keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Julma varaslähtö ystävänpäivään


Ystävänpäivä on suomessa kovin vähän 
aikaa vietetty juhla mutta sillä on pitkä historia.

Tuon hyvin, hyvin pitkän historian aikana tällä 
juhlalla on ollut paljon aikaa pohtia olemustaan. 

Tänään lisää ystävänpäivän pimeää puolta.


Ystävänpäiväkortteja ja tervehdyksiä on lähetetty niinkin kauan kuin
peräti 1400-luvulta alkaen. Huiman kauan siis. 

Alkuaikoina tervehdykset olivat romanttisia, lauluja joita 
laulettiin rakastetulle tai ihastuksen kohteelle tai sanallisia 
korulauseisia rakkaudentunnustuksia. 

Kun näitä rakkaudentunnustuksia alettiin 
merkitä paperille, syntyi ystävänpäiväkortin ensiversio.

Väliin mahtui sekalaista ystävänpäivän viettoa lähes 500 vuotta
kunnes ystävänpäivää keksittiin 1800-luvun 
puolivälin jälkeen "modernisoida."

Hieman ilkeällä tavalla.

 "Tis a lemon that I hand you and bid you now 'skidoo,' because I love another - 
There is NO chance for you!"

Tuolloin keksittiin "vinegar valentines"-nimellä 
kulkevat ilkeämieliset tervehdykset joilla oli 
aivan päinvastainen merkitys mitä 
ystävänpäivätervehdyksellä yleensä.

Niiden oli tarkoitus satuttaa.


 "You'r safely lodged upon the shelf, 
and I hope you'll be there for life.

You do not like it much yourself, 
youd rather be a wife.

But you'r not the sort for me,
or any other man,

so pray be reconciled to fate,
it is the wisest plan."

"I dont like you'r paw, I know very well it's sharp, cruel claw."

Etikkakortit olivat halpoja, ne maksoivat vain pennyn 
joten jokaisella oli varaa niihin.

Jokainen siis saattoi ystävänpäivänä "tervehtiä" kylän
vanhoja piikoja, yksinäisiä naishenkilöitä
tai vielä naimattomia tyttöjä, opettajiaan koulussa,
koulukaveriaan, esimiehiään, vaikkapa lääkäriään, 
pappiaan, lakimiestään tai naapuriaan. 
 
Tai ihan ketä vain jota haluttiin
satuttaa kipeään kohtaan ja tuottaa
pahaa mieltä ja murhetta.

Ja niin myös tehtiin.
 
 Ei ollut ketään joka ei ainakin joskus
olisi saanut etikkakorttia. Niiden suosio oli huima
kuten myös niiden aiheuttama paha mieli.
 
Kortithan siis tietenkin lähetettiin aina nimettömänä
ja niiden tuloa kammottiin ja samalla odotettiin. 

Korostan että mitään hupia näihin kortteihin ei liittynyt,
entisaikojen ihmisten huumorintaju ei sentään näin 
pahasti poikennut omastamme. Etikkakorttien
ainoa tarkoitus oli haavoittaa saajaansa
mahdollisimman pahasti.

Muistan itse lapsena lukeneeni jotakin 
1800-luvulle sijoittuvaa tyttökirjaa jossa
eräs luokan tytöistä sai pelkkiä etikkakortteja muiden
tyttöjen saadessa romanttisia ihastuskortteja.

Koulukiusausta kaikkein tyylikkäimmässä muodossaan.
 
 
Erityisen ilkeän twistin etikkakorttibisnekseen
lisäsi se, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun 
alussa postin saaja maksoi saamansa postin
postimaksun.
 
Eli ei riittänyt että sait postitse 
pahaa mieltä, jouduit vielä 
maksamaankin siitä!
 

"You snooty clod, without even a nod, you give the big go by,
it's okay with us, your pitiful bust, you won't make anyone cry."

Vaikka myöhemmin kortin maksuja 1940-50-luvuilla ei 
enää joutunut maksamaankaan, ei niiden sisältö
 lieventynyt, pikemmin päinvastoin. 
 
Tässäkin kortissa onnistutaan
muutamaan sanaan tiivistämään vastaanottajalle 
tämän olevan lattarintainen ja ylpeä nirppanokka 
josta kukaan ei välitä.


