Mistä liput kevätjuhliin?

Kevätkesä... Herättää niin monenlaisia tunteita.
 Paljon enemmän kuin mikään muu vuodenaika.

Vai onko kyse ehkä sittenkin siitä että tämä vuodenaika herättää vain normaalia enemmän positiivisia tunteita jotka sitten tiedostan tarkemmin kuin negatiiviset itse tunnemäärän pysyessä samassa? Negatiiviset tunteet työnnetään helposti mielen taustalle kun positiivisissa lelluu kuin pilvenhattaralla.

Äsken aloin ihan miettimään miksi minulla oli niin mukava olo. Tunnustelin oloani ja tajusin että sehän johtuu siitä että minulla on lämmin! Minusta on ihanaa ja ihmeellistä että voi kuljeskella vain pitsipöksyissä ja paidassa eikä mikään vartalon kohta tunnu viileältä ja kylmältä.

Täällä huoneessa jossa istun on nyt 27 astetta lämmintä mikä monelle varmaan on kuuma mutta minulle suunnilleen normaalilämpötila. Ei ole kylmä eikä ole kuuma vaan kauttaaltaan mukava, ihana olotila. 

Toivon että kylmyyden aika olisi nyt väistynyt usean kuukauden ajaksi. Jos nämä säät johtuvat ilmastonmuutoksesta, silloin syleilen sitä. Vihaan todellakin talvea koko sydämestäni ja tänä vuodenaikana tunnen surumielisyyttä vain siitä että se inhottu murhaaja vielä palaa, talvi merkitsee minulle vain pahoja asioita.

Tiedostan että olen eläinasioissa oman mukavuuteni kannalta liiankin herkkävaistoinen ja en ole kestää jokapäiväisia talviajatuksia siitä miten luonnon eläimistö taistelee henkensä edestä kylmyydessä ja ruoanpuutteessa. Talvisin suorastaan vainoan itseäni ajatuksilla siitä miten esimerkiksi muutamien kymmenien grammojen pikkulinnut voivat selvitä (eikä moni selviäkään) tai miten jo muutenkin harvinaiset siilit tekevät kuolemaa. Viime talvi vei minulta myös todella tärkeän marsutyttöni joka vilustui ja menehtyi.

Myös itse kärsin sisätiloissa joihin en vain saa itseni kannalta tarpeeksi lämpöä vaikka kuinka haluaisin.

Kylmyys tuntuu kehossani kuukausien ajan jatkuvana kivunkaltaisena tilana joka on kokonaisvaltaisen uuvuttavaa ja raskasta. Miksi esivanhempamme koskaan vaelsivat lämpimiltä seuduilta tänne pohjoiseen sitä en ymmärrä. Tai no ymmärrän mutta toivon etteivät he sitä sittenkään olisi tehneet vaan vain koettaneet jotenkin pärjäillä vanhoilla seuduillaan.

Vaan niin tämä lämmöntuntokyky on yksilöllinen ja omasta sisäisestä termostaatistamme, kilpirauhasesta riippuvainen.

Blogikirjoituksia lukiessani olen huomannut että tämä vuodenaika tuo monille muillekin monenlaisia mietteitä. 

Kevät avaa ovet ja ikkunat eikä se tunnu aina mukavalta. 

Ulkona on niin järkyttävän hienoa ja kaunista että tuntuu jopa pelottavalta sinne mennä, henki kun on salpautua. Kaikki elää niin voimakkaasti että melkein kuulen sen ääninä.

"Suih" ruohoista ja "Slurps" puiden lehdistä jotka avautuvat supusta täyteen leveyteensä. 

Oma kevätkesän oloni on tällainen:

Minulla on sellainen tunne kuin tuolla ulkona olisi käynnissä joidenkin juhlien tai isojen bileiden järjestely ja se tekee minut levottomaksi koska huomaan mitä siellä on meneillään mutta jotenkin en pääse siitä osaksi. 

