Huomasin että blogilistani erään blogin kirjoituksessa oltiin osallistuttu haasteeseen jossa avattiin omien kuvatiedostojen viides kansio ja sen viides kuva ja kehoitettiin kertomaan sen takainen kertomus.
Katsoin mikä mahtaisi olla oma viidennen kansion viides kuvani ja löytyi tämä toistaiseksi ainoa omistamani opetustaulu.
Hyvä sattuma sillä en muuten olisi tullut tänään kirjoittaneeksi, loput kansion kuvat olivat vain kukkia ja marsuja.
Pidin niistä jo lapsena ja olin ilahtunut jos välitunnilta palattuani huomasin että luokan etuosassa odottivat toisiaan vasten nojaten opetustaulupinot. Kasviaiheista, eläinaiheista ja raamattuaiheista sain ruokaa mielikuvitukselleni. Taulujen ihmiset olivat pukeutuneet merkillisiin asuihin ja olivat jännittävissä ympäristöissä aavikolla, linnoissa tai viidakossa.
Eläintauluissa varsinkin niiden suuri koko teki minuun syvän vaikutuksen. En ollut silloin missään nähnyt niin suuria printtejä ja lähikuvia oravista ja lumikoista jotka tuntuivat kauniilta ja eläviltä.
Kasvitaulujen kasvit taas kuvasuurennoksissa tuntuivat olevan mielikuvitusmaailmoista lonkeroineen ja kennoineen joita tavallinen silmä ei kasvista näe, mutta jotka tauluissa loistivat taustaansa vasten.
Tämä oma kevätesikkoni ei väriensä puolesta tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Miten paljon sävähdyttävämpi se olisikaan ollut mustaa taustaa vasten.
Ostin sen silti sillä se oli muutaman euron löytö myyntiään lopettelevasta kirpputoripöydästä ja koska miellyin sen somuuteen. Silmäni kiinnittyivät myös taulun alaosan suurennoksiin ja erityisesti kukan hetiöpohjan mandalamuotoon.
Symmetrisissä, luonnosta löytyvissä muodoissa on aina ollut jotakin sellaista jollaisen nähdessäni sisälleni herää välitön mielihyvä. Niin makea on se tunne että sitä on vaikea kuvailla. Melkein kuin saisin nälkäisen päivän jälkeen suuhuni leivoksen.
Tämäkään ei ihan riitä kuvailuksi sillä koen myös jonkinlaista muuta. Voimakasta vetoa ja tunnetta että minun pitäisi jotenkin tuon kuvion osalta toimia, tehdä jotakin. Enkä koskaan tiedä mitä. Jään epämääräisen, kaihon, mielihyvän ja toiminnantarpeen tunteen valtaan johon yhdistyy yliluonnollisen tuntuinen ulottuvuus.
Lankapuhelinaikoina perheemme puhelinlehtiö oli muun perheen tekemien kukkasten ja kiemuroiden lisäksi täynnä omia, lumihiutaleista, kasvien teriöistä, kiderakenteista tuttuja muotoja.
Samoin kaikki koulukirjani ala-asteelta lukioon olivat kauttaaltaan pyöreitä rakenteita täynnä, mitä tylsempi oppiaine, sen helpommin kuviot valuivat kynänkärjestä paperille ilman ajatustoimintaa. Kuviot olivat satunnaisia mutta silti aina symmetrisiä ja muodostuivat vaivattomasti.
Edelleen se on minusta merkillistä.
Näiden symmetristen kuvioiden kanssa minulla on tunne kuin olisin saanut kiinni jonkin asian langanpäästä tietämättä mitä langan toisessa päässä on.
Aivan kuin kädessäni olisi ratkaisu johonkin tuttuun jonka olen unohtanut. Tunne on turhauttava ja ärsyttävä, olen sen edessä ymmälläni.
Olen onneksi saanut työstettyä kuviomysteeriä Game of thrones-sarjan avulla.
Westerosin tapahtumien aikana maalaan kuviota joiden syntymiseen en ehdi prosessoida ajatustoimintaa koska telkun tapahtumat ovat liian jänniä.
Myöhemmin näen suuremman vaivan kun korjaan linjoja ja rajoja siistimmiksi mutta taulu taulun jälkeen nautin enemmän ja enemmän ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on tunne että olen lähempänä sitä mitä tahansa ratkaisua joka omalta kohdaltani näihin kuviin liittyy.
Päätin tätä kirjoittaessani että seuraavan tauluni keskiö tulee olemaan tämän esikkotaulun kukkapohja. Se on niin kaunis ja täydellinen, täysin piilossa oleva.
Kuka vaatimatonta kevätesikkoa katsoessa osaisi ikinä arvata että sen sisällä on näin matemaattisen täydellinen, suunnitelmallinen kuvio?
Luonnon taidokkuus tekee minut nöyräksi.
Ja tuntuu että luonto on huumorintajuinenkin sillä eikö tuossa kuviossa ole selvästi keskellä aurinko säteineen ja ympärillä kasvavat kasvit sirkkalehtineen jota kaikkea kehystävät kauniit marginaalit?
Esikon sisällä on maailma!
Sattumaako?
Hauskaa viikonloppua teille!
