Pupuleipomo: maaliskuuta 2012

"Se oli kaunis laiva. Se oli niinko kaupunki. Ja
siellä oli kaikki niin hyvin ettei voi paremmin olla."

"Sinä iltana kun se ajo siihen jäävuoreen, me olimma
sielä vähän myöhemmällä... Me olimme kolmannen luokan matkustajia."

Näin aloittaa Titanicilla matkustanut suomalainen Anna Turja.

Annan ollessa 18-vuotias houkutteli hänen sisarensa Maria
Annan mukaansa Amerikkaan siirtolaiseksi.

Vuonna 1974 Amerikassa asuva Anna sai mieluisia vieraita kotisuomesta.
Toinen vieraista kuultuaan Annan olevan Titanicilta selviytyjä sai päähänsa
pyytää häntä kertomaan pelastumisestaan ja nauhoitti keskustelun kasetille.

Anna oli nuorin Oulaisissa asuvan perheen 21 lapsesta.

Hän ei käynyt juurikaan koulua vaan joutui jo kahdeksanvuotiaana pappilaan

pikkupiiaksi. Leipä ei ollut leveä ja vaikka ajatus kotimaan hylkäämisestä

loppuelämäksi tuntui vaikealta, niin tuntuivat kertomukset uudesta maasta liian

lupaavilta ja päätös matkasta tehtiin. Anna selvisi mutta koska hänen nimensä

matkustusluettelossa oli kirjoitettu väärin, merkittiin hänet kuolleeksi kunnes

ilokseen omaiset kotimaassa saivat Annalta kirjeen useita viikkoja uppamisen jälkeen.

Amerikkaan päästyään Anna eli loppuelämänsä Ohion suomalaisessa yhteisössä

oppimatta koskaan kovin paljon englantia. Hän meni naimisiin ja sai seitsemän lasta.

Eräs lapsista muistelee äidin puhuneen nuorena naisena kokemuksestaan hyvin

usein. Milloin kyyneleet poskilla surusta, milloin säihkettä silmissään ilosta sillä

luksusristeilijällä tehty mahtava matka oli traagisuudestaan huolimatta Annan elämän

huippuhetkiä. Anna muisteli aina aikaansa laivaalla "suurenmoisena" sillä laiva oli

hänen sanojensa mukaan "kuin valtava, upea kaupunki.

Itse Titanicilla Anna jakoi neljän hengen hyttinsä Amerikkalaistuneen
suomalaisnaisen kanssa joka otti nuoren 18-vuotiaan siipiensä suojaan. Hytissä
oli myös nuori nainen sekä tämän pieni vauva. Laivan osuttua jäävuoreen juuri tämän amerikkalaistuneen rouvan veli tuli komentamaan naiset äkkiä pelastusliiveihin ja
kannelle. Kyseinen nainen halusi mennä yläkansille jossa koki heidän olevan
paremmassa turvassa mutta Anna päätti toisin. Tämä pelasti hänen henkensä.

Ymmärrettävästi tilanne oli Annalle entistä häkellyttävämpi sillä hänhän
ei luonnollisesti ymmärtänyt kieltä eikä juuri käsittänyt miten paha tilanne oli.

Kannella hän tapasi myös Panula- sukunimisen toisen suomalaisperheen, äidin
viiden lapsensa kanssa. Rouva Panulan kymmenvuotias poika oli juuri hukkunut
suomessa ja vasta kun äiti itki Annalle "Pitääkö koko perheeni kuolla veteen?"
Anna alkoi ymmärtää tilanteen vakavuutta.

(Näin kävikin, koko kuusihenkinen Panulan perhe hukkui.)

Onnekseen hän päätyi pelastusveneiden luokse josta hänet, hänen poikansa
kertomuksen mukaan, merkillisesti valittiin muiden joukosta keskeltä pitkää
jonoa joka oli muodostunut pelastusveneiden eteen ja heitettiin kovakouraisesti
sisään vaikka tämä ei alla olevasta kertomuksesta käykään ilmi.

