Nytkö on se aika kun pitäisi muistella kesää?
Minulla oli ihana kesä.
Sitä vain en tiedä miten tästä talvesta taas kerran selvitään. Ei ole puutarhatekemistä, edessä vain homehtumista neljän seinän sisällä koska ulkona olo on kylmänarkuuteni takia niin vaikeaa.
Mitä siellä edes tekisi kun pian on vain musta maa ja sen jälkeen pelkkää valkoista kuukausitolkulla. Ja sisällä saa palella yhtäläisesti.
Valittaminenkin rasittaa. Ei ole kivaa valittaa mutta tuntuu ettei suustani muuta tulekaan.
No. Oikeastaan en ihan hirveästi valita ääneen mutta kärsin päänsisäisestä valituksestani joka yltyy kun katselen kesäkuvia.
Ärsytän itseäni eikä itseä pääse minnekään piiloon. On rasittavaa tulla toimeen sen ristiriidan kanssa että niin iso osa onnesta tuntuu tulevan ulkopuolelta kun sen pitäisi tulla sisäpuolelta.
Nyt kirjaimellisesti ulkopuolelle on vaihtunut se vuodenaika joka ei tarjoa minulle onnea ja myönnän, alakulo hiipii esille.
Koetan olla ulkona nyt niin paljon kun vielä voi. Olen kävellyt yksikseni läpi metsiä päivätolkulla.
Eräänä päivänä melkein eksyin. Onneksi lopulta valitsin oikean suunnan.
Olen myös ilokseni nähnyt hauskoja sieniä jotka ovat piristäneet.
Liikutuin esimerkiksi eräästä näkemästäni kirkkaankeltaisesta keltasarvikkasienestä
niin paljon että melkein itkin. En kyllä tiedä onko sekään ihan normaalia.
Olin siis kävellyt pitkään ja osuin sellaiseen metsän osaan jossa metsänpohjassa ei kymmeniin
metreihin kasvanut mitään muuta kuin satukirjanomaista tummanvihreää sammalta joka oli aivan
sileää samettia. Puut yläpuolella olivat latvoistaan yhteenkietoutuneita.
Oli vain mustaa ja vihreää ja sitten keskellä kaikkea hehkui neonvärisen kirkuvankeltaisen
vappuhuiskan näköinen sieni. Ihan kuin se olisi ollut siellä vain siksi että joku osuisi paikalle
siihen kaukaiseen ja yksinäiseen metsän osaan sen kauneutta katselemaan.
Seisoin pitkään katselemassa.
Oli tunne kuin olisin itsekin ollut pala sitä kuvaelmaa joka siinä sillä hetkellä
syntyi ja aivan kuin joku olisi puolestaan jostain katsellut minua.
Minua ovat alkaneet viehättää metsästä löytämäni luut.
Eräälle tutulle paikalle oli viime talven aikana pikkubambi jäänyt viimeiselle matkalleen, ilves oli sen elämän ehkä päättänyt. Sen luut olivat hajallaan muutaman metrin säteellä ja otin mukaani nauravia selkänikamia. Otin mukaani myös leukaluut. Minulla on hyvä idea mitä niille teen.
Tavallaan on harmi hajoittaa luuranko mutta itse peura on jo taivaan tuulissa ja suuremman peurasielunsa sylissä eikä enää välitä mitä sen jälkeenjättämillä osilla tehdään. Itse kunnioitan tuon peuran elämää joka kerta kun katselen nauravia nikamia hyllyn päältä.
Tänäkään vuonna ei ole meduusoita vaikka kuinka olen niitä etsiskellyt.
Sekin ilo on syksyistäni viety! En tiedä mitä meduusoille on tapahtunut. Niitä ei ole eikä tule.
Viime vuonna sama juttu ja sitä edellisenä. Tänä vuonna en ole nähnyt yhtäkään, viimevuonna
taisin nähdä yhden.
Meduusat ovat eräs suomen luonnon suurista iloista minulle. Tämä on jotenkin sellainen alitajuinen viehätys jota en osaa selittää mutta kun näen meduusoita, tunnen kihelmöintiä leuoissani ja selkärankaani pitkin kulkee nautinnon väreitä. Kun soudellessa katselee mustaan veteen ja onnistuu näkemään miten siellä läpikuultava meduusa liikehtii omia reittejään eteenpäin, on se kuin olisi löytänyt jonkin suuremmankin ihmeen.
Pupuleipomon meduusaoppia; pinkit meduusat kuvan edessa ovat uroksia ja oranssit takana naaraita.
Katselin tuossa kesällä kummipoikani kanssa netflixistä siellä silloin olleet kaikki Paavo Pesusieni-piirretyn jaksot ja lempparini oli muuan jossa meduusat valtaavat Paavon (vai olikos se Paavon naapurin) asunnon pitääkseen bileet. Ehkä nekin meduusat jotka ennen hengasivat tähän aikaan vuodesta näillä rannoilla, ovat nyt jossain paremmissa juhlissa kun eivät enää täällä ui.
Siemenalennusmyynnit on läpikäyty ja odottelen vielä kukkasipulialennuksia.
Näitä pussejakin on kyllä ahdistava katsella kun niille ei voi tehdä mitään puoleen vuoteen.
Jaa'a. Kaipa tästä aikanani tokenen ja piristyn kunhan nyt päästäisiin ensin yli esimerkiksi
lemmikkien sairastelun ja muun harmin. Joulun paikkeilla ainakin piristyn koska sittenhän
kevät on jo taas melkein ovella.
Olisi kiva inspiroitua tämän bloginkin kanssa, lueskelin
juuri noita alkuaikojen juttuja ja silloin oli päivityksiä useampia joka viikko.
Mahdankohan siihen tahtiin milloinkaan enää päästä.