hyökkäyshetkellä haavan kuolettavuudesta huolimatta.

Ajan tavan mukaan Elisabethin sydän irroitettiin ruumiista ja se lähetettiin
hänen vihkikirkkoonsa. Hänen muut sisäelimensä lähetettiin toiseen
kirkkoon ja varsinainen ruumis kuljetettiin lasikattoisessa arkussa
Itävaltaan sukuhautaan.

Murhaaja Luigi Lucheni joka oli tahtonut tehdä itsensä ja aatteensa kuuluisaksi
vangittiin ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Luigi itse olisi tahtonut
kuolemantuomion ja marttyyrinkruunun mutta sen sijaan tämä tuomittiin
tavallisena murhaajana eikä poliittisena rikollisena. Hän koetti tappaa
itsensä vankilassa useita kertoja siinä onnistumatta ja päätti lopulta kirjoittaa
muistelmansa. Eräänä iltana vartija löysi muistelmat ja tuhosi ne. Tätä iskua
 Luigi ei enää kestänyt vaan onnistui hirttämään itsensä samana iltana.

Elisabethin jälkeläisiä on yhä olemassa.

Keisaripari Elisabetilla ja Frans Joosefilla oli neljä lasta. 

Heidän ainoa poikansa Rudolf (1858–1889) 

kuoli nuorena oman käden kautta.

Heidän kolme tytärtään olivat

 Sophie Friederike (1855–1857), 

Gisela Louise Marie (1856–1932) ja 

Marie Valerie (1868–1924).

Rudolphin osalta suku jatkuu:  

Rudolfilla oli yksi lapsi, tytär Elisabeth. 

Hänellä oli avioliitostaan Ernst Windisch-Graetzin kanssa neljä lasta,

 kolme poikaa ja yksi tytär: Franz Josef, Ernst, Rudolf ja Stephanie. 

Lapsista Rudolf kuoli 1930 23-vuotiaana ja tiettävästi perheettömänä. 

Viimeisenä kuoli nuorin Stephanie (Björklund) vuonna 2005. 

Stephanie oli kahdesti naimissa ja hänellä oli kummastakin avioliitosta 

yhteensä kaksi lasta, vuosina 1935 ja 1944 syntyneet pojat.

• Alvar Etienne d'Alcantara de Querrieu (30 7. 1935 - )
• Bjorn-Axel Björklund (20.10. 1944 - 7.9.1995)

Stephanien lisäksi sisaruksista ainakin Franz Josefilla oli jälkeläisiä, 

tytär ja poika, joista tytär Stéphanie (Blundell-Hollinshead-Blundell) oli 

 tunnettu valokuvaaja. Hänellä puolestaan on kaksi lasta, vuosina 

1967 ja 1969 syntyneet pojat.

 Keisariparin lapsista lisäksi Marie Valerie (1868–1924) 

 ja Gisela (1856–1932) olivat perheellisiä. 

Giselalla oli puolisonsa Leopold Prinz von Bayernin 

kanssa neljä lasta, joista nuorin Konrad kuoli vuonna 1969.

Nuorin keisariparin lapsista Marie Valerie (1868-1924) 

eli puolisonsa Franz Salvatorin kanssa Wallseen linnassa.
Heidän kymmenestä lapsestaan ainakin kuusi oli perheellisiä. 

Toiseksi vanhimmalla pojalla Hubert Salvatorilla oli

 puolestaan kolmetoista lasta.

Wallseen linna on edelleen suvun hallussa. Linnan haltijoiden

 sukupuu on nähtävissä internetissä. 

Sen osoite on http://www.wallsee-sindelburg.gv.at...herren.pdf .

Sukupuun mukaan Marie Valerien, keisariparin nuorimman 

lapsen, sukulinjan nuorin jäsen on syntynyt vuonna 2007. 

(Felix Habsburg-Lothringen.)

Sisin elossa olevien jälkeläisten tarkka määrä ei ole tiedossa, mutta

 edellä esitetyn perusteella voi olettaa, että heitä on lukuisia.

Sisin lapsenlapsenlapsenlapsi 

Marie Valerie Habsburg-Lothringen puolisoineen.