lauantai 21. helmikuuta 2015

Opetustaulun symmetria


Huomasin että blogilistani erään blogin kirjoituksessa oltiin osallistuttu haasteeseen jossa avattiin omien kuvatiedostojen viides kansio ja sen viides kuva ja kehoitettiin kertomaan sen takainen kertomus.

Katsoin mikä mahtaisi olla oma viidennen kansion viides kuvani ja löytyi tämä toistaiseksi ainoa omistamani opetustaulu.

Hyvä sattuma sillä en muuten olisi tullut tänään kirjoittaneeksi, loput kansion kuvat olivat vain kukkia ja marsuja.


Minä pidän opetustauluista siinä missä moni muukin.

Pidin niistä jo lapsena ja olin ilahtunut jos välitunnilta palattuani huomasin että luokan etuosassa odottivat toisiaan vasten nojaten opetustaulupinot. Kasviaiheista, eläinaiheista ja raamattuaiheista sain ruokaa mielikuvitukselleni. Taulujen ihmiset olivat pukeutuneet merkillisiin asuihin ja olivat jännittävissä ympäristöissä aavikolla, linnoissa tai viidakossa.

Eläintauluissa varsinkin niiden suuri koko teki minuun syvän vaikutuksen. En ollut silloin missään nähnyt niin suuria printtejä ja lähikuvia oravista ja lumikoista jotka tuntuivat kauniilta ja eläviltä.

Kasvitaulujen kasvit taas kuvasuurennoksissa tuntuivat olevan mielikuvitusmaailmoista lonkeroineen ja kennoineen joita tavallinen silmä ei kasvista näe, mutta jotka tauluissa loistivat taustaansa vasten.


Tämä oma kevätesikkoni ei väriensä puolesta tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Miten paljon sävähdyttävämpi se olisikaan ollut mustaa taustaa vasten.

Ostin sen silti sillä se oli muutaman euron löytö myyntiään lopettelevasta kirpputoripöydästä ja koska miellyin sen somuuteen. Silmäni kiinnittyivät myös taulun alaosan suurennoksiin ja erityisesti kukan hetiöpohjan mandalamuotoon.

Symmetrisissä, luonnosta löytyvissä muodoissa on aina ollut jotakin sellaista jollaisen nähdessäni sisälleni herää välitön mielihyvä. Niin makea on se tunne että sitä on vaikea kuvailla. Melkein kuin saisin nälkäisen päivän jälkeen suuhuni leivoksen.

Tämäkään ei ihan riitä kuvailuksi sillä koen myös jonkinlaista muuta. Voimakasta vetoa ja tunnetta että minun pitäisi jotenkin tuon kuvion osalta toimia, tehdä jotakin. Enkä koskaan tiedä mitä. Jään epämääräisen, kaihon, mielihyvän ja toiminnantarpeen tunteen valtaan johon yhdistyy yliluonnollisen tuntuinen ulottuvuus.

Näitä symmetrisiä muotoja olen asiaa ajattelematta aina piirrellyt sinne sun tänne.

Lankapuhelinaikoina perheemme puhelinlehtiö oli muun perheen tekemien kukkasten ja kiemuroiden lisäksi täynnä omia, lumihiutaleista, kasvien teriöistä, kiderakenteista tuttuja muotoja.

Samoin kaikki koulukirjani ala-asteelta lukioon olivat kauttaaltaan pyöreitä rakenteita täynnä, mitä tylsempi oppiaine, sen helpommin kuviot valuivat kynänkärjestä paperille ilman ajatustoimintaa. Kuviot olivat satunnaisia mutta silti aina symmetrisiä ja  muodostuivat vaivattomasti.

Edelleen se on minusta merkillistä.

Näiden symmetristen kuvioiden kanssa minulla on tunne kuin olisin saanut kiinni jonkin asian langanpäästä tietämättä mitä langan toisessa päässä on.
Aivan kuin kädessäni olisi ratkaisu johonkin tuttuun jonka olen unohtanut. Tunne on turhauttava ja ärsyttävä, olen sen edessä ymmälläni.

Olen onneksi saanut työstettyä kuviomysteeriä Game of thrones-sarjan avulla.

Westerosin tapahtumien aikana maalaan kuviota joiden syntymiseen en ehdi prosessoida ajatustoimintaa koska telkun tapahtumat ovat liian jänniä.

Myöhemmin näen suuremman vaivan kun korjaan linjoja ja rajoja siistimmiksi  mutta taulu taulun jälkeen nautin enemmän ja enemmän ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on tunne että olen lähempänä sitä mitä tahansa ratkaisua joka omalta kohdaltani näihin kuviin liittyy.


Päätin tätä kirjoittaessani että seuraavan tauluni keskiö tulee olemaan tämän esikkotaulun kukkapohja. Se on niin kaunis ja täydellinen, täysin piilossa oleva.

Kuka vaatimatonta kevätesikkoa katsoessa osaisi ikinä arvata että sen sisällä on näin matemaattisen täydellinen, suunnitelmallinen kuvio?