Olo on kuin naapurissa olisi isot kestit joihin ramppaisi jatkuvasti väkeä, asunnon ikkunoista tulvisi musiikkia ja naurua ja shamppanjalasien kilistelyä mutta minua ei olisi kutsuttu vaan istuisin omassa asunnossani vain kuuntelemassa. Tällainen olo on varmaan niillä yksinäisillä ja yksinasuvilla ihmisillä jotka suorittavat vaatimattomia arkiostoksiaan paria päivää ennen jouluaattoa suuressa marketissa jonka kuumeisessa ihmisvilinässä asiakkaat kasaavat herkkuja ja lahjoja kärryihinsä ja puhuvat tulevasta ihanasta juhlasta. 

Minulla on luonnon menoa katsellessani siis tähän vuodenaikaan lähes kaihoisia tunteita. Tuolla ulkona on niiiiiin ihanaa että minäkin tahtoisin päästä bileisiin joita ollaan kasaamassa noissa villin energian pyörteissä mutta en oikein tiedä miten. 

Olen selvästi tämän maapallon nöyrä ja pieni asukki, eläinlajia nimeltä ihminen ja kaikella tavalla siis luonnon osa mutta oloni ei kuitenkaan sellainen ole.

Tunnen että me ihmiset olemme elektroniikan ja keksintöjemme himossa ja huumassa menettämässä luontoyhteyttämme ellemme jo ole sitä menettäneet.

Luonto ikäänkuin ei enää kutsu meitä juhliinsa jotka se kuitenkin vuosi vuoden jälkeen järjestää.

Tämän asian ajattelu tuo tähän ihanaan vuodenaikaan oman kirpeän sävynsä.

Koetan kyllä vakavissani tavoitella omassa elämässäni tuota luontoyhteyttä. Olen nytkin viettänyt päiväni puutarhassa kaivamassa sekä uudelleensijoittelemassa saniaispensaita, karsimassa, kaivamassa, kuokkimassa, sahaamassa... 

Myönnetään;  muovisaappaissani ja keinokuituvaatteissani. Sellainen pieni yhteys jää saamatta vaikka kuinka ulkona puuhailisin. Harmittaa. 

Onneksi olen huomannut miten noihin luontobileisiin pääsee mukaan. Omalta kohdaltani pääsen ainakin juhlahuoneiston eteisaulaan käymällä ensinnäkin uimassa. Jos oikein sukeltelee ja pyörii meressä ja pärskyttelee vielä vettä, on selvästi osa suurempaa luontoa. Varsinainen luontokappale! 

Hyvä homma myös on jos saa kokea harvinaisen nautinnon (joka on niin ihana että leukaperissäni tuntuu miellyttävää kutitusta nyt kun ajattelenkin) ja pääsee paljain varpain muhistelemaan oikein märkää sinisavea jostain ojanpohjalta. Sitä liukasta ja sileää josta kaikki lapset tekevät patsaita ja kakkuja Ja jos sitä ei ole saatavilla niin märkä multakin käy korvikkeeksi, ikäänkuin hopeasijalle. 

Ylipäätään paras keino saada kutsu luontobileisiin on uppoutua siihen koko ruumiinsa mitalla. Vesi on se siistein elementti tähän tarkoitukseen mutta miten kivaa olisi toimia toisinkin. Itseasiassa tänään maata käännellessäni, muhevaa ja ihanan ilmavaa mustaa multaa katsellessani ajattelin että nyt, nyt otan vaatteet pois ja kieriskelen tuossa kuohkeudessa alasti ja heittelen multaa päälleni ja tahkoan multaa naamaani. Ehkä kaadan kastelukannusta vettä päälleni.

Ajatus oli ihana.

Enkä kuitenkaan toteuttanut äkillistä himoani. Ajattelin lähellä kulkevaa tietä ja läheisiäni joiden mielestä olen luultavasti jo ihan tarpeeksi hullu muutenkin mutta veikkaan että sen toteuttaminen olisi tuntunut upealle. 

Luulen että lopultakin bileiden ovet olisivat olleet minulle apposen avoimina. Käteeni olisi tuikattu kuohuviinimalja, näkymättömät olisivat taputelleet selkääni helpottuneena ja iloisen yllättyneenä tervehdyksenä ja kaulaani olisi kiedottu vihreää serpentiiniä kun kauan kadoksissa ollut olisi vihdoin palannut. Ja olisin päässyt tästä kevätkesän kaihostani olemaan yhtä sen kaiken ihmeellisen kauneuden kanssa jota eniten ihailen.

