Näytetään tekstit, joissa on tunniste 60-70. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 60-70. Näytä kaikki tekstit

torstai 6. marraskuuta 2014

Mary Hartman, Mary Hartman


70-luvun perheessä kuohuu. 

Tavallisten päiväkahvien aikaan naapurin viittäkymppiä lähenevän miehen
 kanssa naimisissa oleva hädin tuskin teini-iän ylittänyt wannabe-countrylaulajatyttö
 saapuu kertomaan karmeita uutisia: naapurustossa on tapahtunut murha. 

Eikä vain mikä tahansa murha, koko perhe on tapettu, vanhemmat, 
lapset ja vieläpä perheen lemmikkikanat ja kukko.

Kuolinuutisia kauhistellessa ja kahvikuppeja kallistellessa saapuu uusi uutinen. Tarinan päähenkilön
 Maryn, naimisissa olevan nuoren naisen ikioma isoisä jää kiinni itsensäpaljastelusta ja asiaa selvitellessä paikallinen komea ja salskea poliisivirkailija ihastuu ihastuttavan imelästi ja päätä pahkaan Maryyn itseensä. 

Mary onkin altis vaikutuksille ja herkässä tilassa. Hänen oma avioliittonsa on murenemassa sillä Maryn puoliso kärsii impotenssista ja kokee Maryn vastenmieliseksi.Vai onko avio-onnen esteenä sittenkin
Maryn puolison työpaikalla vaikuttava hemaiseva vanhempi eronnut nainen?

Lisäksi Maryn tytär on salaperäisesti sitoutunut naapuristossa tapahtuneisiin
 murhiin ja on ehkä itsekin tuleva uhri...


Juonenkuvaus on katsomisen arvoisesta 1970-luvun sarjasta Mary Hartman, Mary Hartman joka
painii aivan omassa liigassaan. Se alkoi yhdysvalloissa vuonna -76 parodiana silloin suosituille
saippuasarjoille ja sai heti suuren suosion niin kohdemaassaan kuin myös suomessa. Täällä meillä
sarja herätti paljon paheksuntaa sillä suomessa parodiaa ei vielä tuolloin oikein ymmärretty.

Puolison impotenssi, sukupuolitaudit tai se että naapuri hukkui lahjaksi tuotuun kanakeittoon ei
uponnut ihmisten huumorintajuun. Kauhistelunhaluun kylläkin joka varmaan selitti suosion.

Meillä jaksoja nähtiin kuitenkin vain murto-osa 365 valmistuneesta puolen tunnin pätkästä, harmi.
Tai itsehän en ollut esitysaikaan vielä syntynytkään mutta osaan kuvitella miten sarjan loppuminen
kirpaisi monia siihen koukuttuneita, olenhan nyt myös yksi heistä. Nimittäin niin kulttiohjelma kun tämä
 onkin, ei sitä enää mistään saa tai mistään näe. Vain ensimmäiset 25 jaksoa löytyvät youtubesta.

Joskus kun teillä on aikaa ja haluatte absurdin aikahypyn 70-luvun amerikkalaiseen kotiin,
menkää siis ja koukuttukaa. Niin saan ainakin myötäelijöitä sille tuskalle että Maryn elämän
mutkat jäävät isoksi osaksi arvoitukseksi.

maanantai 25. elokuuta 2014

Helsingissä


Jokaisen kesän huvitteluuni kuuluu nykyään myös ravintolapäivän vietto. Koska se sekä Helsingin taiteiden yö olivat molemmat viikon sisällä, huomasin että voin osallistua molempiin.

Kaunistelen kyllä sanoessani että ravintolapäivä olisi osaltani ihan huvittelua, se on nimittäin aika kovaakin työtä. Kotini lattia kuorruttuu jauhoista, taikinanokareista ja jokainen kattila on liukas munkkienpaistoöljystä. Ja kaappien kädensijat ja ovien kädensijat.

