perjantai 17. lokakuuta 2014

Valivali

                                                             
Nytkö on se aika kun pitäisi muistella kesää?

Minulla oli ihana kesä.

Sitä vain en tiedä miten tästä talvesta taas kerran selvitään. Ei ole puutarhatekemistä, edessä vain homehtumista neljän seinän sisällä koska ulkona olo on kylmänarkuuteni takia niin vaikeaa.

Mitä siellä edes tekisi kun pian on vain musta maa ja sen jälkeen pelkkää valkoista kuukausitolkulla. Ja sisällä saa palella yhtäläisesti.

Valittaminenkin rasittaa. Ei ole kivaa valittaa mutta tuntuu ettei suustani muuta tulekaan.

No. Oikeastaan en ihan hirveästi valita ääneen mutta kärsin päänsisäisestä valituksestani joka yltyy kun katselen kesäkuvia.

Ärsytän itseäni eikä itseä pääse minnekään piiloon. On rasittavaa tulla toimeen sen ristiriidan kanssa että niin iso osa onnesta tuntuu tulevan ulkopuolelta kun sen pitäisi tulla sisäpuolelta.

Nyt kirjaimellisesti ulkopuolelle on vaihtunut se vuodenaika joka ei tarjoa minulle onnea ja myönnän, alakulo hiipii esille.

Koetan olla ulkona nyt niin paljon kun vielä voi. Olen kävellyt yksikseni läpi metsiä päivätolkulla.
 Eräänä päivänä melkein eksyin. Onneksi lopulta valitsin oikean suunnan. 


Olen myös ilokseni nähnyt hauskoja sieniä jotka ovat piristäneet. 

Liikutuin esimerkiksi eräästä näkemästäni kirkkaankeltaisesta keltasarvikkasienestä 
niin paljon että melkein itkin. En kyllä tiedä onko sekään ihan normaalia.

Olin siis kävellyt pitkään ja osuin sellaiseen metsän osaan jossa metsänpohjassa ei kymmeniin
 metreihin kasvanut mitään muuta kuin satukirjanomaista tummanvihreää sammalta joka oli aivan 
sileää samettia. Puut yläpuolella olivat latvoistaan yhteenkietoutuneita. 

Oli vain mustaa ja vihreää ja sitten keskellä kaikkea hehkui neonvärisen kirkuvankeltaisen
 vappuhuiskan näköinen sieni. Ihan kuin se olisi ollut siellä vain siksi että joku osuisi paikalle
 siihen kaukaiseen ja yksinäiseen metsän osaan sen kauneutta katselemaan.

Seisoin pitkään katselemassa. 

Oli tunne kuin olisin itsekin ollut pala sitä kuvaelmaa joka siinä sillä hetkellä 
syntyi ja aivan kuin joku olisi puolestaan jostain katsellut minua.


Minua ovat alkaneet viehättää metsästä löytämäni luut. 

Eräälle tutulle paikalle oli viime talven aikana pikkubambi jäänyt viimeiselle matkalleen, ilves oli sen elämän ehkä päättänyt. Sen luut olivat hajallaan muutaman metrin säteellä ja otin mukaani nauravia selkänikamia. Otin mukaani myös leukaluut. Minulla on hyvä idea mitä niille teen. 

Tavallaan on harmi hajoittaa luuranko mutta itse peura on jo taivaan tuulissa ja suuremman peurasielunsa sylissä eikä enää välitä mitä sen jälkeenjättämillä osilla tehdään. Itse kunnioitan tuon peuran elämää joka kerta kun katselen nauravia nikamia hyllyn päältä.


 Tänäkään vuonna ei ole meduusoita vaikka kuinka olen niitä etsiskellyt. 

Sekin ilo on syksyistäni viety! En tiedä mitä meduusoille on tapahtunut. Niitä ei ole eikä tule. 
Viime vuonna sama juttu ja sitä edellisenä. Tänä vuonna en ole nähnyt yhtäkään, viimevuonna
 taisin nähdä yhden. 

Meduusat ovat eräs suomen luonnon suurista iloista minulle. Tämä on jotenkin sellainen alitajuinen viehätys jota en osaa selittää mutta kun näen meduusoita, tunnen kihelmöintiä leuoissani ja selkärankaani pitkin kulkee nautinnon väreitä. Kun soudellessa katselee mustaan veteen ja onnistuu näkemään miten siellä läpikuultava meduusa liikehtii omia reittejään eteenpäin, on se kuin olisi löytänyt jonkin suuremmankin ihmeen.