Huomenna minulla on uusi puutarhapäivä. Jään miettimään miten suurella tahdolla kaipaan päästä noihin mainittuihin koko kesän mittaisiin megajuhliin. 

Tässä samalla pohtiessani sitä heittäydynko kastematojen kaveriksi vai maltanko odottaa lämpimämpiä uintikelejä skannailen muuten teille sellaista materiaalia joka liittyy omaan muutaman päivän takaiseen hammaslääkärikäyntiini sekä myös teidän lapsuusaikojen käynteihinne. 

Ensi kerralla siis paluu (70-) ja 80-lukujen hammashoitoloihin luontokaihouksien sijasta.

Sweet secrets

Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa

ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.

Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen, 

ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on

 kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni

 aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen. 

En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle

makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina

 vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,

 elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.

Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.

Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
 ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.

Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli 

siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja 

perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.

Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.

Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.

Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.

Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.

Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.

Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit. 

Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?

Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai  pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.

Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.

Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.

Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.

Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.

Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.

Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo

laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.

Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.

Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi. 

Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka

alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni. 

 Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 

Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen

kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.

Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. 

Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
 toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
 sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen,  katseli tarjoamuksia hiljaisena.

Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys: 

 Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?

 Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
 ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
 hienouksia kuten edes margariinia. 

Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
 syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.

Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
 ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!

 Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
 varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.

Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni

ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä 

makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena. 

Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen

pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.

Toivottavasti tekin piditte niistä.

Paluu 80-luvun koteihin

 Katsotteko tekin joskus ylen elävää arkistoa? 

Arkisto on aika ihana paikka. Sieltä voi löytää menneiden vuosikymmenten

 ohjelmia, pieniä klippejä, mainospätkiä mutta myös pidempiä sarjoja ja elokuviakin. 

Minulle iskee välillä arkistobuumi jolloin katson monta ohjelmaa putkeen ja sitten

 en taas mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa Nuoruusdiskon mukavan arvostelun 

perusteella palasin arkistoon tutustumaan 80-luvun sarjan jossa Pekka Puupään 

eli Esa Pakarisen poika Esa Pakarinen junior esittelee erilaisten perheiden ja

 ihmisten elämää ja koteja leppoisalla tavalla. Nykyään tällaista sarjaa ei 

enää tehtäisi sillä se on osin varsin merkillinen. 

Sarja on brändätty lastenohjelmaksi, joka jakson ensimmäiset seitsemisen 

minuuttia kuluvat siihen kun söpö Esa Jr. soittaa ja lauleskelee lapsille. Sitten 

alkaakin itse kotien esittelyosuus ja ne taas eivät tunnu ollenkaan 

lastenohjelmilta. Ainakaan kaikki jaksot.

Nostalgisointiin hurahtaneille tai lapsuuttaan muisteleville sarja 

tarjoaa kivoja tärppejä. Silmään osuvat yksityiskohdatkin ovat

 hyrähdyttäviä. 

Kaikki juovat Sarviksen mukeista, milloin mehua,

 kahvia tai maitoa ja syövät Sarviksen lautasilta. Jääkaappien

 ovissa on kukkatarroja. Maustekaapeissa Aarikan maustesirottimia

 ja keittiön pöydillä reseptikorttilaatikoita. Perheen kauppareissulla 

 silmään pistävät retrokkaat tuotepakkaukset ja kadun kulkijoiden

 kampaukset ja persikan ja turkoosin sävyiset tuulipuvut hymyillyttävät.

Sarjaa katsomalla huomaa ajan sellaisen

 rentouden joka on nykyään menetetty.

 Sari-tytär se on mukana isän rekkamiestyövuoroilla ja nukkuu

 auton takaosassa ilman turvavöitä. Muut lapset leikkivät

 hiekkalaatikolla keskenään ilman valvovaa aikuista ja alle

 kouluikäinen lapsi lähetetään pidemmälle kauppareissulle

 ypöyksin. Ei ole hössötystä eikä kukaan ole

 kutsumassa lastensuojelua.

 Esiteltävät perheet ovat mukavan erilaisia. 

Omana syntymäviikkonani telkkarissa esitetyssä jaksossa

 kerrotaan perheestä jonka äiti tahkoaa kovapalkkaisena rahaa 

hiihtoliiton työntekijänä kun mukavan näköinen partasuuiskä

 hoitaa lapsia kotona, laittaa ruokaa ja petaa sänkyjä. Ja lukee lukioläksyjä.