Alle olen videolta muistiinkirjoittanut Annan oman kertomuksen tuolta päivältä
jolloin hän 70-luvulla sai uteliaita suomalaisvieraita. Onneksi kyseinen tallenne
on säilynyt sillä Anna itse ei enää ole luonamme kertomassa tarinoitaan.

(Kiinnostavatko teitä lukijoita muuten Titanic-aiheiset kirjoitukset vai onko tässä jo riittämiin? Jättäkäähän kommenttia.)

"Ja niin.

Siellä oli kolmannella luokallakin kaikkea,.. sai siellä...

Musiikkia. Ja sai syödä vielä myöhemmällä mitä tykkäsi ja kaikki oli niin...

Ja olin siellä sitten koko kauan aikaa ja olin vissiin päässyt vähän uneen kun niin se ajo siihen jäävuoreen ja mä heräsin siihen kun se oli niin kova jysähdys.

No en mä siitä mitään ajatellut, että muka ajoi johonkin jäävuoreen... Elikkä karille ei ajanut

En vielä noussut yloskään ja siinä ruumassa missä minä olin siin oli niin yksi Missus, (Mrs) sillä oli vanhempia lapsia siellä miesten puolella ja sen misus oli sitten…

Ja sen Misiksen veikko (veli) tuli herättämään sitä sen siskoa sieltä ja… Elikkä meitä kaikkia. Se koputti ovelle ja sano että tulkaa pois ruumasta te ootte pian meren pohjassa.

No en mää ajatellut siitäkään mitään, en mä uskonut sittenkään mittään.

Mutta siellä oli vanhempi nainen se oli jo toista kertaa tähän maahan tulossa ja se oli jotain sen neljänkymmenen ympärillä ja se oli mulle niin hyvä, se oli niinko äiti mulle se piti musta niin hyvää huolta kun mä olin kahdenksantoista vuoden alla siinä. Ja tuota niin,se herätti taas ja sano että nouse ylös että niin mennään kattomaan sinne capille että mitä siellä oikeen on."

"Mää sanoin sille että no… Mee sinä ny ensin kun en oo vielä pukenu.
Ni se sano että ei tuu nyt vaan ja se ootti mua ja me menimme sinne sitten ja eihän...

Siellähän oli sitten niin sekasorto että heti sitten tiesin että jotain suurta oli
tapahtunut kun oli niin paljon sellaisia tuohtuneita ihmisiä siellä kannella.

Mutta ei annettu mitään tietoa että kuinka likellä, se vaara..

Että laiva hukkuu ja jos sen olis ihmiset siellä kaikki saanut tietää niin
ei sieltä olisi yksikään pelastunut. Sillä kaikille olisi ollut henki karussa, ei
ne olisi ollut nii rauhallisia sitten kaikki siellä.

No, minä menin takasi minun ruumaani sitten ja samaten se tyttö kanssa
menimme takasin ruumaan ja minä puin oikein hyvin sitten ja minä
ajattelin että (epäselvää) ja menimme sinne capille taas ja…

Ja minä sitten niin, me sitten sanottiin että mihinkä me mennään ny, kun
meillä oli sellainen usko sitten että sinne tulee pelastuslaiva joka pelastaa
ihmiset. No me siinä ajateltiin ja ajateltiin sitten päätettiin mennä niin,
noustaan sinne aivan ylimmäiselle capille niitä korkeita rappuja.

Me päätettiin että no mennään sinne. Sitten sinne tulee… Että sieltä pääsemme sitten paremmin pelastuslaivaan, jos tulee pelastuslaiva että olemme siellä ylhäällä.

No me menimme sinne sitten ja kävelimme monet pitkät raput sinne kannelle ja se toinen, tyttö meni minun eellä ja minä menin sen perässä ylös.