Luonnon taidokkuus tekee minut nöyräksi.

Ja tuntuu että luonto on huumorintajuinenkin sillä eikö tuossa kuviossa ole selvästi keskellä aurinko säteineen ja ympärillä kasvavat kasvit sirkkalehtineen jota kaikkea kehystävät kauniit marginaalit?

Esikon sisällä on maailma!

Sattumaako?


Hauskaa viikonloppua teille!

perjantai 6. helmikuuta 2015

Larsin torttuja


Jos on esimerkiksi jouluyö tai juhannusyö, eikö silloin voi olla myös Runebergin yö?

Minun mielestäni ihan hyvin voisi. Nyt Runebergin yönä luen tietenkin hänen runojaan ja syön Larsin torttuja. Ja Runebergin yötä vietän siksi että vasta nyt sain Larsin tortut uunista, punssivaleltua, koristeltua ja pääsin istahtamaan teekupin kanssa niiden ja tietokoneen ääreen.

Ajattelin tämän vain kerran vuodessa olevan Runebergin yön kunniaksi (jonka ainoa viettäjä taidan olla minä) antaa kunnian sille kenelle kunnia kuuluu ja muistella varsinaisen Runebergin yön päähenkilön lisäksi jotakuta toistakin.


Ensin pohtikaa tilannetta omalta kohdaltanne.

En tiedä milla aloilla työskentelette mutta ajatelkaa että eräänä päivänä tekisitte työssänne läpimurron. Jonkin työhönne liittyvän ihanan, aikaa kestävän oivalluksen johon vuodattatitte aikaanne, vaivaanne ja ylpeyttänne. Ette tietäisi sitä nyt, mutta tuo työnne tulos tulisi niittämään sellaista mainetta ja kunniaa joka kestäisi vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Nimesi jäisi historiaan eikä unohtuisi niin kuin moni muu.

Sitten ei kävisikään näin. Kaiken kunnian ylpeytesi kohteesta veisi joku muu.

Tämä on Runebergin yön pimeä puoli. 

Yläkuvan ihanan leivoksen taustalta löytyvän lurjusparin Runebergien sietäisi punastua pilvenreunallaan...

Runebergin torttu kun ei olekaan Runebergin vaan Asteniuksen torttu.


Lars Astenius oli 1800-luvulla elänyt porvoolaiskondiittori.

Eräänä päivänä hän teki kehitti työssään aivan uudenlaisen reseptin jonka lopputuloksena olemme mekin saaneet tänään suumme makeiksi. Larsin uutta leivonnaista päädyttiin myymään runsain mitoin suositussa kestikievarissa jossa hän työskenteli ja jonka asiakaskuntaan kuului myös kansallisrunoilijamme vaimo Fredrika. Fredrika ihastui kievarin uusiin leivonnaisiin mutta tämän makea mieltymys ei ollut mitään verrattuna hänen puolisonsa Johanin reaktioon joka vaati saada Larsin torttuja vastedes joka aamu.

Jossakin vaiheessa taloudellinen Fredrika omi Larsin leivonnaisten reseptin ja alkoi leipoa ja tarjoilla vadelmasilmäisiä kakkuja miehensä lisäksi myös heidän kotonaan käyville vierailijoille. Vierailijat yhdistivät pian Larsin tortun isäntäväkeen ja loppu on historiaa. Runeberin torttu oli syntynyt.

Mitä mahtoi Lars-parka ajatella!

Jotta unohtuneet eivät unohtuisi, leivoin tänään Asteniuksen torttuja ja luin muutamia Runebergin runoja.  Ehkä he lyövät nyt jossain taivaanrannan toissapuolen kättä, sillä muistettaisiinko kuitenkaan toista ilman toista?

Johan Ludvig Runeberg oli herkkusuun lisäksi suuri romantikko. Hänen makeisiin sanoihinsa ja Larsin torttuihin päättyköön oma Runebergin yöni.

Kauniita unia.

        *
Mä yhä sua suutelen
Ja kyllästynkö koskaan? En!
Nyt sanos, neito, minulle,
Kuink’ maistaa muisku sinulle?

Se sullekin on mieluinen;
Nyt, miksi on se herttainen?
Ma tuota kysyn uudestaan,
Ja muiskun muiskulta vaan saan.
Jos huulissain ois hunajaa,
Et hellemmin vois suudella;
Jos sappea ne tarjoisi,
Sa suutelisit sitteki.
Nyt mitä voitkin mainita,
Jos syitä täytyy annella?
Jos rohkeasti tutkaistaan,
Miks’ suudella sa tahdot vaan?
On kansa valmis kielimään,
Nyt mitä siitä mietitään,
Kun suuta annat ainiaan,
Ja et tie, miksi annatkaan?

En puolestani tiedä, en,
Min hyödyn siitä voittanen:
Vaan kuolla tahdon, jos en saa,

Sun huuliasi suudella.