lauantai 24. toukokuuta 2014

Mistä liput kevätjuhliin?


Kevätkesä... Herättää niin monenlaisia tunteita.
 Paljon enemmän kuin mikään muu vuodenaika.

Vai onko kyse ehkä sittenkin siitä että tämä vuodenaika herättää vain normaalia enemmän positiivisia tunteita jotka sitten tiedostan tarkemmin kuin negatiiviset itse tunnemäärän pysyessä samassa? Negatiiviset tunteet työnnetään helposti mielen taustalle kun positiivisissa lelluu kuin pilvenhattaralla.

Äsken aloin ihan miettimään miksi minulla oli niin mukava olo. Tunnustelin oloani ja tajusin että sehän johtuu siitä että minulla on lämmin! Minusta on ihanaa ja ihmeellistä että voi kuljeskella vain pitsipöksyissä ja paidassa eikä mikään vartalon kohta tunnu viileältä ja kylmältä.

Täällä huoneessa jossa istun on nyt 27 astetta lämmintä mikä monelle varmaan on kuuma mutta minulle suunnilleen normaalilämpötila. Ei ole kylmä eikä ole kuuma vaan kauttaaltaan mukava, ihana olotila. 

Toivon että kylmyyden aika olisi nyt väistynyt usean kuukauden ajaksi. Jos nämä säät johtuvat ilmastonmuutoksesta, silloin syleilen sitä. Vihaan todellakin talvea koko sydämestäni ja tänä vuodenaikana tunnen surumielisyyttä vain siitä että se inhottu murhaaja vielä palaa, talvi merkitsee minulle vain pahoja asioita.

Tiedostan että olen eläinasioissa oman mukavuuteni kannalta liiankin herkkävaistoinen ja en ole kestää jokapäiväisia talviajatuksia siitä miten luonnon eläimistö taistelee henkensä edestä kylmyydessä ja ruoanpuutteessa. Talvisin suorastaan vainoan itseäni ajatuksilla siitä miten esimerkiksi muutamien kymmenien grammojen pikkulinnut voivat selvitä (eikä moni selviäkään) tai miten jo muutenkin harvinaiset siilit tekevät kuolemaa. Viime talvi vei minulta myös todella tärkeän marsutyttöni joka vilustui ja menehtyi.

Myös itse kärsin sisätiloissa joihin en vain saa itseni kannalta tarpeeksi lämpöä vaikka kuinka haluaisin.

Kylmyys tuntuu kehossani kuukausien ajan jatkuvana kivunkaltaisena tilana joka on kokonaisvaltaisen uuvuttavaa ja raskasta. Miksi esivanhempamme koskaan vaelsivat lämpimiltä seuduilta tänne pohjoiseen sitä en ymmärrä. Tai no ymmärrän mutta toivon etteivät he sitä sittenkään olisi tehneet vaan vain koettaneet jotenkin pärjäillä vanhoilla seuduillaan.

Vaan niin tämä lämmöntuntokyky on yksilöllinen ja omasta sisäisestä termostaatistamme, kilpirauhasesta riippuvainen.

Blogikirjoituksia lukiessani olen huomannut että tämä vuodenaika tuo monille muillekin monenlaisia mietteitä. 

Kevät avaa ovet ja ikkunat eikä se tunnu aina mukavalta. 

Ulkona on niin järkyttävän hienoa ja kaunista että tuntuu jopa pelottavalta sinne mennä, henki kun on salpautua. Kaikki elää niin voimakkaasti että melkein kuulen sen ääninä.

"Suih" ruohoista ja "Slurps" puiden lehdistä jotka avautuvat supusta täyteen leveyteensä. 

Oma kevätkesän oloni on tällainen:

Minulla on sellainen tunne kuin tuolla ulkona olisi käynnissä joidenkin juhlien tai isojen bileiden järjestely ja se tekee minut levottomaksi koska huomaan mitä siellä on meneillään mutta jotenkin en pääse siitä osaksi. 

Olo on kuin naapurissa olisi isot kestit joihin ramppaisi jatkuvasti väkeä, asunnon ikkunoista tulvisi musiikkia ja naurua ja shamppanjalasien kilistelyä mutta minua ei olisi kutsuttu vaan istuisin omassa asunnossani vain kuuntelemassa. Tällainen olo on varmaan niillä yksinäisillä ja yksinasuvilla ihmisillä jotka suorittavat vaatimattomia arkiostoksiaan paria päivää ennen jouluaattoa suuressa marketissa jonka kuumeisessa ihmisvilinässä asiakkaat kasaavat herkkuja ja lahjoja kärryihinsä ja puhuvat tulevasta ihanasta juhlasta. 

