lauantai 27. lokakuuta 2012

Joskus käy näin


En ole ollut iloinen! 
 
Lumi tuli keskelle kauneinta syksyä ja pilasi syksysuunnitelmani. 
Nytkö jo pitää valmistautua täyteen talveen?

Voi itkujen itku.

Minulla on yleisesti vuodenaikoihin liittyviä vapaa-ajan tehtäviä. Kesällä tulee uida
 paljon, pitää pyöräillä paikallisille syrjäisille merenrantakohteille joissa on kaunista
 ja valokuvata, pitää tehdä jotain hyödyllistä puutarhassa, pitää kuvata hyönteisiä, syödä
sesonkituotteita, kierrellä kirpputoreja muutaman sentin löytöjen perässä, kerätä lemmikeille
ratamoita kuivattavaksi talven erityisherkuiksi, soutaa jne. Lisäksi ovat tietyt kesäkirjat
 jotka pitää lukea.

Syksyn asioihin kuuluvat marjastus, kesämustikoiden jälkeen puolukat,
sitten karpalot. Omenoita pitää kerätä ja kuivata renkaiksi, omenapiirasta leipoa.
 Pitää kerätä hylätyn kaupunkitontin luumupuiden luumut. Pitää kerätä hevoskastanjoita,
sieniä, kasata kasvihuone vajaan ja katkoa perennat. Kerätä materiaalia luonnosta talven askarteluihin. Panostaa kivoihin syysvaatteisiin, saappaisiin ja samettihameisiin ja asusteisiin joita ei kesällä voi käyttää
 eikä myöskään talvella säiden takia. Pitää myös kalastaa meduusoita (kerron tästä toinen kerta) ja tehdä monia muita syksyasioita jotka nyt jäävät tekemättä aikaisen lumentulon takia.

Ensin ajattelin että en välitä.


Tuossa vaiheessa kun ensilumi putoili päälleni edellispäivänä ajattelin että tämä sujuu vielä ihan hyvin, ja että seuraavana aamuna lumi olisi varmaan sulanut pois... Mitä vielä. Minulle jäi nyt  kokonaan kukkapenkin reunuskiviprojekti kesken ja työkalutkin hautautuivat lumeen.
Sen sijaan ehdin kerätä hevoskastanjoita. Viimeisenä lumettomana päivänä!
Muuten olisi sekin jäänyt hoitamatta. 


Näitä hevoskastanjoita kerään vain siksi että ne ovat kivan näköisiä. Ripustan
niitä naruun roikkumaan ikkunaan ja muitakin käyttökohteita niille löytyy.

Kuin kärpäsen silmiä.

 Ajattelin että päivä paistaa risukasaankin kun paikallisen punaisen ristin kirpputorilla kaikki lasitavara oli -50% pois jo valmiiksi halvoista hinnoista. Olen alkanut jonkin verran tunnistelemaan ja ostelemaan vanhaa
 60-70-lukujen lasia ja ostin ihanan Muurlan 70-luvun alun hedelmäkulhon, juuri sellaisen jollaista olen pitkään katsellut.

Löysin lisäksi kuuden käyttämättömän retrolasin setin todella
 edullisesti alkuperäispakkauksessaan ja olin tyytyväinen. 

Astuttuani kaupan ovesta ulos kirjaimellisesti kolmannella askeleellani liukastuin lumeen ja lensin selälleni mahtavan lasin helinän ja kilkkeen säestyksellä. Tuloksena oli violetti häntäluu, kahtiahaljennut designkulho
 ja mehulasimurskaa.

Joskus käy näin.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Vanhat valokuvat, viattomuuden vuosikymmen, suomalaisen elokuvan erotiikkaa


Kirjaston poistohylly ja yhden euron kolikko.


Tämä on sitä sarjaa jollaista voidaan kutsua aikuisten katselukirjoiksi.
Tekstiä ei ole mutta kuvia monimerkityksellisyyksineen kyllä löytyy.

Eli silmäkarkkia!.

Kirjan arvostelu löytyy tästä hesarin sivuilta.

Pahoittelen kuviin skannautuneita marsunkarvoja,
lauma juoksenteli kirjan päältä kerran jos toisenkin. Taisivat tykätä myös.


Mikseivät miehet enää nykyään suutele naisia kädelle?
Eivätkö miehet tiedä millaisen vaikutuksen se naisiin tekisi?

 Entäs univormut. Missä ovat univormut?


Voin kuvitella että tässä ollaan lähdössä aittavierailulta aikaisin aamulla.


Käsi pystyyn, onko kukaan teistä ollut koskaan
vappuna yhtä tyylikäs?

Minä en ainakaan ole.


Todella Kohtalokas Nainen. 

On kiva huomata että hän on myös normaalipainoinen ja silti seksikäs.
Tai ehkä juuri siksi. Luuviuluja tästä kirjasta ei löytynyt yhäkään kappaletta.


Tässä mahakas isäntä lienee ehdoittelevan sopimattomia.
 Katsokaa lisäksi tuota tupaa.

