perjantai 11. joulukuuta 2015

Loma




Pupuleipomo jää tänne hurvittelemaan itsekseen eräänlaiselle sapattivapaalle. Kuopata en häntä tohdi sillä tulevaisuudessa tulee vielä postauksia (ainakin Anttilan ja Elloksen luetteloita on vielä isot pinot kuten hyviä wanhanajan niksikirjoja) mutta nyt on tauon aika.



torstai 26. marraskuuta 2015

Täl pual jokke


Terveisiä Turusta!

Ja terveisiä muutenkin, tänä vuonna kirjoituksia ei ole blogiin liian monia tullut.

Ettei tulisi liikaa selittelyn makua, totean vain että blogi-innostukseni tuntuu yksinkertaisuudessaan hiipuneen. Intressini vanhoja asioita kohtaan eivät ole kadonneet mutta palavin intohimo erityisesti retrojuttuihin on jäänyt. Ja mitä olen huomannut, on myös moni muu lempiblogini joko lopettanut kokonaan tai kirjoitustahti on lähes pysähtynyt. En näytä olevan yksin blogilamaannuksessa.

 Uusi näköalani

En kuitenkaan usko että blogit ovat menossa muodista. Luulen että kyse on vain siitä että ajan kuluessa ihmiset kasvavat uudenlaisiksi ihmisiksi ja kun ihminen sisältään muuttuu, tulee tarve tehdä uusia asioita. Vanha jää uuden tieltä. Näin voi käydä erityisesti vanhaan keskittyneelle nostalgiablogille jota sentään on jo kestänyt yli seitsemän vuotta.

Iloista on että huomaan blogilamaannukseni haihtumisen merkkejä. Haluaisin taas kirjoitella ja jakaa asioita jotka minua jotenkin ilahduttavat ja koskettavat mutta tiedän että entisellä tavalla en halua jatkaa. Nyt pohdiskelen alottaisinko uudelta pohjalta uuden blogin parissa vai jatkaisinko tänne mutta uudella linjalla.

Jos jatkan täällä, vanhat mainokset, lehtijutut, retroon tai muuhun vastaavaan pelkästään keskittyvät seikat tulevat jäämään kokonaan pois ja siirtymään rinnakkaisblogiin Tosivanhaan.

Kaikenlainen faktapohjaisuus taitaa jäädä ja lifestyletyylisyys tulla sen sijalle.

...Tai siis lifestyle ainakin siten miten tällainen epäkonservatiivinen ja huuhaahenkinen boheemi nainen sen näkee. Tiedän että tämä on pettymys monelle sellaiselle joka nauttii erityisesti noista historiapaloista ja tämä onkin ehkäissyt kovasti kirjoitteluani.

Jään miettimään mitä teen, toivottavasti ratkaisu tulee pian sillä nyt tekisi ihan hirveästi mieli kirjoitella taas vaikka mistä. Vaikka tästä Turkuun muutostani! Olen niin innoissani!

Turun linna, here I come!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Ellos - Kesä 1988. Osa 3.


Vuosi sitten osat yksi ja kaksi, nyt osa kolme. Tällä tahdilla seuraava luettelo vuodelta 1989 taitaa ehtiä vasta ensi vuodeksi.



























 
Heränneitä kysymyksiä: 

Miksi aikuisille ei tehdä My little pony-vaatteita? 
Miksi miehet eivät enää pukeudu väreihin? 
Milloin värit muuttuivat epämiehekkäiksi?
Mikseivät lapset nykyäänkin saa pukeutua kuin lapset?


Pupuleipomolla on muuten nykyään myös instagram. Tai minulla, olen siellä omalla nimelläni.