Myös naiset ilkeilivät korteissa.
 
Voin kuvitella miltä vaikka jostakin teinipojasta
on tuntunut saada tällainen kortti.
 
 

Etikkakortit ovat mielenkiintoinen
tutkimuskohde myös monille historioitsijoille sillä
ne ilmensivät myös aikansa poliittista ja 
sosiaalista ilmapiiriä. 
 
Esimerkiksi kun naisten oikeuksia 
ajava liikehdintä alkoi 1900-luvun alussa, 
kohdistuivat monet etikkakortit välittömästi
paikkansa unohtavia naisia kohtaan 
mitä julmimmin sanankääntein.



Iloinen asia etikkakortteihin liittyen olivat ne monet lempeämieliset 
postinkantajat jotka etikkakorttiin törmätessään, tuhosivat sen oman käden
oikeutta käyttäen eikä pahaa mieltä tuova kortti milloinkaan päätynyt 
vastaanottajalleen. 

Koska kyseinen toiminta oli kuitenkin vastoin lakia, saavuttivat useimmat 
etikkakortit siis silti vastaanottajansa. 
 
Etikkakorttien lähetys ja painaminen väheni 1950-luvun jälkeen radikaalisti
joten nykyään ystävänpäivää ei onneksi enää tarvitse odottaa valmiiksi ikäviin
iskuihin varautuneena.


maanantai 11. helmikuuta 2013

Häiriintynyt varaslähtö ystävänpäivään


Ystävänpäivä, sieltä se on tulossa.

Vaihdoin ystävänpäiväviikon kunniaksi 
kimalteetkin punaisiksi.

Ystävänpäivä onkin varsinainen rakkauden päivä.

Entisissä ystävänpäiväkorteissa oli
usein aika kiihkeä ote.

Mieleeni nouseekin jostain kummasta
syystä sana "lähestymiskielto..."



Tuntuisiko tällaisten korttien
saaminen mukavalta?

Vaikka ex-puolisolta tai muuten vain sinuun 
"ihastuneelta" tuntemattomalta tai vaikka kollegalta
töissä? Tai vaikka siltä omalta kumppanilta?

Tällainen kortti. 

Herättää välittömiä rakkauden tunteita!

Tai ehkäpä sittenkin tämä vie voiton
 hellien tunteiden herättelijänä!


Kyllä asia on niin että 
joko rakastat tai sitten
itket ja rakastat!


Tuliko tämä nyt
 varmasti selväksi?

 Sillä ellei tullut,
saatan päätyä epätoivoisiin tekoihin!


Onhan sydämeni sentään
kuin aikapommi!


Enkä tule kestämään torjuntaa...

Voisin aivan pistellä sinut poskeeni kultaseni!


Joten, rakkaani, ethän sano ei?

"Be my valentine!"

torstai 7. helmikuuta 2013

Retrojuomalasien opas



Suomalaisesta käyttölasista on aika vähän tietoa liikkeellä
ellei mene erikseen kirjastoon ja tutki siellä erilaisia opuksia.

Tällä aukeamalla on listattu useita nyt keräilykohdelaseja 
alkuperäisine arvoineen.

Halvalla voi hankkia hauskan ja vanhan astiasarjan,
näitä eriparikupposia kun löytää puoli-ilmaiseksi monen
kirppiksen alelaarista ja jos silmänsä pitää auki niin
ennen pitkään koossa onkin koko sarja.

Kannattaa printata käsilaukun pohjalle
seuraavaa kirpparikierrosta silmälläpitäen!

Löytyikö listasta jokin lasi joka sinulla on kaapeissasi?




(Kuva suurenee kun oikeaklikkaat ja
avaat sen uuteen ikkunaan.

TAI

Klikkaa kuvaa kerran.

Sen auettua oikeaklikkaa ja
paina "view image" tai "katso kuvaa."

Sitten klikkaa vielä kerran ja kuva aukeaa isoksi.)

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Kotilieden sekalaiset kasarimainokset osa 2.


Kotiliesi-lehtiä jälleen.


Juhlapukuja!






Ja jos kaipaat eleganssia,
voit hankkia sitä Instrumentariumista.

Saakohan sieltä höyhenhiusdonitsejakin pinkkeinä?



Viimeiseksi artikkeli jota ei uskoisi "uuden ajan" artikkeliksi.