Pupuleipomon meduusaoppia; pinkit meduusat kuvan edessa ovat uroksia ja oranssit takana naaraita.

Katselin tuossa kesällä kummipoikani kanssa netflixistä siellä silloin olleet kaikki Paavo Pesusieni-piirretyn jaksot ja lempparini oli muuan jossa meduusat valtaavat Paavon (vai olikos se Paavon naapurin) asunnon pitääkseen bileet. Ehkä nekin meduusat jotka ennen hengasivat tähän aikaan vuodesta näillä rannoilla, ovat nyt jossain paremmissa juhlissa kun eivät enää täällä ui.


Siemenalennusmyynnit on läpikäyty ja odottelen vielä kukkasipulialennuksia. 

Näitä pussejakin on kyllä ahdistava katsella kun niille ei voi tehdä mitään puoleen vuoteen.


Jaa'a. Kaipa tästä aikanani tokenen ja piristyn kunhan nyt päästäisiin ensin yli esimerkiksi 
lemmikkien sairastelun ja muun harmin. Joulun paikkeilla ainakin piristyn koska sittenhän
kevät on jo taas melkein ovella. 

Olisi kiva inspiroitua tämän bloginkin kanssa, lueskelin
juuri noita alkuaikojen juttuja ja silloin oli päivityksiä useampia joka viikko. 
 Mahdankohan siihen tahtiin milloinkaan enää päästä.

13 kommenttia:

  1. En tiennytkään, että olet pihanaisia.

    Minä tilaan siemenet tammi-helmikuussa, sopiva sauma uuden pohtimiseen...vaikka alehinnoillahan niitä ei tuolloin saa.

    Meillä on jo pakkasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä nykyään olen sitäkin, aika intohimoisesti vielä.

      Tuohon vuodenvaihteen siemenhuumaan en ole vielä lähtenyt vaan tavaksi on tulla norkoilla loppukesän siemenalennuksia. Ihan hyvin ne edellisvuotiset siemenet ovat sitten itäneet. Muutamia erikoisuuksia olen kyllä tilannut netistä, niille tulee aika äkkiä hintaa.

      Poista
  2. Meillä on vielä meduusoja. Tai ainakin viime vuonna oli. Tuhatmäärin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt olen katkerasti kateellinen. Tuhatmäärin oli täälläkin ennen. Toivottavasti osaat niistä nauttia...

      Poista
  3. Ihana metsäkertomus, samaistun. Ja nauravat selkänikamat!:)
    Mä olen nähnyt meduusan vaan kerran elämässäni, lapsena. Suurin syy siihen on varmasti se, että olen niin vähän viettänyt aikaa meren äärellä. Järvi on se mulle tutumpi maisema ja siellähän ei meduusoita ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tiedän että samaistuit :)

      Onneksi suppilovahveroita on vielä pitkälle marraskuuhun niin metsäretkilleni on vielä syytä. Voisin käydä taas jonain päivänä ihailemassa sitä keltaista vappuviuhkaa, se tosiaan on kaiken ihailun arvoinen.

      Itselle nuo järvet ovat jääneet puolestaan tuntemattomammaksi maastoksi, tai siis vesistöksi joten oli ihan ihmeellistä kun kerran uin järvessä jonka pohjassa jokin rouskui jaloissa. Sukelsin ja paljastui että pohja oli ihan täynnä jättisimpukoita! En ollut tiennyt että suomessa on sellaisia. Ehkä ne ovat vähän vastinetta noille meduusoille.

      Poista
  4. Voi, metsässä mieli lepää:)
    Sinulla on ilmeisen paha kylmäallergia. Itsekin siitä kärsin, ihottuma nousee yleensä reisiin ja sormet mulla menee valkoiseksi, varpaista katoaa tunto.Pari kertaa tunto on lähtenyt leuastakin ja naama alkanut turvota, se on pelottavaa. Eikä tartte olla pakkasta, kylmä tuuli riittää. Eilen jo kutisin kuin kapinen kun tulin sisälle, oli sen verran kylmä tuuli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lepää kyllä.