Öljyisiä sormenjälkiä onnistuu tarttumaan todella moniin paikkoihin joista ne viimeistään seuraavana päivänä löytyvät. Suklaata on valunut hyllyjen reunoja pitkin puroina josta niitä rapsahdellen voi taitella siivotessa myöhemmin pois. Nonparelleja kaikki tasot täynnä. Astiapinot ahdistavat jo ruoanvalmistusvaiheessa ja selkärangassa tuntuu kireys joka hetki kun vilkaisee katonrajaan ja huomaa että tuuletuksesta huolimatta siellä on paistoöljystä syntynyt pieni savu ja tietää että ennemmin tai myöhemmin asunnon kiinteä sähköpalovaroitin syttyy kutsuen paikalle vartiointifirman.

"Ei mitään ongelmaa, paistoin vain munkkeja."


Kaiken raahaaminen myyntipisteelle on etukäteistuskaa tuottavaa. Matka on lyhyt mutta kulkuvälineitä ei ole saatavilla. Olen huomannut että jos pinoan kiinalaistalonpoikatyyliin kaiken päälleni, tuolit, pöydät ja leivokset, on se toimiva ratkaisu ainakin siltä kannalta että tähän saakka olen aina myyntipaikalleni onnistunut pääsemään. Mutta nyrkin kokoiset kaiken tavaran painosta aiheutuneet violettivihreät mustelmat eivät ole vieläkään harteissani haalenneet vaikka jo viikko on h-hetkestä kulunut.

Tuo päälläni oleva essu on minusta ihana. Kuusikymmenluvun loppua ja reunoista röyhelöinen.

Sinisen mekon kanssa taas kävi hauskasti. Se ei ole mikään vintagelöytö vaan näin sen kappahlissa alkukesästä. Sovitin ja huomasin että vyötärölinja minun koossani oli liian korkealla. Hintakin oli korkealla joten hylkäsin vaikka muuten oli väriltään ja malliltaan kauniin neutraali.

Kun alennusmyynnit alkoivat, kävin edelleen sovittamassa mutta hinta oli vieläkin liian korkea ja se vyötärölinja ei edelleenkään istunut.

Kun sitten tulivat romahdusalennusmyynnit, oli hinta pudonnut muutamaan kymppiin mutta jäljellä oli enää suuria kokoja. Sovitin kuitenkin sillä halusin tarkistaa olisiko vyötärölinja suuremmassa koossa alempana, sen ihan oikean vyötärön kohdalla ja näin tosiaan oli. Kaiken muun pystyinkin korjausompelemaan. Ostin mekon ja ompelin kyljistä isot palat pois. Muualle ei tarvinnut koskeakaan. Harvoin nämä minun vaatekikkailuni näin sujuvasti menevät.

(Tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa etsiskelen seteliä jonka sujautin esiliinan nauhan alle asiakasryntäyksen aikana ja joka päätti lähteä omille teilleen, tilanne jonka ystäväni päätti tallentaa. Mutta näkyypä esiliina vähän paremmin.)

Onneksi päivä oli aurinkoinen ja lämmin, ihana kesäpäivä. Tällä kertaa ravintolapäivää kanssani vietti ystäväni jonka seurassa ei ollut tylsää hetkeä, kaikki sujui hauskasti. Ainoa edelleen minua harmittava asia oli se että yöleipomisen ja torkkuherätyksen pettämisen takia en ehtinyt myyntipaikalle siihen aikaan kuin olin luvannut. Ja toki siivous sitten jälkeenpäin oli kamalaa mutta kaikenkaikkiaan ei valittamista ja kotinikin on puhtaampi kuin ennen.