Toisessa perheessa tutustutaan kunnon tervehenkiseen 

ydinperheeseen jossa saman katon alla asuvat sekä isoisoäiti,

 isoäiti ja isoisä, poika vaimoineen ja vielä parin pikkulapset. 

Voi kunpa tämä perhemalli vielä palaisi! Minun mielestäni kaikki

 hyötyvät ison perheen yhteisöasumisesta (ainakin jos tulevat toimeen.) 

Tämän perheen isoisoäidin tekeminä näemme muutamat kiinnostavat vinkit. 

 Hän mm. hakkaa vanhan posliinikupin murskaksi ja murskan hän syöttää 

kanoille todeten että nyt munivat tytöt kovakuorisia munia. En olekaan 

ennen kuullut astoita käytettävän tähän tarkoitukseen. Minä itse muistan 

kyllä 80-luvulla keränneeni rannoilta näkinkenkiä omien ankkojemme

 syötäväksi munankuoria vahvistamaan. 

Perheen äiti taas näyttää katsojille miten hän hautaa tuoreita porkkanoita 

saaviin joka on kukkuroillaan täynnä hiekkaa. Siellä ne säilyvät

 pakkasten tullen paleltumatta.

Minua laittoi tässä jaksossa ärsyttämään kovin kun peltohommia

 tekevä perheenisä lässytti parivuotiaalle pojalleen että tässäpä teen

 sinulle peltoa ajalle kun olet aikamies. Tätä sinä sitten viljelet. Poika. 

Vaikka vieressä istui pikkupoikaa vanhempi ja valppaasti

 kuunteleva, aivan pystyvän näköinen tytär. Mutta hänelle 

ei isä puhunut tulevista peltohommista

Osa 4. taas on ihanan nostalginen ja se tuo mieleen oman mammani. 

Tässä toimelias kaisa-mamma asuttaa nyt yksin maalaistaloa.

"Viljo-pappa kuoli vuosi sitten ja... Vieläkin tulee ikävä joka päivä." 

Toteaa kaisa-mamma ääni murtuen mutta ei päästä itseään enemmän 

masentumaan vaan hoitelee reippaasti arkiasioita leipoen karjalanpiirakoita,

 istuttaen joulukukkien sipuleita purkkeihin tuvan pöydän ääressä ja keittäen

 mehumaijalla  juomia lähellä asuville lapsilleen. 

Jakso ei tunnu ollenkaan lastenohjelmalta. 

Sen verran lohdullisen surumielinen sen sävy on. 

Ennen nukkamaanmenoaan Kaisa lurauttaa vielä vanhan

 laulun jota hän lauleskeli omille lapsilleen näiden ollessa pieniä.

"Kopotin, kopotin, kopotin koi, 

varsa hypäten hirnuu. 

Lopotin, lopotin, lopotin loi, 

voita valpuri kirnuu. 

Voin minä voitelen leivällein, 

leivän vien minä varsallein, 

sitten ei varsani pelkää, 

hei jopa pääsin sen selkään!

Hopotin, hopotin hopotin hoi,

joudu jo varsani juokse

kopotin, kopotin, kopotin koi,

vie minut mummoni luokse.

Yli vuorien harpatan,

poikki merien kahlatan,

mummo kakkuja paistaa,

tekisi mieleni maistaa"

Lindholmin saarikauppa ja kerro museolle-sivusto

Nytpä löysin mainion sivuston kaikille nostalgiannälkäisille.

Miten on, nautitko lapsuusmuisteluista? Muistatko pikku pätkiä
entisistä ajoista joita sinulle on kerrottu tai joita olet joskus itse kokenut?

Sellaisia ihania muisteluita ajasta jota ei enää ole?

Muistelusi ovat niin pieniä että kokonaisiksi muistelmiksi
 niistä ei ole mutta yhtä kaikki tuovat hymyn huulille
 sekä itselle että kuulijalle. Tällaisia meiltä jokaiselta
varmasti löytyy. Ja nyt löytyy myös kanava mitä kautta
voi varmistua että nuo tärkeät ja mukavat muistot
menneestä eivät unohdu!