Kakkuvuoat rivissä savikulhojen alla, koruton puupenkki, tuo uuni...

Ja neidin asu!


Katse ja kohtalokas kosketus.


Voi!


Oi, oi :)




keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Marjastusta, suota ja karpaloita


Vasta eilen vakuuttelin että noista kertomistani reseptikorteista ei tule ruokaa tehtyä
mutta jo tänään tuli tuo totuus murrettua ja tehtyä vanhanaikaista retrojälkkäriä.

 Ensin aineet haettiin suolta. Tämä oli jo toinen tai kolmas kerta tällä viikolla.


Paljon suota.




Karhunsammal kukkii


Poimiminen on kivaa mutta myös raskasta. Koska suovedessä joutuu seisomaan tunteja eivät paritkaan villasukat päällekkäin pidä kohmetta pois varpaista. Jalkoihini sattui kylmästä tämän kuvan aikana niin paljon että minun oli pakko istua hetkeksi alas vain jotta saisin saappaat pois vedestä ja veren jälleen kiertämään.


Tänään oli myös ensimäinen kerta ikinä kun oikeasti näin sateenkaaren pään. Tässä kuvassa sitä ei näy mutta yhdessä vaiheessa kaari ulottui ihan selvästi maahan saakka, olisin vaikka voinut halutessani kävellä istuksimaan sateenkaaren valoon. Kukatietää jos siitä vaikka olisi löytynytkin se aarre, vaikka joku muinainen suohauta!

Lopulta kädet ja varpaat olivat niin lamassa kylmästä että oli pakko lähteä mutta kävin vielä yhdessä ihanassa paikassa. Suon lähellä on valtava rinne johon kaivetusta suuresta aukiosta kaivetaan kiviä ja hiekkaa. Siellä tuli ihmeteltyä varmasti tunnin verran sillä etsin talven kivenmaalaus-askarteluprojekteihin muutamia pyöreitä kiviä.



Löysin myös täydellisen pienen sydänkiven. Tuli tunne kuin se olisi
odottanut siellä minua. En vain harmikseni muistanut ottaa siitä kuvaa.


Niin ja kotona sitä retrojälkkäriä.

Parasta mitä karpaloista voi tehdä on karpalokiisseli ja kermavaahto sen sivussa.

Kiisselissä karpaloiden oma maku tulee parhaiten esiin.
 Kermavaahtoa ei ollut joten sitten kerroskiisseliä.

Vain nämä kaksi jäivät jäljelle. Hyvää!

Reseptikortit osa 1. Mestarikokki


1970-luvun emäntien villitys olivat reseptikortit joita
tilattiin muutamia kerrallaan suureen muovilaatikkoon
jotka kokonaisuudessaan muodostivat valmiiksi kerättynä
 hienon reseptikokonaisuuden.

Näitä oli aikanaan lähes joka perheellä ja
niiden keräily oli samanlainen kansalaisvelvollisuus
kuin muumimukien keräily nykyään. 

Kun itse löysin nämä reseptikortit kirpulta
totesi äitini heti; "tuollaisia romuja!!" 

Hän kun taitaa muistaa reseptikorttien ajan
liiankin hyvin eikä niissä ole hänelle sen
 ihmeellisempää viehätystä ja eksotiikkaa
 toisinkuin tällaiselle 80-luvulla syntyneelle.

Minusta nämä ovat visuaalisesti aivan ihanat! 


Suoraan sanottuna, eihän näistä tule ruokaa laitettua. 
Reseptit ovat suureksi osaksi todella outoja 
nykymakuun tottuneille. 

Joskin leivonnaisohjeet vaikuttavat ihan kelvollisilta.


        
Voi noita värejä!


Haluaisitteko testata vaikka joitain näistä?


Tässä reseptit. 

Monissa resepteissä on pieni alustus aiheeseen 
ja joistain niistä olen lukenut aika hauskoja juttuja. 

Milloin jotain reseptia moititaan lihottavaksi
 mutta todetaan "hyvää se on kumminkin" 
tai kertoja eksyy muutoin ihan sivuraiteille.



Korkkasin tänään uuden monitoimilaitteen
 joten kaikki kortit oli pakko käydä läpi
 ja skannasin nämä suosikkini. 

Tuollaisen kultaisen padan kun vain saisi. 




Samat kauniit astiat vuorottelevat kuvissa...


 Ihanat kattaukset.

Koristelu on herttaista.

 Jostain syystä tämä alimmainen on minusta peräti kaunein. 

Minulla itseasiassa on kaksi settiä näitä kortteja, 
toinen on ehjä kokonaisuus mutta toinen on
 hajallaan ainakin 200 eri paikassa. 

 Käytän niitä nimittäin kirjanmerkkeinä. 

 Siinä on ihan varteenotettava nykyaikainen 
käyttötapa ainakin jos lukee paljon,
kummasti arkea ilahduttaa kun kirjaa avatessa 
syliin putoaa milloin 
"Kieli-spagetti-salaatti" tai "Se hienompi munuaismedaljonki!"