Jutun julkaiseminen kertoo paljon aikansa moraalista
ja myös Kotiliesi-lehden perinteisen konservatiivisesta linjasta. 

"Muutoksista on miehen aina otettava 
vastuu sillä mies on perheenpää. 

Sellaisia naiset ovat aina ihailleet."

Jaa'a.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Maanantaikummalllisuudet


Katselinpa taas kummien juttujen kansioita
 joista nyt pari palaa maanantaipäivään. 

Maanantai ei muutenkaan ole useimpien suosikkipäivä
joten ehkä muutama karmiva tarina tuolla joukossa 
muistuttaa meitä siitä että ei se maanantai 
loppujenlopuksi niin paha olekaan!

 "Älä osta sikaa säkissä."

Sanonta ei ole suomalainen vaan muualta lainattu ja lisäksi 
melkoisen vanha. Keskiaikaisilla toreilla myytiin 
porsaita säkkeihin ommeltuina. Porsaspolo ei päässyt
tiiviistä säkistä karkaamaan mutta eipä ostajakaan voinut pussiin
kurkistaa. Toisinaan kävi niin että kotona säkistä putkahtikin
ulos reippaankokoinen kollikissa eikä maukas sika!


 Jotkut teistä varmaan ovat kuulleetkin että tomaatteja
pidettiin hyvin pitkään ihmisille sopimattomana ravintona,
myrkyllisinä. Tomaatin jotkin osat kuten vihreät varret
ovatkin lievästi myrkyllisiä mutta luulo ei perustunut tähän.

Aikanaan lautaset tehtiin kovatinasta, metalliseoksesta
jonka eräs ainesosa on lyijy. Ruoat jotka sisälsivät runsaasti
happoja, aivan erityisesti tomaatit, liuottivat nopeasti 
tinalautasista lyijyä joka aiheutti vakavan myrkytys-
tilan ja usein kuoleman. Niinpä tomaattiateriat joutuivat
pannaan useiksi sadoiksi vuosiksi.


...Tarina joka johtaa jouhevasti tähän seuraavaan. Lyijy oli
samoihin aikoihin yleinen materiaali lautasten lisäksi 
tuopeissa. Kaljamukeina ja viskituoppeina.

Yhdistelmä alkoholia lyijyn kera usein tainnutti uhrinsa
jopa useiksi päiviksi erittäin syvään koomankaltaiseen 
tilaan jossa elintoiminnot painuivat minimiin. Usein
"ruumis" asetettiin esille muutamiksi päiviksi keittiön
pöydälle muun perheen toimien keskelle jonka aikana 
katsottiin heräisikö onneton vai ei.


...Tarina joka johtaa taas toiseen. Englanninkielisissä maissa
on sananlasku "saved by the bell" joka juontaa juurensa
1500-luvun niin yleisiin lyijymyrkytystapauksiin.

Sattumoisin myös ahtaasti asuvilla paikkakunnilla alettiin näihin 
aikoihin uudistaa hautausmaita. Tila yksinkertaisesti oli 
loppua kesken joten lukuisia hautoja kaivettiin auki jotta luut 
voitaisiin kerätä ja sijoittaa tiiviimmin näin luoden enemmän tilaa.

Ikävänpuoleiseen työtehtävään joutuneet henkilöt alkoivatkin 
työn edistyessä tehdä varsin epämieluisia huomioita.

Huomattiin että keskimäärin 1:ssä arkunkannessa 25:stä
oli sisäpuolella selviä raapimisjalkiä jolloin tajuttiin
että hautaan oli joutunut lyijykoomassa olleita henkilöitä
jotka olivat heränneet ja koettaneet epätoivoisesti päästä ulos.

Tämän jälkeen muodiksi tuli asettaa haudatun käteen köysi
joka nousi haudasta maan päälle jossa kilisivät naruun 
kiinnitetyt kellot joiden tarkoitus oli ehkäistä uusien
uhrien syntymistä.


Katsokaa miten komea mies! 

Törmäsin häneen pitkässä vanhojen kuvien listassa ja jäin ihaillen
tuijottamaan ja miettimään että kylläpä kerrassaan on ollut salskea 
herrasmies, kuka hän sitten olikaan! Monille varmasti tuttu kuva.