Kerro museolle on verkossa toimiva

muistojenkeruupalvelu joka aukesi viime syksynä.

Sivusto antaa käyttäjilleen aiheen jota koskien

peräänkuulutetaan lukijoiden muistoja. Kerätyt muistot 

tallennetaan museon kokoelmiin, jossa niitä voidaan 

 käyttää näyttelyissä, tutkimuksissa, julkaisuissa ja 

muussa museotoiminnassa myös tulevaisuudessa.

Muistosi jäävät näin pysyvästi elämään
eivätkä unohdu niinkuin henkilökohtaisille
muistoille aina tuppaa käymään.

 Muistelu ei vaadi rekisteröitymistä vaikka voit senkin 

tehdä. Voit myös valita näkyykö muisto muillekin verkon käyttäjille

 vai ainoastaan museolle. Sivustolle voit lisätä muistosi lisäksi 

valokuvia ja videoita ja jos taas et jaksa kirjoittaa, muiston 

voi tallentaa myös nauhoittamalla puhetta!

Jos haluat rekisteröityä sivustoon (joka ei tosiaan ole pakollista!)
tienaat aina muistoistasi pisteitä leikkimielisessä pelissä jossa voit kiivetä

 hierarkiassa muistelunoviisista aina muisteluneuvokseksi asti.

Syksyllä kerättiin muistoja aiheesta "Kaupat, ostokset ja shoppailu"

ja sivulla on monta huippumukavaa muistelua! Voit lueskella niitä

tästä.

Tällä hetkellä onkin käynnissä tosi hauska muisteluteema
nimittäin teemaa ei ole ollenkaan. "Muistele mitä vain!"

Muistele vaikkapa mitä isoäitisi sinulle muisteli. Tai äitisi. Tai...

Nyt kaikki muistelemaan!

Muuan esimerkkimuistelu kuuluu näin:

"Kyseessä on nykyään Uudenkaupungin Pyhämaan pieni saari,

 jonka nimi on Koivustenmaa. Mamma ja pappa asuivat siinä 

saaressa ja kävin siellä aina pienenä kylässä 1970-luvulla. 

Saaressa ei ollut teitä vaan vain polkuja. 

Joka kerta kun olimme mammalla menimme polkua pitkin kauppaan.

 Se oli Lindholmin kauppa. Kauppiaan nimi oli Ilmi. 

Kauppa toimi vanhan kalastajatorpan salissa, 

hyvin pienimuotoista toimintaa.

 Ihmiset kävivät veneellä muista saarista tekemässä ostoksia,

 kuivakorppuja, keksejä, näkkileipää… Me kävimme hakemassa

 aina irtokarkkeja. 

Kauppa oli heidän kotinsa, ja kun sinne

 meni, kauppias piti etsiä jostain, esimerkiksi puutarhasta.

 Hän tuli porstuaan ja haki vara-avaimen. 

Me tiesimme kyllä missä se oli. 

Hän otti avaimen aina samasta paikasta

 ja avasi salin lukossa olevan oven.

Sisällä oli tiski, jossa oli lasi keskellä ja sen alla irtokarkkeja laatikostossa. 

Valitsimme lasin läpi, mitä haluttiin. Kun olimme valinneet, 

kauppias avasi laatikot ja otti pinseteillä karamellit pussiin.

Tunnelma oli kaupassa hieno. 

Siellä oli aina niin hiljaista ja virittäytynyt tunnelma, jännittävä. 

Kaupassa käynti tuntui erilaiselta kuin normaalisti. 

Muistan ainakin pennin nallekarkit, kolapullot ja piparminttukarkit.

Kaikista erikoisinta oli, että Ilmi oli huono laskemaan ja pyysi 

meitä laskemaan karkit, kun hän laittoi niitä pussiin ja mitä 

ostokset maksavat yhteensä. Ilmi tarkisti helmitaulusta hinnan.

 Kotimatkalla massutettiin karkkeja."

Pihlaja, "Kettukarkki," Vallila ja Fazerin wanhoja makeisia

Tätä aihetta kohtaan minulta löytyy varsin ristiriitaisia tunteita!