Välipäivinä minulla oli kaikenlaista tekemistä. Tapasin muutamia tuttaviani, kävin piknikillä... Oli mukavaa kun yhden ainoan viikon sisään mahtui paljon pelkästään mukavaa ohjelmaa. Toisaalta Helsinkiin palaaminen oli eräänlaisensa kulttuurishokki. Olen elänyt koko kesän pikkukaupungin vieruskunnan metsissä. Ihmisiä siellä on vähän, kaikki on rauhallista, vihreää. Helsingissä kaikki on nopeaa, on melua ja julkisten tilojen likaa, ei ole yksinäistä hetkeä. On kiire, kaikilla on kiire jonnekin. Kukaan ei katso päin.

Mullan kaivamisen, mustikanpoimimisen, mattojenpesun ja meriuintien maailmasta oli hätkähdyttävää siirtyä maailmaan joka ei ole sitä. Oloni on vieläkin ristiriitainen, Helsinki tulee aina olemaan minulle erityinen paikka mutta en enää tule koskaan muuttamaan sinne pysyvästi.

Taiteiden yö-päiväkin koitti aikanaan. Antaisin kyllä järjestäjille napakkaa palautetta jos heitä tuntisin. Suurin osa taiteiden yön tapahtumista kun sijoittui aikavälille 17-21. Mikä yö se sellainen on? Miksi kerrankin ei voitaisi tehdä siten että tapahtuma olisi auki oikeasti yölläkin. Jos pelätään myöhäisillan humalaisia asiakkaita, voisihan heiltä evätä sisäänpääsyn.

 Talvisirkus unen tytöt jakoivat vaahtokarkkeja ja lehtisiä kaapelitehtaan edessä. Silmäni huomasi retroaamutakit ennen neitien hattuja. Kuva piti saada.

Ystäväni olisi tahtonut myös käydä rautatientorilla olevilla ruokamarkkinoilla mutta nekin oli määrätty suljettaviksi noin iltayhdeksän pintaan vaikka sekä yrittäjät että asiakkaat olisivat innolla edelleen olleet paikalla. Muutenkin tunnelma olisi ollut ihanan eurooppalainen, tummeneva ja lämmin yö, ruoantuoksu, ihmiset kuljeskelemassa perheineen. Mutta ei niin ei. Niin luterista, vakavaa mentaliteettia... Turhauttavaa.

Olin siis taiteiden illassa, yöksi sitä ei voi sanoa. Ja toki ravintolamuseon kaapelitehtaan näyttelyssä. vihdoin pääsin sinne, odotukseni olivat aika korkealla. Odotin näkeväni paljon ruokapakkauksia ja visuaalisuutta. Valitettavasti sitä en saanut odottamissani määrin.

Näyttely ja itse koko ravintolamuseo oli kuitenkin kiinnostava paikka. Käytäviä halkoivat selkeät ja informatiiviset tekstitaulut joka kattoivat aiheen hyvin ja sain mielenkiintoista uutta tietoa esim. kieltolain ajasta. Mieleeni jäi esimerkiksi muuan mittava hintaero.

Kieltolain aikana tavallisissa ravintoloissa ja salakapakoissa tarjoiltu juoma ei ollut mitä tahansa vaan "kovaa teetä" eli teellä laimennettua pirtua. Tavallinen teekupillinen maksoi 1.5 penniä ja kovan teen kupillinen toisaalta 15 markkaa!

Onpa mahtanut olla hauskaa kun pariskunta oli teekupposella juoden juomaansa identtisistä kupeista, toisen kupin sisältö vain maksoi tuhat kertaa toisen juomaa enemmän! (Mahdoinkohan laskea sen pikaisesti oikein... Paljon enemmän kuitenkin!)


Nautin paljon myös museon tuoksuseinästä, mikä sitten olikaan sen oikea nimi.  

Tuossa vihreässä masiinassa oli paljon pieniä nappuloita, nappulasta vetämällä sen yläpuolisesta
 torvesta tulvahti sen aineksen tuoksu joka oli nähtävissä napin ja torven yläpuolisessa lasiputkessa. 

Oli hauskaa tuoksutella ja arvailla ja tuoksut olivat vieläpä tosi voimakkaita. Lapsien mielestä 
näköjään aivan huippuhauskaa ja mielestäni museoissa olisi hyvä olla juuri tämäntapaisia
 esityksiä joita voi koskea ja kokea monin aistein.