Itse taas olin vähän hämmästynyt kun hän paljastui nuoreksi
Josif Staliniksi jonka toimien johdosta kuoli
 16 miljoonaa ihmistä.


Tässä on Julia Drusilla. Hän menehtyi vain 21-vuotiaana ja
oli Roomalaisen keisarin Caligulan rakastettu sisar.

Niin rakastettu että kun hän menehtyi Roomassa
riehuneeseen kuumeeseen, määräsi hänen veljensä
kaikille kansalaisille vuoden suruajan.

Suruajan aikana kiellettyä oli
-kylpeminen
-nauraminen
-ateriointi perheen kesken

Jos suruaikaa rikkoi oli rangaistuksena kuolema.


Ihanat pylvässängyt. Minä olen aina halunnut sellaista
ja joskus vielä sellaisen hankinkin. Niiden historia on
mielenkiintoinen. Aikoinaan talon isäntäväki on hyödyntänyt 
pylvässängyn verhoja luodakseen yksityisyyden illuusiota
ajalla jolloin palvelusväki usein nukkui samassa huoneessa.

Pylvässänky varsinaisesti kehitettiin kuitenkin toiseen 
tarkoitukseen, käytännölliseen sellaiseen. Kun rakennusten 
kattomateriaali oli yleisimmin olki, oli normaalia että
katon läpi rapisi ja putoili milloin mitäkin yllätyksiä,
hiirenpoikasia, jätöksiä, hyönteisiä ja roskia. 
Vuoteen päälle kehitettiin katos joka suojasi
 edellämainituilta harmistuksilta.


Tähän mekkoon liittyisi varmasti mielenkiintoinen
tarina jos vain tietäisimme sen. Liitin sen kuitenkin
tähän vain muistutukseksi siitä että vaikka mennyt
usein näyttäytyy meille vain mustavalkoisina kuvina,
ennen käytettiin myös runsaasti ja rohkeasti värejä.

Tämä on vuodelta 1869.


Tämä tietty väri oli erityisen muodissa
yhdysvalloissa vuosina 1855-1860.


Loppukevennyksenä Cosmopolitan-lehti sellaisena
jollainen se olisi varmasti ollut 500 vuotta sitten,
aikana jolloin kuningas Henrik VIII hallitsi.

Hän oli naimisissa kuuden eri naisen kanssa
joita vaihtoi kuin paitaa. Vaihdon syynä oli milloin
mikäkin, vaimo ei saanut aikaan poikaa,
oli muuten ärsyttävä tai sitten vain uusi ihastus.

Niin upeaa kuin kuningattareksi pääsy varmasti 
tuolloin olikin, olisi tämä lehti ollut omiaan 
muistuttamaan kuninkaan puolisoksi pyrkiviä
neitoja myös siitä että kaikestä löytyvät
kääntöpuolensa!

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Past beauty osa 1. Brigitte Bardot


Minä olen hieman Brigitte Bardot-fani.


Hän on ollut niin kovin kaunis 
ja on ilmeisesti edelleen 
myös mielenkiintoinen persoona.


Julkisuuteen hän päätyi äitinsä kirjattua hänet tanssikouluun. 

Hän tanssi balettia, päätyi myös Elle-lehden kanteen ja
lopulta elokuvaohjaaja Roger Vadim bongasi hänet, 
otti hänet vaimokseen ja teki Brigittestä leffojensa
tähden. Brigitte oli myös musikaalinen
ja julkaisi lukuisia omia levyjä.


Hänellä oli hurjan villi ja vauhdikas nuoruus, 
neljä aviomiesta, läjä rakastajia, lukuisia 
itsemurhayrityksiä, lääkkeiden väärinkäyttöä
ja kiivasta matkustelua.



Eipä ihme että hän päätti
elokuvauransa jo 39-vuotiaana.

Vähemmästäkin väsyy!


Mutta vaikka viihdeuransä päättyi,
uusi ura alkoi. Nimittäin eläinoikeusaktivistin ura.

80-luvulla hän perusti jo oman eläinten suojeluun 
keskittyvän säätiön jonka rahoituksen hän järjesti
huutokauppaamalla suurimman osan koruistaan
ja muusta omaisuudestaan!