Mieleeni muistuvat ensin lapsuuden ylänaapurissa asuvat

lapset jotka eivät voineet allergiansa vuoksi syödä mitään

muita karkkeja kuin kettukarkkeja. Ajatus oli itselleni sekä

puistattava että järkyttävä. Että ei mitään muita karkkeja

kuin kettukarkkeja?

Se oli kauhistuksen huippu.

Fazerin Pihlaja-marmeladikaramellit ovat olleet minulle

 kammotus nuoresta iästä saakka. Kumimainen mutta silti pehmeä
 narskuva rakenne yhdistettynä puhtaaseen imelän sokerin makuun ja
jo makeisen tuoksukin lähettää väreet hiipimään selkäpiihini.

Ei kiitos siis kettukarkeille ja tiedän
että en ole kammoni kanssa yksin.

Ja silti, silti niitä on pakko rakastaa sillä olennainen osa

karkkia on sen design joka tässä tapauksessa on harvinaisen

onnistunut ja aikaa kestävä.

Fazerilla on ollut pitkän historiansa aikana satoja poistuneita

tuotteita. joita aina välillä kaihoisasti katselen heidän vanhoista
tuoteluetteloistaan vaan Pihlaja on syytä tai toisesta pitänyt pintansa 

vuosikymmenestä ja mullistuksesta toiseen kokonaista 117 vuotta.
 Niin kauan Pihlajaa on myyty. Ja koska maku ei voi olla suosion syy,
on sen pakko olla pakkaus! Ja nyt tuo pakkaus on tulossa koteihimme
 meitä kaikkia ilahduttamaan... Nimittäin erilaisina

sisustuskankaina.

Kuvat Fazer/Vallila

Ongelma asiassa on nyt se että aina kun näen ihanan kettukarkkikuvion,

saan välittömästi suuhuni pihlaja-karamellin maun ja nenääni sen tuoksun. 

Siis hajun. Pahan hajun. Vaikka en ole koko tuotteeseen koskenutkaan

varmasti 25 vuoteen. Kuitenkin tuollaiset verhot haluaisin...

Pihlajakarkin nykyinen punakeltainen design on itse reseptin ikään
verrattuna varsin nuori, vain 40 vuotta. Aina kun on kyseessä jokin
kiehtova kuvio, jään aina miettimään kuka alkuperäisen kääreen suun-
nitteli ja piirsi? Usein se varsinainen tekijä jää suuryrityksen brändin
alle harmillisesti. Kovin ärsyttävää! Kunnia sille jolle kunnia kuuluu!

Hieman ärsyttävää on myös että "Pihlaja"-karamelli ei enää edes
sisällä pihlajaa eli pihlajanmarjoja joka kuitenkin on ollut makeisen
kaikkein keskeinen ja tärkein ainesosa... Jääpä linnuille enemmän
talvisyötävää mutta silti...

Lähdin itseasiassa etsiskelemään kuvaa alkuperäisestä pihlaja-karamellin
kääreestä sillä olin varma sellaisen jossakin nähneeni. Ahkeran
parin tunnin selailun ja paperipinojen tutkiskelun jälkeen sen löysinkin
kuten myös vanhoja Fazerin tuoteluetteloita.  Kettukarkkihan on Fazerin
 kaikkein vanhin yhä myynnissä oleva makeinen ja oli hieman murheellista
 huomata hintaluetteloissa sen nimi keskellä kymmeniä muita makeisia joita
ei enää ole.

 

Miltä kuulostavat mm. "Kalifax," "Jodi-tussin," "Väkevä," "Pierrot," 
"Maamansikat, "Tonkin pavut," "Jockey club," ja "Eri kiva?" 

Nuo nimet lähettäisivät isovanhempamme ja iso-isovanhempamme
heti nostalgiatripille nuoruuteen jossa moisista makeisista
nähtiin ihania päiväunia.

"Aatami," "Eeva," "Ritva," "Mary" ja "Mintella" taas eivät ole nimiä
Fazerin tehtaan työntekijäluettelosta vaan konvehteja. Joita ei enää ole.

Luetteloita (sylki suusta valuen) lukiessani kysymyksiä mielessäni
 herättävät "Secunda-sekoitus" ja merkillisen kuuloisat makeiset
"Sipuli," "Retiisi," sekä "Vihannes." 