 Neiti, saisinko pullon viinaa?

Erityisen hauska oli myös lavastettu entisalkon myymälä josta koetin saada kuvaa esittämällä itse asiakasta tiskillä mutta romukamerani heittäytyi hankalaksi kuvaajan käsissä joten tässä on nyt paras johon pystyn. (Tosin minun on sanottava että tuo Alko olisi kaivannut lisää pulloja hyllyihinsä.)

Nähtävillä oli myös muutamia vanhoja hotelliesitteitä... Näitäkin olisin kaivannut enemmän sillä ne ovat minusta mielenkiintoisia kielenkäytön ja sisällönkin vuoksi. Ilokseni huomasin että museo tarjoaa sentään loputtomasti lisää ruokalistoja ja menyykortteja nettisivuillaan joita voit katsella vaikka saman tien tästä.

Eräässä näyttelyn (ehkä ainoassa) Kämp-hotellin hinnastossa kuvailtiin esim. aikansa aamiaista joka oli "Kahvia eli teetä, leipää, voita ja hedelmähyydelmää." 

 Jäin miettimään millaistakohan tuo hedelmähyydelmä olikaan ollut, että jonkinlaistako kompottia vai mitä mutta listan englanninkielinen käännös paljasti että ihan tavallisesta marmeladista oli kyse.


Sitten itse kasariosuuteen. Luvattu kasaridisko oli rakennettu ja musiikki sen mukaista että omaa tanssijalkaani alkoi vipattaa. Jotain kuitenkin puuttui... Muut ihmiset. 

On kai ymmärrettävää että vasta vähän viiden jälkeen iltapäivällä diskoilu ei ole oikein ottanut vielä tulta alleen. Toista olisi varmasti ollut jos taiteiden yö olisi oikeasti ollut taiteiden yö.


Asiakasgallupkin oli järjestetty riemukkaaseen tyyliin, purkkapallokonein voi äänestää
mikä kasarissa sinua eniten kiehtoi. Ruoka, historian käännekohdat, muoti... 

Purkan sai ottaa siitä koneesta jonka edustama kasariasia oli eniten sydäntä lähellä. Itse otin muotipurkan monen muunkin näyttelijäkävijän tavoin ja huomasin että se näyttäisi olevan voittamassa äänestyksen kokonaisuudessaan.


Mutta ne pakkaukset. 

Mielikuvituksessani odotin värejä leiskuvia hyllyjä täynnään ihania pakkauksia
 joiden näkemisestä mieleeni tulvehtisi satamäärin nostalgisia lapsuusmuistoja 80-luvulta. 

Niitä etsiskelinkin ymmälläni läpi koko näyttelyn kunnes hoksasin avata keittiötilan jääkaapin. 
Voi, voi, tyhjältä näytti ja ajattelin jo että tässäkö tämä. Ja kyllähän se siinä oli. Pakkauksia ei kai
 lupailtukaan olevan loputtomiin eikä ainakaan mielikuvitukseni paisuttamin määrin mutta silti
 jääkaapin puhdas ja siisti sisustus oli kieltämättä pettymys. 

Onneksi näin nyt vihdoinkin livenä sitten lapsuusvuosien vanhat kunnon
 kolmiotrip-mehutetrat. Tuo ananas, ah. Harmi että mustaherukka puuttui.






Yllätys näyttelyä kiertäessä oli myös äkillinen astuminen Rossoon. Aivan aito kasaripizzeria ilmielävänä tiffanylamppuineen ja ruokalistoineen. Pöytäliinassa oli oivaltavasti infoa 80-luvulta ja läheisessä naulakossa oli kasariasusteita ja vaatteita!