Vaikka hän on jo 78-vuotias, ei vauhtinsa ole
hidastunut. Joitain vuosia sitten hän mm. lahjoitti 
yli 100.000 euroa sterilointikampanjaan Bukarestiin jossa
hän pyrki vähentämään kaupungin villikoirien populaatioon
sekä auttamaan niiden uudelleensijoittamisessa lemmikkikoteihin.

Hän ei myöskään nöyristele korkeiden poliitikkojen edessä vaan
on ottanut rohkeasti kontaktia eri maiden hallitsijoihin koskien 
hallinnoimiensa maiden eläinoikeustilanteita. 

Hän myös puhuu eläinten puolesta julkisuudessa
rohkeudella eikä pelkää sitä että astuisi joidenkin
varpaille. Joskus sitä varpailleastumista nimittäin
tarvitaan, hymistelemällä ja korulausein asiat
harvoin paranevat.


Tässä hän on nykyään. 

Tämä kuva herättää minussa sellaisia ajatuksia että vaikka kauneus on 
katoavaista, voisi sen silti säilyttää jos vain pitäisi itsestään huolta. 

Brigiten aikoina kun ei puhuttu mitä elinikäinen tupakointi tekee 
terveydelle ja iholle ja koko ulkonäölle saatikaan sitten mitä jatkuva 
grillaus auringossa saa aikaan. Onhan hän jo iäkäs mutta tunnen 
vanhempiakin naisia jotka ovat varsin siloposkisia.

Minut tekee hieman murheelliseksi miten alkukuvien hehkuvien kaunis 
nainen on rapistunut tähän tilaan.Se muistuttaa minua siitä miten tärkeää on 
pitää huolta kehostaan, eikä siis vain ulkoisen kauneuden vuoksi vaan 
myös sisäisen terveyden vuoksi.

Rypyissä ei ole mitään vikaa, ne kertovat elämästä,
Brigiten kohdalla ne kertovat tupakanpoltosta.


Ihana Brigitte. Lukekaa
toki elämäkertakirjansa BB.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Vaatteiden holokausti


Viime päivät olen ollut siivouspuuhissa sillä minua on kauan ahdistanut tavaran paljous.

Nyt kirjoitan pitkän tekstin asiaan liittyen, varaa kahvikuppi, pulla ja mukava tuoli
ennen lukemisen aloitusta jos  aihe kiinnostaa.

Kaikki alkoi tällä kertaa siitä että keittiössäni on puoli vuotta maannut
kaksi jätesäkillistä vaatteita "Joille pitäis tehdä jotain."

Näen ne joka päivä lukemattomia kertoja ja lukemattomia
 kertoja päivässä tunnen pistävää ärtymystä juuri niistä pusseista.


Ne vaatteet, aihe tuottaa minulle ihastuksentunteita,
turhautumisentunteita ja ahdistusta samalla kuin nautintoakin.

 Olen tässä suhteessa tyypillinen nainen että olen perso vaatteille,
 väreillä on vaan kiva leikitellä ja luoda uusi nahka niillä erilaisilla kamppeilla.

Nykyisissä mitoissani mitä tulee pituuteen ja painoon olin jo 13-vuotiaana.
Nykyisen kertakäyttökulttuurinkin keskellä jotkin vaatteet kestävät ajan hammasta
 yllättävän hyvin ja minulla on edelleen sellaisia vaatteita käytössä jotka ostin teini-iässä.

 Sama maku oli jo tuolloin enkä teininäkään mennyt mukaan muotihömpötyksiin
vaan olin sama retroilija silloin kuin nyt eli vaatteita on sieltä asti. 

Puhumattakaan sitten kaikista niistä omistamistani
 vintagevaatteistani joista monet ovat 60-80-vuotta vanhoja. 

Jokainen vaatekappale jonka olen hankkinut,
on jollain lailla minua miellyttänyt.


Pidän vähän erikoisemmista leikkauksista ja malleista ja jos sellaisen satun löytämään, 
en siitä kovin mielellään luovu. Olen myös löytänyt paikan josta saan jatkuvana virtana
 60-70-lukujen hyväkuntoisia vaatteita melkein ilmaiseksi jotka vain odottavat
korjausompelua joten talouteeni tulee jatkuvana virtana "uusia" vaatteita... 