En oikein ennen ymmärtänyt sen viehätystä mutta en ymmärtänyt facebookinkaan ideaa ennen kuin sinne menin ja nykyään fb on pääasiallinen ystävieni ja tuttujeni kontaktointipaikka. Tiedän olevani muutosvastarintainen joten tein pari viikkoa sitten instagramiinkin tilin mennäkseni katselemaan ja sille tielle jäin. Varsinkin olen koukkuuntunut erilaisiin clean eating/superfood-tileihin joita löysin eräänä päivänä ketjureaktionomaisesti vaikka kuinka monia. Teitä muita bloggaajia en ole vielä montaa löytänyt vaikka muutaman sentään, toisaalta en ole vielä kauan ehtinyt etsiäkään.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Silo kesä, oikea kesä


Kuulkaa, nyt kun kesä ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, olisi nähdäkseni kaikkien neitien ja rouvien sopiva hetki täydentää omaa garderobiaan vaikka vaalealla villapuvulla tai somalla kesäisellä kerrastolla.

Ainakin itse luulen että seuraavalla turunreissulla tulee käytyä hm:n sijasta ehdottomasti Heinosella ja Siron myymälässä.

Onnibussin sijaan istun tietenkin aikakoneeseen ja vuoteen 1944...




Kuvat: Kansalliskirjasto
 

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Turha, iloinen ostos


Minun, aloittelevan wannabe-minimalistin (ei kyllä varmaan koskaan tule kohdallani onnistumaan tuo minimalismi) tuli tehtyä juuri sellainen ostos mitä minun ei todellakaan pitäisi tehdä.

Tästä ei ole minulle mitään hyötyä ja pikemmin nostalgian kuin sormeni kosketus hiiren painikkeella sai minut tämän hankinnan tekemään joka on myös esimerkki tilanteesta jolloin asiat tapahtuvat mutta liian myöhään.

Miten iloinen olisinkaan ollut jos tämä tuttien runsaus olisi tullut luokseni ala-asteella. Olisin saanut loputonta materiaan perustuvaa suosiota ja olisin voinut trokata näitä eteenpäin kalliilla hinnalla.


Tämänkaltaiset muoviset tutit kuten ajan lapset muistavat, olivat 90-luvun alussa kuuma muoti-ilmiö ala-asteikäisten tyttöjen joukossa. Niitä sai tuolloin vain vaihtamalla, erilaisilta markkinoilta ja eräänä keväänä myös pääsiäismunista. Ja ne olivat kalliita.

En muista markkamääräisiä hintoja mutta muistan noin kymmenvuotiaana arponeeni ostaisinko sen syksyn silakkamarkkinoilta pienen, oranssin tutin vai neljä käytettyä Aku Ankan taskukirjaa joka antaa vaatimatonta viitettä hinnasta. Ainakin jos puolestaan tietää miten arvokasta materiaa taskarit olivat aikanaan joka onkin jo toinen juttu. Mutta nyt tämä pussillinen maksoi minulle vain euron!

Kieltämättä aikuista itseäni kiinnosti mistä tutti-innostus sai alkunsa. Vanhin löytämäni tieto oli tässä artikkelissa vuodelta 1992 jonka mukaan tuttimanian alkulähteenä olivat useammat eri jenkkiläiseen musiikkikulttuuriin liittyvät koristautumistrendit.

Onko ehdotuksia mitä näillä nykyään voisi tehdä? En taida itse koetella eksentrisyyteni rajoja tuttikaulakorulla vai mitä olette mieltä? Voitaisiinko palauttaa tämä muoti takaisin ihan siksi että minulla on nyt näitä 50kpl ja olisin sitten todella muodin aallonharjalla korvaukseksi siitä etten sitä lapsena ollut?

 (Niitä oli sinisinäkin.)

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Teessä ja elämässä saat sitä mistä maksat


Olen viihdyttänyt tässä viimeaikoina itseäni katselemalla taas rattoisia brittisarjoja joissa juodaan paljon teetä ruusukupeista, syödään reunattomia kurkkuvoileipiä ja aamiaistarjottimella on pieni maljakko jossa yksinäinen kukka.

Facebookissakin uutissivullani on brittiläiseen teekulttuuriin keskittyvä ryhmä joka iskee nähtäväkseni päivittäisiä, kotoisia kuvia ja maalauksia idyllistä jonka päivittäinen teehetki voi parhaimmillaan tarjota.