Olen iloinen että päätin jättää aiemmin suunnitellun teemapukeutumisen sikseen. Kuljeskelu vihreässä ja aidossa kasaripaljetti-olkatoppaus-satiinihaalarissani jota kaavailin näyttelypukeutumiseksi ei houkutellut kun näyttelyn jälkeen oli tarkoitus vielä liikkua muuallakin kaupungilla ja nyt kävi ilmi että se olisikin ollut turhaa.

Sovittelimme ystäväni kanssa eri asuja ja päädyin Rossoa varten tähän järkyt... Siis upeaan punaiseen olkatoppausnahkatakkiin, kynähameeseen ja korkokenkiin.


Siinä miettiessäni missä pizza vegetariana, esitti ystäväni toiveen jo pian siirtyä muihin näyttelyihin joita kaapelitehtaalta löytyi ja näin myös teimme.
 Poistuimme museosta tyytyväisinä mutta itse olisin loppujenlopuksi kaivannut näyttelyyn hieman lisää... Sitä sellaista jonkinlaista viimeistä kosketusta.

Esim. "Rosson" seinään tauluja joita jokaisessa italialaisessa ravintolassa on ja taatusti oli jo 80-luvulla. Pienia juttuja. Lisää pulloja alko-esityksen hyllyihin. Lisää pakkauksia näyttelykeittiön hyllyihin.

Näyttelykeittiö muuten oli hienosti kasarilaista lastulevyä mutta niin siisti. Sekin olisi kaivannut kodikkuutta, hieman jotain sellaista tilpehööriä joita voi löytää vaikkapa noista Anttila-kuvastojeni sivuilta joista olette nauttineet tänä kesänä. Vaikka kananmuotoisia munanlämmittimiä!

Kokonaisuutena näyttely oli hauska ja kehoitan kyllä teitä kaikkia käymään museossa jos siellä päin liikutte ja olette yhtään asianharrastajia. Näyttelyssä oli paljon sellaista josta en nyt tullut kirjoittaneeksi ja samassa rakennuksessa on myös paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.

Hotelli- ja ravintolamuseolla on myös tällä hetkellä uusi verkkonäyttely aiheesta "Moderni eksotiikka" joka keskittyy 1920-1930-lukujen helsinkiläisravintoloiden sisustuksiin. Itämainen eksotiikka, orientalismi ja art deco-olivat aikansa suuntauksia joiden toteutukseen aikansa ravintoloissa voi tutustua tässä. Siellä on kieltolaistakin hieman asiaa.


Käytyämme "Rossossa," "Alkossa" ja luettuamme niin paljon
 kieltolaista jatkoimme iltaamme näin. Syömisen ja juomisen merkeissä. 

Varhain seuraavana aamuna olinkin jo bussissa joka kuljetti minut takaisin pikkukaupungin tytöksi
tänne metsien perukoille. Nyt sataa mutta odotan intiaanikesää. Joka syyskuu se on sieltä tullut ja 
uskon ettei tämä ole poikkeus.

Ensi viikonloppuna on muuten venetsialaiset,  loppukesän "pimeä juhannus." 

Joko olette suunnitelleet juhlianne?

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Kutreja


Tosielämän Rapunzelien virtaa. Katsokaa ja ihastelkaa.


Oletteko huomanneet että nykyään pitkiä hiuksia näkee todella
 harvoin. Kun kävin yläastetta 90-luvun puolivälin jälkeen, vielä silloin
hyvin monella tytöllä hiukset ulottuivat vyötärölle, nykyään tätä ei
oikeastaan näe ollenkaan muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta.

 Olen kiinnittänyt asiaan huomiota aivan tarkoituksella
 ja näin on laita. Onkohan se nykyajan muotia? 


On kiinnostavaa miten vaikeaa on useimmin havainnoida juuri 
nykyhetken muotia, kymmenen vuoden kuluttua kun itse katson vuoteen
2014, kykenen näkemään selvästi tämän hetken tyylit ja trendit...
Tällä nimenomaisella hetkellä en kuitenkaan siihen täysin pysty.