Se kuohuva vaatteiden koski vain ei laske asunnostani enää minnekään vaan
 kaapit täyttyvät, sängyn alusta täyttyy, vaaterekki täyttyy ja ilmestyy mystisiä 
jätesäkkejä puolihuolimattomasti seiniin nojailemaan sinne tänne.

Niinpä olen jatkuvan dilemman edessä mitä tekisin entisille vaatteille jotka ovat
aikansa palvelleet, joihin olen kyllästynyt tai jotka ovat aavistuksen liian pieniä
 koska olen lihonut hiukan tai aavistuksen liian suuria koska olen laihtunut hiukan.

Pidän tyköistuvista vaatteista, korjausompelen lähes jokaisen uuden vaatekappaleen
itselleni just eikä melkein istuvaksi joten pienikin painonvaihtelu näkyy siinä että
 jostakin vaatteesta tulee ainakin hetkeksi käyttökelvoton.

Rahaa en vaatteisiin paljon hassaa, ison osan ostan käytettynä koska pidän
retro/vintagevaatteista joten rahan menetyksen harmikaan ei hillitse hankintojani
koska sitä ei käytännössä kulu.


Mutta aina välillä huomaan että en edes muista mitä vaatteita omistan. 

Minulla on niitä vain aivan liikaa.

Säilytystilani ovat rajalliset ja siksi pinot on tiiviisti tungettu kaappiin.

Asukokonaisuuksien etsiminen on mahdotonta ellei vedä pinoja lattialle kaiveltavaksi.
Helppouden ja laiskuuden takia lankean myös käyttämään jatkuvasti samoja vaatteita,
 ehkä kymmentä prosenttia koko vaatevarastostani.

Niinpä sitten ryhdyin vaatteidenkarsimistöihin.
Ja törmäsin niin tuttuun ongelmaan.

Mistä raaskin luopua? 

En ole käyttänyt jotakin vaatetta 10 vuoteen, eikö se kerro sitä että
todennäköisesti en tule käyttämään sitä koskaan tulevaisuudessakaan?
Mutta entä jos se vaatekappale on hieno eikä vain ole tullut sopivaa
tilaisuutta käyttää sitä? Ehkä sellainen tilaisuus vielä tulee? 

Entä tämä hame jonka kuminauhavyötärö on liian tiukka ja materiaali
 liian paksu? Käytin sitä vain kerran mutta sen ostin harvinaista kyllä
 uutena, se oli kallis ja olen käyttänyt sitä vain kerran? Eikö ole
haaskausta ja huonoa rahankäyttöä hävittää se?

Entä tämä hame joka istuu täydellisesti mutta on väärän värinen?
Voisin kyllä värjätä sen jonka takia pitäisi ostaa kympin värinappi
 ja suolaa ja investoida aikaa ja lisärahaa värjäämiseen ja mietin
 vaatekappale käsissäni pitkään siirränkö sen muokattavien vaatteiden
 pinoon joka kasvaa kasvamistaan vai kierrätyspinoon vai peräti siivousrättipinoon.

Entä tämä maailman kaunein mekko jolle on neljä kiloa liian lihava?
En voi käyttää sitä ennen kuin vaa'an lukema laskee. Laitanko sen
odottavaan pinoon että laihtuisin ja milloin se tapahtuu?

Entä tämä virallisenoloinen mekko jota käytin toimistotyöaikana?
Se on liian virallinen kouluun mutta aivan ihana. En kuitenkaan
ole käyttänyt sitä useaan vuoteen joten mitä sille pitäisi tehdä?
Säästää viemään tilaa kenties vuosiksi?

Tai sitten tämä paita jossa on kiva leikkaus, itseasiassa samantyylisiä
 paitoja on, kappas vain, ainakin kaksikymmentä eri väreissään ja
vähän eri leikkauksin. Milloin oikein käytän niitä kaikkia kun en
 muista arjessa edes niiden kaikkien olemassaoloa?

Ja en voi olla miettimättä että  kaikki tämä ajatusenergia jota
laitan omaisuuden hallinnoimiseen tuntuu todella tyhmältä ja
 turhalta. Todella, todella tyhmältä ja tarpeettomalta.


Missä se ongelma sitten oikein on?

Rahaa minulla ei kulu paljon harrastukseeni. Vaatteet eivät maailmasta
 lopu ja on hyvä että joku tallentaa retrovaatehistoriaa ja pitää niistä huolta.