  'A Tea Party,' Thomas Webster (1800-1886)

Erehdyin taas myös aloittamaan minulle mahdottoman rakkaan Agatha Christien elämäkerran joka muun ihanan sisältönsä lisäksi pursuaa järjettömän täydellisiä välipalahetkiä ja perheen kokin valmistamien hapanleipien, vanukkaiden ja leivosten kuvailuja.

Tiedättekö että kun Agatha oli lapsi, oli olemassa kermabaareja?

Iltapäiväkävelyllä kuljeskeltiin pikkupolkuja myöden baariin ja tilattiin lasillinen kylmää, aitoa kermaa. Jota ei tasan oltu pastöroitu eikä homogenisoitu ja sen valmistaneet lehmät oikeasti kirmasivat laitumilla eikä se ollut vain Valion mainostoimiston kikka. On mielikuva että olen tästä ennenkin täällä puhunut mutta minkäs teet. Ihana ajatelma.

 Ihan pökrään kun näen jotain tällaista kaunista.

Kaipaan kovasti myös omaan elämääni tämänkaltaista arjen kauneutta. Olisi ihanaa...

Aloittaa aamu kannusta ruusukuppiin kaadetulla teellä. Kuppi olisi leveä ja sen posliini läpikuultavaa. Minulla olisi tuoreita kukkiakin. Teessä haluaisin käyttää sekä sokeria että kermaa. Ja kerma tulisi nekasta, ei pahvipurkista.

Olisi reunattomia leipiä koska en pidä reunoista ja leivälle hilloa jossa ei olisi siemeniä.

Olisi vieläpä jotain kakkuakin, viipale tai pari.

Sitruunakakkua tai rusinakakkua tai ehkä perunajauhoihin valmistettua hiekkakakkua. Voi olla että joisin appelsiinimehuakin, miksei kristallilasista. Joinain aamuina aurinko paistaisi aamiaispöytään ja joskus ikkunan toisella puolen sataisi mutta katselisin aina hiljaa ja tyytyväisenä ulos samalla juodessani ja syödessäni.

Eikä tilanteessa olisi mitään hätäistä vaan olisin asetelman osana niin pitkään kuin suinkin tahtoisin.
Eikä tee kylmenisi vaan olisi koko ajan kuumaa.

 Lapsellisen bruneten sijasta olen lapseton blondi(hko) mutta samaistun.
'Teatime,' Vladimir Volegov

Todellisuus unelman toisella puolen on seuraava.

Juon teeni yleensä tietokoneen edessä huonekaluliikkeen joululahjaksi antamasta ilmaismukista joka on vain ruma. Minulla on samanlaisia kolme. Toisinaan sentään Beatrix Potter-mukista mutta sekin on mustaksi pinttynyt. Kupit kasautuvat kirjapinojen ja toistensa päälle. Teevesi tulee vedenkeittimestä jonka painike on siten rikki että sitä pitää painaa runsaat viitisen sekuntia jotta se toimisi joka aloittaa aamuni aina ärsyyntymisellä. En todellakaan käytä teekannua. Teeni tulee pussista ja pussia en poista vedestä vaan pidän sitä siellä kunnes tee on juotu. Monta kertaa juodessa pussin naru valuu huulteni väliin jota inhoan.

En käytä teessä kermaa enkä sokeria. Syön sokeria liikaa, en tahdo lisätä sitä enää juomiini. Kermaa en osaa ostaa vain teehetkiäni varten, ehkä ajattelen että päätyisin juomaan monta litraa kermaa joka viikko vain teeni joukossa koska kerma on hyvää ja itsehillintä huono. Ja jos ostaisin sitä, kaataisin sitä aivan varmasti teen joukkoon suoraan rumasta pahvipurkista eikä kaunis kermanekka koskaan tulisi käyttöön. Sehän imaisisi jääkaapista itseensä kaikki hajutkin.

Kuorettomia kurkkuvoileipiäkään ei ole. En koskaan syö aamuisin mitään koska aamulla vatsani ei ole vielä herännyt ja aamusyöminen saa minut pahoinvoivaksi. Iltapäiväteen aikaan voisin kyllä niitä syödä mutta on hirveää haaskausta leikata leivän reunat roskiin. En voisi niin tehdä puhumattakaan että niin tekisi joka päivä.