Oman silmäni iloksi soisin kuitenkin näkeväni useimmin pitkiä hiuksia.


Viime kesänä istuin autossa osuuspankin edessä odottamassa seuralaistani
palaavaksi. Kadulla edestäni kulki tyttö jonka hiukset olivat täsmälleen kuin
tässä yläkuvassa. Olin hypätä autosta tytön perään ihastelemaan mutta 
hillitsin impulssini. Hyvin harvinainen näky.
 
Omat hiukseni ulottuvat nyt vain vyötärölle ja kun pian leikkaan pois
kuluneet latvat ovat ne sitäkin lyhyemmät. Olen huomannut miten kaupungilla
 monet silti kääntyvät katsomaan hiuksiani. Ennen tätäkään ei tapahtunut. Myös
tähän perustan väitteeni siitä että pitkät hiukset eivät ole nykymuodissa, niitä
 näkee harvemmin ja vain siksi niitä tuijotetaan.

Kaikkihan eivät pidä ollenkaan pitkistä hiuksista, tiedän että monen
mielestä jo vyötärömittaisetkin hiukset ovat suorastaan vastenmieliset ja
kummalliset, jopa rumat. Minua ei haittaa tämä ajattelu, enhän minäkään
 pidä kaikesta eikä minun tarvitsekaan. Nykyään ihmiset saavat
olla omia itsejään. 


Pitkien hiusten ylläpitämisellä on taloudellinenkin puolensa, säästyy
 rahaa. En ole moneen vuoteen käynyt kampaajalla. Minulla oli lyhyet hiukset
 ollessani 18 ja muistan miten harmitti joka ainoa kuukausi mennä kampaajalle
 ja silloin tulin myös ajatelleeksi miten rasittavaa on varmaan monen miehenkin
 mielestä mennä parturiin muutaman viikon välein. Kannustan myös tapaamiani
  miehiä jos asia tulee jotenkin puheeksi kasvattamaan vain suoraan pitkät hiukset.


Toki nämä ovat makuasioita mutta itse haluaisin kokonaisuudessaan enemmän 
pitkähiuksisia ihmisiä liikenteeseen. Naisia ja miehiä molempia.

Kuten sanottu, pidän myös lyhyistä hiuksista ja monesti minulla on ajoittaista
kaipuuta leikata omanikin pois. Hiustenleikkuuseen liittyy suuri virkistyminen ja
muistan hiustenleikkuuhistoriastani miten kiehtovaa oli olla hetkessä aivan
 uuden ihmisen näköinen. Minua lähinnä haittaa nykymenossa se että selvästi
se miksi pitkiä hiuksia ei näy, johtuu vallitsevasta hiusmuodista yhdistettynä
ryhmäpaineeseen. Se on surkuteltavaa. Toisaalta kaikenlaiset hiuslisäkkeet
ja pidennykset ovat huippusuosittuja mikä on melko ristiriitaista.


Olen muuten törmännyt myös todella paljon 40-lukulaiseen käsitykseen että jo yli 
kolmekymppisen naisen pitäisi leikata hiuksensa uskottavuussyistä! Järkyttävän
 seksististä ja törkeää ajattelua jota itse suomin pois kärkkäästi jos siihen törmään.

Oma isoäitini on yli 90-vuotias ja hänen hiuksensa ovat nyt mitä kaunein
hopanhohtoinen viitta joka vain kasvaa pidemmäksi vuosi vuodelta.

Itse odotan vanhuudelta erityisesti sitä että hiukseni muuttuvat
koko pituudeltaan harmaiksi sillä vanhemman naisen harmaat ja pitkät
 hiukset ovat todella viehättävät!