"Jääpalat tölkeissä" taas on luo ihanan mielikuvan; sadunomaisen
lasipurnukan täynnä eri väreissä välkkyviä kovia karamelleja.

 "Pompadour," "Marie Antoinette-rakeet," "Nizza," "Gismonda,"
 "Boules de Gomme," "Barcelona-pastillit," "Vallaspähkinä,"
 ja "Princess-mantelit" taas luovat mielikuvan kovasti kansain-
välisista hienoista herkuista joiden hankkiminen harvoihin ja
valittuihin hetkiin on täytynyt olla jotain aivan erikoisen hienoa.

Alkuperäinen Pihlaja.

Kiinnostavaa on myös tietää että Fazer on tarjonnut vuosikymmenet
toisensa jälkeen sekä hääkonvehteja että myös hautajaiskonvehteja.

Mitä tulee kauniisiin, ylellisiin suklaarasioihin joita vietiin vierastuliaisiksi,
lahjoiksi ja mielitietylle, niissä löytyi.  "Aatelisneito," "Auringon lasku," 
"Matkalle lähtö," ja "Kultaside" "Canterburyn katedraalista" puhumattakaan.

Itse rasioiden ulkonäköä kuvaillaan ihanin mielikuvin kuten: "suuri
samettirasia" tai "kulta-arkku." Nämä kaikki kuuluvat sarjaan "hienointa
 konvehtia." 

Aatelisneito on maksanut 150 markkaa vuonna 1940 kun taas
hienoin rasia valikoimassa eli "Leimattu Kultaetiketti" on ollut
huiman hintainen maksaessaan 230mk eli 61 euroa nykyrahassa!

*

Palataksemme ylläoleviin printteihin, joulun jälkeen keväämmällä
kauppoihin saapuvat Fazerin ja Vallilan yhteistuotantona valmistamat
kankaat ja tekstiilit kettukarkki ja karkkipäivä.

Odotatteko sitä innolla vai inholla?

Mitäs mieltä te olette kettukarkeista?

(Lopuksi on vielä pakko kertoa eräs juttu. Voitin
joitain kuukausia sitten arpajaisissa vaikken
 muistanut edes osallistuneeni. Arvatkaa mitä?)

Pin-up ennen ja jälkeen

Olenkohan kirjoitellut kuuluisasta mainospiirtäjä Gil Elvgrenistä ennen?

Hetkinen, selasin arkistojani ja tokihan olen, täällä. 

 

Tuossa samaisessa linkissä sivuankin

 itse aiheen syntyjä syviä, lukaiskaa

jos kiinnostaa.

 

 Ja se aihe! 

 

Pin-up-maalaukset joiden eräs kuuluisa luoja Gil oli. 

 

Näitä kaunisvärisiä vähäpukeisia pin-up-tyttöjä näemme nykyään jo jopa

niinkin erikoisessa yhteydessä kun keittiön sisustustavaroissa, piparipurkeissa

ja jääkaappimagneeteissa. Ja tänään he näkyvät vaihteeksi täällä. Mutta ei ihan 

perinteisessä muodossa sillä nyt omasta mielestäni huippumielenkiintoisesti

 alla olevat kuvat esittävät totuuden itse kuvien takaa.

Katsokaa itse. Aikansa photoshop in action (ja 

huomioikaa toki myös naisten kauniit alusasukerrat.)

 

 

Pakko päästä joraan!

"Taas kesä syksyksi vaihtuu ja mun

 kaikki tsäänssit ilmaan haihtuu...

Hei! Aina kun mä saan Chappia

mun on ihan pakko päästä joraan!

Tsekkaa Chappi ime svengiiiin kii!!!"

Joillekuille 90-luvun nuorille tuli toivottavasti nyt pieni korvamato?

Ainakin tämän videon jälkeen.

Venetsialaiset

Ajatusleikki.

On kesäkuun loppupuoli. Olet kotikaupungissasi toimittamassa asioitasi ja

 törmäät ruokakaupassa tuttavaasi toiselta paikkakunnalta. Vaihdatte kuulumiset,
rupattelette hetken ja ajatustenvaihdon lomassa toteat että niin, olenkin tässä

 vähän juhannusherkkuja ostelemassa!

Ystäväsi ilme muuttuu hämmentyneeksi ja suu pysähtyy aloitettuaan lauseen.