 Sievällä, vihreäpukuisella neidillä on herraseuraa ja ruusukupit. Kermanekkakin on.

Ja se siemenetön hillo. Valmistin kerran siemenetöntä vadelmahyytelöä jota söin paahtoleivällä ja se oli ihanaa, luksusta ja parasta maailmassa niin kauan kuin sitä kesti. Mutta tässäkin tervellisyysajatteluni astuu esiin; haluanko ottaa tavaksi syödä valkoista paahtoleipää sokerihillolla välipalakseni? Ja jälkkäriksi kakkua joka päivä?

Todellisuudessa haluaisin kyllä! Kuka mukamas ei? Juttu vain on masentavasti niin että olen tässä alkanut tajuta oman kehon oloja ja sokeri ja höttöhiilarit tekevät minulle pöhnäisen olon. En halua sitä jokaiseen päivääni.

Edes sitä appelsiinimehua en voi juoda. Sitrusmehut päivittäisessä käytössä aiheuttavat minulle kamalat vatsakrampit.

Ja kukat. En raaski katkoa! Sitten ne kuolevat.

Miksei nykyään heilastella näin? Olisin aivan myyty.

Tämän kaiken kirjoittaminen oli minulle jollain tavalla surkuhupaisesti hauskaa.
Miten monella tavalla sitä voi tehdä asiat itselleen vaikeiksi?

Haluan omalla tavallani arkeeni ideaalia mutta se ideaali maksaisi minulle tietynlaisia asioita joita en ole kai valmis maksamaan. Pienen arkiluksuksen hinta kohdallani olisi vaivannäkö, huonot ravitsemusvalinnat, vatsakipu ja ruusujen murha. Nyt saan ruman kupin, tylsän aamiaisen enkä mitään ekstrakaunista. Mutta en myöskään "maksa" mitään.

Tämäkin viaton iltapäiväteepohdinta tuntui vievän minut sen totuuden eteen joka mielestäni on koko elämän eräs suurimmistä ydinideoista; kaikella on kaksi puolta. Jokaisessa asiassa on aina kaksi puolta.

Jos vain tämän voisi pitää aina mielessään, ehkä se saisi elämän vaikuttamaan neutraalimmalta ja oikeudenmukaisemmalta silloinkin kun se ei kummaltakaan tunnu?

Kertokaa nyt ihmeessä minulle miten kauniita ja runsaita aamiaiskattauksia teillä on ja vääntäkää veistä haavassa ;)

Asiaa ei auta kaunistella.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Terveiset unholasta


Kolme kuukautta kului ilman yhtään kirjoitusta.

Joskus elämä on sellaista että harrastuksista tulee toisarvoisia varsinaisen elämän yllätyskäänteissä.

Ajoittaisia facebookpyrähdyksiä lukuunottamatta kaikenlainen mediaviihde on muutenkin jäänyt minulta kuluttamatta ja niin myös tietokoneen kautta tapahtuvat kontaktit olleet jäässä. En ole vastaillut tänne tulleisiin kommentteihin ja sähköpostejakin olen blogin tiimoilta saanut joihin lupaan vastata lähipäivinä.

Näin verrytelläkseni bloginpitolihaksiani huomasin haluavani kirjoittaa nettimaailmaan palattuani kasari- ja ysärikaihostani luettuani kivan Lapsuusmuistelua-blogin nettivinkin.

Kenties vuonna 1988? Tuon palapelin on äitini hävittänyt ja olen siitä vähän katkera. 
Taka-alalla oleva rubikin käärme taitaa sen sijaan olla tallella vaikka inhosin sitä.

Olen itse syntynyt aivan loppuvuodesta -82 ja vaikka muistikuvani noilta ajoilta ovat edelleen hyvät, toivoisin että olisin voinut katsella niitä lapsen silmien sijasta myös aikuisen silmin.