      En tiedä mikä minulla on, kuulostaa kyllä hyvin samalta. Ihottumaa en saa mutta kylmyys tavallaan "uppoaa" hyvin helposti kehoni sisälle ja en saa sitä sieltä pois edes kuumassa suihkussa. Sisäinen termostaattini ei tunnu oikein osaavan säädellä lämpötilaani kunnolla ja tuota myös tapahtuu että ihoni lähtee turpoamaan kylmästä ja samalla siitä häviää tunto.

      Meitä kahta ei ole taidettu luoda asumaan täällä suomessa :)

      Poista
  5. Voi Taika, olet sinä vaan ihana. :-) Minusta on melkoinen inhimillisyyden osoitus, että pystyy ylipäänsä pysähtymään ja ihmettelemään luonnon (ja elämän) pieniä juttuja, kuten sinä pystyt. Olet kyllä ihan ainutlaatuinen, ja olisin todellakin ilahtunut, jos postaisit useammin. Eihän niiden postausten tarvitse olla aina kovin pitkiä - lyhyemmätkin ilahduttaisivat meitä lukijoita. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule Satu, tämä sinun kommenttisi sai minut melkein kyynelehtimään, en häpeä sitä tunnustaa. Taitavat hormonini olla nyt jotenkin sekaisin mutta olipa kommenttisi ilman niitäkin todella kaunis. Kiitos siitä että onnistuit valaisemaan päivääni enemmän kuin voisit arvatakaan.

      Ajattelen muuten samoin sinusta, olet ollut aivan ihana löytö blogimaailmasta ja olen hyvin iloinen siitä että nyt maailmassani on edes näin netin välityksellä kaltaisesi ihminen.

      Poista
  6. Voi minua tietämätöntä urpoa. En edes tiennyt, että Suomessakin on meduusoja. Muistaakseni olen lapsillenikin mennyt väittämään ettei ole!

    Toivon että otat vuoden pimeämmän ja kylmemmän puoliskon blogittamisajan kannalta ja täytät ihania blogejasi ahkerasti! :-)

    VastaaPoista
  7. Hieno kirjoitus taas kerran Taika! Minulla on vielä paljon mielenkiintoista luettavaa sinun vanhoissa jutuissasi. Minäkään en ole talvi-ihmisiä mutta yritän ulkoilla joka päivä vähintään tunnin ja käydä jumpassa ja venyttelytunnilla, pilateksessa ym. että jaksaisin pitkän pimeän ajan. En myöskään pidä hiihtämisestä tai laskettelusta. Pienet hetket elämssä antavat iloa, mielenkiintoiset kirjat, käsillä tekeminen, ihmisten kohtaaminen ja kaunis luonto vaikka se kohta nukkuukin talviunta. Taika koita kestää, ymmärrän kylmän tunteen, itsekin palelen ja kutian kylminä päivinä. Ihoni ei kestä pakkasta ja kuivaa huoneilmaa. Mutta sitten ajattelen, että olemme me onnekkaita, lämpimät kodit ja ruokaa kaapissa. Lämmin vesi tulee ja menee eikä tarvi juosta ulkovessassa ja hakata polttopuita ruuan laittoa varten kuten vielä isovanhempien aikaan. Hienoa että osaat nauttia pienistä luonnonihmeistä, niistä minäkin saan voimaa. Toivottavasti kotieläimesi paranevat, mikään ei ole niin kamalaa kuin rakkaan lemmikin sairastelu.

    VastaaPoista
  8. Kiitos kovasti kehuista! Minun pitäisi ottaa sinusta oppia. Niinä päivinä nimittäin kun minun ei ole pakko mennä ulos, harvoin menen ulos. Kun kuitenkin tiedän että ulkoilun jälkeen tulisi paljon parempi olo. Silti kynnys on niin suuri, sisällä on niin lämmintä (tai no, ainakin lämpimähköä) kun ulkona niin vilpoista...

    Ja kiitos paljon kannustavista sanoistasi, niitä minun pitää miettiä. On totta että asiat itsellä ovat niin hyvin verrattuna moniin. Varsinkin ulkona olevia eläimiä paljon säälin, niillä kun ei ole lämpöistä sänkyä jonne palelevana painaa pää.

    Mukavaa syksynjatkoa sinulle.

    VastaaPoista

Ilahdun kommentistasi ❤️