Ja minä en mennyt sinne ylätäkillekään enää, minä jäin siihen rapulle seisomaan ja sanoin sille tytölle että minä en ainakaan jää tänne.

Siellä oli niin kylmää ja pimiä ja vain näin joitakin miehiä vain siellä ja sanoin etten minä jää ainakaan tänne. Mutta hän ei tullu poies hän jäi sinne ja minä tulin sitten yksin alas sitten sieltä.

Ja…

Tähän loppu tää juttu, se tyttö hukkui.

No mää sitten kun mä tulin yksin sieltä rappuja alas mä miittasin kolme suom… Kaksi suomalaista tyttöä. Ja niin tuota sitten me taas päätettiin että mihinkä mennään.

Ensin me menimme kuuntelemaan…

Niinku mä sanoin jo niin meillä oli musiikkiruumat ja kaikki ni menemmekö sinne?

Se oli likellä ja niin menimme yhteen musiikkiruumaan jossa soitettiin ja laulettiin ja vissiin he oli yhtä tietämättömiä kuin mekin ja me istuimme siellä kaikessa rauhassa vaan ja kuuntelimme musiikkia.

Ja tietysti olisimme istunu niin kauan kunnes laiva menee meren pohjaan mutta ne koitti ajaa ne laivamiehet ihmisiä pois ruumista. Että niillä oli toivo tietysti että paremmin pelastuu mutta jos ne jää ruumiin ni ne ei pääse poies sieltä kun se laiva hukkuu.

Ne ajoivat meidät kaikki pois ruumista ja laittivat oven lukkoon. (Tästä syystä suurin osa kolmannen luokan matkustajista jotka eivät olleet vielä ymmärtäneet tilannetta menehtyi.)

No sitten me sitten lähdettin me kolme tyttöö. Me menimme sitten me päätettiin että mennään kattoon, me tiesimme että pelastusveneitä lasketaan siellä toisessa päässä laivaa. Me lähimme sinne päin käveleen sitten ja me mennään kattomaan että miten ne oikein saa sieltä alas ne venneet.

No sitten siellä oli sitten sellainen sääntö että ainoastaan vain lapset
ja naiset otettiin niihin pelastusveneisiin, että ei miehiä muutako ne jotka
pääsi narraamalla sinne. Sieltä pelastu joitakin miehiä sillon...

No kun ne laivamiehet ne huusi sieltä naisia ja lapsia ja kun ne näki meidät
kolme siellä kävelemässä siellä täkillä niin ne tuli hakemaan meitä… Ja ne
lähti meitä viemään niin nopiaan meitä sinne, ei me tietty mihinkä se meitä
vie mutta se vei sinne sitten missä niitä venneitä pantiin alas.

Eikä se kysynyt edes jos te meette mut se nosti meidät kaikki sinne.

Ja se oli melkeen jo täynnä ei sinne enää monta mennytkään ja se oli
melkein viimeisiä boattejakin. No sillai me jouduimma siihen boattiin
ja sitten se laskettiin sinne mereen.

Kyllä vielä joitakin tuli mutta ei se ollut kovin kauan enää
sitten se laiva kun se painui… Se pää joka meni sinne jäävuoreen se tuli
aivan vettä täyteen että se jäi melkein näin pystyyn, mulla on kuvakin kun
se laiva on näin pystyssä sitten .

Ja me olimma siellä vähän ollut sitten niin se laiva sitten kokonaan painui alas
ja se oli kova nouseen kun ne laivamiehet, meillä oli hyvät soutumiehet
jossei meil olis ollut niin hyvät soutumiehet niin olisimme joutuneet
siihen pyörteeseen ja menneet alas.

Mutta ne oli oikein hyviä soutajia ja kun ne penkit olivat niin täynnä…
Että aivan… Se oli aivan tasalaitainen (vene) ja jos siellä olis pikkusenkaan
ollut liikettä ja ihmiset rauhattomia niin sinne olis tullu heti vesi.