Onneksi edes nuo lapsena kokemani tunnelmat, kohtaukset, tilanteet tulevat edelleen mieleeni helposti jos tahdon ja lyhyen hetken olen menneisyydessä omana itsenäni hehkutellen siinä ilossa jonka lahjapapereista kääritty Jewel secrets Barbie tuotti tai muistellen miltä tiimarin hajupyyhekumit tuoksuivat.

Kaikki nostalgisointi ei tietenkään ole mukavaa. Elämä oli arkista silloinkin vastoinkäymisineen. Itse olin melko yksinäinen lapsi sillä minulla ei ollut ikäisiäni sisaruksia enkä saanut leikkiä lähiön pihalla yksin jossa olisin saattanut tutustua pihan lapsiin. Kasvoin lähes kokonaan aikuisten parissa ja kun koulu lopulta alkoi, ei minulla ollut aavistustakaan mitä muiden lasten kanssa tehtiin. Kavereita en mitenkään välittömästi saanut.

Vasta ala-asteen yläluokilla tajusin pelin hengen ja yksinäisyyden vuoteni loppuivat. Lasten ja nuoren suhteissa tärkeä sosiaalinen statukseni joka tapauksessa nousi pitkäksi aikaa.

Tätä jaksoa siivittävät kouluaikojeni mukavimmat muistot ja elämäni oli kerrankin juuri sellaista kuin nuortenkirjoissa joiden parissa olin lapsuuteni viettänyt.

Oli pyöräretkiä, öisiä salajuhlia, uskomattoman jänniä tapahtumia, kaikenlaisia tempauksia ja päähänpistoja joiden aikana naurettiin niin paljon että vatsa tuli kipeäksi.

Nyt päälle kolmekymppisenä kaipaan kaikkein eniten tuota elämänvaihettani. Surullista on, että suuri osa niistä hauskoista jutuista joista erityisesti pidin, eivät olisi ollenkaan mahdottomia vieläkään!

Minusta oli esimerkiksi huippuhauskaa koulun jälkeen lähteä kaupunkiin kävelemään ystäväni kanssa. Rahaa ei ihmeemmin ollut mutta ei sillä väliä. Kiersimme puiston, menimme pieneen ostoskeskukseen, sen jälkeen kirpputorille ja sitten kahvilaan kermaleivokselle. Ihastelimme ja kauhistelimme kallista kosmetiikkaa, ostimme pienen kasvonaamion joka toi vähäpätöisyydessään silti paljon iloa ja lätisimme turhanpäiväisistä juoruista samalla katsellen mitä ohikulkevilla ihmisillä oli yllään.

Sitten oli niitä iltapäiviä jolloin retkotettiin ystävän tai oman huoneen lattialla. Aikakauslehtiä luettiin äärimmäisellä mielenkiinnolla, niiden juoruja puitiin ja lakattiin kynsiä suurella intensiteetillä. Soitettiin musiikkia, sitä kuunneltiin ja siitä keskusteltiin parhaimpaan levyraatityyliin, edelleen intohimoisesti ja välillä poikettiin kiskalle ostamaan vitosella (ja puhun markoista) irttareita. Suosikkini olivat valtavat vaaleanpunaiset vadelmakulmiot joiden sisällä oli kirpeää vaahtoista jauhetta.

Erään kerran teineinä rakensimme ystäväni kanssa jouluksi Beatlesien uran lähtöpisteen Cavern-clubin piparkakkutaikinasta. Vain harva ystäväni enää innostuisi samantyyliseen tekemiseen. Nykyään leivotaan ypöyksin kotona kaloreista harmistuen ja rattoisat toffeenkeittoillat tai muffinssitalkoot ovat jääneet kauas ysärille.

Tämä "ei enää kukaan nykyään halua"-linja pätee valitettavasti moneen muuhunkin hauskaan kasari/ysärinostalgiatekemiseen.

 R-kioskin mainoksesta

Toki tämä on ymmärrettävää sikäli että monella aikuisella omat menot väistyvät lasten menojen tieltä.

Tunnen kuitenkin vähintään yhtä paljon lapsettomia kuin lapsellisia aikuisia joten tähän omien menojen hidasteeseen eivät monet voi vedota. Valitettavasti olen vuosien aikana huomannut että toisinaan mukavien menojen esteenä on myös puolison huomiosta mustasukkainen, kotiin jäävä kumppani joka ei mukaankaan tahdo tulla.