Ongelma taitaakin olla siinä etten osaa luopua.

Itse koen vahvasti siis että jos vaate on ehjä ja lämmin, on haaskausta
 heittää se pois. Uff:ia en halua tukea hämäräperäisten toimintatapojensa
vuoksi, harva laitos tulee noutamaan pieniä vaate-eriä ja kirpputoripöytä
on hankala ajatus ilman autoa.

Nettikirppiksillä joskus mato käy koukkuun ja vaatteelle löytyy uusi koti
mutta se prosessi vaatii paljon vaivannäköä ja nykyään kun vaatteet tusinakaupoissa
 ovat niin halpoja, harva viitsii ostaa hyväkuntoistakaan käytettyä.

Niinpä viime päivinä olen istunut vaatevuorien äärellä
tunteja silloin kun te muut olette eläneet arkielämäänne.

Olen siirtänyt vaatteita pinosta toiseen jokaisen kohdalla erikseen miettien ja
huomannut että mikään ei mene poistettavien pinoon. Välillä olen syönyt päivällistä
 tai välipalaa ja sitten jo illallista, aamupalaa jne, välillä  käväisen netissä ja häivyn
 tunneiksi kotini ulkopuolelle mutta lopulta olen taas palannut tuijottelemaan
 pinoja ja mietin mitä teen.

Olen vaatteideni vanki.


Tämä kuvailemani episodi ei ole mitenkään uusi laatuaan.

Näin käy säännöllisesti mutta usein en vain saa tehtyä mitään päätöksiä kasojen
kanssa vaan ne ahdistavat kunnes ryhdyn uuteen, tuloksettomaan karsimisepisodiin.

Silloin istun sakset käsissäni ja valintatilanne joka vaatteen kohdalla muistuttaa
Auschwitzin karsimisjonoa jossa päätettiin siirtyiko henkilö krematoriorakennukseen
vai työläisparakkiin. Olkoon huonoa huumoria tai ei. Näin todella mietin.

Että laitanko tämän punaisen samettimekon joka on aavistuksen liian pieni ja karkeaa
materiaalia mutta oikein kaunis tuohon rättipinoon saksilla silputtavaksi vai säästänkö sen.

...Tällä kertaa.

Olen ilmeisesti kypsynyt viime kuukausina sillä nyt, juuri tällä kertaa tein niitä
 kovia ja kylmiä päätöksiä joiden tekemisessä olen ennen epäonnistunut.

Keräsin sittenkin niitä vaatteita uffin laatikkoon vietäväksi vaikka
 pahaa teki sillä huononkin tahon tukeminen tuntui paremmalta kuin vaatteiden säilöntä
takaisin kaappeihin.  Olen monesti tehnyt näin ennenkin ja sitten katunut seuraavana
päivänä luopumistani "ihanista" vaatteistani jolloin olen hakenut vaatteet pois
kierrätyspusseista jotka odottivat eteisessä poisvientiä. Tällä kertaa päätin ettei niin kävisi.

Jos hellämielisyys oli kertakaikkiaan ottamassa valtaa minusta,
otin heti sakset ja mitään ajattelematta iskin niillä ison loven vaatteeseen
ennen kuin aivoni syöttivät minulle infoa "säästä tämä!"

 
Tiukasti leikkelin vaatteita siivousräteiksi, en olisi kuitenkaan ollut minä ellen olisi
 ottanut nappeja talteen ja ratkoin  myös vetoketjut irti uusiokäyttöön. Osan vaatteista
 vein asuintaloni pesutupaan "saa ottaa"-lapun kera josta ne hupenivat pian, niille
 löytyi uusi omistaja.

Ja silti,

silti siirsin takaisin kaappeihin monet, monet niistä jotka ovat väärän värisiä, 
liian suuria, liian pieniä, epämiellyttävää materiaalia mutta kalliita,
kauniita mutta epäkäytönnöllisiä, rumia mutta ihanan lämpimiä, 
outokuvioisia mutta retroja ja siksi säilytettäviä, joskus
muokattaviksi tarkoitettuja, liian paljastavia
 tai liian ahdistavan peittäviä, joiden helma
 on ratkennut ja vaatisivat korjausta, 
ehkä myytäviksi joskus meneviä 
ja niin edespäin...

Taisteluni jatkuu...