Ja yksi, hyvä puoli, atlantti oli niin tyyni kuin peili.

Yhtään jos olisi silloin vähänkin aallot käyneet niin yhtään ihmistä ei olisi sieltä pelastunut.

No, niin se sitten päättyi, sitten kun se laiva hukkui.

Ja kokonaan painui ja valot hävis niin me olimme aivan pimeässä.
Ei ollut muuta kuin musta taivas ja musta vesi.

Siinä sillalailla sitten soudeltiin, ei ollut mitään
päämäärää. Laivamiehet vain menivät siinä eestaas sitten.

Ja sitten kun se Carpathia, ne kun pelasti meidät, kun ne Carpathian
valot tulivat niin alkoivat he soutamaan. Ja pääsimme sitten sinne."

Anna ei kerro haastattelussaan kaikkea. Ehkä pahimpien asioiden
kaivelu tuntui liian tuskalliselta, kenties niistä ei haluttu vieraalle puhua.

Anna avautui kuitenkin tarkemmin nuorimmalle lapselleen Martinille
ja Martin muistelee äitinsä olleen erityisen järkyttynyt laivalla velloneesta
paniikista, hädän tunteesta sekä tuskan ja kauhun huudoista. Kun Martin
kysyi mm. äidiltään pitikö paikkansa yhä elävä legenda jonka mukaan
kannella soitti loppuun saakka jousikvartetti kappaletta "Nearer, My God,
to Thee" vastasi Anna ettei hän tiennyt sillä ihmisten itku, epätoivon huudot,
karjumisen ja väkivallan äänet olivat niin voimakkaita ettei muuta kuulunut .

"Kenties jotkus lauloivat tai kuului musiikkia. En tiedä."

Anna paljasti että koko katastrofissa kauhein hetki ei ollut pelko pääsisikö
hän turvaan uppoavasta laivasta eikä ylipäätään koko tilanne vaan hirveintä
oli se hetki jolloin täyteen ahdettu pelastusvene soudettiin kauemmas
uppoavasta laivasta

"Se joka vainoaa minua eniten on se ääni, se ääni jonka yhä kuulen korvissani.

Huudot. Rääkyminen. Ne anelut ja rukoukset niiltä ihmisiltä jotka taistelivat jääkylmässä vedessä, rukoillen apua loputtomiin ja uudelleen... Ja sitten lopuksi pelkkä hiljaisuus."

Annan harvoin tästä puhuessaan hän joutui aina lopettamaan
sillä itkultaan hän ei kyennyt jatkamaan. Myös pitkä pimeydessä
vietetty yö ja epätietoisuus lopullisesta pelastuksesta olivat
raskaita ja hän muisti tunteen yhä.

Riipaisevaa on myös seuraava kertomus.

Kun vuonna 1949 ensimmäinen suurelokuva Titanicista ilmestyi
elokuvateattereihin oli Anna ensimmäisen näytöksen kunniavieras.
Anna ei edelleenkään puhunut hyvää englantia joten hänen poikansa
oli mukana teatterissa tulkkaamassa ja tilanne oli muutenkin jännittävä
sillä suht suljetussa Luterisessa yhteisössä elänyt Anna ei ollut milloinkaan
elämässään, ei koskaan, nähnyt mitään aikaisempaa elokuvaa.

Kun elokuva oli ohi, oli Anna huomattavan hiljainen,
järkyttyneen oloinen ja hän näytti fyysisesti hyvinkin uupuneelta.

Kun toimittaja kehoitti poikaa kysymään Annalta oliko hän sitä mieltä
että elokuva oli realistinen katsoi Anna poikaansa kyyneleitä silmissään
yhä täysin ymmärtämättä elokuvan ja filmikameran olemusta hän sanoi vain;

"Jos he olivat noin lähellä ottaakseen nuo kuvat...
Miksei joku silloin auttanut meitä?"