Kolmanneksi ja ehkä yleisemmäksi syyksi valitettavasti paljastuu vain yleinen taantuminen.... Ikä tuntuu vähentävän spontaaniutta ja pienistä asioista nauttimista.

Aikaisemmin mielihyvää ja sisäistä hykertelyä tuottivat kiskan karkkipussi ja Anytimen halpa luomiväri jota valittiin puolen tunnin ajan ystävän kanssa. Huviksi riittivät Seventeen-lehti, Spiderman-limppari ja Cool bitsit. Tai vaikka pullapitkon viipale ja Anttilan luettelon yhteisselailu rengastaen mitä kukin haluaisi.

Ei ollut ollenkaan kuukausien suunnittelua vaativaa jos päätettiin lähteä telttailemaan vaan sinne lähdettiin ehkä seuraavana päivänä. Ja ilman kännyköitä! Eikä kukaan hysterisoinut ettei voinut olla tavoitettavissa 24/7.

Eivät edes vanhemmat.

 Nuorempi minä ja varsa joka oli elämässäni yhden kesän

Nyt työelämässä oleva aikuinen voi suurempaa innostusta kokematta ostaa vaikka satasella karkkia, (mutta kuka tylsä aikuinen oikeasti ostaisi satasella karkkia...) kerralla kahdeksan naistenlehteä, viisi uutta asua ja kosmetiikka kaapissa on lähes järjestään "ikä"iholle ja muutenkin kallista. Ja siitä telttailustakaan ei tule mitään kun on kuulemma itikoita, karhu voi tulla ja eikö olisi kivempi mennä hotelliin?

Jaa'a.

Tänä kesänä koetan nostalgisoida ja lavastaa hieman kasari- ja ysärinostalgiaa. Vaikka yksin sitten. Aion lukea mm. Aku Ankkoja, Viisikoita, Seventeen-lehtiä ja lakata kynsiä. Ostan smurffilimsaa juotavaksi saunan jälkeen, hopeatoffeita sulamaan auton takapenkille aurinkoon jotta käärepaperi tarttuisi toffeeseen kiinni ja luen taskukirjoja. Menen mökin vintille nukkumaan kärpäsenraatojen pariin. Laitan metsämansikoita heinään ja jätän kännykkän kotiin. Tuubipurkkaa myydään vielä, ostan sitä ja syön koko tuubin kerralla. Kirjoitan pari paperikirjettä kavereille, koristelen ne tarroilla kauttaaltaan ja kehun että hauskaa on.

Ehkä voi olla että ostan myös satasella karkkia.


lauantai 21. helmikuuta 2015

Opetustaulun symmetria


Huomasin että blogilistani erään blogin kirjoituksessa oltiin osallistuttu haasteeseen jossa avattiin omien kuvatiedostojen viides kansio ja sen viides kuva ja kehoitettiin kertomaan sen takainen kertomus.

Katsoin mikä mahtaisi olla oma viidennen kansion viides kuvani ja löytyi tämä toistaiseksi ainoa omistamani opetustaulu.

Hyvä sattuma sillä en muuten olisi tullut tänään kirjoittaneeksi, loput kansion kuvat olivat vain kukkia ja marsuja.


Minä pidän opetustauluista siinä missä moni muukin.

Pidin niistä jo lapsena ja olin ilahtunut jos välitunnilta palattuani huomasin että luokan etuosassa odottivat toisiaan vasten nojaten opetustaulupinot. Kasviaiheista, eläinaiheista ja raamattuaiheista sain ruokaa mielikuvitukselleni. Taulujen ihmiset olivat pukeutuneet merkillisiin asuihin ja olivat jännittävissä ympäristöissä aavikolla, linnoissa tai viidakossa.

Eläintauluissa varsinkin niiden suuri koko teki minuun syvän vaikutuksen. En ollut silloin missään nähnyt niin suuria printtejä ja lähikuvia oravista ja lumikoista jotka tuntuivat kauniilta ja eläviltä.