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

44 vuotta vanhaa huumoria


Seura-lehti huvitti ihmisiä vuonna 1968 näin:








lauantai 20. lokakuuta 2012

Merry treat ja sieniä


Eilinen perjantai oli hauska mutta iltaa kohden stressaava päivä. 

Olen vierailemassa vanhempieni luona kaukana Helsingistä. 

Pääkaupungin betonin ja metroasemien ankeasta ympäristöstä tänne 
metsäisemmalle seudulle siirtyminen tuntuu hienolta. Helsingissä en luontoa 
näe. Asuinpaikkani lähellä on kyllä kaunis metsäinen lenkkipolku mutta en 
uskalla mennä sinne yksin. Surullinen tosiseikka on se että naisen ei kannata
 liikkua yksin syrjäisillä alueilla pk-seudulla. Tästä voi olla muutakin mieltä 
mutta itse en halua ottaa riskejä Itä-Helsingin suunnassa. 

Niin joudun kärsimään normaalielämässäni mittavista luontovieroitusoireista  
joihin olen välillä pakahtua joten heti tänne tultuani menin suoraa päätä metsään.


Metsässä pidän kaikesta. Pelkästään erilaisten sammalten määrä on valtava. Ne ovat koristeellisia ja hienoja, en malta olla ihailematta niitä. On monia värejä kirkuvanpunaisesta turkoosiin ja erilaisia muotoja. Ja metsän monet tuoksut...

Laitan myös ilahtuneena merkille kaikki erikoisenmuotoiset tai pahkaiset puut.

Esimerkiksi eräs tuttu puu on aivan liikuttava. Puu on ensin kasvanut piikkisuorana noin nelimetriseksi jolloin se on yhtäkkiä päättänyt tehdä valtavan kolmemetrisen mutkan itseensä. Mutkan teko on jatkunut koosta päätellen useita vuosia jonka jälkeen puu on tajunnut että tätä tahtia mutkan paino kaataa koko yksikön. Silloin se onkin alkanut suoristaa itseään mutkasta jälleen piikkisuoraan asentoon. En ymmärrä
 mikä logiikka tässä prosessissa on aikanaan ollut mutta hienosti virhe on havaittu ja korjattu.

Pidän myös todella paljon erilaisista hämähäkeistä. Yleisimmät hämähäkit joita näen ovat tuhkanharmaita tai ruskeita mutta tuurilla syksymetsässä näkee isoja punaisia hämähäkkejä jotka muistuttavat vähän kirsikkaa. On myös ristilukkeja ja siron kauniita hennonvihreitä hämähäkkejä jotka ovat aavistuksen läpikuultavia. Ja usein näkee isompiakin eläimiä. Tällä kertaa pääsin melkein 10 metrin päähän isoja valkohäntäpeuroja.

Siinä sinne tänne milloin mitäkin luontoihmettä ihmetellessäni osuin hyvälle suppilovahveroalueelle. En tiedä mikä siinä sienten poiminnassa on mutta on se vain kivaa. Vähän kuin jonkinlaista aikuisten aarteenetsintää.

Kotona huomasin että hankkimani edullinen G1-poni Merry treat vm. 1984 oli tullut postilaatikkoon joka paransi päivää entisestään. Olen halunnut tämän jouluponin pidempään  kokoelmaani ja nyt sen sitten sain. 


Linssiluteeksihan tämä poni paljastui ja hän sitten vaatimalla 
vaati osallistumista uuden talon töihin. Ilmoitti olevansa vanhanajan työhevonen. 

Noita suppilovahveroita tuli niin paljon että niiden siivoamisessa meni pari tuntia. Pesin sienet ja jaoin ne kahteen osaan. Rikkinäisemmät päätin paistaa kokoon, vievät siten paljon vähemmän tilaa pakkasessa. Sitten sen toisen puolen, ne isoimmat ja ehjimmät päätin kuivata.

Annoin niiden ensin kuivua lakanan päällä josta siirsin ne uunipelleille leivinuunin päälle jälkilämpöön ja tästä vielä siirrän niitä joko uuniin tai kuivuriin tai sitten vain kaapin päälle.


Se stressaava osuus tuli kun sieniä siivotessani käteeni tuli kummallinen sieni joka ei varmasti ollut suppilovahvero. Oma sienituntemukseni rajoittuu siihen että tunnistan kantarellin, suppilovahveron, herkkutatin ja pari muuta. Ajattelen sen niin että minun ei edes tarvitse tunnistaa kaikkia myrkkysieniä  koska kerään vain niitä jotka takuuvarmasti tunnistan.

Mutta sitten tämä.


Minulla oli heti sen pussista käteeni napatessani hämärä muistikuva että on myrkyllinen ja näinhän se on.
Seitikki ja vastamyrkkyä sille ei ole. Nytpä sainkin käydä läpi kaikki suppilovahverot uudelleen ja tällä kertaa poistin kaikki rikkonaiset osat joiden lajista en ollut satavarma. Aiemmin siis hyväksyin rikkonaisetkin suppilot mutta nyt raakkasin ne armotta ylihysteerisenä pois.

Mushroom or doom?