Minulla on luonnon menoa katsellessani siis tähän vuodenaikaan lähes kaihoisia tunteita. Tuolla ulkona on niiiiiin ihanaa että minäkin tahtoisin päästä bileisiin joita ollaan kasaamassa noissa villin energian pyörteissä mutta en oikein tiedä miten. 

Olen selvästi tämän maapallon nöyrä ja pieni asukki, eläinlajia nimeltä ihminen ja kaikella tavalla siis luonnon osa mutta oloni ei kuitenkaan sellainen ole.

Tunnen että me ihmiset olemme elektroniikan ja keksintöjemme himossa ja huumassa menettämässä luontoyhteyttämme ellemme jo ole sitä menettäneet.

Luonto ikäänkuin ei enää kutsu meitä juhliinsa jotka se kuitenkin vuosi vuoden jälkeen järjestää.

Tämän asian ajattelu tuo tähän ihanaan vuodenaikaan oman kirpeän sävynsä.

Koetan kyllä vakavissani tavoitella omassa elämässäni tuota luontoyhteyttä. Olen nytkin viettänyt päiväni puutarhassa kaivamassa sekä uudelleensijoittelemassa saniaispensaita, karsimassa, kaivamassa, kuokkimassa, sahaamassa... 

Myönnetään;  muovisaappaissani ja keinokuituvaatteissani. Sellainen pieni yhteys jää saamatta vaikka kuinka ulkona puuhailisin. Harmittaa. 

Onneksi olen huomannut miten noihin luontobileisiin pääsee mukaan. Omalta kohdaltani pääsen ainakin juhlahuoneiston eteisaulaan käymällä ensinnäkin uimassa. Jos oikein sukeltelee ja pyörii meressä ja pärskyttelee vielä vettä, on selvästi osa suurempaa luontoa. Varsinainen luontokappale! 

Hyvä homma myös on jos saa kokea harvinaisen nautinnon (joka on niin ihana että leukaperissäni tuntuu miellyttävää kutitusta nyt kun ajattelenkin) ja pääsee paljain varpain muhistelemaan oikein märkää sinisavea jostain ojanpohjalta. Sitä liukasta ja sileää josta kaikki lapset tekevät patsaita ja kakkuja Ja jos sitä ei ole saatavilla niin märkä multakin käy korvikkeeksi, ikäänkuin hopeasijalle. 

Ylipäätään paras keino saada kutsu luontobileisiin on uppoutua siihen koko ruumiinsa mitalla. Vesi on se siistein elementti tähän tarkoitukseen mutta miten kivaa olisi toimia toisinkin. Itseasiassa tänään maata käännellessäni, muhevaa ja ihanan ilmavaa mustaa multaa katsellessani ajattelin että nyt, nyt otan vaatteet pois ja kieriskelen tuossa kuohkeudessa alasti ja heittelen multaa päälleni ja tahkoan multaa naamaani. Ehkä kaadan kastelukannusta vettä päälleni.

Ajatus oli ihana.

Enkä kuitenkaan toteuttanut äkillistä himoani. Ajattelin lähellä kulkevaa tietä ja läheisiäni joiden mielestä olen luultavasti jo ihan tarpeeksi hullu muutenkin mutta veikkaan että sen toteuttaminen olisi tuntunut upealle. 

Luulen että lopultakin bileiden ovet olisivat olleet minulle apposen avoimina. Käteeni olisi tuikattu kuohuviinimalja, näkymättömät olisivat taputelleet selkääni helpottuneena ja iloisen yllättyneenä tervehdyksenä ja kaulaani olisi kiedottu vihreää serpentiiniä kun kauan kadoksissa ollut olisi vihdoin palannut. Ja olisin päässyt tästä kevätkesän kaihostani olemaan yhtä sen kaiken ihmeellisen kauneuden kanssa jota eniten ihailen.

Huomenna minulla on uusi puutarhapäivä. Jään miettimään miten suurella tahdolla kaipaan päästä noihin mainittuihin koko kesän mittaisiin megajuhliin. 

Tässä samalla pohtiessani sitä heittäydynko kastematojen kaveriksi vai maltanko odottaa lämpimämpiä uintikelejä skannailen muuten teille sellaista materiaalia joka liittyy omaan muutaman päivän takaiseen hammaslääkärikäyntiini sekä myös teidän lapsuusaikojen käynteihinne. 

Ensi kerralla siis paluu (70-) ja 80-lukujen hammashoitoloihin luontokaihouksien sijasta.