Olen taas vaihteeksi inspiroitunut tästä hiusaiheesta korjailtuani
joitain vanhoja kirjoituksiani jossa hiuksia käsitellään ja tulin
kirjoittaneeksi toiseen blogiini Tosivanhaan ainakin minusta
hyvin mielenkiintoisen perheen uskomattomasta elämänkohtalosta.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Kevätkeitto


En ole pariin päivään päässyt kauppareissulle. Kun vatsa alkoi 
huudella tänä aamuna vaatimuksiaan oli pakko kääntää katse siihen
mitä jääkaapista löytyy ja mikä ei ole aikaisemmin houkutellut.


Sain pari viikkoa sitten kesäkurpitsamanian ja söin joka päivä 
kesäkurpitsa-valkosipulipaistosta ja hapankaalia. Sitten yhtäkkiä se ei 
enää maistunutkaan ja hylkäsin jääkaapissa makaavat kurpitsat sinne.

Äsken minulla oli nälkä ja tein niistä, herneistä, sipulista ja kermasta
aamupalakeittoa. Ajattelin että koska on kesäkeittoa niin voi olla 
kevätkeittoakin ja söin sen arabian Ahmet-lautasestani. 

Kaikki maistuu tästä hyvältä. 

Ajattelen että nuo kukat ovat sinivuokkoja.

Tänään järjestelen ja korjailen joidenkin vanhojen tekstieni sisältöä
 joten anteeksi jos vanhat jutut välkkyvät turhaan bloggerin feedissä.

Mukavaa alkavaa perjantaita.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Sweet secrets


Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa
ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.


Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen, 
ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on
 kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni
 aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen. 

En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle
makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina
 vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,
 elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.

Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.


Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
 ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.

Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli 
siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja 
perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.


Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.

Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.

Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.

Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.

Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.

Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit. 

Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?

Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai  pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.

Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.

Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.

Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.

Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.

Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.

Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo
laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.

Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.

Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi. 

Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka
alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni. 

 Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 

Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen
kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.


Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. 

Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
 toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
 sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen,  katseli tarjoamuksia hiljaisena.

Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys: 

 Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?


 Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
 ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
 hienouksia kuten edes margariinia. 

Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
 syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.

Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
 ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!

 Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
 varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.


Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni
ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä 
makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena. 

Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen
pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.

Toivottavasti tekin piditte niistä.


lauantai 22. maaliskuuta 2014

Kauniita hankintoja


Olen nyt ollut vähän jumissa kirjoittelun suhteen
joten aloitellaan tällaisella "mitä olen ostanut kirpputorilta"
-kirjoituksella.


Eilen olin vähän huonovointinen ja olin jo vähällä peruuttaa
kirpputorille lähdön. Ajattelin vain istahtaa ison earl grey-kupin
kanssa netin ääreen katselemaan brittidokumenttisarjaa
johon olen sen löydettyäni koukkuuntunut. Lähdin sitten kuitenkin 
"ihan pikaisesti ja vain hetkeksi" vilkaisemaan mitä löytyisi.

Löytyi tällainen söpöstelytäkki.Voi miten kaunis se on.

En ole pitkään aikaan löytänyt yhtään vanhaa täkkiä, taisin osua
paikalle sopivaan aikaan. Nämä ovat nykyään niin meidän harrastajien
 huudossa, ihmekös tuo sillä nykypeitot ovat sisältään inhottavaa höttöä
eikä niiden laadusta voi puhua näiden kanssa samana päivänäkään.

Vanhat täkit ovat ihanan lämpimiä, usein palelevana en ole
 löytänyt näille vertaa. Höyhenpeiton alla en pysty nukkumaan kun tiedän 
minkä koneiston läpi ne höyhenet tulevat. Kutsun niitä murhapeitoiksi. 

Tämä ei siis tule vain koristukseksi vaan muiden 
kaimojensa kanssa käyttöön ja maksoikin vain pari euroa. Hyvä löytö.


Aikaisemmalla kirpparireissulla löysin pronssisen rannekorun.

Olen aika mieltynyt rannekoruihin ja sormuksiin. Olen mieltynyt 
myös riipuksiin sekä korvakoruihin mutta varsinkaan korvalehteni
eivät anna minulle asiassa periksi. 