Kummastuneen katseen ja pienen keskustelukatkon jälkeen tuttu toteaa:

 Tuota... Niin mitä herkkuja? Että mitä varten?

...Sanoo hän ja katsoo sinua kysyvästi silmät ymmyrkäisenä.

 No niin, niitä juhannusherkkuja! Sanot. Grillattavaa!

Mansikkakakkuaineksia!

No niitä kaikkia, mitä niitä nyt on, juhannusta varten!

Ystävä katselee sinua ihmeissään ja ehkä jo vähän ärtyneenä todeten lopulta:

"Jaaha. Onkos tuo joku teidän perheen oma juhla?"

Eikös olisi outoa? 

Että täällä suomessa joku tavallinen suomalainen ei olisi kuullut juhannuksesta!

 Oletko astunut rinnakkaistodellisuuteen ajattelet? Mistä ihmeestä on kyse? 

Onko tuttavalla dementia? Oliko se kännissä?

Tämäntapaisia ajatuksia minulla heräsi kymmenisen vuotta sitten kun tajusin että 

eräs itselleni ja kaikille kotikaupunkilaisilleni selvä ja yleinen juhla

ei olekaan koko suomen juhla!

Olin siis saanut kulttuurishokin oman maan kamaralla.

Ja juhla josta puhun on juhla joka on tänään.

Venetsialaiset.

Venetsialaiset ovat kuin pimeä juhannus. 

Ne ovat pääosin rannikkoseudulla vietettävä veden, tulen ja valon juhla
 ja niitä vietetään aina  elokuun viimeisenä lauantaipäivänä ja -yönä.

Länsi-Suomen rannikkoalueet, Kokkola, Pietarsaari ja Pohjanmaa ovat

perinteisiä venetsialaisten viettopaikkoja. 

Väki kerääntyy yhteen veden äärelle, mökille.

  

Poltetaan kokko, sytytetään lyhtyjä. Valmistetaan hyvää ruokaa ja 

syödään kunnolla. Saunotaan ja uidaan ja juhlitaan öisessä luonnossa

ja räjaytellään myös ilotulituksia.

Venetsialaiset ovat suomessa vaatimattomasti runsaan 100-150 vuoden

ikäinen juhla mutta maailman mittakaavassa kyse on lähes tuhatvuotisesta

perinteestä joka perustuu venetsian karnevaaleihin.

Perinteiseen venetsialaiseen karnevaaliperinteeseen kulkeutui ensimmäisenä 

euroopassa uutuus, kiinalaiset ilotulitteet ja turistien mukana veden äärellä 

vietettävä karnevaalinomainen juhla levisi muuallekin eurooppaan. 

Tuli tavaksi juhlia veden äärellä tai peräti veneissä loppukesästä

jolloin pimenevissä illoissa syttyivät kynttilät ja kiinalaiset lyhdyt

erityisen kauniiseen loistoon ja säät olivat vielä kesäisen leppeitä

mutta jännittävän pimeitä.

Juhla tuli erityisen suosituksi sveitsissä, saksassa ja
britanniassa. Merikaupan myötä venetsialaiskarnevaali-

juhlallisuudet saapuivat myös suomeen, erityisesti satamakaupunkeihin

joissa venetsialaisjuhlia vietetään tänäkin päivänä.

Itselleni venetsialaisten vietto kuuluu normaaliin juhlakalenteriin,

on joulu, laskiainen, pääsiäinen, juhannus ja venetsialaiset. Siksi 

minulle tuli ihan aitona shokkina tietää että kaikki sitä eivät viettäneet
ja että osalle koko juhla oli aivan tuntematon!

 .

Rauman seudulla josta olen kotoisin, venetsialaiskarkeloita oli

jopa kouluissa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että venetsialaisia

juhlimattomat jäävät paitsi paljosta!

Elokuun pimeät illat veden äärellä ovat tunnelmaltaan aivan ainutlaatuisia
ja vaatimattomat rapujuhlat joita monet viettävät jäävät venetsialaisten
 rinnalla kyllä aivan kakkosiksi.

Itse lähden illalla kokkoa polttelemaan, yöuinnille ja grilliruoan pariin.

Entä te?

Onko venetsialaisperinne teille tuttu?