Kasvitaulujen kasvit taas kuvasuurennoksissa tuntuivat olevan mielikuvitusmaailmoista lonkeroineen ja kennoineen joita tavallinen silmä ei kasvista näe, mutta jotka tauluissa loistivat taustaansa vasten.


Tämä oma kevätesikkoni ei väriensä puolesta tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Miten paljon sävähdyttävämpi se olisikaan ollut mustaa taustaa vasten.

Ostin sen silti sillä se oli muutaman euron löytö myyntiään lopettelevasta kirpputoripöydästä ja koska miellyin sen somuuteen. Silmäni kiinnittyivät myös taulun alaosan suurennoksiin ja erityisesti kukan hetiöpohjan mandalamuotoon.

Symmetrisissä, luonnosta löytyvissä muodoissa on aina ollut jotakin sellaista jollaisen nähdessäni sisälleni herää välitön mielihyvä. Niin makea on se tunne että sitä on vaikea kuvailla. Melkein kuin saisin nälkäisen päivän jälkeen suuhuni leivoksen.

Tämäkään ei ihan riitä kuvailuksi sillä koen myös jonkinlaista muuta. Voimakasta vetoa ja tunnetta että minun pitäisi jotenkin tuon kuvion osalta toimia, tehdä jotakin. Enkä koskaan tiedä mitä. Jään epämääräisen, kaihon, mielihyvän ja toiminnantarpeen tunteen valtaan johon yhdistyy yliluonnollisen tuntuinen ulottuvuus.

Näitä symmetrisiä muotoja olen asiaa ajattelematta aina piirrellyt sinne sun tänne.

Lankapuhelinaikoina perheemme puhelinlehtiö oli muun perheen tekemien kukkasten ja kiemuroiden lisäksi täynnä omia, lumihiutaleista, kasvien teriöistä, kiderakenteista tuttuja muotoja.

Samoin kaikki koulukirjani ala-asteelta lukioon olivat kauttaaltaan pyöreitä rakenteita täynnä, mitä tylsempi oppiaine, sen helpommin kuviot valuivat kynänkärjestä paperille ilman ajatustoimintaa. Kuviot olivat satunnaisia mutta silti aina symmetrisiä ja  muodostuivat vaivattomasti.

Edelleen se on minusta merkillistä.

Näiden symmetristen kuvioiden kanssa minulla on tunne kuin olisin saanut kiinni jonkin asian langanpäästä tietämättä mitä langan toisessa päässä on.
Aivan kuin kädessäni olisi ratkaisu johonkin tuttuun jonka olen unohtanut. Tunne on turhauttava ja ärsyttävä, olen sen edessä ymmälläni.

Olen onneksi saanut työstettyä kuviomysteeriä Game of thrones-sarjan avulla.

Westerosin tapahtumien aikana maalaan kuviota joiden syntymiseen en ehdi prosessoida ajatustoimintaa koska telkun tapahtumat ovat liian jänniä.

Myöhemmin näen suuremman vaivan kun korjaan linjoja ja rajoja siistimmiksi  mutta taulu taulun jälkeen nautin enemmän ja enemmän ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on tunne että olen lähempänä sitä mitä tahansa ratkaisua joka omalta kohdaltani näihin kuviin liittyy.


Päätin tätä kirjoittaessani että seuraavan tauluni keskiö tulee olemaan tämän esikkotaulun kukkapohja. Se on niin kaunis ja täydellinen, täysin piilossa oleva.

Kuka vaatimatonta kevätesikkoa katsoessa osaisi ikinä arvata että sen sisällä on näin matemaattisen täydellinen, suunnitelmallinen kuvio?

Luonnon taidokkuus tekee minut nöyräksi.

Ja tuntuu että luonto on huumorintajuinenkin sillä eikö tuossa kuviossa ole selvästi keskellä aurinko säteineen ja ympärillä kasvavat kasvit sirkkalehtineen jota kaikkea kehystävät kauniit marginaalit?

Esikon sisällä on maailma!

Sattumaako?


Hauskaa viikonloppua teille!