Korvalehdissäni ovat olleet reiät jo reippaasti yli 20 vuotta, ne 
eivät mene umpeen mutta eivät myöskään siedä korvakorujen käyttöä. 

Käytän korvakoruja silti joskus kaiken uhallakin mutta lopputuloksena
ovat mätivät, inhoittavat verta ja mönjää vuotavat korvalehdet olipa
korvakorun metalli mitä hyvänsä. Olen koettanut sinnitellä, desinfioida
ja jatkaa korujen pitoa mutta oli vähällä ettei kerran tällaisen
 testin tuloksena koko korvalehti tippunut irti. 

Muistona tuosta testistä minulla on nyt iso kolo toisen korvan takana.
Onneksi se ei mitenkään näy ja olen tämän jutun kirjoitukseen saakka 
ollut ainoa ihminen koko maailmassa joka siitä kolosta tietää.

 Turhamaisuuden hinta.


Vaan nyt menin sivuraiteille, keskityn siis korustautumisessa
mielellään käsiini ja ilahduin kun löysin tämän pronssikorun.

Kuva on otettu turhan läheltä, se ei ole ollenkaan niin
massiivinen kuin mitä tuossa kuvassa vaikuttaisi olevan
vaan aika kapea ja naisellinen.

Maksoin siitä 50 senttiä ja elättelen toivoa että se olisi 
jonkun fiinimmän designin tulos kuin jokin kiinakopio.

No, kiinasta en kyllä usko sen olevan, kotimaiselta
vaikuttaa ja on selvästi vanha, 60-70-lukua. Laitoin tämän
kuvan eräälle vanhoja koruja tunnistavalle sivulle, 
ilahdun jos joku sen tunnistaa.


Tämä kuva on  huono. En aikonut laittaa sitä ollenkaan
mutta en jaksa uuttakaan kuvaa ottaa. Tämä prinsessojen
kuppisarja on väriltään tämän kuvan lyijynharmaan sijasta ihanan
heleän koivunvihreä. Ei mitenkään neonsävyinen vaan sellainen
herkkä vaalea vihreä jota keväällä näkyy kaikkialla. 

Olen halunnut tällaista överiksi menevää kuppisarjaa siitä
saakka kun alle kouluikäisenä näin Maija Mehiläinen-lehden
takakannessa Makao-kaakaon mainoksen jossa kultakruunuinen
yöpaitaan pukeutunut pikkutyttö joi makaokaakaota
tämäntapaisesta setistä. 

Ala-asteella luin myös kartanoromantiikkakirjallisuutta jossa
toki myös juotiin ahkerasti teetä, kahvia ja kaakaota kultareunuksisista
posliinikupeista. Nyt vihdoin minullakin on oma kultareunuskuppisarja
josta voin lipitellä mitä nestettä sitten haluankin. Joku posliinimaalari
oli kokenut nämä ilmeisesti epäkäytännöllisiksi sillä kuusi lautasta, 
kuusi asettia ja kuusi kuppia maksoivat muistaakseni 6 euroa yhteensä.

Ehkä minäkin koen nämä jossain vaiheessa tilaavieviksi ja epäkäytännöllisiksi
mutta minun mielestäni elämässä pitää olla tavaroita joiden ainoa funktio
saa olla pelkkä ulkonäkö. Sitäpaitsi näillähän on ihan käyttötarkoituksensa. 

Eivät nämä ole millaan lailla turhia.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Suklaakääreitä


Makeiskääreitä sunnuntaihinne!

jonka mukavan ylläpitäjän ansioista tässä taas muutamia
kaupasta kadonneita tai vanhoja tuttuja kääreitä.

Menkää ihmeessä katsomaan hänen sivujaan.

Keräilyn eteen on tehty valtavasti töitä
 ja sivu päivittyy jatkuvasti.







Suklaati-suklaa



Siesta















Rondo
Tofferiina
















Lo-suklaa






Fever-suklaa

Panama





Traviata-suklaa